Intialaiskirjailija Jha sukeltaa kirjassaan Jos korkealla pelottaa sukujen arkkityyppeihin, joihin myös kirjan lukija uppoaa.
Kolkatan eli entisen Kalkutan keskustan Maidan-puistoalueelle nousee utopistinen Paradise Park, pilvenpiirtäjä, jonka sisälle ei kuulu autojen alati tuuttavat torvet ja raitiovaunujen kolina.
Rakennuksen yksi seinä on teleskooppilasia, joten kirkkaina öinä ikkunasta näkee aaltojen vyöryvän Bengalinlahdella, kahdeksansadan kilometrin päässä. Paradise Parkiin vievältä ajotieltä voi vaikka syödä, niin puhdas se on.
Paratiisipuisto on muovinen fantasia, siellä Raj Kamal Jhan romaanin Jos korkealla pelottaa päähenkilö Amir lunastaa muistonsa.
Mennyt on joskus kohdattava ja palat loksautettava osaksi suurempaa kokonaisuutta.
1990-luvun alussa asuin lähes neljä vuotta Kolkatassa. Opin ylittämään autoja pursuavat kadut tuntematta itseäni valkoiseksi elefantiksi ja syömään saviruukuttain misti dahia, palmusokerilla makeutettua jugurttia.
Vanhempia minulla ei Intiassa ollut, mutta perhe kuitenkin. Osia menneestä olen kantanut nykyhetkeen rakentaakseni muistoistani kuvia ja sanoja. Voin tehdä muistoilleni samalla tavalla kuin Jhan romaanin tyttöä neuvottiin: ”Pidä niistä hyvää huolta ja aina kun sinua pelottaa, ota ne esiin ja laita mihin järjestykseen haluat, niin alat ymmärtää vanhempiesi tarinoita.”
Vaikka Jha ei mainitse kaupungin nimeä, tunnistan Maidanin puistoalueen lisäksi muutakin: Globe Cineman, Indian Airlinesin rakennuksen, Chittaranjan Avenuen. Kirjan läpi lentää varis, joka kuljettaa lukijan – jos tuuli on suotuisa – Bowbazarin huonekalukauppojen yli. Kolkataan kuljettavat myös kirjan kaikkia aisteja hivelevät yksityiskohdat, kuten sairaala-apulainen vetämässä syrjään lääkärin huoneen ovena toimivaa verhoa, näppäräsormiset lakimiehet puristamassa norsuja pienten porsaanreikien läpi ja kumarassa kulkeva nainen, jonka sarin kulmaan sidotut avaimet osuvat joka askeleella hänen selkäänsä.
Varis on tarua ja totta. Chowrangeen kaupunginosassa asuessani myös minun keittiöni ikkunalaudalla vieraili Herra Varis, joka sai syödä ihmisten ruuantähteet, riisinjyvät ja kärähtäneet okranpalat.
Aamuisin, kun hampaitaan harjaavien ihmisten rykiminen parvekkeilla rikkoo hiljaisuuden, varisten läsnäolon voi kuulla selvemmin kuin muina vuorokauden aikoina. Jhan kirjassa arkinen, arvostusta paitsi jäänyt lintu on nostettu mytologiseen asemaan, itseään etsivän ihmisen kantajaksi.
Kirja on jaettu klassisesti kolmeen osaan. Alussa postitoimistossa työskentelevä Amir kohtaa Riman, joka hoitaa häntä raitiovaunuonnettomuuden jälkeen Paradise Parkin asunnossaan. –
Keskiosassa nuori toimittaja, Mala, matkustaa pikkukaupunkiin selvittääkseen pienen tytön murhan ja löytääkseen Alamin, häntä lapsuudesta asti seuranneen turvahahmon.
Kirjan lopussa käppyräkätinen piilottelun mestari auttaa lasta kohtaamaan kuolemanpelon, jonka naapuristossa tapahtuvat itsemurhat ovat synnyttäneet. Intialaiselle romaanille poikkeuksellisesti Jha kertoo yksilöiden tarinoita.
Kirjassa on vähätelty epäintialaisesti yhteisön merkitystä, kuten Amirin perhetaustaa: ”Kaupungissa, jossa perheet, torjututkin, tunkevat jokaiseen välttävään koloon, jossa lapset itkevät tullakseen kuulluiksi metelin yli, jossa jopa kuolleet ja kauan sitten pois menneet istuvat seinillä käpristäen valokuviensa reunat kuumalla, näkymättömällä hengityksellään, höyrystäen lasin kuvan päällä, Amir onnistuu aika hyvin pitämään huolen omista asioistaan. Hän on hiljaa ylpeä suorituksestaan.”
Jhan hälventää perheen, kastin ja gotran, sukulinjan, taustakuviksi. Menneisyyttä tutkitaan individualismiin pohjautuvan psykologian keinoin. Kirjailijaa ei pelota tarttua kipeisiinkään aiheisiin, kuten insestiin.
Tarinan henkilöt liikkuvat palapelin palojen tavoin. Ihmisten elämät nitoutuvat päällekkäin ja limittäin, kohtaavat ja ovat osittain surrealistisen identtisiä. Nimistä muodostuu peilikuvia: Amir ja Rima, Mala ja Alam. Jha leikkii jungilaisittain, esittelee jokaisen päähenkilön animan tai animuksen. Nämä toisilleen vastakkaiset seksuaaliset, piilotajunnasta nousevat arkkityypit auttavat päähenkilöitä kohtaamaan menneisyyden muodottomia hahmoja, syvälle pudotettuja muistoja ja korkean paikan pelkoa.
Kertomuksen edetessä unen ja todellisuuden raja hämärtyy. Monet yksityiskohdat, kuten itkuisen naaman näköinen talo, ilmestyvät ärsyttävän usein, mutta kirjan loputtua jää miettimään toistettujen kuvien symboliikkaa. Vasta romaanin viimeinen lause aukaisee kirjan nimen.
Raj Kamal Jha: Jos korkealla pelottaa. Suomentanut Terhi Kuusisto. 288 s. Like 2006.
Seija Vilén
