Suomalaisen postmodernin tanssin edelläkävijä on ollut aina väärään aikaan väärässä paikassa.

Jaana Irmeli Turusen selkä on haastattelun aikaan hieman kipeä, koska hän on edellisellä viikolla ollut siivoamassa rakennustyömaita. Se on uskomatonta kuultavaa tanssitaiteilijalta, joka samaan aikaan viimeistelee taiteellista tohtorinväitöstä Teatterikorkeakoulussa. Mutta itse asiassa rakennustyömaan siivoaminen on loogisen jatkumon päätepiste.

”Olen aina ollut väärään aikaa väärässä paikassa”, sanoo Turunen (aik. Klevering), joka on 1980-luvulta lähtien ollut mukana tuomassa Suomeen muun muassa afrobrasilialaista capoeiraa ja kontakti-improvisaatiota sekä erilaisia somaattisia menetelmiä.

Turusen mukaan hän on ollut tuomassa monia asioita, ennen kuin niistä on tullut hyväksyttyjä. Näin on käynyt myös yhteisötanssin kohdalla.

”1980-luvulla hyvin harva teki tanssitaidetta muusta kuin puhtaan taiteen lähtökohdasta. Yhteisöllinen tekeminen oli vahvasti marginaalissa.”

Samaan tilanteeseen hän kokee joutuneensa Outokummussa vuosituhannen vaihteessa, kun hän halusi tuoda tanssikoulutukseen somaattisia ja yhteisöllisiä menetelmiä.

”Sitten kun monet näistä menetelmistä ovat tulleet hyväksytyiksi tai arvostetuiksi, olen itse ollut jo jossain muualla.”

Turunen ei kuitenkaan vaikuta katkeralta, vaan pikemminkin huvittuneelta. Tapaamme haastattelua varten Lepoinstituutissa Helsingin Sörnäisissä, jonne hän on luonut tanssintutkija Anne Makkosen ja tanssitaiteilija Pia Lindyn kanssa paikan, jossa terveydelliset ja sosiaaliset taiteen tekemisen tavat kohtaavat somaattisuuden. Lepoinstituutti liittyy kahteen hänen taiteellisen uransa kannalta tärkeimpään aiheeseen, somaattisuuteen ja yhteisöllisyyteen.

Somaattisuudella Jaana tarkoittaa ”omille kehollisille aistimuksille virittäytymistä, niiden tiedostamista ja niiden kautta toimimista”. Hänen mukaansa tärkeää on se, ettei tämä tietoisuus ole pelkkää aistimista tanssistudion lattialla, vaan lähtee myös ohjaamaan toimintaa. Näin herkkävireinen tanssijan kehollisuus kohtaa yhteiskunnan ja politiikan.

”Minulle on tärkeää luoda yhteisöjä, joissa hyvin erilaiset ihmiset voivat kokea itsensä hyväksi ja kauniiksi huolimatta kaikesta siitä, mitä kilpailu, kaupallisuus ja vaikkapa neoliberalismi ihmisille kauneuden määritelmiksi tarjoavat. Tämä on minulle tehtävä taiteilijana. Aina se ei onnistu. Aina yhteisöä ei synny.”

Turusen mielestä tanssijan somaattista herkkyyttä voi käyttää uusien, tasa-arvoisempien yhteisöjen luomiseen niin, että hierarkioita voidaan pyrkiä purkamaan jo ennen kuin ne edes sanallistuvat. Esimerkin hän antaa ihmisten tilankäytöstä, joka voi aiheuttaa vahvoja hierarkioita myös siellä, missä hierarkioita sanallisesti pyritään purkamaan.

Turusen valitsema tie ei aina ole helppo. Samaan aikaan kun hän tutkii ruumiillista resistanssia loppusuoralla olevassa tohtorinväitöksessään, hän toimii rakennussiivoojana ympäri Helsinkiä. Aito vastarinta ei ole koskaan hyvä bisnes.

Siksi Turunen näkee ruumiillisen resistanssin olevan muutakin kuin pelkkää vastakkainasettelua.

”Usein se on pois lähtemistä, asettumista uudelleen sinne, missä vastakkaisuutta ei ole.”

Onneksi myös näitä paikkoja on löytynyt.

Lepoinstituutin lisäksi Turunen toteuttaa taiteellista työtään tällä hetkellä esimerkiksi Taiteen sulattamo -hankkeessa, jota tehdään yhteistyössä Q-teatterin kanssa. Sulattamo on tarkoitettu ”ihmisille, jotka kokevat, että taiteen tekeminen tukee heidän mielensä hyvinvointia ja terveyttä”.

Turunen on tehnyt paljon taidelähtöistä työtä mielenterveyskuntoutujien kanssa. Hän kuvaa sitä taiteelliseksi työksi, joka fokusoituu taiteeseen, ei hoitamiseen.

”Tarkoituksena on tehdä taidetta samanarvoisina. Kuntoutujia ei katsota vain kuntoutustoimenpiteiden kohteina, kuten monesti on tapana tehdä.”

Mitä sitten on muuttunut niiden vuosien aikana, kun Turunen on toiminut suomalaisella tanssin kentällä?

Erilainen ruumiillisuus pääsee hänen mielestään jo hyvin esille tanssitaiteessa, ja haasteet sen esille pääsystä ovat muualla yhteiskunnassa. Myös feminismin sanoma henkilökohtaisuuden poliittisuudesta on hyväksytty.

”Henkilökohtaisuutta ei nähdä enää vain omaan napaan tuijotteluna ja terapiana. Yksittäisen ihmisen intiimillä, ruumiillisella kokemuksella on merkitystä.”

Jaana Irmeli Turunen on ollut tuomassa Suomeen hyvin monia uusia asioita, joista suuri osa nousee valtavirtaan vasta kymmenien vuosien päästä. Missä hän kokee itse olevansa?

”Nyt en tiedä, missä olen.”

Voi hyvin olla, että tämänkin hetken historia kirjoitetaan jälkijunassa, niin kuin vastarinnan historia aina.

Sami Henrik Haapala