Kansalaisjärjestöjä riepotellaan itänaapurissa

Sananvalta: Venäjän uusi kansalaisjärjestölaki kuristaa toimittaja Anna Politkovskajan murhan jälkeen ihmisoikeusaktivisteja yhä tiukemmin.

Venäjän uusi kansalaisjärjestölaki kuristaa toimittaja Anna Politkovskajan murhan jälkeen ihmisoikeusaktivisteja yhä tiukemmin. Ulkomaisten ei-valtiollisten toimijoiden oli jätettävä rekisteröintipaperinsa 18. lokakuuta mennessä Venäjän oikeusministeriöön.

Ne järjestöt, jotka eivät ajoissa toimittaneet tarvittavia lomakkeita tai joiden hakemuksia ei ehditty käsitellä tuohon päivämäärään mennessä, joutuivat keskeyttämään toimintansa Venäjällä. Ovensa sulkeneiden joukossa ovat Amnesty International ja Human Rights Watch. Venäjän oikeusministeriöstä korostettiin, että kyse oli toiminnan väliaikaisesta keskeytyksestä, ei järjestöjen lakkautuksista. Myöhään tai puutteellisina toimitettujen hakemusten käsittelyä jatketaan. Tätä kirjoitettaessa hyväksyttyjen hakemusten määrä on 123 ja 67 järjestöä odottaa käsittelyä. Hylättyjen viiden järjestön nimeä ei ole suostuttu kertomaan.

Lokakuun lopussa ulkomaisten kansalaisjärjestöjen oli lisäksi annettava ensi vuoden toimintaa koskevat suunnitelmansa. Yksityiskohtaisen työsuunnitelman on katettava kaikki ensi vuoden tapahtumat. Suunnitelmaan on sisällytettävä järjestettävien tapahtumien osanottajien nimet ja yhteystiedot. Yllättäviin tapahtumiin reagoiminen on vaikeaa, koska suunnitelmasta poikkeaminen voi johtaa sanktioihin tai lakkautusuhkaan.

Tarkka toimintasuunnitelma ei ole omituisin kiusa, jonka lain laatineet ovat langettaneet aktivistien niskaan. Järjestön perustajan kuoltua on hänen kuolintodistuksensa toimitettava ministeriöön. Amerikkalaisen Carnegie Centren oli hankittava perustajansa Andrew Carnegien kuolintodistus – Carnegie kuoli vuonna 1919. Järjestöiltä voidaan myös vaatia kopiot kaikista niitä käsitelleistä artikkeleista, joita saattaa olla satoja vuosittain. Yksi lain merkityksistä onkin siinä, että järjestöjen laatiessa suuret määrät raportteja ei varsinaiseen työhön riitä aikaa.

Kansalaisjärjestölaki sallii Venäjän lakkauttaa kansallista turvallisuutta uhkaavat ryhmät. Sellaisiksi lasketaan erityisesti järjestöt, jotka raportoivat ihmisoikeusrikoksista Tšetšeniassa.

Lokakuussa lakkautettiin Russian–Chechen Friendship Society. Järjestöä ja sen työntekijöitä vastaan on käyty pitkää kampanjaa aseina mustamaalaus, uhkaukset, veronkiertosyytteet sekä työntekijöiden turvallisuuden vaarantavien asiakirjojen takavarikoinnit. Ystävyysseura saatiin lopulta lakkautettua uuden lain avulla: järjestön johtaja Stanislav Dmitrijevski sai helmikuussa tuomion etnisen vihamielisyyden lietsomisesta, ja laki kieltää rikoksesta tuomittua johtamasta kansalaisjärjestöä.

Ingušiasta käsin toimivan Mashr-ihmisoikeusjärjestön toimia on tutkittu ja sitä on yritetty lakkauttaa vuodesta 2003 lähtien. Mashr järjesti 16. lokakuuta Nazranissa mielenilmauksen Anna Politkovskajan kuoleman johdosta. Rauhallinen mielenilmaus keskeytyi väkivaltaisesti ulkopuolisten provokaatioon. Muutamia mielenosoittajia pahoinpideltiin ja pidätettiin. Mashrin puheenjohtaja tuomittiin ankariin sakkoihin mielenosoitusrikkomuksesta, mikä antaa viranomaisille lisää pontta järjestön lakkauttamiselle.

Memorial-järjestön ihmisoikeusaktivisti Oleg Orlov erosi presidentin perustamasta ihmisoikeuskomissiosta vastalauseena Putinin kommenteille Politkovskajan murhasta. Orlov uskoo Memorialin olevan seuraavana lakkautettavien järjestöjen listalla.

Politkovskajan murha näyttää poistaneen viimeisenkin pidäkkeen ihmisoikeusaktivistien työn hankaloittamiselta ja heihin kohdistuvalta väkivallalta. Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi ehdolla ollut tšetšeeni Lida Jusupova on saanut uusia tappouhkauksia. Venäjän johtaviin ihmisoikeusjuristeihin kuuluva Svetlana Gannuškina on korkealla äärinationalistien tappolistalla. Kansalaisjärjestölain avulla vahditaan Venäjän valtaapitävien etuja ja valvotaan valtion turvallisuutta. Ihmisoikeudet ovat kuitenkin universaaleja eikä niiden edistämisessä tule kunnioittaa valtioiden rajoja.

Anu Harju

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Salaatti

Mohammed Solimanin lisäresepti Egyptiläistä votkaa ja siunattua tomaattiriisiä -juttuun.

3–4 kuutioitua tomaattia

1/2 kurkku kuutioituna

2 porkkanaa kuutioituna

1 hienonnettu sipuli

3 korkillista etikkaa

yhden sitruunan mehu

1/2 tl jauhettua mustapippuria

1 tl suolaa

1/2 ruukkua tilliä, leikataan salaattiin

1/2 dl vettä

Hienonna kasvikset, lisää mausteet ja vesi.

Susanne Ådahl

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Ei nyt vielä keskustella

Eduskunnassa puuhaillaan viestintämarkkinalain uudistamista. Yksi muutoksista tulee puhelinoperaattoreiden palveluvelvoitteisiin.

Eduskunnassa puuhaillaan viestintämarkkinalain uudistamista. Yksi muutoksista tulee puhelinoperaattoreiden palveluvelvoitteisiin.

Jos nykyinen lakiehdotus menee läpi, puhelinoperaattoreiden kuten Telia-Soneran ja Elisan ei tarvitse enää tarjota uusille asiakkaille kiinteää lankaliittymää. Muutos vaikuttaa syrjäisemmillä alueilla asuviin ihmisiin. Lain mahdollinen muutos huolestuttaa etenkin niitä, jotka eivät ole vakuuttuneita kännykkäsäteilyn ehdottomasta turvallisuudesta.

”Tämä on juristin kommentti. Mahdotonta uskoa, että luovuttaisiin kokonaan lankaverkostosta yhdellä kertaa ja totaalisesti ottaen huomioon säteilyturvakekuksen (STUK) varovaisuusperiaatteeseen perustuvat suositukset. Niiden mukaan vanhempien olisi valvottava lasten ja nuorten puhelujen kestoa, etenkin syrjäseuduilla”, sanoo STUK:in johtaja Antti Niittylä.

Pohjoismaissa ja monissa EU-maissa kännykänkäytöstä annetaan suosituksia lapsille ja nuorille varovaisuusperiaatteenmukaisesti. Kännykkäsäteilyn vaikutuksista ei ole pitkän ajan tuloksia vielä. Tieteellisesti hyväksytyissä tutkimuksissa ei toistaiseksi ole mitään erityistä riskialttiutta löydettykään.

Eduskunnan valiokuntakäsittelyssä on ollu puhumassa tähän mennessä lähinnä operaattoreita, mutta asiantuntijana on kuultu myös yhtä sähköyliherkkyydestä kärsivää kansalaista. Säteilyturvakeskusta ei ole kuultu vielä.

Säteilyturvakeskuksen tutkimusprofessori Kari Jokela myöntää, että valiokunta ei ole kuullut säteilyturvakeskusta.

”Silti säteilyyn liittyvät riskit eivät ole muuttuneet hälyttävään suuntaan. Siitä huolimatta STUK:in näkökulmasta pitäisi asioista keskustella, vaikka mikään tieteellinen tutkimus ei kuitenkaan tue näitä pahanolon tunteita”, Jokela sanoo.

Jokela korostaa järkevien varotoimenpiteiden merkitystä, vaikka epidemologisten tutkimusten mukaan aivosyöpäriski ei ole kasvanut kännykän käytön yhteydessä.

Henkilökohtaisesti Jokela painottaa toivovansa, että asiasta käytäisiin julkista periaatekeskustelua.

Soitan liikenne- ja viestintävaliokunnan puheenjohtaja Markku Laukkaselle (kesk.). Kerron Laukkaselle, että yritän selvittää, missä vaiheessa lain käsittely menee.

”Onko teillä menossa jokin kampanja kännykkäsäteilyä kohtaan”, Laukkanen kysyy epäystävällisesti. Kerron että olen kyllä taas haastatellut asiasta Sähköyliherkkien yhdistyksessä toimivaa Erja Tammista, joka on huolestunut lakimuutoksesta.

”Miksi sitten kyselet näistä asioista nyt, kun käsittely on vielä kesken”, Laukkanen täräyttää. Hän lisää, että hänen ei tulisi puhua asiasta tässä vaiheessa ollenkaan, mutta puhuu kuitenkin.

Kysyn Laukkaselta, että missä vaiheessa journalisti – saati sitten kansalainen – voisi sitten puhua kansanedustajan kanssa lakialoitteista jos ei silloin, kun niiden käsittely on kesken.

Laukkanen herää yhtäkkiä, ja toteaa että juuri tässä vaiheessahan sitä keskustelua pitää käydä.

Kysyn Laukkaselta myös, miksi säteilyturvakeskusta ei ole kuultu. Laukkanen toistaa taas, että asia on kesken ja että asiassa on jo kuultu erästä sähköyliherkkää.

Kysyn uudelleen Laukkaselta, että eikö näissä asioissa ole tärkeää kuulla myös säteilyturvakeskusta.

Laukkanen sanoo, että myöhemmässä vaiheessa tätä voisi pohtia, mutta asia on vielä kesken.

Lopuksi Laukkanen kysyy retorisesti, että voidaanko operaattoreita velvoittaa omalla kustannuksellaan pitämään yllä vanhaa teknologiaa. Kysehän on lisäkustannuksista operaattoreille.

Telia-Soneralla ainakin menee hyvin. Pörssiyhtiö jakaa osinkoa omistajilleen tänä vuonna hieman yli kaksi miljardia euroa. Näyttää siltä että lainsäätäjää kiinnostaa enemmän yhtiön edun ajaminen kuin varovaisuusperiaate.

Lainsäätäjänä olisin itse aika varovainen siitäkin pienen pienestä mahdollisuudessa, että kännykkäsäteilystä aiheutuu riskejä. Miksi yhteiskunnan tulisi kantaa mahdolliset taloudelliset riskit operaattoreiden puolesta?

Kimmo Jylhämö

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Toisenlainen MySpace…

…on mahdollinen. Bifo Berardin mukaan media-aktivismin keskeisin haaste on vapaiden verkostojen luominen.

Keskustelussa mediaomistuksen keskittymisestä ja vaihtoehtomedioiden luomisesta korostetaan usein vaihtoehtoisen tiedon levittämisen tarvetta. Esimerkiksi Indymedia-projektissa tavoitteena on luoda jakelukanava informaatiolle, jota valtamedia ei halua levittää.

Itse mediaa on pidetty toissijaisena kysymyksenä. Lokakuussa Helsingissä vieraillut media-aktivisti ja filosofi Franco “Bifo” Berardi kyseenalaistaa lähestymistavan. Bifon mukaan ajatus neutraalista teknisestä perustasta on mahdoton.

Mediatutkijoiden 1960-luvulta asti korostama ajatus välineen ja sisällön erottamattomuudesta on saanut vahvistusta yhteiskunnallisten liikkeiden kokemuksista: ”Keskeisin kysymys ei enää koske informaation välittämistä vaan autonomisten käyttäytymistapojen leviämistä työn ja kulutuksen piireihin”, Bifo väittää.

Internetin ja digitaalisen kulttuurin vaikutuksista erityisesti nuorten sosiaaliseen kanssakäymiseen on keskusteltu paljon. Jo pitkään on ollut selvää, ettei seuraus ole kanssakäymisen vähentyminen vaan sen luonteen muuttuminen.

Esimerkiksi MySpacen ja vastaavien verkostoitumissivustojen räjähdysmäinen nousu osoittaa, että suuri osa nuorten sosiaalisuudesta tapahtuu netin välityksellä. Bifon mukaan siinä, että median ja media-aktivismin keskeisimmät haasteet liittyvät sosiaalisten verkostojen luomiseen, ei sinänsä ole mitään uutta.

”Verkko on aina toiminut sosiaalisen kanssakäymisen tilana. Ilman sitä ei Seattlessa vuoden 1999 lopulla tapahtunut globalisaatioliikkeen esiinnousu olisi ollut mahdollinen”, Bifo sanoo. Hän on itse jäänyt historiaan Italian vapaiden radioiden liikkeen ja Bolognan luovan autonomian hahmona. Radio Alice oli radioasema, joka toimi 1970-luvun kuumina vuosina. Tarina päättyi poliisin rynnäkköön.

1970-luvun liikkeen jälkeen Bifo on keskittynyt kyberkulttuuriin ja nettikulttuuriin, ja osallistunut vaihtoehtoisen median kokeiluihin. Tärkein Bifon viimeaikaisista mediaprojekteista on ollut eri Italian kaupungeissa toiminut korttelitelevisioverkosto Telestreet. Siinä on pyritty kytkeytymään kaupunkien yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja jokapäiväisen elämän politiikkaan. Telestreetin esimerkkiä on yritetty seurata monissa eri maissa. Suomessa on suunnitteilla m2hz-televisioverkoston kaupunkitelevisiokokeilu Helsingissä Kallion alueella.

Kuitenkin yhteiskunnallinen kytkeytyminen on osoittautunut hankalaksi. Sosiaaliset verkostot ovat siirtyneet kaupunkikorttelien tasolta virtuaaliseen Internetiin. Fyysisen läheisyyden vähentyminen vaikuttaa myös poliittisen toiminnan muotoihin.

”Myspace.comissa on yli 100 miljoonaa jäsentä. Mitä tarkoittaa, että Rupert Murdoch on kaikkein tärkeimmän prekaarien ihmisten yhteisön omistaja? Se tarkoittaa, että media-aktivismin todellinen ongelma ei ole enää informaatio. Se ei ole myöskään subvertising. Se on sosiaalinen verkostoituminen.”

”Verkostoituminen tarkoittaa yhteisöllisyyden rakentamista. Me puhumme tässä vieraantuneesta yhteisöstä: se on näyttöruudulla, se on online, se on mediavälitteinen. MySpacessa verkostoituminen on vieraantunutta kahdessa mielessä: se on Rupert Murdochin hallinnassa ja mediavälitteistä.”

Bifon mukaan Internet ei ole läpikaupallistunut: ”Internetin monimuotoisuus säilyy, se pysyy määrittämättömänä tilana. Kollektiivinen äly löytää jatkuvasti tien luoda autonomisia tiloja.”

Netin kapitalistisen hyödyntämisen kiihtymisestä huolimatta Bifo ei näe syytä epätoivoon tai internetin edistyksellisen poliittisen käytön hylkäämiseen.

”On totta, että tänään ennemmin avataan MySpace-sivu kuin luodaan oma tai kollektiivinen nettisivu. Mutta meidän tulisi luoda sosiaalisen verkostoitumisen ympäristöjä, jotka voivat edistää sosiaalisen autonomian kasvua.”

Bifon Euroopaan tarvittaisiin Internet-sivusto, joka levittäisi päivittäin kommunikaatiota kulttuurisista, poliittisista ja taiteellisista tapahtumista eurooppalaisissa kaupungeissa: ”Se voisi avata tietä liikkeiden suoralle toiminnalle suuntautuen eurooppalaiseen yhteiskuntaan ja uuden poliittisuuden rakentamiseen.”

Media-aktivismin haasteet liittyvät Bifon mukaan työelämää muokkaavaan prekarisaatioon.

”Ajasta on tullut äärimmäisen fragmentoitunutta. Sosiaalisen verkostoitumisen kautta on mahdollista luoda uudelleen yhteisöllistä tilaa, käynnistää projekteja, joka loisivat yhteistä aikaa.”

Franco ”Bifo” Berardi: Tietotyö ja prekaari mielentila. Tutkijaliitto 2006. 155 s.

Miika Saukkonen & Eetu Virén

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voimakalenteri

Marraskuussa kannatta kipaista sateen suojaan museoon!

TOIMINTA

9.11. KRISTALLIYÖN MUISTOPÄIVÄ, rasisminvastainen päivä.

24.11. ÄLÄ OSTA MITÄÄN -päivä, tapahtumia, www.luontoliitto.fi/bnd.

Pori MAAN YSTÄVIEN VÄENTAPAAMINEN, kampanjatyöpajoja, syyskokous, toimijakoulutusta, hyvää ruokaa, keskustelua, musiikkia & rentoa oleskelua 10.–12.11. kulttuuritalo Anniksella, Annankatu 6, ruoka vegaanista, lattiamajoitus, ota mukaan makuupussi/retkeilyalusta, perjantaina 10.11. vierailu Reposaaren tuulivoimapuistoon & hiilivoimalaan Tahkoluotoon, lähtö retkelle kello 10 Porin linja-autoasemalta, ilmoittautuminen & lisätietoja ilmoittautumiset(a)maanystavat.fi, 0400 114 622 / Tapio Solala.

TAPAHTUMAT

10.11. INTIAKLUBI ANAND STATION, Qawwali Brothers, Shava feat. Peali Mitra & dj Markka ystävineen kello 21 Helsingin Caisassa.

12.11. LASTEN ETNOSOI! Monikulttuurisia työpajoja & konsertteja lapsille isänpäivänä Helsingin Malmitalossa kello 13–16.

24.11. AMAZING ASIA II, Maailman Makuja & Musiikkia, maistiaisia, reseptejä & musiikkiesityksiä Helsingin Caisassa kello 20–24. KIINANRUUSUKLUBI, lavalla Marzi Nyman & Juki Välipakka, paremman maailman puolesta puhuu Juhani Väkiparta Helsingin ravintola Pianossa, Rauhankatu 15.

27.11. NAISTEN KANSAINVÄLINEN OLOHUONE, maahanmuuttajanaisten & suomalaisten naisten vapaamuotoinen tapaaminen, tällä kertaa ohjaaja Shukri Omar Ahmed puhuu dokumentistaan Somalisisua, luvassa keskustelua & makupaloja Helsingin Caisassa kello 14–17, ilmoittautuminen (09) 169 3984, oge.eneh(a)hel.fi.

Helsinki VALON VOIMAT, kaupunkitapahtuma tuo valoa 11.11.–4.12. Helsingin kaduille, puistoihin & taloihin, avajaisissa 11.11. katuparaati Helsingin Vanhasta kirkkopuistosta kello 17 & norjalainen katuteatteriryhmä Stella-Polaris esiintyy Narinkkatorilla kello 17.30.

KALLIO KIPINÖI -kaupunginosatapahtuma, Taiteidenkatu Helsinginkadulla, Reilun kaupan jalkapalloturnaus Kaupunginteatterin kentällä, Ruuhka-ajan urkuhetki Kallion kirkossa, teatteriesityksiä & musiikkia 17.–26.11. Helsingin Kalliossa.

