Kulttuurihäirikkö Ji Leen metodeilla mainosten uhreista tulee taiteilijoita.
Newyorkilainen Ji Lee kyllästyi kaikkialla vastaan kirkuviin mainoksiin. Turhautumista lisäsi se, että samalla kaavalla tehdyt, mutta aina vain aggressiivisemmat mainokset vyöryvät päälle missä sitten kulkikin: kadulla, torilla, linja-autossa, metrossa.
”Yleiset tilat eivät ole enää yleisön, vaan ne ovat muuttuneet yritysten loputtomaksi mainostilaksi. Ja mainokset ovat pääosin häiritseviä, tylsiä ja rumia.”
Internet-sivuillaan Lee sanoo, että olemme mainosten kohde, mutta myös niiden uhri.
The Bubble Project syntyi vuonna 2001. Työskennellessään AD:nä isossa kansainvälisessä mainostoimistossa Lee oli huomannut, että yritykset valitsevat tuotteidensa mainokset varsin vanhakantaisen, moneen kertaan käytetyn sapluunan mukaan.
Hän mietti millä tavalla voisi murtaa yritysten tympeän yksinpuhelun. Kokeilumielessä hän leikkasi paperista tyhjiä puhekuplia ja liimasi niitä mainosten päälle. Ja odotti.
Kuplien tarjoama tila mietteiden tallentamiselle osoittautui vastustamattomaksi. Uusi urbaani jokamiehen taidemuoto oli syntynyt.
Ji Leen ylläpitämiltäThe Bubble Projectin sivuilta löytyy esimerkkejä satunnaisten ohikulkijoiden hengenelämän ilmaisuista. Ilmaukset vaihtelevat hutaistuista ”fuck you” -tyyppisistä kommenteista hauskoihin oivalluksiin sekä poliittisiin kannanottoihin.
Huippuominaisuuksilla ryyditetyn IBM:n kannettavan tietokoneen mainoksessa esiintyvän liikemiehen ylle liimatussa puhekuplassa lukee: ”Käytän tätä pornon lataamiseen netistä”; Grand theft auto -tietokonepelin mainoksessa uhmaavasti tuijottava piirrosneitokainen kysyy: ”Mitä maata Jeesus pommittaisi?”
”Kuplien tarkoitus on tehdä mainokset paremmiksi, saada ihmiset keskusteluun niiden kanssa ja pitämään hauskaa näin tehdessään,” Ji Lee kertoo.
Vaikka joku äkkiseltään voisi ajatella, että puhekuplan liimaaminen ständissa hymyilevän mallin yläoikealle on vain yksi töhrimisen muoto muiden joukossa, Lee painottaa, että puhekuplat kaupunkirunoineen eivät suinkaan ole vain yhteiskunnallisen turhautumisen purkautumistie.
”Puhekuplat itse asiassa avittavat mainontaa, koska ihmiset katsovat kuplilla höystettyjä mainoksia hartaammin.”
Ji Leetä ei häiritse yllyttää ihmisiä liimaamaan puhekuplia teoriassa itsesunnittelemiensa mainosten päälle.
”Asiassa tuntuu olevan ristiriita. Mutta kuplatarrat vain muuttavat yrityksen monologin yleiseksi keskusteluksi. Tavallaan työni ja The Bubble Project täydentävät toisiaan.”
Rikoslaki ei, ainakaan Yhdysvalloissa, katso dialogia hyvällä. Yleisten ilmoitusten turmelemisesta saattaa saada sakkoja tai jopa joutua pidätetyksi.
Tähän mennessä yli 30 000 puhekupla-aihiota on ladattu The Bubble Projectin sivuilta. Liike on kasvavaa sorttia, ja puhekuplia on innostuttu liimailemaan mainosten päälle pohjoismaissakin.
Projektiin voivat liittyä kaikki kaupunkikuvan piristämisestä kiinnostuneet. Tarvitaan vain paperinen puhekupla ja liimaa sekä kamera, jolla tekstintäyteisestä puhekuplasta voi ottaa kuvan. Valmiin enemmän tai vähemmän henkevän aforismin voi lähettää Ji Leelle sähköpostilla, ja parhaat palat julkaistaan.
Anarkistina tai yhteiskuntafilosofina Ji Lee ei itseään pidä vaan näkee itsensä pikemminkin -taitelijana. Leen mukaan hänen toimintansa on osa culture jamming -ilmiötä, joka tarkoittaa kulttuurihäirintää tai -hämmentämistä. Se pyrkii ”häiritsemään” kulttuurisen ja poliittisen viestinnän ja viestien vastaanottamista.
Kanssaihmisten aatoksilla varustetut puhekuplat piristävät kaupungilla tallaamista, mutta Ji Lee haluaa viedä kulttuurihäirinnän myös sisätiloihin. Mikäpä olisikaan parempi kohde tälle kuin joka kodin nurkasta löytyvä yksisuuntaisen viestinnän jättiläinen, televisio. Abstractor lupaa muuttaa jokaisen toosan taideteokseksi. Tämä tapahtuu laittamalla televisiokuvan eteen mustia levyjä niin, että ruudun keskelle jää vain kapea kaistale elävää kuvaa. Tämä hypnotisoiva keksintö lupaa muuttaa kaikki mainokset ja ohjelmat silmiähiveleväksi taiteeksi.
Veli Koskinen
