saara cantell | näkymättömiä köynnöksiä

Lukuaika: 2 minuuttia

saara cantell | näkymättömiä köynnöksiä

Saara Cantell yrittää nähdä siteitä ihmisten välillä.

Ystäväni Asser näkee asioita, joita me muut emme näe. Kuten vaikkapa sidokset ihmisten välillä. Hänen mukaansa ne ovat kuin eläviä köysiä, erivärisiä, joskus lehtien, kukkien tai jopa piikkien peittämiä.

Asser jaksaa hämmästellä minulle sitä, etten pysty näkemään noita siteitä. Etkö tosiaankaan? Etkö edes sitä, joka kasvaa omasta rinnastasi?

Kulkiessamme kaupungilla Asser selostaa minulle kaiken sen, minkä vain hän pystyy näkemään. Bulevardin kulmassa vanhan naisen koko vartalon etuosa peittyy kuulemma häkellyttävän vahvaan köynnösnippuun. Sen ruusut hehkuvat niin syvän sinisinä, että Asseria alkaa itkettää. Hän on aina ollut melkoisen herkkä liikuttumaan kauniista asioista.

Mutta entä sitten kun sidokset ihmisten välillä purkautuvat? minä kysyn. Miten yhdysköynnösten silloin käy?

Aina joskus kaikki käy ihan helposti, Asser vastaa. Se, mikä kerran yhdisti kahta ihmistä, yksinkertaisesti vain kuihtuu hiljalleen pois. Katso nyt vaikka tuotakin. Ja Asser osoittaa sormellaan liikennevaloissa seisovaa lippalakkipäistä miestä niin pitkään, että tämä alkaa pälyillä vaivautuneena ympärilleen.

Mutta vaikka kuinka katson, en näe miehen rinnasta törröttävää kuivunutta ja kellastunutta oksaa.

Useimmille se on kuitenkin vaikeampaa, Asser sanoo. Köynnös katkeaa tai katkaistaan väkivalloin, vaikka juuret ovat vielä voimissaan. Ja katso nyt heitä! Miten epävarmoin askelin nuokin naiset kulkevat pitkin näitä katuja, kun joutuvat koko ajan varomaan, etteivät kompastele edessään roikkuvaan köynnöksentynkään.

Heillä ei ole helppoa solmia uusia ihmissuhteita, kun entisten jäänteet kietoutuvat koko ajan sotkuiseksi vyyhdiksi jalkojen ympärille tai tarttuvat kiinni milloin mihinkin estäen etenemisen.

Mutta pahiten, huokaa Asser, käy niille, jotka yrittävät ratkaista ongelman kiskomalla katkenneen sidoksen juurineen irti rinnastaan. Harva onnistuu siinä itseään rikkomatta. Joillain, näin Asser minulle väittää, juuret ovat kietoutuneet sydämen ympäri niin tiuhaan, että niiden poisrepiminen koituu kuolemaksi. Toiset taas saavat kyllä koko juurakon irti, mutta riuhtaisevat samalla pois ison palan itseään. Joillain kuluu koko loppuikä yrityksiin paikata repeämää umpeen. Mutta millä sellaisia aukkoja voi täyttää?

Asser käy yhä apeammaksi katsoessaan vastaantulevia ihmisiä ja kuvaillessaan, miten turhin keinoin he ovat yrittäneet rinnassaan ammottavaa tyhjyyttä täyttää: oluella, suklaalla, ylitöillä, peleillä, sängyssä tai salilla hankitulla tyhjällä hiellä, kaikenvärisillä pillereillä…

Rautatieasemalle päästyämme Asser on jo lakannut selostamasta ääneen näkemäänsä. Hän kulkee kädet taskuihin tungettuina ja katse tiiviisti jalkakäytävässä.

Mistä sinä tiedät, minä kysyn häneltä, että se mitä näet on todellista? Eikä pelkästään jotain mitä kuvittelet?

Mistä sinä tiedät, Asser kysyy minulta, että olet todellinen? Etkä vain jotain, mitä joku on kuvitellut?

Välillä hänen kanssaan on ihan mahdoton keskustella.

Saara Cantell, saara.cantell@kolumbus.fi

  • 9.9.2009