TÄHTINÄYTÖKSET, katsellaan Kuuta, planeettoja, tähtijoukkoja & -sumuja, tähtinäytöksiä järjestetään selkeällä säällä 15.12. asti Ursan 80-vuotiaalla tähtitornilla Helsingin Kaivopuistossa ti–su kello 19–21, kysy tilannetta numerosta (09) 653 505.

Turku TEEVIIKKO, teehetki päivittäin 13.–17.11. Turun Kirjakahvilassa kello 17–18.

_______________

Moskovan opissa

NÄYTTELY Neuvostoliitto on ajankohtaisempi kuin arvaatkaan! Joni Krekolan juuri ilmestynyt poliittisen historian väitöskirja Stalinismin lyhyt kurssi käsittelee Moskovan Lenin-koulussa vuosina 1926–1938 opiskelleita suomalaisia. Moskovan arkistoista aukeaa alati uusia aarteita, jotka vaikuttavat suomalaistenkin käsityksiin menneisyydestämme.

”Kommunistisen internationaalin ylläpitämä Lenin-koulu koulutti Moskovassa työntekijöitä kommunistipuolueisiin, jotka toimivat sekä laillisesti että maan alla maailmansotien välisessä Euroopassa, Amerikassa ja Kiinassa. Opiskelijoista koulittiin ammattivallankumouksellisia”, Joni Krekola kertoo.

Moskovan oppiin pääsi 141 onnellista suomalaista kommunistia. Mukaan ei huolittu ketä tahansa.

”Pääsyehtoja olivat muun muassa kommunistisen puolueen tai sen nuorisoliiton jäsenyys, proletaarinen luokkatausta, horjumattomuus puoluelinjalla sekä hyvä terveys. Osa hakijoista ei läpäissyt kontrollia ja palasi maitojunalla takaisin”, Krekola kertoo.

Jotta ymmärtäisimme nyky-Venäjää, Neuvostoliiton tunteminen on ehdoton edellytys. Käsitteellistä epäselvyyttä tuottavat jo termit kommunismi, marxismi, leninismi ja stalinismi. Joni Krekola täsmentää tutkimuskohdettaan:

”Tarkoitan stalinismilla niitä marxismi-leninismin erityispiirteitä, jotka kehittyivät Neuvostoliiton valtioideologiaksi Stalinin valtakaudella (1928–1953). Suomalainen stalinismi edusti näitä neuvostomaasta omaksuttuja arvoja.”

Lenin-koululaiset päätyivät kuka mihinkin: osa kuolemaan tai vankileirille, osa vallankahvaan sotien jälkeisessä Suomessa. Sitkeimmät vanhan liiton miehet olivat SKP:n aktiivisia kaadereita aina 1960-luvulle asti.

”Valtaosa koululaisista lähetettiin SKP:n tai sen nuorisojärjestön työntekijöiksi Suomeen, jossa heidät yleensä pidätettiin ja tuomittiin poliittiseen vankeuteen. Noin vuoden pituisen lyhytkurssin oli tarkoitus jatkua Lenin-koulussa jatkokurssilla, mikäli Suomeen lähetetyt onnistuivat puoluetyössä ja välttivät pidätykset. Osa Lenin-koulusta valmistuneista jäi neuvostomaahan, koska heitä ei katsottu soveltuviksi Suomen puoluetyöhön poliittisen heikkouden ja terveysongelmien takia.”

Timo Forss

Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaalit -näyttely 7.1. asti Tampereen Lenin-museossa, ma–pe 9–18, la–su 11–16.

_______________

MESSUT

Tampere SUOMEN KÄDENTAIDOT, käsi- & taideteollisuusmessut 17.–19.11. Tampereen Messu- & Urheilukeskuksessa, Ilmailukatu 20.

Espoo KÄDENTAITO- & LUOVUUSMESSUT 25.–26.11. kello 10–17 Espoon Dipolin Otahallissa.

LUENNOT & KESKUSTELUT

6.11. MIHIN SUOMI ON MENOSSA? Hannu Taanila & Marjo Niemi keskustelevat Maanantaiklubilla, lauluja Suomesta esittää Lauri Maijala ystävineen, vetäjinä toimivat Aino Bärlund & Yrjö Hakanen Helsingin ravintolalaiva Wäiskissä kello 19.

7.11. PÄTKÄTYÖNAINEN, TIEDÄTKÖ OIKEUTESI? aiheesta luennoi Heli Puura & MITÄ ALOITTELEVAN FREELANCE-JOURNALISTIN ON HYVÄ TIETÄÄ aiheesta Tiina Komi, Naisasialiitto Unionin luentosarjassa Nainen, opi perusasiat työelämästä, Helsingin Maikki Friberg -kodissa, Bulevardi 11 A 1 kello 18, luento vain naisille. EROJA & SAMANKALTAISUUKSIA, eläinkuvien & ihmiskuvien historiaa, Dodon luontosuhdepiirissä keskustellaan Elisa Aaltolan Eläinten moraalinen arvo kirjan sivuista 9–44, keskustelupiiri Helsingissä Dodon toimistolla, Vironkatu 5 kello 18. MAATALOUDEN VESIENSUOJELU – Kokemuksia Aurajoen vesistöalueelta, Suomen luonnonsuojeluliiton seminaarissa puhumassa Juha Kääriä, Anna Setälä, Jaana Marttila, Airi Kulmala, Hannamaria Yliruusi, Esko Pettay & Matti Ali-Rontti, Auran kirjaston auditoriossa, Urpontie 2, kello 18–21.

8.11. TURUN KESKIAIKAISET PUUKOT & TUPET, Janne Harjula luennoi Kansallismuseon puukkoaiheisessa esitelmäsarjassa, Helsingin Kansallismuseon auditorio kello 18.

9.11. KANSAINVÄLINEN TERRORISMI, Pasi Päivinen luennoi kansainvälisestä terrorismista uuden maailmanjärjestyksen epäjärjestyksen tekijänä Helsingin Kanneltalon auditoriossa kello 17–18.30.

10.11. NO CHANCE FOR NON-EUROPEAN(S)? Et-noSoi!-teemaseminaarissa alustuksia ei-eurooppalaisen musiikin & kulttuuristen vähemmistöjen musiikin mahdollisuuksista kansainvälisillä musiikkimarkkinoilla & musiikkiteollisuudessa & muusikon asemasta, panelisteina muusikko Oliver Mtukudzi (Zimbabwe), muusikko Aynur (Turkki), manageri Deborah Margaret Metcalfe (Zimbabwe) & tuottaja/manageri/muusikko Riza Okçu (Turkki), seminaarin kommentaattorina Tuulikki Pietilä & moderaattorina Jeremy Gould, Helsingin Caisassa kello 13–16, seminaarikieli on englanti, ilmoittautuminen etnosoi(a)globalmusic.fi.

12.11. INDIVISEN ELLER POLITIK? (DE TVÅ FENOMENOLOGIERNA) Mika Helander luennoi Filocaféssa Helsingin Luckanilla, Simonkatu 8, kello 15, alustus ruotsiksi.

13.11. VENÄJÄN TALOUS – JATKUUKO KASVU? Simon-Erik Ollus luennoi Venäjä-luentosarjassa Tampereen Vanhan kirjastotalon musiikkisalissa kello 18.30–20.15.

14.11. RIITTÄÄKÖ KUTSUMUS? Hoitajat & hoivan tila aiheena Pirkko-Liisa Rauhala & Tarja Tallqvist, Naisasialiitto Unionin luentosarjassa Nainen, opi perusasiat työelämästä, Helsingin Maikki Friberg -kodissa, Bulevardi 11 A 1 kello 18, luento vain naisille. MITEN LÖYTÄÄ PAIKKA, JOTA KUTSUA KODIKSI? Keskusteluillassa vieraana käsikirjoittaja Tuomas Timonen & ohjaaja Emma Puikkonen, keskustelua vetää esitystaiteilija Kati Jelekäinen Turun Kirjakahvilassa kello 18–20. DEMOKRATIA & GLOBALISAATIO, Pertti Multanen luennoi Studia stoa -luentosarjassa Helsingin Itäkeskuksen kirjaston alakerran kokoushuoneessa kello 18.

15.11. PUUKKO KÄYTTÖESINEENÄ, Risto Hakomäki luennoi Kansallismuseon puukkoaiheisessa esitelmäsarjassa, Helsingin Kansallismuseon auditorio kello 18.

16.11. YHDENVERTAISUUSLAKI KÄYTÄNNÖSSÄ, Enar-Finland ry:n Roundtable-seminaarissa tarkastellaan, miten yhdenvertaisuuslaki on parantanut maahanmuuttajien asemaa Helsingin Caisassa kello 12–16, ilmoittautuminen 15.11. mennessä, Enar-Finland ry / Hamed Normand, hamednormand(a)yahoo.com.

20.11. RAUHAAN KASVAMINEN, lapsen oikeuksien päivän kulttuurivieraana rauhankasvattaja Sanna Uusitalo, Elina Räty haastattelee Turun Kirjakahvilan keskusteluillassa kello 18–20.

21.11. TAIPUISAKSI & NÄKYMÄTTÖMÄKSI PUHTAUDEN LÄHETTILÄÄKSI, Mari Käyhkö luennoi työläistyttöjen kasvatuksesta siivoojanaisiksi, naisasialiitto Unionin luentosarjassa Nainen, opi perusasiat työelämästä, Helsingin Maikki Friberg -kodissa, Bulevardi 11 A 1 kello 18, luento vain naisille.

26.11. MÅNGFALDIGA MEDBORGARE – ETT JÄMLIKHETSPERSPEKTIV PÅ POLITISKT DELTAGANDE, Aija Salo luennoi Filocaféssa Helsingin Luckanilla, Simonkatu 8, kello 15, alustus ruotsiksi.

27.11. VENÄJÄN USKONNOLLINEN TILANNE, Maija Turunen luennoi Venäjä-luentosarjassa Tampereen Vanhan kirjastotalon musiikkisalissa kello 18.30.

28.11. KANSAINVÄLINEN RAHOITUSJÄRJESTELMÄ & GLOBAALI KEHITYS, Ville-Pekka Sorsa luennoi Studia stoa -luentosarjassa Helsingin Itäkeskuksen kirjaston alakerran kokoushuoneessa kello 18.

2.12. KURKISTUS ROMANIKULTTUURIIN, Toivo Nygård & Väinö Lindberg keskustelevat romanien asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa Alajärven nuorisoseuralla kello 13.

6.12. KOKEVA MIELI, mitä mieli on? Miten eläimet ilmentävät mielellisyyttä? Dodon luontosuhdepiirissä keskustellaan Elisa Aaltolan Eläinten moraalinen arvo kirjan sivuista 9–44, keskustelupiiri Helsingissä Dodon toimistolla, Vironkatu 5 kello 18.

TEATTERI, OOPPERA & STAND UP

6.11. KUOLE KERRAN, ELÄ AINA, Janne Lonkan pienoisnäytelmä Tampereen Ylioppilasteatterin Masentava maanantai -sarjassa kello 19, illan aikana myös uusintaesitys viime viikon pienoisnäytelmästä Teddy, ohjaus Matti Sandberg.

10.11. CLUB VIIRUS, stand up -vieraana Robin Paulsson, iltaa isännöivät Stan Saanila & Jaakko Saariluoma Helsingin Viiruksessa, ilmainen bussikuljetus Rajasaareen Kiasman edestä 45 min ennen esitystä.

12.11. NO RETURN, teatteri Viiruksen yksi lisänäytös Helsingin Diana-näyttämöllä kello 19.

13.11. TAMPERE IHOLLA, Helsingin Tampereen ylioppilasteatteri (vier.) Tampereen Ylioppilasteatterin Masentava maanantai -sarjassa kello 19, illan aikana myös uusintaesitys viime viikon pienoisnäytelmästä Kuole kerran, elä aina. AVOHOITO-KLUBI, Oranssin Koiran teatteri esittää improvisaatioita Helsingin Juttutuvassa kello 19 & 20.

27.11. AVOHOITO-KLUBI, Oranssin Koiran teatteri esittää improvisaatioita Helsingin Juttutuvassa kello 19 & 20.

Helsinki ASKEL ULKOPUOLELLA, teatteri Viiruksen esitys suomeksi 7.–9. & 14.–15.11. kello 19, ilmainen bussikuljetus Rajasaareen Kiasman edestä 45 min ennen esitystä.

NUKKEKOTI, Sinisen Teatterin esitys Eläintarhan huvila 14:ssä 16.12. asti ke, pe & la kello 19, su kello 15, ke 6.12. ei esitystä, www.nukkekoti.net.

MACBETH, Shakespearen draamaklassikko ensi-illassa 3.11. kello 19 Ilves-teatterissa, Sampsantie 50, muut esitykset 5.–18.11., varaa paikat etukäteen numerosta 046 811 6308.

THE MANSON FAMILY, Ooppera Skaalan pop-ooppera Charles Mansonista 7.11. kello 19.30 Korjaamolla, muut esitykset 8.–20.11.

NOITAYMPYRÄ, Valtimonteatterin dramatisointi Pentti Haanpään romaanista, esitykset 7.11.–1.12. kello 19, Aleksis Kiven katu 22.

BALTIC CIRCLE, kansainvälinen teatterifestivaali 9.–12.11. Q-teatterissa.

TRAGEDY, Miko Jaakkolan ohjaus Will Enon näytelmästä ensi-illassa 16.11. kello 19 teatteri Takomossa, muut esitykset 21.11.–25.1.

DEMENTIA – AVARUUSMYSTEERI Aurinkoteatterin ensi-ilta 17.11. kello 19 Universumissa, Perämiehenkatu 13, muut esitykset 21.11.–11.2.

PÄÄSTÄ IRTI/GOODBYE, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian esittävä taiteen laitoksen ensi-ilta 21.11. kello 19, Pommisuojassa, Hämeentie 161, muut esitykset 23.–30.11.

PUTKINOTKO, Helsingin ammattikorkeakoulu Stadian esittävä taiteen laitoksen ensi-ilta 28.11. kello 19 Teatterikulmassa, Meritullinkatu 33, muut esitykset 30.11.–12.12.

PUTININ VENÄJÄ, lisänäytöksiä Anna Politkovskajan kirjan pohjalta tehdystä esityksestä 3.–5.12. kello 19 KokoTeatterissa.

BUENOS AIRESIN BLONDI, Opera Pienon versio Mozartin oopperasta 7. & 8.12. kello 19.30 & 9.12. kello 15 Kansallisoopperan Almisalissa.

Tampere RUOTSALAISEN KESÄN YÖ ensi-illassa 15.11. kello 19, muut esitykset 19.11.–22.2., arkisin kello 19, la–su & 6.12. kello 17.

Joutsa MARIE VALERIE, Teatterikone esittää monologinäytelmä naisesta, jonka kuuluisuus muuttuu sairaalahuoneen yksinäisyydeksi, ohjaus & käsikirjoitus Annu Sankilampi, esitykset 9. & 11.11. ravintola Huttulassa, Rantatie 21, www.teatterikone.fi, 045 652 4776.

Turku VAIN LIHAA, Jack Londonin novelliin perustuva näytelmä ensi-illassa 11.11. kello 19 Turun ylioppilasteatterissa, muut esitykset 14.11.–24.1.

Jyväskylä JUOKSUAIKA, Harri Virtasen käsikirjoittama näytelmä Jyväskylän ylioppilasteatterissa 6., 9., 12.–13.11. kello 19, esityspaikkana ylioppilastalo Ilokiven monitoimitila.

TANSSI & SIRKUS

6.11. MAGIC STUDIO, taikurit Dani DaOrtiz, Miguel Angel Gea & Christian Engblom Helsingin Viiruksessa kello 19, ilmainen bussikuljetus Rajasaareen Kiasman edestä 45 min ennen esitystä.

10.11. INDIE OULU, scifi-kirjailija Philip K. Dickiin liittyvä esitys- & tanssiklubi Oulun taidemuseolla kello 18–21 & Never Grow Oldissa kello 21–03, Sami Henrik Haapalan esitys taidemuseolla kello 19 & Never Grow Oldissa kello 21.

18.11. TANSSIVA RAKKAUS & FOLKBAROKKAUS, tanssiteatteri ERI:n & folkbarokkiyhtye SAMA:n yhteisteos vierailee Helsingin Sibelius-akatemian konserttisalissa kello 19, esitys myös 19.11.

Helsinki LICHTWEG – FRIEDENPLATZ, Kirsi Monnin koreografia 7., 9.–11., 14., 15., 17. & 18.11. kello 19 Zodiakissa, 7.11. yleisökeskustelu esityksen jälkeen.

TRAVEL, Liisa Pentin koreografia Helsingin Kaapelitehtaan Zodiakissa, 9.11. kello 22, 10.11. kello 21 & 11.11. kello 18.

DANCEACTION, nuorten disco-, show- & hiphop-tanssitapahtuma 11.–12.11. Kulttuuritalolla, www.nuoriso.hel.fi/danceaction.

MADFEST, M.A.D. Tuotannon järjestämä nelipäiväinen nykytanssifestivaali 9.–12.11. Kaapelitehtaan tanssiteatteri Hurjaruuthissa, esitykset 9.–11.11. kello 19 & 12.11. kello 15.

MOBILE.DANCE, nykytanssitapahtuma 9.–12.11. Helsingin Stoassa, Kaapelitehtaalla, Ateneum-salissa, Kaupunginteatterissa, Aleksanterin teatterissa & Suomen Kansallisoopperassa.

HOTELLI UNOHDUS, Heidi Masalinin koreografia & SECOND HAND SHOP, Virva Tolosen koreografia ensi-illassa 8.12. kello 19 KokoTeatterissa, muut esitykset 12.–21.12.

Tampere PIENIÄ PÄÄOSIA, Jyrki Karttusen koreografia 15.11. tanssiteatteri Mobita/Danscon Hällä-näyttämöllä kello 19, muut esitykset 17.11.–8.12.

_______________

Tutkitaan naisen rajoja

SEMINAARI ”Varmasti tutkitaan – ja perin pohjin!”, riemastuisi Wagner. Wagner on sika, ja me muut tiedämme naistutkimuksen olevan aivan muuta kuin mitä sialla on mielessä. Tutkimuksessa pohditaan rajoja, sillä maailma on niitä täynnä ja uusia on helppo vetää.

Voit vetää rajan liidulla asfalttiin, rajoittaa ajatteluasi tai rakentaa muurin pihasi ympärille. Kaikella on rajansa: ruumiilla, valtioilla, sanoilla ja tutkimuksella. Osa rajoista joustaa ja toiset pannaan joustamaan. Oman ruumiin rajat harvoin miellyttävät ja valtioiden rajat vielä vähemmän. Neuvottelemme ja tappelemme tonttien, lasten ja vapauden rajoista.

Voit aloittaa pohtimalla sukupuolen rajoja, sillä perusasetelma on yleensä yksinkertainen. Olet mies tai nainen, ja raja väliin. Naisen osalta sukupuolirajojen muuttaminen voi olla joko kivaa, jos kaikilla on yhteinen näkemys, tai tuskastuttavaa, jos tiimissä on mukana Wagner-sikoja, jotka vetävät homman läskiksi. Väittely rajoista jatkunee, sillä tällä menolla lopullista rajaa ei ehkä koskaan tulla vetämään. Pidä kuitenkin varasi, sillä päädyt itsekin rajojen sisä- tai ulkopuolelle.

