Eteläafrikkalaista elokuvaa Tsotsia vaivaa tunnustuksen-saamishäiriö, joka on seurausta merkittävän kansainvälisen palkinnon vastaanottamisesta.
Muutama kuukausi sitten Tsotsi nautti paikalliselle elokuvalle tyypillistä menestystä. Eteläafrikkalaiselokuva on tarina mustien asuinalueelta tulevasta roistosta, tsotsista, joka on pakotettu omien rikostensa ajamana itsetarkasteluun.
Teatterit täyttyivät puolilleen, ja elokuva sai suhteellisen hyvät arvostelut. Se sai muutaman palkinnon ulkomailla, muttei mitään ennenkuulumatonta. Sitten se voitti parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja helvetti pääsi valloilleen. Tai taivas.
Tsotsi on yhtäkkiä paras asia mitä Etelä-Afrikalle on tapahtunut apartheidin päättymisen jälkeen. Tsotsihan näyttää, että eteläafrikkalaisesta elokuvasta voi ylpeillä.
Näyttelijät ja ohjaaja ovat kierrelleet ympäri maata. He ovat päässeet Nelson Mandelan ja presidentti Thabo Mbekin puheille. Heitä on haastateltu loputtomasti. He ovat ajaneet Soweton ja Alexandran mustien asuinalueiden läpi avokattoisessa linja-autossa välkkyvää Oscaria heilutellen.
Kalliista Standtonista Pohjois-Joburgista televisioitiin kimalteleva ”iltapuku ja illallinen” -juhla, helposti yhtä mittava tilaisuus kuin Oscareiden jako ikään – ja Etelä-Afrikalle yhtä kallis – jossa hallitus ja kulttuurikihot jonottivat päästäkseen vuodattamaan lisää ylistyksiä Tsotsin tehneiden valtavasta lahjakkuudesta.
Athol Fugard on kirjoittanut kirjan, johon elokuva uskollisesti perustuu. Kirjakaupoissa saatavilla olevat kappaleet eivät vielä ole Oscarien jälkimainingeissa kiireesti valmistettua painosta. Takakannen mainosteksti sisältää hauskan hitusen rasismia. Se sanoo Fugardin tarinaa “valkoisen miehen näkemykseksi mustien asuinalueista”.
Silti kukaan ei sano samaa elokuvasta, vaikkakin ohjaaja Gavin Hood on valkoinen – mitä ikinä sillä tarkoitetaankin. Päinvastoin. Ihmisiä kehotetaan katsomaan mustien asuinalueelle sijoittuva polttava paljastus elämän raakuudesta, tämä totuudelle uskollinen moraalinäytelmä, vivahteikas ja älykäs tarina.
Monet ihmiset näkevät Tsotsin, mutta se ei silti tarkoita, että elokuva tulisi tuottamaan paljon. Mustien asuinalueella, missä suurin osa ihmisistä asuu, piraatti-dvd:t tekevät hyvin kauppansa.
Monet ihmiset näkevät elokuvan ennemmin piraattiversiona kuin elokuvateattereissa, koska – apartheidin perintönä – mustien asuinalueilla ei niitä ole.
Siksipä Tsotsi ei tuota paljonkaan kotimarkkinoilla. Ilman piratismiakaan ei elokuvasta olisi kassamagneetiksi. Päästäkseen omilleen sen pitäisi tuottaa kymmenkertaisesti enemmän kuin budjettinsa. Tsotsin tekeminen maksoi 4,3 miljoonaa euroa.
Tsotsin kansainvälinen menestys ei ole selviö. Oscar ei takaa suuria tuottoja, ja tekstitetyt vieraskieliset elokuvat houkuttelevat USA:ssa harvoin suuria yleisömääriä.
Oscar-kunnian ainoa toivoa antava seuraus – jos se ei haihdu ilmaan kaiken juhlahumun keskellä – on se, että Tsotsi saattaa houkutella merkittäviä sijoituksia elokuvalle.
Ja tämä tarkoittaa, että ennen kuin tähyillään runsaita voittoja tavoittelevia ulkomaisia sijoittajia, Etelä-Afrikan kansallisen elokuva- ja videosäätiön pitäisi kääntyä valtion taiteita avustavien järjestöjen puoleen. Oscarin myötä siihen on nyt paremmat mahdollisuudet.
Näyttää siltä, että viivästyneen ylistyksen oireyhtymää esiintyy kaikkialla, koski se sitten pohjoisen Mies vailla menneisyyttä -elokuvaa tai etelän Tsotsia. Jossain on vikaa, kun ihmiset nousevat ylös ja huomaavat katsoa ympärilleen vasta silloin, kun säihkyvä showbiz-koneisto sanoo, että on ok tehdä niin.
Olisi ilkeää ja typerää olla suomatta Tsotsille sen hyvin ansaitsemaa ylistystä. Ainakin se tuo mukanaan toivon siitä, että eteläafrikkalainen elokuvateollisuus alkaa tehdä rohkeasti lisää laatuelokuvia ja vaatia enemmän taloudellista tukea.
Artikkelin on englannin kielestä suomentanut Veli Koskinen.
Mark Waller
