Olin osaltani syypää Kent Lindahlin kirjan julkaisemiseen suomeksi – entisen uusnatsin elämänkerta on rankka opus. Nykyisin mies työskentelee ruotsalaisessa Exit-järjestössä, joka pyrkii auttamaan nuoria pääsemään irti uusnatsiympyröistä.
Olin osaltani syypää Kent Lindahlin kirjan julkaisemiseen suomeksi – entisen uusnatsin elämänkerta on rankka opus. Nykyisin mies työskentelee ruotsalaisessa Exit-järjestössä, joka pyrkii auttamaan nuoria pääsemään irti uusnatsiympyröistä.
Kirjan markkinointia edistääkseni kutsuin Kentin vierailulle Suomeen. En ollut tavannut häntä aiemmin, olin vain ollut tankeroruotsillani hänen kanssaan sähköpostiyhteydessä matkan tiimoilta. Odotellessani häntä Viking Linen terminaalissa yritin muistella netissä näkemääni pressikuvaa ja mietin, tunnistaisinko hänet risteilymatkustajien joukosta.
Helppoahan tuo tietysti oli, eksynyt katse haki vastaanottajien joukosta sitä oikeaa. Muuten häneen ei olisi kiinnittänyt huomiota matkustajien joukossa, perusjätkä palaamassa työkeikalta tai hyvin ansaitulta viikonloppuristeilyltä. Rennonoloinen ja nuorekas mies kulunut nahkatakki yllään. Ensimmäisenä ei tullut mieleen sen paremmin entinen uusnatsi kuin tavallinen medelsvenssonkaan.
Vietimme kolme intensiivistä päivää yhdessä, toimittajien haastateltavana, kirjamessuilla ja tiedotustilaisuuksissa toistaen hänen nuoruutensa synkkiä vaiheita yhä uudestaan. Mutta toisenlaisen Kentin kanssa juttelin tilaisuuksien välissä, Kallion kulmakuppilassa ystävien kera ja satamassa laivan lähtöä odotellessa.
Kent on 39-vuotias, eronnut kahden lapsen isä. Suhde lasten äidin kanssa oli alkanut niihin aikoihin kun Kent yritti pyristellä ulos menneestä. Suhde päättyi hänen mielestään ehkä siihen, että noin viiden vuoden aikana muotoutunut uusi Kent ei ehkä vastannutkaan niitä odotuksia, joita hänen avovaimollaan oli. Tämä oli alunperin tutustunut ikään kuin toiseen henkilöön.
Tuo elämänvaihe tuntui olevan Kentille kuitenkin hyvin tärkeä. Ex-kumppanit ovat edelleen ystäviä keskenään ja asuvat molemmat Sjödalin lähiössä Tukholman eteläosassa hoitaen lapsia kumpikin vuorollaan parin viikon jaksoissa.
Opiskelujen aloittaminen aikuisiällä ei ollut Kentille helppoa.
”Nuorempana en ollut yhtään kiinnostunut opiskelusta. Peruskoulussa joskus 13–14-vuotiaana jouduin koulukuraattorin puhutteluun. Minä ja pari ystävääni olimme varsinaisia häirikköjä. Kuraattori selitti meille, ettei meillä ollut minkäänlaista tulevaisuutta, olimme koulutuskelvottomia. Me emme oppisi koskaan mitään.”
”Tuo koulukuraattorin puhuttelu on jäänyt minulle takaraivoon. Sen takia ei tuntunut olevan mitään järkeä opiskella, enhän minä kuitenkaan selviäisi siitä.”
Kent pääsi kuitenkin opintojen alkuun ja päätyi lopulta valtiotieteelliseen tiedekuntaan lukemaan taloushistoriaa.
Jutellessamme harrastuksista Kent meni hieman hämilleen. Hänellä kun ei varsinaisesti ole harrastuksia. Kadotetun nuoruuden ja siitä toipumisen jälkeen hänelle avautui hiljalleen uusi elämä. Nyt hänelle riittävät medelsvenssonin elämän yksinkertaiset nautinnot, jotka ennen olivat hänelle vieraita.
Kertoessaan ruuanlaitosta, ystävien tapaamisesta, luonnosta ja hiljaisuudesta nauttimisesta Kent vaikutti lähes lapsenomaisen innostuneelta. Arkiset asiat tuntuivat kuin vasta keksityiltä, ne riittävät hänen harrastuksikseen. 76 pullon mallasviskikokoelma on kertynyt siinä sivussa.