Anna-Sofia Joro

Ääni – Oikeus – Politiikka, naistutkimuspäivät 17.–18.11. Tampereen yliopistossa.www.uta.fi/laitokset/naistutkimus/ntpaivat.htm

_______________

KIRJALLISUUS

6.11. RUNOVIIKON AVAJAISET Turun Kirjakahvilassa kello 19.

8.11. MILLAINEN ON DEKKAREIDEN TASA-ARVOKÄSITYS? Leena Lehtolainen alustaa Tampereen Seudun Vihreiden Naisten keskusteluillassa Tampereella Pantin auditoriossa, Puutarhakatu 11, kello 18. JOKA TYTÖN RUNOILTA Turun Kirjakahvilassa kello 19.

16.11. KIRJALLISUUDEN LUONTOKÄSITYKSET, Dodo ry:n keskustelupiiri keskustelee J. M. Coetzeen teoksesta Elisabeth Costello Turun Kirjakahvilassa kello 18. CAISAN KANSAINVÄLINEN KIRJALLISUUSILTA, kansainvälinen suvaitsevaisuuden päivä, runojen & tekstien lukua eri kielillä & keskustelua kirjallisuudesta & vapaudesta Helsingin Caisassa kello 17–20.

27.11. RISTO ISOMÄKI, kirjailijavieras kertoo, onko tarussa totuutta & toisinpäin? Helsingin Paloheinän kirjastossa kello 18–19.30.

28.11. JOHANNA VENHO & EVE MANTU, naisasialiitto Unionin kirjailijailta, keskustelua vetää naistutkija Johanna Pakkanen, Venho tekee runoa äidin & naisen arjesta kansanrunouden tapaan, hän on saanut Katri Vala -palkinnon runokokoelmastaan “Yhtä juhlaa” & Eve Mantun kirjassa “Minusta tulee perhe” kerrotaan siitä kun nainen odottaa, synnyttää & kasvattaa lapsen yksin, Villa Salinissa, Tiirasaarentie 2, kello 18, tapahtuma vain naisille.

Alajärvi KURKISTUS ROMANIKULTTUURIIN, romanikirjailijoiden tuotantoa & romaniaiheista tutkimuskirjallisuutta esillä 6.11.–5.12. Alajärven kaupungin kirjastolla, ma–to 12–19, pe–la 11–15.

ELOKUVAT

8.11. TURISTI!-ELOKUVAKLUBI, klubilla julkaistaan Nisi Masa -käsikirjoituskilpailun voittajat & lyhytelokuvia Helsingin Dubrovnik Lounge & Lobbyssa kello 19–24.

9.11. HONEY BABY, Mika Kaurismäen elokuva Avoin ovi -sarjassa Helsingin Malmitalossa kello 17.30. CITY OF GOD, Ciné Caisa aikuisille Helsingin Caisassa kello 18.

11.11. O CAMINHO DAS NUVENS – THE MIDDLE OF THE WORLD, Ciné Caisa lapsille Helsingin Caisassa kello 14.

16.11. MIRE BALA KALE HIN – TARINOITA MATKAN TAKAA, Katariina Lillqvistin elokuva näytetään kansainvälisenä suvaitsevaisuuden päivänä osana Kurkistus romanikulttuuriin -tapahtumaa Alajärven kaupunginkirjastossa kello 18.

20.11. ELOKUVAMATINEA LAPSILLE, Lapsen oikeuksien päivänä esitetään turkulaisen monitaiteilijan Mauri Kososen animaatio Otso-karhu & laulava mato, kesto n. 13 minuuttia, kello 12, 14 & 16 Turun Kirjakahvilassa.

Helsinki, Tampere & Oulu VINOKINO, pitkiä elokuvia, dokumentteja & lyhytelokuvakoosteita & Helsingissä Vinokino-bileet 11.11. ravintola Kaisaniemessä, VinoKino Tampereella 6.–8.11. Niagarassa, Oulussa 9.–10.11. kaupunginkirjaston Pakkalan salissa & Helsingissä 9.–12.11. Ateneumissa & Andorrassa.

Helsinki KETTUPÄIVÄT, kotimaiset dokumentti- & lyhytelokuvajuhlat 7.–11.11. Helsingin Andorrassa.

AVOIN OVI -elokuvasarja Helsingin Malmitalossa kello 17.30, 9.11. Honey Baby, ohjaus Mika Kaurismäki, 16.11. Brasileirinho, ohjaus Mika Kaurismäki, 30.11. Klassikko, ohjaus Kari Väänänen

Turku LEFFIS, kansainvälinen lastenelokuvafestivaali 18.–19.11. Kino Thaliassa kello 11–16, tapahtumia Hansakorttelin Thaliatorilla, www.valoaurinko.net/leffis.

_______________

Animal Pride, sattumalta paikalla

TOIMINTA Olin sattumalta mestoilla, kun Virossa järjestettiin ensimmäistä kertaa Gay Pride -paraati kesällä 2004. Ripustin ystäväni näyttelyä tallinnalaiseen galleriaan, kun paikalliset kaverimme kertoivat, että homot ja heidän ystävänsä marssivat seuraavana päivänä. Tunnelma oli korkealla, kun kaverimme maalailivat kuvia muutenkin kuin kansantaloudellisesti liberaalista Virosta. Kulkue sujui jouheasti ja ilman vastoinkäymisiä.

Sittemmin suvaitsevaisuus on ottanut hieman takapakkia. Tänä vuonna paraatia leimasi skinien väkivalta. Sattumalta olin taas mestoilla, tällä kertaa kaverin polttarit ajoittuivat samoihin aikoihin.

Marraskuussa järjestetään Viron ensimmäinen eläinoikeusmielenosoitus. Tarkoituksena on kiertää Tallinnan turkisliikkeitä ja ilmaista tuohtumusta ihmisen egosentristä eläinten hyväksikäyttöä kohtaan. Paikalle on saapumassa myös mielenilmaisijoita Suomesta. Oikeutta Eläimille -järjestö organisoi yhteislähdön Tallinnaan, mutta kyllä omatoimimatkailijat toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi. Karkeloiden jälkeen on myös tarkoitus sosialiseerata virolaisten aktivistien kanssa. Majoituskin onnistuu.

Minäkin varmaan päädyn Tallinnaan marraskuussa. Kuitenkin sattumalta.

Jari Tamminen

Viron ensimmäinen eläinoikeusmielenosoitus 11.11. Tallinnan turkisliikkeiden tuntumassa.

_______________

FESTIVAALI

Helsinki AVANTO, kokeellisen musiikin & elokuvan festivaali, Tony Conrad, Lee Ranaldo & Leah Singer & Black Dice 17.–19.11. Kiasma-teatterissa, elokuvateatteri Orionissa, Sibelius-Akatemialla, Kuudennessa linjassa, Gloriassa, MUU-galleriassa & galleria Huudossa.

RUSSIAN SEASONS, teatterifestivaali 23.–26.11. Aleksanterin teatterissa, Stoassa & Annantalossa, festivaaliklubi & dokumenttielokuvia 23.11. Dubrovnikissa.

Vantaa KAAMOSPELIT, Tallari, Cás, Toivo Alaspää & Antti Paalanen Vantaan kansanmusiikkiviikolla 11.–19.11. www.suomenkansanmusiikkiliitto.fi.

ROCK, POP, HIPHOP, KLUBIT

6.11. EUROPE Helsingin Tavastialla.

7.11. NIEMINEN & LITMANEN, Kettupäivät-elokuvafestivaalin päätösbileet Helsingin Dubrovnikissa.

8.11. LA CASA FANTOM, CAUSE FOR EFFECT & AORTAORTA Tampereen Vastavirrassa.

10.11. FM2000, DOWNSTAIRS & VIRKAVALTA Helsingin Hertsigassa. KERHO, CLAMOUR, WRECKING QUEENS, IVY DISLIKES & JUSTIN CASE, Rauhaa vai rautaa -klubi Vantaan Vernissassa. CONTROL PLAYS CLASH, KOHU-63 & HELLBOUND, Punk 30 v. Tampereen Vastavirrassa. PASSIONWORKS Ähtärin Club B52:ssa.

11.11. INCREDIBLE NOTHING, THE DANCE & LADY ESCAPE Helsingin Hertsigassa. NO SHAME & GOSMIC GOBLINS, Eläinsuojelurock III Forssan Blue Poolissa.

12.11. SLAYER, IN FLAMES, CHILDREN OF BODOM, LAMB OF GOD & THINE EYES BLEED, The Unholy Alliance -kiertue Helsingin Jäähallissa. HANNA RUUSKANEN & TARINA & PUUMAJA, dj:t Kesämies & Auflauf, Niks-klubi Tampereen Telakalla.

13.11. SLAYER, IN FLAMES, CHILDREN OF BODOM, LAMB OF GOD & THINE EYES BLEED, The Unholy Alliance -kiertue Tampereen Jäähallissa.

15.11. STONEGARD Tampereen Infernossa. PRURIENT, CARLOS GIFFONI & HAARE, Mental Alaska Tampereen Vastavirrassa.

16.11. MARITTA & KARVANOPAT Tampereen Yo-talolla. URN, SOLITAIRE & MALICIOUS DEATH Tampereen Vastavirrassa. MAJ KARMA Oulun 45 Specialissa.

17.11. GOON, THE RE-TARDS & SKAUTION Helsingin Hertsigassa. AJATTARA, BEFORE THE DAWN & DOMINATION BLACK Helsingin Virgin Oil Companyssä. SELFISH, DISKELMÄ, DEATH WITH A DAGGER & URBAN UNREST, Deaf Forever 7 -klubi Helsingin Factoryssa. VOIMARYHMÄ & TIREHTÖÖRIT Tampereen Vastavirrassa. PMMP Turun Gigglin Marlinissa. INSOMNIUM Oulun Teatriassa.

18.11. MANIFESTO JUKEBOX & NO SHAME Helsingin Hertsigassa. PAUKKUMAISSI Helsingin Malmitalossa kello 14 & 16. RYTMIHÄIRIÖ, SELFISH, DERRIDA & DEATH WITH A DAGGER, Deaf Forever 7 -klubi Tampereen Vastavirrassa. PMMP Forssan Bar 54:ssä.

19.11. NICK CAVE Helsingin Finlandia-talossa.

22.11. THE GRIT, PATSY WALKERS & SEVEN STAIRS Tampereen Vastavirrassa. PMMP Järvenpään Yanossa.

23.11. PMMP Kuopion Puijonsarvessa. THE CRASH Oulun 45 Specialissa.

24.11. BLAMSTRAIN, Bass & Beer Party Tampereen Applessa. HANNIBAL & SOPPA, HANK & FRANK & DJ POMMAC Tampereen Vastavirrassa.

25.11. PUPPA J & TASOTTAVAT, VOLTTI SELEKTORIT FEAT. LORD EST, Voltti 5 Years Reggae Party Tampereen Klubilla. RADIOPUHELIMET & RADAR STATION Hellfire Rock’n’roll Club Tampereen Vastavirrassa. PMMP Seinäjoen Rytmikorjaamossa.

27.11. KASHMIR Helsingin Tavastialla.

28.11. KASHMIR Tampereen Yo-talolla. MUDBOY & KUNT, Mental Alaska Tampereen Vastavirrassa.

29.11. MARTTI SERVO & NAPANDER Helsingin Stoassa. DOWNSTAIRS & VÄÄRÄT VIERAAT Tampereen Vastavirrassa. PMMP Oulun 45 Specialissa.

30.11. DEATHBED & SATURA LANX Tampereen Vastavirrassa. PMMP Oulun 45 Specialissa.

1.12. INSOMNIUM Seinäjoen Bar 15:ssä. PMMP Kajaanin BePopissa.

2.12. INSOMNIUM Vaasan Club 25:ssä. PMMP Nilsiän Tahkovuori Piazzassa.

6.12. RISTO, TUOMARI NURMIO, M.A. NUMMINEN & DJ SANE, NIEMINEN & LITMANEN, itsenäisyyspäivän vastaanotto Helsingin Nosturissa.

8.12. INSOMNIUM Turun Klubilla. PMMP Savonlinnan Happy Time Barissa.

9.12. PMMP Jyväskylän Lutakossa.

_______________

Lapsuuden eläinystäväni

ELOKUVA Ystäväpiirini muuttui radikaalisti, kun lopetin eläinten kanssa kaveeraamisen. En muista enää edes My Little Ponyjen tai karvaisen keinuhevosvanhuksen nimiä. Jopa läheisimmät karhut, Uppo-, Rasmus- ja Halinallet sekä Nalle Puh ovat unohtuneet. Tosin Puhin imelä luonne ärsytti jo varhain. Silloin tällöin kuulen entisistä ystävistäni, ovathan monet heistä julkkiksia. Tuskin he enää minua tervehtisivät.

Minulla oli läheinen suhde myös Kalevi Sorsaan, keskikokoiseen perussorsaan. Samassa jengissä hengailivat serkkuni ja hänen tuolloinen bestiksensä, Sorsa Kalevi. Eksoottisin ystävä oli pieni Papaija Papukaija, joka asui puurasiassa. Solmin myös kansainvälisiä suhteita ja suvaitsimme toisiamme: Amerikan Orson Possu, tsekkiläinen maamyyrä Krtek ja tietenkin Kalevi.

Eläinsuhteitaan kaipaavat aikuiset tekevät elokuvia lapsille. Oulun lastenelokuvafestivaalilla katsotaan Villikana I, Kukon ja kanan sauna sekä Kolme pukkia. Oma vilpitön suhteeni eläimiin on menetetty, sillä elokuvien nimet herättävät kaksimielisiä ajatuksia. Anteeksi Terrieri Terje, Lohikäärme Tulio ja Villit papukaijat, ei minusta taida enää olla sydänystäväksenne.

Anna-Sofia Joro

XXV Oulun kansainvälinen lastenelokuvien festivaali 13.–19.11., www.ouka.fi/lef .

_______________

KLASSINEN, JAZZ, BLUES, VIIHDE

6.11. LISA NILSSON Turun Konserttitalossa.

7.11. LISA NILSSON Helsingin Savoy-teatterissa. KONSERTTISARJA Turun Wäinö Aaltosen museossa kello 19.

8.11. MINNA RASKINEN & SECKOU KEITA, Tallari 20 v, EtnoSoi!-konsertti Helsingin Gloriassa.

9.11. KIMMO POHJONEN ANIMATOR, EtnoSoi!-konsertti Helsingin Savoy-teatterissa.

10.11. OLIVER MTUKUDZI & THE BLACK SPIRITS, EtnoSoi!-konsertti Helsingin Savoy-teatterissa.

11.11. AYNUR, EtnoSoi!-konsertti Helsingin Savoy-teatterissa.

14.11. MAIJA HAPUOJA, AKATEEMINEN LAULU, HELSINGIN POLIISILAULAJAT & HELSINKI POLICE BIG BAND esittävät Duke Ellingtonin Sacred Concertin Helsingin Mikael Agricolan kirkossa. HANNU LEHTORANTA & TAIVAALLINEN KUU ENSEMBLE Helsingin Malmitalossa. KONSERTTISARJA Turun Wäinö Aaltosen museossa kello 19.

18.11. TUMMAT TUNTEET, Kurkistus romanikulttuuriin -konsertti Alajärven nuorisoseuralla kello 14. KONSERTTITANSSIAISET, Turun filharmoninen orkesteri, solisteina Aki Alamikkotervo & Tiina Vahevaara Turun VPK-talossa kello 19–24.

22.11. NIKOLAI BLAD & KELAVALA-RYHMÄ, ITE-klubi Helsingin Gloriassa.

23.11. SANNA KURKI-SUONIO & EIJA KANKAANRANTA Helsingin Malmitalossa.

25.11. KIAI KANJENG, Amazing Asia II -konsertti Helsingin Caisan salissa.

28.11. KONSERTTISARJA Turun Wäinö Aaltosen museossa kello 19.

30.11. ARI HOENIG TRIO Helsingin Malmitalossa.

MUSEOT

Helsinki YOURS TRULY, Vuoden nuori taiteilija 2006 -näyttelyssä Heta Kuchkan teoksia 10.12. asti taidemuseo Meilahdessa, ti–su 11–18.30.

Salo JÄRJESTYS & KAAOS, Tiina Harjolan keramiikkaa 4.11.–7.1. Salon taidemuseo Veturitallin tornissa, ti–pe 10–18, la 11–17, su 11–18.

Kerava WERNER WEST (1890–1959) & OLAVI HÄNNINEN (1920–1992), näyttely kahden merkittävän suomalaisen muotoilijan tuotannosta 8.11.–7.1. Keravan taidemuseossa, ti–su 12–18.

Tampere TAITEILIJA & KATSOJA – uutta suomalaista maalaustaidetta Sara Hildénin säätiön kokoelmasta 28.1. asti Sara Hildénin taidemuseossa, ti–su 11–18.

PIIASTA PÄÄTTÄJÄKSI – naisten äänioikeus 100 vuotta 18.11.–22.4. Vapriikissa, ti, to–su 10–18, ke 11–20.

Pori AASIAN SIRPALEITA, Tero Kiiskisen & Kimmo Sarjen teoksia Projektihuoneessa & SIGNS, näyttely viittomakielen viestien rakentumisesta Siivessä 10.11.–7.10. Porin taidemuseossa, ti–su 11–18, ke 11–20.

Oulu VASTAKERTOMUKSIA, Keravan taidemuseon tuottamassa näyttelykokonaisuudessa taiteilijat tarkastelevat suhdettaan todellisuuteen videon & valokuvan keinoin, mukana Jan Kaila, Japo Knuutila, Jaana Kokko, Raakel Kuukka, Teemu Mäki, Mia Rinne, Matti Saanio& Shao Zao Ruo 11.11.–7.1. Oulun taidemuseossa, ti–to 10–17, pe 10–18, la 12–16, su 12–16.

GALLERIAT

Helsinki B/W, Hanna Oinosen teoksia 19.11. asti galleria Jangvassa, ti–pe 11–20, la–su 11–17.

OIS JOULU AINAINEN, Pirjetta Branderin teoksia 19.11. asti Kulmagalleriassa, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

ELÄMÄN VALO, Peter Kaunin maalauksia, grafiikkaa & pronssiveistoksia 23.11. asti & ANY SHARP OBJECTS? Slovenialaisen tekstiili- & muotisuunnittelijaryhmän teoksia 29.11.–20.12. Caisan galleriassa, ma–pe 10–18.

SCRIPTA MANENT III – käsin taidesidottuja kirjoja Virosta 25.11. asti & ELÄINTEN MATKA PARATIISIIN, Liisa Pajula-Mäkisen maalauksia 16.11.–9.12. Malmitalon galleriassa, ma–pe 9–20, la 10–16.

MINE GÜNGÖRIN teoksia 22.11. asti Glorian galleriassa, joka on avoinna tapahtumien aikana.

POLLUTION, Tuomas Hautamäen maalauksia 24.11. asti 4-kuus-galleriassa, ti–pe 11–17, la 11–16, su 12–15.30.

FROM KUKKA TO HUA, kiinalaisia maalauksia Moninaiset-hankkeen kurssilta 30.11. asti Kontulan kirjastossa, ma–to 10–20, pe 10–18, la 10–16.

