Puhtaan juomaveden saatavuus vaikeutuu. Maailmalla onkin kehitelty laitteistoja, joilla suola voidaan erottaa merivedestä. Teknologia on energiaa kuluttavaa & kallista. Ratkaisuksi haetaan ydinkäyttöisiä pienvoimaloita.
Kaupungistumisen ja markkinatalouden tuoman kulutuselämäntavan kasvun myötä makean veden käyttö maailmassa on lisääntynyt valtavasti. Samalla teollisen maatalouden ja teollisuuden saasteet sekä kestämättömät maankäyttötavat ovat dramaattisesti heikentäneet makean veden saatavuutta. Väestönkasvu ja ilmastonmuutos synkentävät tilannetta lisää.
Maailman terveysjärjestön WHO:n mukaan kaikista maailman sairaustartunnoista 80 prosenttia on peräisin vedestä. Viime vuosikymmenellä ripuliin kuolleiden lasten määrä ylitti kaikissa aseellisissa konflikteissa toisen maailmansodan jälkeen kuolleiden määrän. YK:n ennusteiden mukaan kaksi kolmasosaa planeetan väestöstä kärsii vuonna 2025 veden vähyydestä.
Kansainvälinen suolanpoistoyhdistys International Desalination Association IDA kertoo, että meneillään on noin 12 300 erikokoista suolanpoistohanketta 155 maassa, ja markkinoiden kasvu alalla on noin 25 prosenttia vuosittain. Pääosa olemassaolevista, kooltaan merkittävistä 7 500 laitoksesta on Karibialla ja Lähi-idässä – Saudi-Arabiassa parituhatta. Rakenteilla on suuria laitoksia Israeliin, Singaporeen ja Australiaan, ja noin kolmekymmentä on suunnitteilla Kaliforniaan.
Yleisesti käytetty teknologia perustuu käänteiseen osmoosiin, jossa merivesi pakotetaan paineella kalvon läpi, jolloin suola jää toiselle puolelle ja läpi pääsee vain makea vesi.
Teknologia vaatii runsaasti energiaa ja on siksi kallista. Silti Global Water Intelligencen mukaan suolanpoistoteollisuus lähes kolminkertaistuu vuoteen 2015 mennessä.
Näin siitä huolimatta, että luonnonvarojen kestävää kulutusta tutkivan Pacific Instituten johtaja Peter Gleick on todennut, että suolanpoisto on ”pettävä unelma”, joka ei tuo ratkaisua vesikriisiin kuten tekisivät esimerkiksi vesien suojelutoimet, kestävät maatalouskäytännöt ja investoinnit infrastruktuurin kohentamiseen. Gleick, joka ei periaatteessa vastusta suolanpoistoratkaisuja, kirjoitti asiasta The World’s Water 2006–2007:n sisältämässä raportissa.
WWF:n mukaan suolanpoistoon sisältyy maailmanlaajuinen uhka ympäristölle.
Suolanpoisto koostuu neljästä vaiheesta: meriveden otosta, esikäsittelystä, käänteisestä osmoosista sekä jälkikäsittelystä ja voimakkaasti suolaisen jätteen poistosta. Prosessissa käytetään kemikaaleja meriveden suolaeroosion estämiseksi ja osmoosissa käytettävien kalvojen ylläpitämiseksi ja puhdistamiseksi.
Suolanpoistolaitos tuottaa siten jokaista juomavesilitraa kohden litran raskasmetallipitoista ja suolaista jätevettä, joka pumpataan mereen. Maailmanlaajuisesti nykyiset laitokset tuottavat 36 miljardia litraa jätettä päivässä. Saasteen määrää lisäävät planktonin, levien ja kalojen jäänteet, jotka ovat kulkeutuneet prosessiin.
Viime toukokuussaEnvironmental Science & Technology -tiedelehdessä julkaistu tutkimus osoittaa, että käänteisellä osmoosilla tuotettu vesi on kemialliselta hienorakenteeltaan erilaista kuin luonnonvesi.