”Wagneria kuuntelin usein entisessäkin elämässäni, mutta nykyään suhtaudun siihen samaan musiikkiin aivan toisella tavalla. Entisessä elämässäni suljin pois kaiken tunteellisen. Kun sitten löysin itseni uudelleen, löysin uusia asioita, kuten runouden ja oopperan. Kauniin oopperakappaleen aikana saatan puhjeta kyyneliin, vaikka aiemmin en juuri koskaan itkenyt missään tilanteessa.”
Viime kesänä Kent teki neljän päivän matkan Italiaan. Aiemmin hän oli lomaillut Espanjassa ja Kreikassa, mutta seuramatkojen kokemukset eivät ikinä tehneet häneen suurempaa vaikutusta. Nuoruudessa hankittujen tatuointien esitteleminen hotellin uima-altaalla ja siitä seuraavat keskustelut ja tuijotukset tekivät hänen olonsa pikemminkin vaivautuneeksi.
Italiassa hän vieraili nykyisen ruotsalaisen tyttöystävänsä luona vuokratussa maalaistalossa Toscanassa. Maaseudun pikkukylässä kukaan ei tuntunut kiinnittävän mitään huomiota tatuointeihin, vaikka hän kääri helteellä hihat ylös. Kyläläiset tuntuivat olevan vain iloisia siitä, että ruotsalainen vieras oli sattunut matkallaan heidän kyläänsä.
Kotiin palattuaan Kent ilmoittautui italian kielen kurssille.
Kentin ei ole oikeastaan kovinkaan helppoa esitellä menneisyyttään tai työtään ulkopuolisille. Pitkähihainen paita pitää tatuoinnit piilossa – paitsi kun suomalainen toimittaja haluaa katu-uskottavaa kuvamateriaalia haastatteluunsa.
Kent ei häpeä nykyistä työtään, mutta menneisyydestä ja työstä kertominen voi joissain tilanteissa olla hankalaa.
”Hermostun aina kun kysymys tulee esille. Kun italiankurssilla piti kertoa, mitä kukin tekee työkseen, jouduin paniikkiin ja sanoin olevani jonkinlainen projektisihteeri. Ja istuin siellä sitten vain hiljaa paikallani ja toivoin, ettei kukaan kysyisi minkä sortin projektisihteeri olin.”
”En siis millään tavoin häpeä työtäni, päinvastoin. Tietyllä tasolla en myöskään pelkää paljastaa taustaani. Mutta toisaalta tiedän sen, että samalla sekunnilla kun ihmiset saavat selville taustani, niin seurauksena on takuuvarmasti valtava määrä kysymyksiä.”
Nykyisen tyttöystävän kanssakaan ei ollut aluksi helppoa. Ensitapaamisen jälkeen menneisyys nousi voimakkaasti esiin.
”Hänen mielessään liikkui koko ajan ajatus siitä, voisiko hän luottaa minuun vai ei. Miten minä käyttäytyisin. Kesti kauan ennen kuin hän uskalsi ottaa minut mukaansa juhliin hänen ystäviensä ja työtovereidensa kanssa. Hän pelkäsi, että muutaman oluen juotuani muuttuisin aggressiiviseksi ja alkaisin tapella hänen kavereidensa kanssa tai muuta vastaavaa.”
”Hän ei kuitenkaan aluksi uskaltanut puhua peloistaan, ja minä vain ihmettelin, mistä nyt kiikastaa.”
Saattaessani Kentin ruotsinlaivalle katson hänen peräänsä ja mietin, mitä tekemistä julkaistun Pystykorvakirjan tarinalla on tämän uuden ruotsalaisen ystäväni kanssa. Mutta onko sillä loppujen lopuksi mitään väliä? Kun seuraavan kerran tapaamme, toivon, että ehdimme silloin saunan lämpöön nauttimaan löylystä ja hiljaisuudesta.
”Suomen käynneilläni olen pannut merkille, miten suomalaiset eroavat ruotsalaisista. Täällä tuntuu olevan ihan okei olla välillä hiljaa ja istua sanomatta sanaakaan. Ruotsissa pelätään enemmän hiljaisuutta ja yksinäisyys on jotain outoa. Mikäli joku on muutaman päivän omissa oloissaan, ajattelemme, että jonkin täytyy olla hullusti tai hän on masentunut. Ruotsissa pitää puhua koko ajan.”
Kent Lindahl: Exit – irti natsismin kahleista. Like & Suomen Rauhanpuolustajat.
Teemu Matinpuro