KESÄ, Anna Kiiskisen maalauksia 10.11.–1.12. galleria Ulaanissa, Töölöntorinkatu 3, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

Tampere NONNA-NINA MÄEN teoksia 28.11. asti Wärjäämön näyttelytilassa, Kanavaraitti 3, ma–pe 9–15.

BIGGER BANG, Petri Ala-Maunuksen maalaus & STRÅKEN, Nina Canellin video 29.11. asti galleria Huoltamossa, ikkunanäyttely avoinna joka päivä.

Turku SANO SE ÄÄNEEN – kuvia, sanoja & ääniä, Rajat Express työryhmän & Kulttuurikeskuksen Kulttuuripajan näyttely 19.11. asti Ullakkogalleriassa, ti–pe 12–19, la–su 11–17.

GOOGLES, Ville Laaksosen maalauksia informaatiosta 21.11. asti Päiväkodin Klubigalleriassa, ke–la 21–03.

Pori ISÄNTÄ & ORJA, teoksia T.E.H.D.A.S. ry:n projektia 12.11. asti galleria 3 H + K:ssa, Maaherrankatu 32, ke–pe 14–18, la–su 12–16.

Alajärvi ISÄMME SODISSA, Pertti Palmin kokoama näyttely esittelee romanimiesten sotakohtaloita & romanikulttuuria kuvin & sanoin 6.12. asti MakasiiniGalleriassa, ma–pe 8–17.30, itsenäisyyspäivänä 10–16.

_______________

Sen suurin suu

NÄYTTELY Satiirisissa teoksissani katson ihmisiä, jotka ovat korotettuja vallan jalustoille. Jalustat ovat valtaa, instituutioita, joiden pönkittämiseen käytetään historian myyttien lisäksi mediaa, joka ohjailee kansalaisten ajatuksia haluamiinsa suuntiin. Maalauksissani kuvaan paitsi näitä vallan jalustoja myös sitä, miten niillä seistään.

Kaikki erilainen koetaan vaarallisena ja sopimattomana. Henkinen sensuuri heijastuu yhteiskunnan lisääntyvässä valvonnassa, myös sen moraalin rappiotumisesta. Päättäjiä ei sido samat normit ja lait, joita he itse laativat kansalaisten elämän valvontaan ja seurantaan.

Johannes Heinonen

Tarja Halonen & muita tunnettuja henkilöitä, Johannes Heinosen öljyvärimaalauksia 29.11. asti Kuusankoskitalon galleriassa, ma–pe 11–19, la–su 12–18.

Itsenäisyyspäivä 6.12.

_______________

VALOKUVA

Helsinki THE LAST OF THE TALL SHIPS, Alan Villiers’n valokuvanäyttely miehistön elämästä suurilla purjelaivoilla 24.11. asti Suomenlinnakeskuksessa, joka päivä 10–16.

VAELTAJA Julia Weckmanin valokuvanäyttely 29.11. asti Kaapelin Galleriassa, ti 11–18, ke–pe 11–17, la–su 12–16.

NIMETÖN, Hannele Rantalan tilataideteos 21.1. asti osana Katsoa vai nähdä -näyttelykokonaisuutta Suomen valokuvataiteen museossa, ti–su 11–18.

PERTTU SAKSAN valokuvia 10.11.–3.12. valokuvagalleria Hippolytessä, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

Vantaa BE YOUR ENEMY, Teemu Mäen ideoima & toteuttama suomalais-venäläinen valokuvanäyttely, joka koostuu viiden työpajan materiaalista 30.12. asti Vantaan taidemuseossa, ti–pe 11–18, la 10–15.

Salo TALVIMAA – suomalaisen valokuvataiteen kolmivuotisnäyttely 4.11.–7.1. Salon taidemuseo Veturitallissa, ti–pe 10–18, la 11–17, su 11–18.

Turku PUERPERIUM, Minna Havukaisen valokuvia 10.11.–3.12. valokuvakeskus Perissä, ti–pe 12–19, la–su 11–17.

Kuopio THE LAST SITTING, Bert Sternin & THE MISFITS Inge Morathin valokuvia Marilyn Monroesta 26.11. asti VB-valokuvakeskuksessa, ti–pe 11–18, ke 11–19, la–su 11–16.

Mikkeli MINÄ, SINÄ, HÄN, Mikkelin kansalaisopiston valokuvakurssi & Nõmme Noortemajan työryhmä 15.11.–2.12. Mikklin valokuvakeskuksessa, ke–pe 11–17, la 11–15.

Viro PERFECT, UNTOUCHED, BLANK, Milja Laurilan nykyvalokuvia 10.11. Tallinnan Kuldjalan tornissa, Gümnaasiumi 3, ma–pe 14–18, la–su 12–16.

DESIGN

Helsinki HELSINKI BIENNALE, Syrup Helsinki -, Super8-, Kutikuti-, Las Palmas -, HOME-, Neuvonta-, Turbo10 -, Ftudio- & Söndag-työhuoneiden yhteisnäyttely 10.11.–3.12. Myymälä2:ssa, ke–pe 13–19, la 12–18, su 12–17.

VIDEOTAIDE

Helsinki CAMPING, Andrei G:n digitaalivedoksia & videoita 22.11.–10.12. galleria Jangvassa, ti–pe 11–20, la–su 11–17.

Voimakalenterissa julkaistaan tietoja tapahtumista, kursseista, teatteri- & tanssiesityksistä, musiikkitapahtumista & näyttelyistä. Seuraava Voima ilmestyy 11.12. ja on jakelussa sekä joulu- että tammikuun ajan. Tietoja seuraavaan kalenteriin otetaan vastaan maanantaihin 20.11. kello 12 asti voima(a)voima.fi. Voima päättää tapahtumatietojen julkaisusta.

Toimittanut: Hannele Huhtala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Muut lehdet

Muiden lehtien parhaat palat.

”Aikuisuus ja aikuinen persoonallisuus eivät ole muodissa, vaan narsistinen ja lapsellinen persoonallisuus ja elämäntapa. Julkisuudessa tuntuu korostuvan käsitys, että ihmisen elämän lakipiste on 25-vuotiaana ja baarissa.”

Marja Jylhä, Mielenterveys 5/2006

_______________

”Luoja paratkoon ja uskokaa, ikä ei tee miestä autuaaksi. Viittäkymppiä lähestyvä regressoituu murheineen näppylänaamaisen teinipojan tasolle: kolme lasta siittänyt itkee treffikumppanilleen peniksensä pienuutta, herrasmies talloo daamin varpaille omakehunousuhumalassaan. Keski-ikäiset naiset ovat itseluottamuksessaan, -tuntemuksessaan ja seksuaalisuutensa haltuunotossa asiantuntijajargonilla ilmaisten terveesti narsistisia. Saman ikäluokan miehet hakkaavat kaikkivoipaisuudessaan pissiksetkin. Heille on jäänyt päälle kehitysvaihe, jossa naiset toimivat apuminän jatkeina.”

Nora Kärkkäinen, Turun Ylioppilaslehti 16/2006

_______________

”Oman ilmiönsä muodostavat sekä TV:n että radion uutisstudioiden puppugeneraattorit. Maailmalla saattaa tapahtua mitä tahansa, mutta Ylen uutisosastoja se ei heilauta. Sen sijaan TV:n pääuutislähetyksissä saatetaan kertoa, että suomalaiset juovat nykyisin suodatinkahvia enemmän kuin pannukahvia!! Uskomatonta. Viime viikon suurin uutinen oli se, että oli satanut lunta ja että tiet ovat liukkaat. Kenelle tämä oli uutinen? Tehdäänkö näitä uutisia kaivostyömiehille tai vankiloiden eristyssellien asukkaille, jotka eivät mahdollisesti voi katsoa ikkunasta ulos ja todeta, että lunta tulee.”

Hannu Virtanen, Elonkehä 11/2006

_______________

”Me oltiin siellä kaikki. Suomalaiset ovat taas päässeet osaksi maailman suuria tapahtumia. Ruotsin taannoinen hallitsija, aatelistaustainen Olof Palme murhattiin aseella, jota suomalainen Kari käytti pankkiryöstössä. Karin jälkeen asetta käsitteli suomalainen Erik. Sen jälkeen Palme ammuttiin Sveavägenillä ja nyt aseen löysi ahvenanmaalainen Benny. Näin sitä siirrytään kohti historiallisen kuvakudoksen keskustaa.”

Hanurista-palsta, Markkinointi&Mainonta 36/2006

_______________

”Lehden saamien tietojen mukaan poliisi uskoo murha-aseen olevan Adolf Fredrikin kirkon pihamaalta löydetty suuri graniittilaatta. Laattaan on kaiverrettu Palmen nimi sekä syntymä- ja kuolinpäivät, mikä herätti poliisin epäilykset.

Vaihtoehtoinen tutkintalinja selvittää myös mahdollisuutta, että murha-ase olisi örebrolaisen omakotitalon piharakennuksesta löytynyt moottorisaha.”

Lehti – totuus seuraa perästä 21.11.2006

http://lehti.samizdat.info/2006/11/21/

_______________

”Isäni on kyllä hongkongilainen, mutta vanhemmillani oli sellainen tasapuolisuuden periaate, että joka toinen lapsi syntyy Hongkongissa ja joka toinen Suomessa. Äiti kävi synnyttämässä minut kotiseudullansa Pohjanmaalla, ja kolmeviikkoisena lensin sitten takaisin Hongkongiin.”

Elina Sanin, Polyteekkari 16/2006

_______________

”Kun Hesarin toimittaja Jussi Ahlroth oli seuraamassa Lordia (Sony BMG) Ateenassa, hänen ylistävät raporttinsa muistuttivat lähinnä jatkosodan tk-joukkojen raportointia Itä-Karjalan ihanista olosuhteista. Ei ihme, että Ahlroth ryhtyi seuraavaksi vääntämään joulumarkkinoille fanikirjaa Lordista. Eläköön kriittinen kulttuurijournalismi!”

Nimimerkki Vihreät lasit, Vihreä Lanka 47/2006

_______________

Koonnut: Pertti Laesmaa

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Mitä lehmä tekee?

Tarina: Aviomieheni oli kunnon mies. Hän osasi käyttäytyä asiallisesti, ja harrastuksetkin olivat terveet: hän ampui.

Aviomieheni oli kunnon mies. Hän osasi käyttäytyä asiallisesti, ja harrastuksetkin olivat terveet: hän ampui.

Minä olin mustasukkainen aseille. Minun seurassani kadonnut ilo ja suora ryhti palasivat oitis, kun oli tiedossa iltapäivä harrastuksen parissa.

En ole koskaan oikeastaan tuntenut tarvetta kaunistella totuutta tai pystytellä kulisseja, mitä nyt ehkä kotiväen suuntaan. Mutta en ole myöskään oikein osannut avautua puolitutuille ihmisille, ja varsinaisia ystäviä minulla ei ole lapsuusajan jälkeen ollut. Siksi juuri kukaan ei tiennyt, että en kauhean hyvin viihtynyt avioliitossani.

Siskon kanssa yritin luoda lapsuus- ja nuoruusiän vihanpidosta päästyämme jonkinlaista sisarellista ystävyyssuhdetta tai ystävällistä sisaruussuhdetta. Jonkin aikaa se melkein toimi. Sitten sisko sai lapsen, ja tapaamisillamme oli aina mukana myös hänen pikku tyttärensä. Enää se ei toiminut.

Tunsin itseni tarhantädiksi, joka on valinnut väärän alan, kun konttasin lattialla lapsen seurana. En jaksanut aidosti innostua siskon tytön ensimmäisistä hampaista, ensimmäisistä sanoista enkä ensimmäisistä askeleista.

Edellisestä tapaamisestamme on jo kauan. Istuimme taas kerran lattialla, kaikki kolme. Sisko osoitteli kuvakirjan värikuvia ja kyseli, mitä kukakin ja mikäkin siinä tekee. ”Mitä lehmä tekee?” sisko kysyi, kun oli käsitelty bussinkuljettajan ja maanviljelijän tekemiset. Olisin halunnut vastata, että tutkii lapsensa kanssa joutavaa kirjaa eikä mitenkään huomioi siskoaan. Mutta olin hiljaa. Ja tunsin itseni ihan helvetin yksinäiseksi.

Suurimman osan elämästäni olen tuntenut itseni yksinäiseksi. Avioliittokaan ei korjannut tilannetta. Vaikka usein viihdyn yksin, yliannos mitä tahansa herkkua on turmioksi.

Pahinta, mitä avioliitossani yksinäisyyden ohella koin, oli vähättely, latistaminen. Minulla ei esimerkiksi ollut pääsyä miehen harrastukseen. Vaikka hän jaksoi luennoida minulle pistooleista, kaliipereista, aseluokista ja voimakertoimista, luodeista ja luotien painosta sekä niiden lentonopeuksista, minä en saanut koskaan kokeilla ampumista hänen aseillaan.

”Ei sulla ole lupaa käyttää astetta. Eikä näitä opi käyttämään tosta vaan.”

Mies, jota minä kunnioitin ja arvostin, osoitti monin eri tavoin, etten minä ole hänen kunnioituksensa arvoinen. Hän lateli silloin tällöin hellittelynimiään: ”Typerä ämmä!” ”Saatanan lehmä!” Minä vihasin yli kaiken sitä, että mies lapioi niskaani sovinistista sontaa, vaikka minä yritin riidellä reilusti. Solvaamisen sijaan sivalsin sarkasmilla ja pistelin tarkoin veistellyillä piikeillä.

Tosin en olisi samalla mitalla voinutkaan vastata, kielemme on miehen puolella. Naista voi haukkua ämmäksi, mutta miehen äijittely kuulostaa silkalta imartelulta. Eikä ylennä naisen mieltä kuulla olevansa lehmä, mutta miehen nimittely sonniksi sen sijaan ylentää paitsi mielen myös potenssin.

Jos mies käyttäytyy alhaisesti, onko miehen lyöminen sitten lopulta kovin väärin? Eikö nainen saa olla alhainen takaisin? Jos mies pelaa epäreilusti, miksi naisen pitäisi jaksaa olla reilu?

Yhden mieheni pistooleista otin salaa itselleni. Hän oli hylännyt aseen ja haudannut sen kellarikoppiin muun romun sekaan. Se oli hänen pistooleistaan kuulemma vanhin, halvin ja huonoin. Minusta se oli niistä kaunein. Sen teräksinen kiilto ja siro muoto miellyttivät minua.

Harjoittelin aseen lataamista ja opin sen. Avioliiton loppuvaiheessa säilytin asetta ladattuna naistenlehtipinon takana olohuoneen senkissä. Leikittelin ajatuksella, että tartun pistooliin, kun saan lopullisesti tarpeekseni.

Mutta ei meitä kuolema erottanut vaan käräjäoikeuden päätös. Minun oli lopulta pakko eron kivusta ja vahvoista tunteistani huolimatta purkaa itseni irti hänestä, säie säikeeltä. Oikeastaan se oli ensimmäinen tuomioni: minulla on todisteena paperi, jossa minut ja mieheni tuomitaan avioeroon.

Minua on luonnehdittu väkivaltaiseksi, ja ajattelen minä itsekin sellainen olevani. Mutta en minä mäiski kadulla vastaan tulevia ihmisiä enkä illanviettojeni päätteeksi pyykkää verisiä vaatteita. Monet ihmiset kuitenkin kuvittelevat niin. Kavahtavat, jos saavat kuulla, mitä olen tehnyt. Luulevat, että ovat tappolistallani seuraavana.

Tappolistaa minulla ei ole koskaan ollut, ketään en ole suunnitellut tappavani. Ja mikä se sellainen tappaja oikein on? Jotenkin ajattelisin, että tappaja tappaa toistuvasti. Siivooja siivoaa monena päivänä viikossa, nuohooja nuohoaa kerta toisensa jälkeen. Mutta tappajaksi pääsee vähemmälläkin tappamisella.

Minä tapoin kerran. En vähättele. Vein yhden ihmisen hengen, siitä en pääse mihinkään, enkä yritäkään. Mutta tappaja – eikö se ole vähän liikaa?

Siitäkin minua on syytetty, että nautin muiden ihmisten satuttamisesta. Ei pidä paikkaansa. Jokainen isku on bumerangi. Takaisin iskevät syyllisyys, itseinho ja katumus.

Miksi minusta tuli väkivaltainen ihminen? En minä tiedä. Kysyvä on pahan kerran eksynyt tieltään. Enkä edes halua selitellä tai etsiä syytä muista.

Sellaiset typeryydet, joille muut ihmiset naurahtavat, saavat minun sormeni nyrkkiin. Vihan ryöpsähdys ja pimeyden hetki on lyhyt, mutta laukaisee usein heti toiminnan. Kun lapsi irvistää kadulla, en naurahda vaan haluan iskeä lasta päähän niin että lapsi kaatuu rähmälleen. En minä niin ole vielä tehnyt, mikä on jonkinlainen osoitus siitä, että joskus minäkin hillitsen itseni.

Itsehillinnästä vankilan psykologikin on minulle jauhanut. Pitäisi laskea kymmeneen tai pinkaista hölkkälenkille, kun silmissä alkaa näkyä punaista ja mustaa, kun korvissa kohisee ja voima puskee minusta ulos. Vaan kun minulla ei ole laskupäätä eikä lenkkitossuja.

En tiedä, milloin olen tehnyt ensimmäisen väkivallantekoni. Ehkä voiman väärinkäytön ensimmäisiä merkittäviä tapauksia oli, kun aloin nipistellä yläkerran vauvaa. Minä olin viisivuotias ja päivisin hoidossa naapuritalossa. Lähdin sieltä kotiin, kun hoitotäti sanoi, että kello on puoli viisi. Siihen aikaan yläkerran Matias aika usein nukkui lastenvaunuissa talomme pihalla. Monta kertaa ohi kävellessäni työnsin käteni vaunuihin ja nipistin vauvaa kunnes hän itki. Sitten menin sisälle. Jos Matiaksen äiti tai joku muu olisi yllättänyt minut käsi vaunuissa, olisin sanonut pistäneeni tuttia Matiaksen suuhun.

Matkallani kohti aikuisuutta tartuin jossain vaiheessa kuristusotteella äitiäni kaulasta, potkaisin parasta ystävääni, läimin joitakuita poikaystäviäni.

Jonkin aikaa eron jälkeen tapasin kotikaupunkini lyhytelokuvatapahtumassa miehen, jonka kanssa lakkasin olemasta yksinäinen. Se oli merkittävä parisuhde, tärkeä ihmissuhde. Se oli antoisaa ystävyyttä ja tyydyttävää läheisyyttä, mutta ei suurta rakkautta. Aviomieheni oli ensimmäinen ja ainoa suuri rakkauteni.

Mies oli ohjaaja, ja hetken verran hän oli elämäni spottivalo. Puhuimme paljon ja tunsimme ymmärtävämme toisiamme. Olimme molemmat eronneita ja jo kai jotakin oppineet. Varoimme vanhoja virheitämme ja yritimme pitää hyvää hengissä. Muistimme sanoa kiitos ja anteeksi ja olet tärkeä.

Mutta sekin meni lopulta pieleen, mahdollisimman pahasti. Minä istuin olohuoneen lattialla senkin edessä ja lajittelin naistenlehtiä säilytettäviin ja pois heitettäviin. Päätin säästää pari vuotta vanhan lehden, jossa esitellään vuoden erityisopettajaksi valittu nuori komea mies – lapsuuden kodin yläkerran Matias.