Tutkimuksessa tarkasteltiin muun muassa useiden eri alkuaineiden isotooppeja neljässä laitoksessa Israelissa ja Kyproksella. Tutkimuksen kirjoittajiin kuuluva, Australian kansallisen yliopiston vieraileva professori Avner Vengosh toteaa Science Daily -lehdelle 20. kesäkuuta 2008: “Vesi, josta suola on poistettu käänteisellä osmoosilla, sisältää ainutlaatuisen [kemiallisen] koostumuksen, joka voi aiheuttaa kemiallisia ja ekologisia muutoksia pohjavesikerroksiin ja luonnollisiin vesijärjestelmiin, joihin se joutuu.”
Haitoista välittämättä ydinvoimateollisuus on iskenyt kyntensä alaan. Kansainvälinen atomienergiajärjestö IAEA ajaa avoimesti teknologian kansainvälistä käyttöönottoa. Teollisuudenalalla on vuonna 2004 perustettu tiedeaikakauskirja, International Journal of Nuclear Desalination, jonka hallitus koostuu vaikuttavasta joukosta tutkijoita ja ydinteollisuuden edustajia. American Nuclear Society (ANS) ja European Nuclear Society tukevat teollisuudenalan kehittämistä.
Esimerkki menettelytavoista ilmenee ANS:n verkkouutisesta 15. tammikuuta 2008. Uutisen mukaan ranskalainen öljy-yhtiö Total SA, toinen vesialan ylikansallisistä jäteistä eli ranskalaislähtöinen Suez sekä ranskalainen ydinvoimayhtiö Areva suunnittelevat yhdessä ”siviiliydinvoimalaitosta” Yhdistyneisiin arabiemiirikuntiin. Totalin oma lehdistötiedote 14. tammikuuta 2008 ilmoittaa, että se on Suezin kanssa voimalalaitos- ja suolanpoistoyhteistyössä Arabiemiirikunnissa.
Financial Timesin verkkouutisessa 9. heinäkuuta 2008 Totalin toimitusjohtaja Christophe de Margerie kertoo yhtiön pyrkivän helpottamaan ydinvoimalaitosten rakentamista maihin, joihin sillä jo on pitkäaikaiset suhteet. Tämä oli ollut tammikuussa julkistetun uutisen taustalla.
Ydinalan portaaliWorld Nuclear Associationin mukaan ”pienet ja keskikokoiset ydinvoimalaitokset ovat soveltuvia suolanpoistoon”. Järjestön verkkosivuston mukaan ydinkäyttöisiä laitoksia on jo Japanissa, Kazakstanissa ja Intiassa. Uusia hankkeita on tekeillä Etelä-Koreaan, Espanjaan, Britanniaan, Intiaan, Kiinaan, Venäjälle, Pakistaniin, Tunisiaan, Marokkoon, Egyptiin ja Algeriaan, ja ”useimmat näistä ovat pyytäneet teknistä apua IAEA:lta sen ydinvoimaa ja suolanpoistoa koskevan teknisen yhteistyöhankkeen puitteissa”.
Ydinvoimaongelma hiipii takaovesta pienten laitosten kautta, kun isot ovat vastatuulessa. Vesipulaa suolanpoisto merivedestä ei ratkaise, sillä aikaansaadun juomaveden käyttö vaatii varallisuutta, jota maailman köyhillä ei ole.
Jopa Maailmanpankki joutui vuoden 2004 raportissaan tunnustamaan: ”Joka tapauksessa suolanpoiston pitäisi pysyä viimeisenä apukeinona. Sitä tulisi käyttää vain kun halvemmat kysynnän ja tarjonnan hallinnan vaihtoehdot ovat huolellisesti tutkittu.”
Ydinvoimateollisuus on vahvasti julkisin varoin tuettua, joten se kannattaa – ei tosin veden tarvitsijoille ja ympäristölle, vaan osakkeenomistajille ja toimitusjohtajille.
Lähde, ellei toisin mainittu, Barlow, Maude: Blue Covenant – The Global Water Crisis and the Coming Battle for the Right to Water, The New Press, New York, 2007.
Olli-Pekka Haavisto