Meille tuli riitaa pikku jutusta. Mies kysyi väärällä äänensävyllä, miksi minä säilön valtavia määriä vanhoja lehtiä. Hänen mielestään ne joutaisivat lehtikeräykseen joka ikinen, samoin kuin kaikki se muu epämääräinen paperitavara, jota olen levitellyt lattialle, sohvalle sekä tuoleille ja jota pursuilee laatikoista. Minä julistin oikeuttani säilyttää ja korostin joka paperin tärkeyttä. Tähän lisäsin, ettei ainakaan yhtään vähemmän ärsyttävää ole jättää pesemättä paskaroiskeitaan vessanpöntöstä tai raapia vehkeitään ruokapöydässä.

Riita paisui.

Ja lopulta – point of no return.

Mies huutaa, ensimmäistä kertaa suhteemme aikana: ”Saatanan lehmä!”

Ja mitä lehmä tekee?

Minä ammun.

Kirjoittaja on 35-vuotias tamperelainen filosofian maisteri.

Sari Harsu

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Uljaat yksilöt & yhteisöt

Personalisoiminen, verkostot, jokapäiväisyys, yhdessäluominen, kolmas tie, suuret ikäluokat, yhteisöllisyyden paluu, sosiaaliset innovaatiot, hyvinvointi, kilpailukyky, vastuu, onnellisuus, osallistuminen, käyttöliittymä, intoilijat, uusi kapitalismi ja toivo.

Personalisoiminen, verkostot, jokapäiväisyys, yhdessäluominen, kolmas tie, suuret ikäluokat, yhteisöllisyyden paluu, sosiaaliset innovaatiot, hyvinvointi, kilpailukyky, vastuu, onnellisuus, osallistuminen, käyttöliittymä, intoilijat, uusi kapitalismi ja toivo.

Nämä ovat aikamme ideologian iskusanoja ja Yksilön ääni -raportin lähtökohtia, jotka selviävät, kun vilkaisee kirjan lähteinä olevien kirjojen nimiä.

Demos Helsinki on ”kolmannella sektorilla toimiva tutkimusorganisaatio eli ajatushautomo”, raportin takasivut kertovat. Hautomossa työskentelevät yhteiskuntatieteilijä Roope Mokka ja filosofi Aleksi Neuvonen ovat kirjoittaneet Suomen itsenäisyysrahasto Sitran raportin numero 69, joka perkaa kysymystä hyvinvointivaltiosta yhteisöjen ajassa.

Kirjassa yritetään arvioida hyvinvointiyhteiskunnan toimintaperiaatteita uudelleen. Demos Helsinki jatkaa selvästi filosofi Pekka Himasen jalanjäljissä. Himaselta lienee peräisin myös ajatus “päivittää” hyvinvointivaltio versioon “yhteiskunta 2.0”.

Ei ole mitenkään epätyypillistä, että yhteiskuntatieteilijät ja poliitikot ottavat metaforakseen senhetkisen talouden edistyksellisimmän tuotantomallin. Joskus se on ollut sarjatuotanto Fordin tehtaiden malliin, nyt Suomessa 2000-luvulla malli tulee tietokoneohjelmistoista.

Päivityksellä he viittaavat jatkuvaan prosessiin, jossa yhteiskunnan koodia siis parannellaan. Tässä mielessä he toimivat ohjelmoijina.

Politiikan kannalta katsottuna on mielenkiintoista, että nimenomaan ajatushautomot on valittu politiikan edistämisen välineiksi. Ilmiö ei ole toki pelkästään suomalainen, onhan Demos Helsinkikin ikään kuin brittiläisen Demos UK:n tytäryritys, jonka alaisuudessa he ideoitaan munivat.

Itseään pönkittävien instituutioiden näkökulmasta on toki miellyttävää, että ne pääsevät määrittelemään kansalaisyhteiskuntaan osallistumisen valitsemalla kansalaisjärjestöjen ja yliopistojen ulkopuolelta mieleisensä ajatushautomon, jonka toiminta on usein “puoluepoliittisesti ehdottoman riippumatonta”.

Ei ole syytä epäillä, että itse hautojat olisivat mitenkään pahantahtoisia. Historia on täynnä hyväntahtoisia teoreetikoita, jotka ovat halunneet testata koodinsa toimivuutta todellisessa yhteiskunnassa. Platon on yksi kuuluisimpia. Hänen teoriansa mukaan filosofikuninkaan pitäisi johtaa kaupunkivaltiota – hänen oma kokeilunsa ajautui karikolle.

Demos Helsinki kertoo itsestään, että sen tavoite on “lisätä kansalaisten, kuluttajien ja yksilöiden valtaa instituutioihin, joiden alaisina he elävät, työskentelevät ja kuluttavat”.

Monien muiden tavoin he näkevät tulevaisuuden “uudessa yhteisöllisyydessä”, jonka ensioireina he käsittelevät esimerkiksi vaihtoehtoista, ekologista kuukautissuojaa edistävää kuukuppikuntaa ja amatööriteatteriryhmää.

Demos Helsingin mukaan “puoluepolitiikka, edustuksellinen demokratia ja markkinatalous eivät kykene vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin”. Heidän mukaansa olennaista ei ole toimijoiden välinen työnjako, vaan “se, kuinka yksilö kokee muutokset ja valtansa niihin”.

Puhe uudesta yhteisöllisyydestä tarkoittaa sitä, että vanha yhteisöllisyys ei enää toimi. Ammattiyhdistys- ja työväenliike ovat eittämättä kriisissä, mutta on silti oireellisempaa, että uutta yhteisöllisyyttä rakennettaessa lähtökohdaksi otetaan osallistuva yksilö.

Mokka ja Neuvonen antaisivat vastuun yksilöille itselleen. Kuukupin sivustoilla tehtävät “innovaatiot” ovat heidän mielestään sellaista toimintaa, johon “hyvinvointivaltio ei enää pysty”.

Ajatushautomolaiset kuvailevat kuukuppilaisten “kaltaisia ihmisiä uusiksi yksilöiksi, joita yhdistää tarve ääneen”. Idea on peräisin liikkeenjohdon tutkija Soshana Zubroffilta.

Vielä pidemmälle mentäessä Mokka ja Neuvonen näkevät itsensäkaltaiset uudet yksilöt: “Olemme henkistyneitä joogaajia, räväköitä extreme-urheilijoita, kenkäfriikkejä, metsästäjiä, faneja, matkailijoita tai viherpeukaloita, tuunaamme tavaroistamme meidän näkösiämme. Kuluttaessamme keksimme uusia tapoja voimistaa ja ilmaista ainutkertaisuuttamme”.

Ylipäätään on ongelmallista, että koko lamanjälkeinen dramaattinen hyvinvointivaltion alasajo laitetaan yksilöiden vapaaehtoistoiminnan pelastettavaksi. Semminkin kun raportissa ei analysoida lainkaan suomalaisen kapitalismin tilaa tai syy-seuraus-suhteita. Tämä ajatushautomo munii munia, jotta ihmiset voisivat unohtaa eriarvoisuuden ja yhä edelleen kasvavien varallisuuserojen tuottamat yhteiskunnalliset ristiriidat vapaaehtoisen ja omaehtoisen toiminnan kautta.

Totta kai ne ovat mahdollisia toiminnan muotoja, mutta vapaaehtoisuutta, omaehtoisuutta tai henkilökohtaista sitoutumista ei voida vaatia. Siinä on se niiden voimistava teho.

Kaikki kunnia kuukuppikuntalaisille ja monille muille ruohonjuuritoimintaa harrastaville “vertaisryhmille”, mutta ajatushautomon ajatukset kuulostavat osittain kokoomuslaiselta ideologialta antaa vastuu hoivapalveluista kansalaisjärjestöille, jotka tekevät työtä ilmaiseksi tai ammattilaisia halvemmalla.

Roope Mokka & Aleksi Neuvonen: Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen ajalla. Sitran raportti 69. Sitra 2006. 112 s.

www.sitra.fi

Kimmo Jylhämö

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kaamos – hämärän maisemat

Kaamoksen valo on luonteeltaan omalaatuista. Ei ole varjoja, koska ei ole aurinkoakaan.

Lappi on valaistuksellisesti hyvin ainutlaatuinen. Keskikesällä aurinko ei laske lainkaan ja keskitalvella aurinko ei nouse lainkaan. Silloin vallitsee kaamos, hämärä pimeys. Pimeyttä kestää kaksi kuukautta marraskuusta tammikuuhun. Täydellinen Kaamos on napapiirin pohjoispuolella 67. ja 70. leveyspiirin välillä.

Kaamoksen valo on luonteeltaan omalaatuista. Ei ole varjoja, koska ei ole aurinkoakaan. Ainoastaan kuutamo luo maisemaan varjon. Kuutamoyö on valoisampi kuin pilvinen keskipäivä. Lumipeite lisää valon vaikutusta. Kaikki on pehmeän hämärää ja ääriviivoiltaan epämääräistä. Maiseman muodot vaihtelevat silmissä.

Arktinen kylmyys vaikuttaa paitsi valon luonteeseen myös kokemiseen ja siis valokuvaan, taiteilijan työn lopputulokseen. Kaamos on kokemista, ei näkemistä. Kamera toimii kokemisen välittäjänä. Se näkee enemmän kuin silmä.

Olen aina ollut kiinnostunut valosta. Sana valokuva kertoo jo mielestäni olennaisen. Olen kulkenut ja kuvannut Lappia yli kolmekymmentä vuotta. Tämä kiinnostus valoon ja Lapin maisemaan johdatti minut kaamoksen valon äärelle, valon jota silmä ei aina edes näe.

Kuvasin näyttelyä kaikkiaan neljä talvea, lokakuun lopusta helmikuun alkuun. Näyttelyn vedostus kesti lähes vuoden. Mustavalkoinen kuva mahdollistaa kuvallisen tyylittelyn, mikä ei olisi mahdollista värillä.

Maisema ja valo ovat minulle kokemisen alue, mikä ei aina suinkaan merkitse realismia, vaikka kyseessä onkin valokuva.

Kirjoittaja on valokuvataiteilija ja professori.

Kaamos – hämärän maisemat – Landscapes of Darkness. Musta Taide 2006. Kirjan kuvista koottu näyttely 7.11.–25.11. Laterna Magicassa, Rauhankatu 7, Helsinki.

Antero Takala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Paratiisi maan alla

Toisinajattelija: Paikallisten tarinoita kuunnellessa ulkomaalaisten mielikuvat Hollannista alkavat tuntua huonoilta vitseiltä.

Amsterdamin ja rennon huumausainepolitiikkansa takia Hollanti on saanut maineen paratiisina maan päällä, vapauden ja vastuuttomuuden tyyssijana.

Paikallisten tarinoita kuunnellessa ulkomaalaisten mielikuvat Hollannista alkavat tuntua huonoilta vitseiltä. Tekisi mieli tirvaista kuonoon jokaista joka alkaa asuinpaikkani Amsterdamin nimen kuullessaan hykerrellä että heh heh, siellä vain poltellaan sitä pilveä, joo joo, helppoa elämää, heko heko.

Muutama viikko sitten kahdeksanvuotias kiinalaistaustainen mutta Hollannissa syntynyt lapsi haettiin koulusta ja heitettiin säilöönottovankilaan (joka on tosiaan ihan oikea vankila) odottamaan maastakarkotusta. Poika puhuu hollantia eikä ole koskaan käynytkään Kiinassa, mutta viranomaisia se ei tietenkään kiinnosta pätkän vertaa. Sori vaan, olet vähän väärän värinen.

Hollannin nykyinen maahanmuuttopolitiikka on Euroopan tiukimpia ja ihmisiä pyritään tasapäistämään niin paljon kuin mahdollista. Rotterdamissa maahanmuuttajia kehotetaan puhumaan hollantia niin kaupungilla kuin kotonakin, ja muutenkin käyttäytymään “hollantilaisella tavalla”, mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan.

Se tuntuu surulliselta maassa jossa monikulttuurisuus on ollut jo pitkään niin arkinen asia, että esimerkiksi kaupoissa kaikilla kassaneideillä on työasuun sointuva huivi. Muslimitytöt peittävät sillä hiuksensa, muut kietaisevat kankaan kaulalleen. Eikä siitä tehdä sen suurempaa numeroa.

Prekariaatin puhemiehille riittäisi täällä hommia, sillä työoloissa on usein varsin vähän hurraamista. Eräskin tanskalainen tyttö työskentelee yhdessä keskustan turistialueen suosituimmista niin sanotuista sporttibaareista. Työnkuvaan kuuluu kännisille idiooteille tarjoileminen pornahtavassa cheerleaderin pikkuhamosessa. Työpäivät kestävät puoli vuorokautta ja tuntiliksa on juuri ja juuri viiden euron paremmalla puolella.

Nyrpeää naamaa ei auta näyttää, sillä kirjallinen työsopimus on vain etäinen haave ja potkut saattaa saada minä hetkenä hyvänsä. Duunille kuin duunille löytyy aina ottajia. Yllättävää kyllä, suuri osa ottajista tulee muista Euroopan unionin maista. He tahtovat hetkeksi Hollannin kuuluisaan vapaamieliseen ilmapiiriin ja ovat kuulleet että täältä saa helposti töitä.

Kukaan ei kai muistanut kertoa millaisilla ehdoilla, ja että se vapauskin tarkoittaa lähinnä työnantajapuolen vapautta mielivaltaiseen käytökseen. Muutaman viikon työputken jälkeen se pieni hamekin alkaa kuulemma tuntua ystävältä, sillä mikäli mielii pitää itsensä leivässä, tippejä on saatava niin paljon kuin mahdollista.

Toisaalta, kun palkka on huono ja pomotkin yleensä umpihulluja, kerätään edut toisilla tavoin. Monet saapuvat kotiin taskut täynnä työpaikan tuotteita, olivat ne sitten kännykän lisälaitteita tai vaikka drinkkitikkuja, sillä lähes kaiken voi myydä eteenpäin. Pisimpään paikkansa pitäneet ovat oppineet vetämään välistä kassatilityksiä tehdessä. Harva moisesta nauttii, mutta jotenkin on pidettävä itsensä hengissä.

Seuraavalla tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Jouduimme uudessa vallatussa talossamme maksamaan putkimiehelle toistasataa euroa jotta tämä tutkisi röörit erikoiskameransa kanssa. Ja mies siis ainoastaan tutki eikä ollut aikeissakaan tehdä asialle sen enempää: “Joo, tukossa on ja pahasti. Maksatteko nyt vai kirjoitanko laskun?”

Talon entinen omistaja oli muurauttanut kadun alla menevät viemäriputket tukkoon ja meillä oli edessämme paskainen urakka.

Olen vakaasti sitä mieltä, että jos ruoka hankittaisiin automarketissa piipahtamisen sijaan vaikka juoksemalla jokin sorkkaeläin kiinni, jäisi television tuijottamiselle ja oman kurjuuden märehtimiselle huomattavasti vähemmän aikaa.

Kun avasimme tukkeutunutta viemäriä polviamme myöten paskassa seisten ja sitä itseään lapioiden, tuli mieleen, että tämän lähemmäksi perusasioita ei hyvinvointiyhteiskunnan asukki 2000-luvulla voi enää päästä. Ja uskokaa tai älkää, en ole koskaan nähnyt asuinkumppaneideni kasvoilla yhtä leveitä hymyjä kuin silloin.

Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin. Se kiinalainen pikkupoika odottaa yhä maastakarkoitusta.

Kirjoittaja on Voiman Amsterdamin kirjeenvaihtaja.

Oona Juutinen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Christiania – 35 vuotta vapaata kasvatusta

Christianian taistelu Kööpenhaminan kaupungin kanssa on saavuttanut huippunsa.

Kohta ne aloittavat. Kello 17.55 istumme kahvilassa Christianiassa ja pohdimme, kuulemmekohan sen puheensorinan ja musiikin yli. Siirrymme ulos kadulle parin korttelin päähän. Minuuttia yli kuuden kuuluu ensimmäisen rääkäisy. Siihen yhtyy toinen, kolmas, useita ääniä, turhautuneita keuhkontäydellisiä karjuntaa. Ainakin kaksi miestä, nainen ja mahdollisesti myös lapsi huutavat jossakin ihan lähellä. Joka päivä kello kuusi christianialaiset päästävät ulos turhautumisensa karjumalla. Kotona, kaduilla, kuppiloissa. ”Tänk globalt – röb lokalt” eli ”Ajattele globaalisti, karju lokaalisti” on vastakampanja Kööpenhaminan kaupungin vakaalle tahdolle tuhota Christiania lopullisesti.

Vuosien saatossa kaupunki ja vapaakaupunki ovat ottaneet useasti yhteen, molemmat ovat saavuttaneet voittoja ja kärsineet tappioita. Tähän asti vapaakaupunki on porskuttanut unelmansa voimalla, mutta nyt Christiania on ehkä historiansa pahimmassa pinteessä.

Vapaakaupunki sallii mietojen huumeiden myynnin ja käytön alueellaan, mikä onkin ollut viranomaisten suurin huolen aihe. Christianian toimintaa on yritetty lopettaa aiemminkin, mutta tällä kertaa kaupungin otteet ovat olleet erittäin päättäväisiä. Kööpenhaminan kaupunki haluaa purkaa osan vapaakaupungin asunnoista, mikä tarkoittaa koko yhteisöllisyyteen perustuvan alueen hajoamista.

Kööpenhaminassa sijaitseva Christianian vapaakaupunki juhlii 35-vuotista taivaltaan auringon paisteessa. Ihmiset onnittelevat toisiaan hymyillen ja katuja koristavat Christianian liput. Kaikki näyttää täydelliseltä, lapset ja koirat juoksentelevat, ja joka puolelta kuuluu naurua.

Yhteinen juhlapäivä alkaa perinteisellä aamiaisella elokuvateatterissa, minkä päätteeksi Christianian oman lastentarhan lapset esittävät lauluja. Ihmiset tuntevat toisensa ja iloiseen joukkoon on helppo liittyä. Aamiaiselta matka jatkuu lasten kutsuille, jotka ovat vailla vertaa, ja pian vapaakaupungin kadut täyttyvätkin sokerihumalaisista lapsista.

Ennen puoltapäivää saapuu paikalle ensimmäinen poliisipartio.

Kaksi vuotta sitten hasiskauppiaiden massiivisilla -pidätyksillä alkanut normalisoimisprojekti on tehnyt poliisista jokapäiväisen näyn Christianian kaduilla. Ravintola Månefisket pitää seinällään taulua, johon merkitään jokainen poliisiratsia. Niitä kertyy päivän aikana useita. Kun poliisi tulee alueelle kuuluu varoitushuuto ost, juusto. Seuraavassa kadunkulmassa joku jatkaa ja hetkessä kaikki Christianiassa tietävät, että poliisi on saapunut.

Juusto haisee pahalle eikä se ole sanana loukkaava, joten myös kolmevuotias pikku-Iisak saa huutaa ost nähdessään partion lähestyvän.

Partioinnin tarkoitus on pyrkiä toimimaan stressitekijänä vapaakaupungin asukkaille ja saada myös ulkopuolisten vierailijoiden olo tuntumaan epämukavalta. Mihinkään todellisiin toimiin eivät partiot yleensä ryhdy, yksittäisiä siviilipukuisten iskuja tapahtuu kyllä aika ajoin.

Monet christianialaiset epäilevät kaupungin innon Christianian hajottamiseen piilevän kuitenkin vähintään yhtä paljon kiinteistö- kuin hasiskaupoissa. Alue on keskeisellä paikalla ja tarjoaa kauniit puitteet asumiselle. Viereiselle Holmenin alueelle on noussut uusi, hieno ja erittäin kallis asuinalue, eikä siis ole ihme, että Kööpenhaminan kaupunki haluaisi myös Christianian 34 hehtaaria omaan käyttöönsä.

Kysymykseen vaikeuttaako hasiskauppa neuvotteluita kaupungin kanssa, christianialaiset vastaavat yksimielisen epätarkasti. Vapaakaupungin aatteisiin kuuluu usko yksilön vastuuseen, joten kukaan ei voi kertoa toiselle, kuinka toimia oikein. Kaupan kieltämistä ei siis nähdä vaihtoehtona.

Asukkaat ovat pyöritelleet eri mahdollisuuksia keskuudessaan, mutta ongelman ratkaisutavoista ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Yleisin ajatus kuulostaa olevan täysin vapaa hasis, jonka ympärille ei täten voi syntyä rikollista huumekauppaa ja sen tuomia ikäviä lieveilmiöitä. Ymmärrettävästi se ei ole Kööpenhaminan kaupungille vaihtoehto.

Koko olemassaolonsa aikana Christiania on kohdannut kaupungin taholta monenlaisia toimenpiteitä ja uhkia. Tähän asti on aina löydetty yhteinen tahtotila ja keinot asian ratkaisemiseksi. Lienee kuitenkin selvää, että Christianiassa on myös omia sisäisiä ristiriitoja, jotka ovat mahdollistaneet kaupungin tunkeutumisen alueelle.

”Vaikka kaupungin toimet ovat olleet raskaita ja vaikuttaneet täällä moniin asioihin, kaatuu Christiania ainoastaan sisältä päin”, pohtii 20-vuotias Barike, joka on asunut Christianiassa kaksivuotiaasta saakka.

Christiania koostuu 800 asukkaasta ja 15 pihapiiristä, joiden asukasmäärä vaihtelee muutamasta ihmisestä kymmeniin. Pihapiirit pitävät yhteisesti huolta omasta alueestaan ja tekevät yhdessä tarvittavat päätökset. Mikäli yhteisymmärrystä ei löydy, voidaan asia viedä yleiskokoukseen, joka edustaa Christianian korkeinta päätösvaltaa.

Kaikki on kollektiivista. Liikkeet ovat yhteisessä omistuksessa ja niiden tuotosta maksetaan arvonlisäveroon verrattava summa yhteiseen kassaan. Kassaan kertyvillä varoilla pyritään kattamaan yhteisön yhteiset kulut, yritysten voitto käytetään palkkoihin ja toiminnan kehittämiseen. Päätöksentekoon osallistuvat kaikki kaupungin asukkaat.

Christianialaiset ovat 35 vuoden ajan pitäneet tiukasti kiinni elämäntavastaan ja kodeistaan. Nyt rivit näyttävät kuitenkin rakoilevan pahasti. Tähän asti kaikki vapaakaupungin asukkaat ovat maksaneet saman verran vuokraa yhteiskulukassaan. Nyt kassassa on kuitenkin iso vaje, sillä yllättävän moni on jättänyt vuokran maksamatta. Maksamatta jättämiseen löytyy useita syitä, mutta yleinen ilmapiiri antaa ymmärtää, että ihmisiltä alkaa usko loppua.

“En ole tyytyväinen siihen, miten ihmiset ovat reagoineet kaupungin toimiin. Nyt, kun enemmän kuin koskaan pitäisi puhaltaa yhteen hiileen, ihmiset ovat alkaneet taistella keskenään”, kertoo Barike. “Totta kai haluan uskoa että selviämme tästä, mutta samaan aikaan olen hyvin huolissani.”

Vuokrien maksamatta jättäminen on vakavin sisäisten ongelmien ilmentymä. Yhteinen talous on kärsinyt pahasti, mittavat vuokranmaksukampanjat eivät ole saavuttaneet toivottua lopputulosta. Kaupungin toimet alkavat näkyä Christianian arjessa entistä enemmän. Ennen lähes omavarainen systeemi joutuu lakkauttamaan toimintoja ja muuttamaan käytäntöjään.

Viisikymppinen Bent on asunut alueella 32 vuotta ja työskennellyt Christianian postissa puolet tästä ajasta. Aiemmin kaikki Christianiaan tuleva posti haettiin yhdessä köntässä pääpostista ja jaettiin sitten alueen sisällä. Nyt kaupunki on antanut alueelle omat osoitteet ja posti tulee kaikille suoraan kotiin. Bent näkee postin lakkauttamisen osana Christianian sisäistä hajoamisprosessia.

“Tilanne kävi mahdottomaksi, kun posti ei enää löytänyt uusia työntekijöitä. Viimeisen vuoden tein töitä yksin”, kertoo Bent. “Jo pitkään on kytenyt erimielisyyksiä, varsinkin rahankäytöstä. Kutsuisin sitä Christianian sisäiseksi poliittiseksi kriisiksi. Se ei ole kaupungin toimien seurausta, mutta on heikentänyt meitä niin paljon, että kuvailisin mielialaa täällä lähinnä pelokkaaksi. Tuntuu siltä että pessimismi valtaa alaa ja moni on menettänyt uskonsa ideaan.”

Lakkautettu posti oli yksi Christianian omista rakenteista. Toinen olennainen alueen toimija on suurelta osin kierrätysmateriaalin myyntiin perustuva rautakauppa. Myös siellä kaupungin toimet alkavat näkyä. Aiemmin kauppa oli ainoastaan christianialaisten käytettävissä, näin pyrittiin takaamaan tavaroiden päätyminen asukkaiden omaan käyttöön ja vapaakaupungin yhteisten projektien rakentamiseen. Kaupungin asettaman rakennuskiellon myötä kauppa oli kuitenkin avattava myös ulkopuolisille, jotta se saataisiin pysymään pystyssä. Kaupan vanhat ja arvokkaat tavarat houkuttelevat ymmärrettävästi jälleenmyyjiä, sillä hinnat eivät päätä huimaa.

Bent näkee Christianian ainoana vaihtoehtona oikeudenkäynnin kaupunkia vastaan. “Kysymys on mielestäni ihmisoikeuksista. Meidän palkkaamamme asianajajat eivät ole saaneet tarpeeksi aikaan, ja neuvottelut kaupungin kanssa ovat ongelmallisia. Ainoa tapa on viedä oikeuteen meidän oikeutemme elää tällä alueella omalla tavallamme.”

Christiania on ainutlaatuinen sosiaalipoliittinen kokeilu ja hieno esimerkki siitä, että erilainenkin asumismuoto voi toimia. Herää kuitenkin kysymys, onko Christiania saman keski-iän kriisissä, joka tuntuu iskevän jokaiseen järjestöön jossakin vaiheessa. Kun vaihtuvuus on pientä, vuosien saatossa sekoittuvat omat ja yhteisön tarpeet. Olisi sääli nähdä Christianian tuhoutuvan siihen, ettei sisäisiä rivejä saada kasaan ja tahtotilaa nostettua tasolle, joka tarjoaisi kaupungille vakavasti otettavan vastuksen. Bentillä on edelleen uskoa aatteeseen, mutta hänkin on sitä mieltä ettei nykytila vastaa enää alkuperäistä ihannetta.

“Monille asioita hoitavalle on noussut valta päähän ja kaikkien näkemyksiä ei ole osattu ottaa huomioon. Ihmiset ovat tehneet päätöksiä omiin nimiinsä ilman yhteistä valtuutusta asiaan. Meininki täällä on alkanut muuttua siihen suuntaan, että itsekin mietin, vieläkö tämä vastaa minun toiveitani. Jos ilmapiiri ja käytännöt muuttuvat, ei tämä paikka ole enää taistelun arvoinen. Uskon kuitenkin hyvän idean säilymiseen, vaikka se ei tapahtuisi tässä maantieteellisessä paikassa.”

Vapaakaupunki on viimeisen taistonsa edessä. Kulkiessa Christianian idyllisiä katuja, asukkaiden vieraanvaraisuudesta ja suvaitsevasta ilmapiiristä nauttiessa, tulee haikea olo. Toivottavasti Christiania selviää, ja nousee entistä ehompana. Maailmassa on liian vähän vaihtoehtoja ja Christiania on liian hieno paikka tuhottavaksi. Toivottavasti ihmiset tulevat järkiinsä, niin aidan sisä- kuin ulkopuolella.

Olemme viimeistä päivää Christianiassa. Istumme kadunkulmassa, katselemme auringonlaskua. Kaukaa kuuluu miehen matala tuskantäyteinen karjahdus. Jahas, kello on kuusi. Aika lähteä lentokentälle. Vasta Suomessa ihmettelemme: miksi me emme huutaneet?

Silvia Modig & Minttu Muranen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Haapa

Poliittinen kasvi: Haavan on koettu kilpailevan kaupallisesti arvokkaammaksi miellettyjen lajien kanssa ja jopa levittävän tauteja.

Haapa (Populus tremula) on jykevä ja jopa 30-metriseksi kasvava lehtipuu, jota tavataan koko Suomessa, suuressa osassa Eurooppaa, Vähä-, Keski-, Pohjois-, ja Itä-Aasiassa sekä Afrikan pohjoisosassa.

Haapapuu on materiaalina vaaleaa ja kevyttä. Suomalaisen metsätalouden piirissä sitä ei perinteisesti ole arvostettu. Haavan on koettu kilpailevan kaupallisesti arvokkaammaksi miellettyjen lajien kanssa ja jopa levittävän tauteja. Vanhemmissa metsissä saattaa yhä kohdata pystyyn näivettymään jätettyjä kaulattuja haapoja, joiden puun ravinteita kuljettava nilakerros on katkaistu pitkinä viistoina viiltoina.

Haapaa on sittemmin käytetty enemmän esimerkiksi saunanlauteisiin ja hienopapereihin. Vielä 1960–80-luvuilla haapaa tuhottiin sellaisella antaumuksella, että nykyään sitä joudutaan tuomaan Venäjältä metsäteollisuuden tarpeiksi.

Haavan pehmyt puuaines sopii mainiosti myös kääpien ja muiden lahottajasienien sekä moninaisten ötökkäpopulaatioiden temmellyskentäksi. Se käy samasta syystä myös hyvin tikkojen, liito-oravien ja vaikka näätien pesäpuiksi. Haavan karu kohtalo onkin osa suomalaisen metsäluonnon monimuotoisuuteen liittyvien ongelmien kokonaisuutta. Täällä on ylipäänsä pulaa erityisesti rehevistä lehtipuuvaltaisista vanhoista metsistä.

Suomalaisessa metsäperinteessä on tavattu kutsua vanhoissa metsissä tavattuja hyvin vanhojen ja korkeiden haapojen muodostamaa vaikuttavaa puuryhmää haapakirkoksi. Valitettavasti sellaisiin törmää nykyään hyvin harvoin.

Suomalaisen metsäluonnon ja -kulttuurin kannalta haapa on erityisen merkittävä puulaji. Siksi esimerkiksi Pentti Linkolan vuonna 1995 perustama Luonnonperintösäätiö ja sen vuonna 2005 perustettu tukiyhdistys Ikimetsän ystävät ry. ovat valinneet uudeksi tunnuksekseen tyylitellyn haapa-logon.

Luonnonperintösäätiö toimii yksityisin lahjoitusvaroin, jotka käytetään lyhentämättömänä rauhoitettavaksi päätyvien vanhojen metsien hankintaan.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Mannisen puuttuva kategoria

Ihmisen luonto: Kulttuurissamme eläimiä arvioidaan sen perusteella, mihin kategoriaan ne on luokiteltu. Mannisen asema tässä suhteessa oli erittäin epäselvä.

Korkeasaaren eläintarha lopetti yllättäen Manniseksi kutsutun 13-vuotiaan amurintiikerinsä. Eläintarha puolusteli päätöstään sillä, että Korkeasaari kuuluu amurintiikerien suojeluohjelmaan, jonka tarkoituksena on pitää uhanalaista eläinkantaa geneettisesti riittävän monimuotoisena. Mannisella oli paljon jälkeläisiä ja nyt hänen häkkiään tarvittiin suvun jatkamisen kannalta hyödyllisemmille tiikereille.

Vaikka luonnonsuojelulliset perustelut ovat johdonmukaisia, Mannisen kohdalla ne eivät oikein näytä uponneen yleisöön. Tämä liittyy siihen, että kulttuurissamme eläimiä arvioidaan sen perusteella, mihin kategoriaan ne on luokiteltu. Mannisen asema tässä suhteessa oli erittäin epäselvä.

Yleensä villieläin nähdään osana niin sanottua ”alkuperäistä” luontoa. Villieläimiä metsästetään, pelätään, ihaillaan ja suojellaan aina ensi sijassa lajinsa jäseninä eikä erillisoikeuksia omaavina yksilöinä.

Lemmikkieläimet taas on otettu ihmisen kavereiksi kotiin ja usein niille annetaan yksilöllisyyttä korostava nimi. Mustia tai Misseä voi kyllä seurata Pyry tai Mussu – vaan ei koskaan sydämissämme täysin korvata.

Tuotantoeläimet puolestaan ovat osa maatalouselinkeinoa ja elintarviketeollisuutta. Niihin suhtaudutaan etäisesti, mutta tiettyjä sivistyneitä normeja vaatien. Tosin tuotantoeläinten arjen yhteyttä ruokapöytään pyritään jo elintarviketeollisuuden taholta häivyttämään, esimerkiksi maalaamalla kuvaa perinnemaatalouden hiukan inhimillisemmistä kotieläimistä.

Eettiset ongelmat monimutkaistuvat, kun kategoriat menevät sekaisin. Kun turisteille tarjotaan mahdollisuutta ampua metsästysaseilla poroja aitaukseensa ja kesyjä lintuja fasaanisafareilla, pahastuvat tästä jo metsästäjätkin. Hämmennys seuraa myös, kun kissan turkista tehdään rukkaset tai uljas edesmennyt ratsu täytetään kuin eläinmuseon nimetön villiseepra.

Eläintarhojen pulma on siinä, että niissä eläimet eivät löydä oikeaa kategoriaansa. Tiikeri voi olla villieläin tullessaan tarhaan, mutta kun siitä tulee yleisöä viihdyttävä Tiikeri Manninen, villieläin koetaan samalla sekä palvelutuotantoeläimeksi että puoli-inhimillistetyksi lemmikiksi.

Siksi ”siitoseläimen” lopettaminen kuulostaa Mannisen kohdalla melkein samalta kuin jos kaupan keskusliike päättäisi lähettää palvelulihatiskin hymyilevän Reiskan työterveyshuollon kautta loppusijoitukseen Hietaniemeen. Ei auta, vaikka Reiskan pitovaikeuksia kuinka perustellaan sillä, että nuorempien sukupolvien tuoretiskimestareiden osaamisvaatimusten tulisi tänään olla monimuotoisempia.

Eläintarhojen kannalta ei enää riitä, että hallitaan luonnontiede ja villieläinkategoria. Heti kun puhutaan personoiduista eläinyksilöistä, ainakin silloin ollaan aina yksilöoikeuskeskustelun piirissä, haluttiin tai ei. Syvempi kysymys on taas se, pitäisikö kaikkia eläimiä käsitellä yksilöoikeuksien kautta.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Vallaton Ungdomshuset

Tanskalaiset nuoret yrittävät opettaa käytöstapoja viisivuotiaalle hallitukselleen. Uhmaikäinen Folketinget puree ja lyö.

Christianian tilanteen kanssa samaan aikaan Kööpenhaminassa puhuttaa Ungdomshusetin kohtalo. Nuorten talo on 1980-luvun alussa vallattu rakennus, jonka aatemaailma muistuttaa monessa mielessä Christianiaa. Paikalla ei ole koskaan ollut johtajaa tai palkattua työntekijää. Kaikki pyörii talkoovoimin, ja päätökset tehdään yhteisesti maanantaikokouksessa.

“Taloa käyttää meidän arviomme mukaan noin 10 000 kävijää joka vuosi”, kertoo Filip, Ungdomshusetin, tuttavallisesti Ungerenin, pressiryhmän jäsen. Nuoret ovat erittäin organisoituneita. Tiedotusvälineille puhuvat vain pressiryhmän jäsenet.

Kööpenhaminan kaupunki on myynyt talon eteenpäin, mutta nuoret eivät hyväksy kauppaa. Vanhan sopimuksen mukaan vastaavassa tilanteessa kaupungin pitäisi tarjota uusia tiloja, mutta sellaista ei ole tehty. Tosin Filipin mukaan nuoret eivät pidä uusia tiloja edes varteenotettavana vaihtoehtona. “Meillä on sopimus 1980-luvulta, jolloin kaupunki lupasi talon omatoimiseen käyttöön pysyvästi. Uusi hallitus yrittää muuttaa kaikki vanhat sopimukset, mutta me katsomme olevamme laillisia vuokralaisia emmekä aio lähteä mihinkään. Taloa ei ole julistettu vallatuksi, mutta pahimpaan on varauduttu.”

”Järjestimme kaksi mielenosoitusta talon puolesta, joista ensimmäisessä oli paikalla yli 3 000 nuorta. Se on iso luku tämän kokoisessa kaupungissa. Tuntuu uskomattomalta, että yksikään tiedotusväline ei kommentoinut asiaa. Seuraavana päivänä järjestetty Reclaim the Streets päättyi mellakkaan ja se kyllä uutisoitiin näkyvästi. 260 pidätetystä 253 päästettiin pois kahdentoista tunnin sisällä. Viisi ihmistä jäi tutkintavankeuteen”, Filip kertoo.

Olin itse seuraamassa Reclaim the Streets -tapahtumaa. Kulkueeseen osallistui noin 500 ihmistä. Heitä vastassa oli yli 200 poliisia, jotka pysäyttivät kulkueen heti alkuunsa ja saartoivat mielenosoittajat. Poliisi tarttui hihaani ja sanoi, että minun pitää päättää mitä teen, menenkö saarron sisälle vai jäänkö ulos. ”I’m in”, sanoin ja yritin hakea kameran kuvatakseni tapahtumia. Poliisi sai hepulin ja käski minun poistua alueelta.

Mellakkapoliisi eteni Kööpenhaminan läpi rintamana työntäen mielenosoittajia edellään. Näky oli absurdi, koska poliisin mellakkarivistö kulki keskustakatujen läpi. Katukahviloiden asiakkaat vetäisivät café lattensa väärään kurkkuun, he huomasivat yhtäkkiä joutuneensa keskelle sotatannerta.

Pienessä puistossa poliisit ryntäsivät mielenosoittajia vastaan. Samaan aikaan ainakin sata pulloa kirposi ilmaan mielenosoittajien käsistä.

Ungdomshuset on saanut Kööpenhaminan kaupungilta ukaasin, että nuorten pitää olla ulkona 14.12. mennessä tai talo tyhjennetään väkisin. Ungdomshuset on käynyt elinaikanansa läpi monta suvantovaihetta, mutta tällä hetkellä toiminta on taas erittäin järjestäytynyttä ja vilkasta.

Nuoret reagoivat kaupungin toimiin hyvin eri tavalla kuin christianialaiset. Alistumisen merkkejä ei ole näkyvissä. Järjestäytymistä helpottaa myös se, että missio on selkeä ja yhtenäinen: pelastaa talo. Viisikerroksiseen taloon mahtuu paljon erilaista aktiviteettia. Talolla on oma kuntosali, mahdollisuus painaa t-paitoja ja totta kai iso määrä erilaisia harjoitustiloja. Talossa järjestetään erilaisia tapahtumia työpajoista festivaaleihin. Keikkoja ja tapahtumia varten on kaksi salia, pienempi vetää 200 henkeä ja isompaan tilaan mahtuu jopa 800 ihmistä.

Täysin kollektiivisesti pyörivä paikka ei halua luetella sääntöjä toiminnalleen, mutta joitain linjauksia on tehty. “Olemme sopineet, että keikoilla lipun hintakatto on 60 kruunua eli noin kahdeksan euroa ja että luomuolutta myydään samaan hintaan kuin tavallista. Ainoat kiellot ovat: ei rasismia, ei seksismiä, ei väkivaltaa eikä kovia huumeita”, Filip määrittelee.

Ungdomshuset on saanut tukea yllättäviltä suunnilta. Täysin ulkopuolisista tahoista on koottu tukiyhdistys, johon kuuluu kulttuurivaikuttajia, nuorisotyöntekijöitä ja pappi.

Yhdistys yrittää auttaa nuoria säilyttämään paikan, jollaisia ainakin löytyy Suomestakin aivan liian vähän.

www.ungdomshuset.dk

Silvia Modig

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Paskalammen balladi

Suomesta löytyy kymmeniä virallisia Paska-alkuisia paikannimiä.

Suomesta löytyy kymmeniä virallisia Paska-alkuisia paikannimiä kuten Paskalampia, Paskasoita, Paskalomatunturi, Paskatti, Paskasaaret, Paskatinlahti, Paskalanmäki ja laulaja-kirjailija Kauko Röyhkän lanseeraama ja paljon huomiota herättänyt ”Paska kaupunki” -kirjoitus oululaisen alikulkutunnelin seinässä. Eniten löytyy Paskalampia. Niitä on lähes jokaisella paikkakunnalla. Kotipitäjästäni niitä löytyy peräti kolme, ja on myös Paskasuo ja Paskaräme.

Liittyykö kaikkiin Paska-alkuisiin paikannimiin jotakin synonyymisen paskamaista? Paskalampien, -soiden ja -ojien kohdalla ehkä se, ettei niitä ole voitu ottaa hyötykäyttöön ja näin ollen ne ovat pelkkiä paskapaikkoja.

Yksi kotiseutuni Paskalammista sijaitsee Oulaisten ja Ylivieskan rajalla, Hanhiperän sivustalla, Kantatie 86:n ja kautta aikojen kuuluisan Pohjanmaan radan välissä. Täällä olen sulkeutunut tuon suon keskellä olevan Paskalammen atmosfääriin tunnustelemaan tuota hylkiömäistä nimeä kantavan lammen herättämiä tunnelmia ja ajatuksia.

Paskalammen syksy raottaa seudun luminaristista tunnelmaa, hämäryyden ja valonrajan äärimmäisen herkkää rajaa. Se loihtii ympärilleni kokonaisen hämärätaiteen maailmankaikkeuden.

Kun lyijynharmaa kalvo sävyttää pimenevän lammen tyventä pintaa, lampi näyttää kuin kelluvan suon keskellä. Mieli tekee nousta istumapaikalta, nurin käännetyn veneen päältä, ja kävellä kalvoa pitkin seisomaan keskelle lampea.

Joinakin iltoina silhuetiksi muuttunut joutsenpariskunta ui tuon tyvenen kalvon lammen -laajuiseksi aaltopelliksi. Ja lyijynharmauden tummuessa täydeksi -pimeydeksi Linnunradan tähdet kuvastuvat avaruuspeiliksi muuttuneen Paskalammen pinnasta kuin Ahdin lyhdyt.

Eräänä yönä soudan kumiveneellä Linnunradan kelluvassa tähdistössä: kahden tähtitaivaan välisessä, suhteellisuusteoriamme tavoittamattomassa ajattomuudessa. Ja toisena synkkänä syysiltana istun rannalla ja poltan nuotiotulilla reikää ympäröivään sysimustaan pimeyteen ja kuuntelen, miten syystuuli soittaa pirunviulua mäntyä vasten konkeloon kaatuneella kelolla.

Kun nuotio hiljalleen hiipuu, sen viimeiseen hehkuun on kirjoitettu tulen ja tuhkan totuus kaikelle olevaiselle: Ignis exardescit et extinguitur, cineres manent. Haec veritas vitae est… Tuli syttyy ja sammuu, tuhka jää. Tämä on elämän totuus.

Lokakuun viimeisenä iltapäivänä sain nähdä pakkasen tekevän taikojaan lammenpintaan. Rannoilta keskelle päin sentti sentiltä leviävä riite oli kuin läpikuultavaa foliota, joka levisi veden ylle tyhjästä ja siihen syntyi yhtä salaperäisellä tavalla epäsäännöllisen säännöllisiä kuvioita: vinoneliöitä, kartioita, suorakulmia, nuolenkärkiä, rypytyksiä ja mitä kaikkea kuvioita siinä silmieni edessä syntyikään.

Jääkukkien syntymistä ikkunaan olen kyllä joskus lapsena seurannut, mutta en ollut nähnyt mitään vastaavaa. Tuosta tapahtumasta täytyi lähteä myös ääni, jota en kuuloaistillani pystynyt havaitsemaan. Kuvittelin sen sieluni korvin olevan jäätymisen aiheuttamaa pintajännityksen pingahtelevaa ritinää.

Marraskuussa olin jälleen Paskalammella ja sitä ympäröivällä suolla. Täysi kuu paistoi ja pakkanen oli kireä, mutta kuun ympärillä näkyvä punerva kehä tiesi säätilan muutosta. Seuraavana aamuna pakkanen olikin pudonnut neljään asteeseen ja ilmassa oli harvakseltaan lumihiutaleita.

Lammesta lähtevän laskuojan suulla roikkui matalassa rantatöyräässä kuunvalon prismaa polarisoivia jääpuikkoja kuin raakakristallisia hallanhampaita. Niiden hitaasti jähmettyneet, osin suon värjäämät vesitipat ja valumakerrostumat läpäisivät valoa, heijastivat sitä takaisin jääpuikkojen sisään.

Itse Paskalampi oli nyt pelkkä luminen laikku kuutamoisella suolla. Mutta täyden kuun ympärillä katsojaa lumoava lunaarinen kehä ja -olavivirtamainen hopeanhohde synnyttivät lumiselle suolle sellaista valohämäryyden atmosfääriä, että Paskalammen balladi oli valmis julkaistavaksi.

Veli-Matti Lehtikangas

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Ketjukirjeitä, kloonauksia ja mutaatioita

Rahan voima: Financial Timesin erikoisliitteessä kerrottiin, että yrityshallinnan osto- ja myyntimarkkinoiden omistukselliset yhdistämiset voivat jatkua vain, jos poliittiset voimat eivät asetu poikkiteloin. Tosi on.

Financial Timesin erikoisliitteessä 29.9. kerrottiin, että yrityshallinnan osto- ja myyntimarkkinoiden omistukselliset yhdistämiset voivat jatkua vain, jos poliittiset voimat eivät asetu poikkiteloin. Tosi on. Lehdissä ilmoitettiin lokakuussa, että Neste Oil myi 73 isoa huoltoasemaansa kiinteistösijoitusyhtiölle. Huoltsikoista on tullut ”huoltoasema- ja liikenneasemakiinteistöjä”. Pyydän suojelua näitä kielen solmijoita vastaan.

Paavi ja moni muu ihmisen arvokkuudesta huolta kantava aikalainen kohottaa kulmakarvojaan. Todellisuus muuttuu oudoksi finanssinerojen mellastaessa ja fantasioidessa. Aloitekykyiset ”minä itse”-nulikat ahmivat minkä kerkeävät. Nimittäin iso raha sikiää yritysjärjestelyistä, pääomasijoittamisesta, arvopaperikisailusta – ei vanhanaikaisesta tavaroiden tuotannosta.

Ja silti ammattiyhdistyslyllerö ostaa auliisti uuden lajin namujugurttijuomaa täkäläisen Wal-Martin hyllyltä. Ja nauttii hyllyvästä olemuksestaan, taikauskosta vapaana, etiikkansa lääkärikeskukseen ulkoistaneena: asiantuntijayhteiskunnan pulska hyväosainen! Televisiokin digistyy ja ajankulu nopeutuu ja useutuu. Ei hätiä mitiä!

Vielä Ruotsin pääministerinä ollessaan Göran Persson kummasteli alkusyksystä – mutta hänhän hävisikin vaalit – pääomasijoittajien toimintaa. Persson arveli pääomasijoittajien koituvan uhaksi kansallisille talouksille. Erityisesti hän hermostui ruotsalaisen riskisijoitusrahasto Cevian Capitalin voimasta ostaa itsensä sisään Volvon kuorma-autoyhtiöön.

Cevian Capital käyttää Ruotsin valtion eläkelaitosten rahaa. Se käyttää myös amerikkalaisen, isoja pelejä nautinnokseen ja menestyksellä uhkapelaavan suursijoittaja Carl C. Icahnin rahoja. Ja ottaa rutosti velkaa, tai näille talouden uuskreiveille: ”velkaa”. Mutta mitäpä niistä Ruotsin kruununjalokivistä.

Suomalaisen Neste Oilin bensa- ja kahviasemat maksavat jatkossa vuokria Israeliin. Huoltoasemien kiinteistöt osti Tel Avivin pörssiin listattu sijoitusyhtiö Delek Real Estate. Ihan oikealla rahalla. Pääomasijoittajien ammennettaviksi fyrkkaa piisaa vuosi vuodelta yhä enemmän. Rahan määrä kasvaa tuollaista 10 prosentin vauhtia.

Rahaylimystön keskuudessa itselle valmistettavien ja heidän keskinäisissä peleissä vaihdettavien sopimus-sitoumusten määrät ja lajit pursuavat kasvua kuin tunkio-mikrobit. Näiden uusominaisuuksisten sopimusten käypyys on ensiksi kiinni high financen sisäisestä valtuutuksesta ja viime kädessä myös valtioiden pakkojärjestelmien eli ulosoton tarjoamasta täyttövakuutuksesta. Tällaisia arvopapereita monistetaan kiihkeästi ja uudensorttisia ideoidaan päättymättömästi.

Isossa maailmassa raha syntyy pitkälti interbank-toimintona. Pankkisyndikaatit lisäävät vastavuoroisesti velkoja toinen toisilleen. Peilikuvana niille syntyy saamisia kuin käyttötilejä toinen toiseltaan eli niin sanotusti rahaa. Näitä rahoja lainataan pankkiyhteisön ulkopuolelle kuten pääomasijoittajille, jotka sitten ostavat Tradekan kaupat tai Nesteen huoltoasemat lypsettävikseen.

Raharuhtinaat saavat palkkionsa tästä rahatulvasta. Velkoja ei makseta takaisin. Niitä uusitaan, maksetaan pois uudella velalla. Nykyisin pankki usein myy velallisen takaisinmaksusitoumuksen varallisuusobjektinansa raha- ja arvopaperitivoliin. Kiihtyvin kierroksin ja kohoaviksi ponnistettavien osakekurssien, ja muun rahaksi katsottavan ilotaloon.

Suomessa Sampo myi asuntoluotot velallisilta kysymättä uuteen finanssiyhtiöön Asuntoluotto Osakeyhtiöön. Viimeksi 19.9. Wahlroos-Ihamuotila hankkivat tämän silmukan kautta miljardi euroa kansainvälisiltä pääomamarkkinoilta. Rahan ketjukirje senkun vaan kerrostuu.

Kirjoittaja on helsinkiläinen vapaa toimittaja.

Jukka Sjöstedt

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Naurava shamaani

Saamelaiskirjailija Marry Ailonieida Somby on ajanut saamelaisten oikeuksia kolmekymmentä vuotta. Siinä sivussa hän on seikkaillut ympäri maailmaa ja luonut mittavan taiteellisen uran.

”Kirjailijan urani alkoi siitä, että en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, miksi saamelaisilla ei ollut samoja oikeuksia kuin muilla. Tapani reagoida on kirjoittaminen”, Norjassa asuva suomalaissyntyinen saamelaistaiteilija Marry Somby, 53, toteaa.

”Minun sukupolveni ei saanut lapsuudessaan koskaan julkisesti puhua saamen kieltä, eikä saamelaisilla ollut täyttä itsemääräämisoikeutta maahansa.”

Somby otti varttuessaan vahingon takaisin. Seitsemän lastenkirjaa, seitsemän näytelmää, runokokoelman ja romaanin julkaissut Somby on ytimiään myöten aktivisti. Hän haluaa ravistella myös saamelaisten asenteita.

”Vuonna 2004 ilmestyneessä saamenkielisessä romaanissani Bajandavgi herätän henkiin vanhoja erotiikkaan liittyviä saamen kielen sanoja, joita ei ole käytetty pitkään aikaan. Niitä on hävetty.”

“Tänä vuonna sain saamelaiskirjailijat menemään kirjastoon Tromssassa ja kantamaan protestina kaikki saamenkieliset kirjat ulos. Halusimme näyttää kuinka vähän niitä on.”

Somby on vihainen Suomen ja Ruotsin nihkeydelle tukea saamelaiskirjallisuuden julkaisemista. Norjassa tilanne on parempi. Se on myös Marry Sombyn ansiota.

Kolmekymmentä vuotta sitten, vuonna 1976, Somby oli hiukan yli 20-vuotias kahden pienen lapsen äiti Saamenmaan tundralla.

Liikehdintä Norjan saamelaisalueella virranneen Alta-joen patoamissuunnitelmaa vastaan yhdisti saamelaiset ensimmäisen kerran yli valtiorajojen. He kamppailivat kymmenen vuotta oikeuksiensa puolesta.

Marry Somby liittyi joukkoon.

”Toimintamme perustui Gandhin ajatuksille. Käytimme rauhanomaisia keinoja kuten nälkälakkoa painostuskeinona.”

Norjan hallitus käski nujertaa vastarintaliikkeen väkivalloin tammikuussa 1981. Muun muassa Sombyn veli loukkaantui yhteenotoissa vakavasti.

”En ikinä anna Norjan silloiselle pääministerille Gro Harlem Brundtlandille anteeksi, että veljeni menetti toisen käsivartensa ja silmänsä. Pidän pääministeriä suoraan vastuullisena. ”

Norja sai niin huonon maineen vähemmistöpolitiikastaan, että valtio päätti muuttaa virallista linjaansa. Saamelaiset saivat kauan kaipaamansa itsemääräämisoikeuden ja oman parlamentin.

Somby ja kirjailija-laulaja Nils-Aslak Valkeapää perustivat 1980-luvun alussa saamelaiskirjailijoiden liiton. He olivat huomanneet, että virallisesta lauhtumisesta huolimatta painostus jatkui.

Valkeapää ja Somby olivat tekemässä elokuvaa saamelaisten vapautuksesta, kun Norjan valtio keskeytti suunnitelmat kolme viikkoa ennen kuvausten alkua.

“Suutuin niin, että lähdin muutamaksi kuukaudeksi Kreikkaan. Purin aggressioitani rikkomalla lautasia bouzouki-ravintolassa”, Somby naurahtaa.

Somby asui 1990-luvulla pitkiä aikoja Pohjois- ja Etelä-Amerikassa, jossa hän tutustui paikallisiin intiaaneihin ja heidän vanhaan kulttuurinsa.

“Olen aina ihaillut intiaaneja ja heidän urheuttaan. Intiaanit ovat ylpeä kansa, joiden luottamuksen voittamiseksi on tehtävä töitä. Heille joutuu kertomaan vitsin, toisen, kolmannen, neljännenkin. Vasta silloin he purskahtavat nauruun ja jää on rikottu.”

”Intiaanit ja saamelaiset jakavat alkuperäiskansojen kohtalon. Ruotsalaiset ottivat saamelaisia orjikseen ja keksivät karanneille yksilöille erityisen julmia rangaistuksia.”

”Suomessakin on tapettu alkuperäisasukkaita. Heimoni surmattiin 1500-luvulla. Suomalaiset halusivat napapiirillä asuneen sukumme maat. Heitä pelotti myös perheeni shamanistisuus. ”

Virallisissa historiankirjoissa ja tutkimuksissa aihetta ei muistella ”Yksi esi-isistäni pääsi pakenemaan ja kertoi tarinan myöhemmin jälkeläisille.” .

Nykyään Somby asustelee pienessä boheemissa yksiössä Norjan Tromssassa. Hän kertoo perineensä molemmilta isoäideiltään shamanistisia kykyjä, joita hän käyttää sairaiden ihmisten parantamiseen. Hän on moderni shamaani, joka ei transsiin päästäkseen tarvitse perinteisiä välineitä, kuten shamaanirumpua.

Somby löysi kuvataiteet 2000-luvun alussa, kahdeksas näyttely on tulossa Tromssaan ensi tammikuussa. ”Taiteeni juuret ovat Egyptissä ja Roomassa, mutta saan inspiraation teoksiini shamanismista. Kuvaan näkyjä, joita olen nähnyt transsissa.”

Saamelaisten seuraava kamppailu käydään jälleen luonnonvaroista. Kansainväliset mineraaliyhtiöt ovat löytäneet saamelaisten mailta timanttien lisäksi kultaa. Somby uskoo, että tilanne on kuitenkin parempi kuin menneinä vuosikymmeninä:

”Vaikka menetimme Altan, taistelu on tuottanut tuloksia. Saamelaiset ovat nyt ylpeitä kulttuuristaan.”

Marry Sombyn shamanististen taulujen näyttely tammikuussa Tromssan elokuvafestivaalien yhteydessä.

Marry Somby: Bajandavgi. Gollegiella 2004.

Rita Dahl

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Israelilaista mättöä

Tänä iltana Uri Ya`ackobi valitsi päivällisruuaksi kaalikääryleet.

”Elämä opetti minulle ruuanlaiton. Kokkaus vaikutti mukavalta puuhalta, joten päätin vain lähteä kokeilemaan. Aluksi ei sujunut kovin hyvin, mutta nykyään pärjään ihan kivasti. Osaan laittaa vähän ruokaa itselleni, kun olen nälkäinen. Toivotaan, että tämä onnistuu”, sanoo Uri Ya`ackobi äänessään tietty epäilys.

Vietämme koleaa syysiltaa kotimme remonttikaaoksen alla olevassa keittiössä. Nuori israelilainen on käymässä Suomessa ja aikoo erilaisten keskustelutilaisuuksien ohessa puhua kotimaansa nykytilanteesta.

Hän opiskelee kotikaupunkinsa Jerusalemin yliopistossa matematiikkaa ja asuu opiskelijayhteisössä, jossa hänellä on tapana kokata koko joukolle.

Israelilainen teurastustapa kosherperinteen mukaan saa Uri Ya`ackobin vatsan kääntymään nurin. Hän ei pidä siitä, että eläinten – tai ihmisten – annetaan vuotaa kuiviin. Hän onkin siksi sekä vegetaristi että totaalikieltäytyjä.

Armeijan kutsuntoja Israelissa ei ole. Kaikista kansalaisista tulee automaattisesti sotilaita kahdeksantoista vuotta täytettyään. Armeijan ensimmäinen kontakti nuoriin on käsky hakea univormu.

Ya`ackobi ja yhdeksän hänen toveriaan kieltäytyivät yksissä tuumin astumasta armeijan riveihin. Hän sai neljän ja puolen kuukauden vankeusrangaistuksen. Hänen tuomionsa oli huomattavasti lievempi kuin erään hänen ystävänsä, joka istui vankilassa kokonaiset kahdeksantoista kuukautta. Rangaistuksen pituus määräytyy aivan sattumanvaraisesti. Riippuu yksinkertaisesti siitä, mitä komentaja sattuu pitämään sopivana.

Jerusalemia Ya`ackobi kuvailee jaetuksi kaupungiksi. On israelilaisia, jotka eivät koskaan käy palestiinalaisten asuttamissa Jerusalemin itäisissä osissa eli vanhassa kaupungissa.

On palestiinalaisia, jotka eivät hakeudu läntisiin, uudempiin kaupunginosiin. Paitsi päiväsaikaan mennäkseen töihin. Länsi-Jerusalemin ravintolat ovat heille liian kalliita, ja he pelkäävät iltaisin, että rajapoliisit ottavat heidät kiinni.

Israelilaiset omalla puolellaan kuvittelevat, että vanhassa kaupungissa on vaarallista. Ya`ackobista on mukavaa käydä itäpuolella: “On kuin tulisi kokonaan toiseen maailmaan, jossa on kävelykatuja, paljon pikkukauppoja ja toreja. Yöelämää ei ole, mutta ruoka on hyvää!”

Israelilainen ruoka on enimmäkseen pikaruokaa, jota ostetaan kadulta, kuten hummusta, “israelilaisinta, mitä olla voi”, falafelia ja shawarmaa, joka muistuttaa kebabia, mutta on täytetty kalkkunalla. Meille Uri Ya`ackobi oli luvannut valmistaa shaksukaa, erästä hänen suosikkiruokaansa.

Shaksuka on pataruoka, johon tulee tomaatin paloja, paprikaa, chiliä, sipulia, valkosipulia ja paljon mausteita, kuten kuminaa, muskottia ja garam masalaa. Kun pata kiehuu, haudutetaan kaksi raakaa kananmunaa ja annetaan niiden hyytyä.

Oikeastaan ei ole olemassa israelilaista ruokaa. Kaikki ruokalajit ovat peräisin juutalaisten maahanmuuttajien entisistä kotimaista, tai sitten ruoka on palestiinalaista.

Tänä iltana Uri Ya`ackobi valitsi päivällisruuaksi kaalikääryleitä. Hänen mielestään ne olisi parempi tehdä viininlehdistä. Niitä ei löydy lähikaupastamme, joten korvaamme ne kaalinlehdillä. Niin Israelissakin toisinaan tehdään

Voimme vain todeta, että hänen ystävänsä opiskelija-asunnossa saavat olla tyytyväisiä. Ruoka oli hyvää ja taatusti terveellistä. Suloinen sitruunainen tuoksu tulvahti kannen alta!

Israelilais-palestiinalaiset kaalikääryleet

2 keskikokoista sipulia pilkottuna

6 valkosipulinkynttä pieneksi pilkottuna

1 purkki (200 g) herkkusieniä (ja/tai munakoisoa, kesäkurpitsaa) pieneksi pilkottuna

3 1/2 dl jasmiiniriisiä

2 tlk jauhettua juustokuminaa

1 tlk mustapippuria

1 tlk jauhettua muskottipähkinää

1 tlk jauhettua korianteria

1/2 tlk sitruunasuolaa

2 tlk suolaa

3 rkl oliiviöljyä

yhden sitruunan mehu

1 sitruuna viipaloituna

1 pieni prk tomaattipyreetä (n. 4 rkl)

1 ruukkupersilja, pieneksi hakattuna

1/2 ruukkutilli, pieneksi hakattuna

1 keskikokoinen kaalinpää

Laita kaali suureen kattilaan kymmeneksi minuutiksi kiehumaan ja sitten sivuun jäähtymään. Valmista sillä välin täyte. Lämmitä oliiviöljyä syvässä paistinpannussa tai valurautapannussa, lisää sipuli ja valkosipuli, pilkotut herkkusienet ja muut vihannekset, lisää mausteet, raaka riisi, tomaattipyree, sitruunamehu ja viimeiseksi tilli ja persilja. Paista kaikkia yhdessä 10–15 minuuttia.

Ota suuri paksupohjainen kattila ja lorauta vähän oliiviöljyä pohjalle.

Kuori kaali varovasti ja leikkaa lehdistä pois kova kanta. Laita jokaiselle lehdelle vähän täytettä ja rullaa kiinni. Pakkaa kaalikääryleet tiiviisti kattilaan ja laita sitruunaviipaleita väleihin. Peitä kaikki kiehuvalla vedellä ja laita lautanen päälle painoksi. Keitä kannen alla, alhaisella lämmöllä tunti. Tarjoa vihreän salaatin ja pitaleivän kanssa.

Susanne Ådahl

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

¡Dame 5 cubanos!

Kuuba jatkaa epätoivoisia yrityksiään vapauttaa miamilaisessa vankilassa viruva kuubalaisviisikko ja saada oikeuden eteen tunnettu kansainvälinen terroristi.

”Yksinäisyyteni on niin täynnä väkeä/etten löydä yksityistä nurkkaa/ja vaikka oveni on sinetöity/elämä virtaa sisään.”

Kuubalainen insinööri Antonio Guerrero kirjoitti elämänsä ensimmäisen runokirjan vankilassa Yhdysvaltojen Miamissa. Tämän runon hän kirjoitti 28. päivä syyskuuta vuonna 1999 oltuaan jo kuukausia eristyssellissä muutaman neliömetrin kokoisessa kopperossa, jossa pidettiin valot päällä yötä päivää. Eristyksissä hän joutui olemaan pitkät 17 kuukautta ja vankilassaolo saattaa jatkua kenties kymmeniä vuosia.

Mutta sitä hän ei tuona syyskuun päivänä tiennyt säkeet kirjoittaessaan:

”Kaukaisella aamunkoitolla ei ole omistajaa/ohikulkevat yöt eivät laske tunteja./Minun yksinäisyyteni tunnistaa vain aamunkoit.”

Antonio Guerrero ja neljä muuta kuubalaista vangittiin Miamissa syyskuussa 1998. Kuuban valtion lähettäminä he olivat soluttautuneet Miamissa toimiviin kuubalaisten maanpakolaisten äärioikeistolaisiin järjestöihin. He onnistuivat paljastamaan järjestöjen terrorisuunnitelmat Kuuban valtiota ja kuubalaisia vastaan. Suunnitelmiin kuului muun muassa Kuubaan lentävien tai sieltä lähtevien matkustajakoneiden räjäyttäminen sekä pommi-iskuja kuubalaisia hotelleja vastaan.

Yhdysvaltain viranomaiset ottivat kuitenkin kiinni terroritekojen paljastajat tekoja aikovien sijasta. Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin tämä ”Miamin viisikoksi” nimetty ryhmä istuu edelleen vankilassa. Heidän tapauksestaan on kirjoitettu hyvin vähän kansainvälisessä lehdistössä ja maailmanlaajuinen älymystö kampanjoi heidän vapauttamisekseen.

Runoileva insinööri Antonio Guerrero oli työskennellyt talonmiehenä Key Westissä sijaitsevan laivaston lentokentällä. Hänen vakoilutehtävänsä oli ehkä kaikkein kevein koko viisikosta: se oli lentoliikenteen tarkkailemista ja siitä raportointia Kuuban valtiolle.

Kolme vuotta sen jälkeen kun hänet oli vangittu, hänet tuomittiin vakoilusta. Hän sai elinkautisen ja vielä 10 vuotta päälle. Miamissa pidetyn oikeudenkäynnin langettamat tuomiot muille neljälle olivat yhtä ankaria tai ankarampia.

Tuomioihin on sittemmin otettu kantaa monella taholla. Toukokuussa 2005 YK:n ihmisoikeuskomission asiantuntijaryhmä julisti viisikon pidätyksen mielivaltaiseksi ja oikeusprosessin kansainvälisen oikeuden vastaiseksi. Atlantan vetoomustuomioistuin on kertaalleen kumonnut miesten tuomiot, mutta käsitteli asian uudelleen tänä syksynä ja totesi tuomioiden pysyvän voimassa. Miehiä ei näin ollen tultane vapauttamaan lähiaikoina.

Sekä viisikon omaiset että suuri joukko Yhdysvaltain ja muiden maiden älymystöä kampanjoi viisikon vapauttamisen puolesta. Kun asialle on ollut vaikea saada julkisuutta, tukiryhmä on ostanut New York Timesista ilmoitustilaa vetoomuksensa julkaisemiseen. Vetoomuksen on allekirjoittanut vaikuttava joukko ajattelijoita ja mielipidevaikuttajia Noam Chomskysta Harry Belafonteen ja Manu Chaoon saakka.

Kuuba syyttää Yhdysvaltoja terrorismin paljastajien vainoamisesta samaan aikaan, kun se suojelee todellisia terroristeja, kuten yhtä pahamaineisimmista kansainvälisistä terroristeista, kuubalaissyntyistä Luis Posada Carrilesia. Hänen tapauksensa osoittaa, että kaikki terrorismin uhrit eivät ole samanarvoisia.

Posada Carriles on nyt ollut yhdysvaltalaisessa vankilassa toista vuotta saavuttuaan maahan laittomasti. Sekä Kuuba että Venezuela vaativat Yhdysvaltoja luovuttamaan tämän kuubalaissyntyisen Venezuelan kansalaisen oikeudenkäyntiä varten.

Kuubassa häntä odottaa syyte useista pommi-iskuista havannalaisiin hotelleihin ja Venezuelassa hän joutuisi oikeuteen kuubalaisen lentokoneen räjäyttämisestä ja 73 ihmisen murhasta vuonna 1976. Posada Carriles on tunnustanut teon, mutta pääsi karkaamaan venezuelalaisesta vankilasta kesken häntä vastaan käydyn oikeudenkäynnin.

Vastikään julkistetut CIA:n asiakirjat osoittavat Posada Carrilesin olleen 1970- ja 1980-luvuilla merkittävä lenkki Latinalaisen Amerikan sotilasdiktatuurien ja Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun CIA:n niin sanotussa Operaatio Condorissa, jonka tavoitteena oli tuhota oikeistodiktatuurien poliittiset vastustajat yli valtiorajojen. Asiakirjat osoittavat hänen olleen mukana Chilen entisen ulkoministerin Orlando Letelierin murhassa Washingtonissa vuonna 1976. Letelier oli tuohon aikaan yksi kuuluvimmista Augusto Pinochetin diktatuurin arvostelijoista. Letelierin autossa räjähti pommi keskellä Yhdysvaltojen pääkaupunkia.

Posada Carrilesia ei syytetä Yhdysvalloissa muusta kuin maahantulomääräysten rikkomisesta. Yhdysvallat ei halua luovuttaa häntä sen enempää Kuubaan kuin Venezuelaankaan tuomittavaksi. Lehtitietojen mukaan hänet vapautetaan lähiaikoina vankilasta.

Samaan aikaan Antonio Guerrero jatkaa runojensa kirjoittamista miamilaisessa vankilassa.

_______________

YK äänestää taas maailman merkillisimmästä kauppasaarrosta

Vuodesta 1992 lähtien Kuuba on tehnyt YK:n yleiskokoukselle esityksen Yhdysvaltain yli 40 vuotta sitten julistaman kauppasaarron lopettamiseksi. Vuosi vuodelta yhä useampi maa on tuominnut kauppasaarron, viime vuonna 182 maata. Tänä vuonna äänestys käydään 8. marraskuuta.

Presidentti Bush on kiristänyt saartoa monin tavoin: matkustuskiellon rikkojia rangaistaan yhä raskaammin, Kuuban vastaisen propagandan ja opposition rahoitus on lisääntynyt. Kauppasaartoon liittyy jo absurdeja piirteitä, sillä yhden kuubalaissikarin viemisestä Yhdysvaltoihin voi seurata 10 vuoden vankeusrangaistus.

Lähteitä:

Antonio Guerrero: Desde mi altura, Editorial José Martí, Cuba, 2001

Rodolfo Dávalos Fernándes: Cinco Héroes, Editorial Capitán San Luis, Cuba, 2005

Juan Carlos Rodríguez Cruz: Cuba, the untold history, editorial Capitán San Luis, 2005

UN Human Rights Commission: Conclusion of the U.N. Working Group on Arbitrary Detentions, May 27, 2005

El Plan Bush para Cuba, 10 de Julio, 2006

AP, Reu, BBC, www.kuuba.org/viisikko

Jaana Kanninen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Muut lehdet

Muiden lehtien hassuimmat jutut.

”Suomalaista armeijaa puolustetaan usein rauhanturvaamisesta saaduilla hyvillä kokemuksilla. Suomalaiset kuulemma tulevat hyvin toimeen paikallisten kanssa. Voi kuitenkin kysyä tekeekö sotatilanteessa joviaalilla asenteella mitään.”

Josi Tikkanen, Joensuun Ylioppilaslehti 7/2006

_______________

”Viime ajat olen opetellut opinto- ja tutkijakokemuksen kääntämistä työmarkkinoiden kielelle. Esimerkiksi juopottelu tieteellisissä konferensseissä kääntyy kansainväliseksi esiintymiskokemukseksi ja verkostoitumiseksi.”

Atte Oksanen, Aviisi 11/2006

_______________

”Erottaudu muista ehdokkaista näillä järisyttävän konkreettisilla vaaliteemoilla; hyvinvointi, turvallisuus, rauha, demokratia, oikeudenmukaisuus, sivistys, ympäristö, solidaarisuus ja tasa-arvo. Erottaudu ja ole rohkea. Laita vaaliteemat eri järjestykseen kuin kilpailijoillasi.”

Jukka Aminoff, Nuori Keskusta 3/2006

_______________

”Tällaista kutsutaan ihan yleisesti symboliseksi lainsäädännöksi. Jotain poliittista painetta siihen ministeriöstä tulee. Yleensä sitä perustellaan sillä, että lailla halutaan ’lähettää viesti’. Viestejä voidaan mielestäni lähettää hyvällä puheella tai vaikka sähköpostilla, mutta pitäisi ymmärtää, ettei rikoslaki ole mikään postitoimisto.”

Tuija Brax, Ylioppilaslehti 14/2006

_______________

”Hätäkeskusjohtaja otti hatkat hommistaan ja häipyi. Oli siis vikaa johdossa. Samoihin aikoihin julkaistiin uutinen tutkimuksesta, jossa kysyttiin, haluavatko johtajat naapurustoonsa mielisairaita. Eivät halunneet.

Kysymyksen asetelmahan oli vaillinainen. Olisi pitänyt kysyä myös mielisairailta, haluavatko he naapurustoonsa johtajia.”

Maija Dahlgren, Metro 203/2006

_______________

”Minun kasvattajiani olivat pikkuisen vanhemmat tytöt, Kodin lääkärikirja ja lasiovisen kirjahyllyn kirjarivien takana poikittain piilossa säilytetty Aina vain Amber, mielenkiintoinen, kiihottava kirja.

Näillä perustiedoilla pääsin naimisiin juuri sen pojan kanssa ja samoista perustiedoista johtuen pääsin hänestä (tai hän minusta) eroon kymmenisen vuotta myöhemmin kolme miehenalkua kainalossani.”

Vuokko Niskanen, Tyyris Tyllerö 3/2006

_______________

”Taannoinen Presson slogan ’jep, jep & jep’ on saanut varteenotettavan kilpalijan ’järki hoi’-sloganien alati kiihtyvässä taistossa.

Sokos Hotel Presidentti Clubin lanseerauksessa käytettävä iskulause ’Tsupi Tsupi!’ kertoo oivaltavasti kaiken olennaisen tuotteen brändilupauksesta -siis sen, että ’Höpö Höpö’, ’Pili Pali’, ’Diibadaaba’ ja ’Blaa Blaa’.”

Hanurista-palsta, Markkinointi&Mainonta 31/2006

_______________

”Pienissä laumoissa sudet ei ulvo, koska niitä ei oo paljon eikä ne halua.”

Esikoiskirjailija Eljas Kokkonen (6 v), Turun ylioppilaslehti 13/2006

_______________

”Pendolino saapui ajallaan. – Kuopiosta Helsinkiin matkalla ollut Pendolino-juna S76 saapui keskiviikkona Helsinkiin aikataulun mukaisesti kello 17:48. VR:n viestintäosasto epäilee syyksi teknistä vikaa, mutta ei sulkenut pois vandalismin mahdollisuutta. Ratahallintokeskus tutkii asiaa.”

Lehti – totuus seuraa perästä 18.10.2006

http://lehti.samizdat.info/2006/10/18/

_______________

Koonnut: Pertti Laesmaa

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Äiti Amman halaus

Politiikka ja uskonto limittyvät toisiinsa, kun globaalia omaatuntoa edustava Äiti Amma kietoo suomalaisen kulttuurieliitin syliinsä.

Jännitys väreilee ilmassa, kun Kaapelitehtaan halliin kokoontunut väkijoukko odottaa massojen halaamisesta tunnetun Amman saapumista. Amma on kahdeksatta kertaa Suomessa vierailulla ja uteliaiden joukko kasvaa vuosi vuodelta. Joukossa on paljon valkoisiin pukeutuneita ihmisiä, lapsista vanhuksiin.

Laulu alkaa, ihmiset nousevat seisomaan, Amma kulkee väkijoukon läpi lavalle ja istuu tyynylle suuren kimaltavan lootuskukkakoristeen eteen.

Lavalle astuu myös hänen avustajansa sekä valkoisiin pukeutunut kulttuuri- ja kirkkoministeriksi itseään tituleerannut Tanja Saarela. Suomen hallitus Saarelan välityksellä oli ensimmäinen länsimainen hallitus, joka virallisesti toivotti Amman tervetulleeksi.

Ennen puhettaan Saarela asetti kukkaseppeleen Amman kaulaan ja kumartui halattavaksi. Kaulaan asetettavalla kukkaseppeleellä osoitetaan Intiassa kunnioitusta.

Kaapelitehtaalla kulttuuriministeri Tanja Saarelan valkoinen vaatetus herättää hämmästystä. Kokonaan valkoisiin on pukeutunut vain pieni osa tuhatpäisestä väkijoukosta.

Amma-liikkeen Suomeen tuonut elokuvaohjaaja Taavi Kassila kertoo, että Amman oppilaat ja avustajat ovat pukeutuneet valkoisiin. ”Valkoinen edustaa puhtautta ja pyrkimystä puhdistautua. Se on Amman toivomus meille, jotka olemme häneen sitoutuneita ja autamme häntä tilaisuuksien aikana”, Kassila jatkaa.

”Olen ollut ennenkin valkoisissa, mikä on iloinen ja rento väri, ja olisi ollut teennäistä laittaa ’kovat kaulaan’. En ole peitellyt, että olen ollut kiinnostunut Amman työstä, enkä halua peitellä nytkään”, Tanja Saarela vastaa.

Ministeri Tanja Saarela on tavannut Amman useita kertoja, aloittanut joogan harjoittelun ja haaveilee matkasta Intiaan Amman ashramiin eli henkisen yhteisön keskukseen.

Suomessa ja ympäri maailmaa elämyksellisen hengellisyyden etsintä on yleistynyt. Yksi nopeasti kasvaneista uskonnollisista ilmiöistä on vahvasti hindulaiseen traditioon pohjautuva Amman ympärille syntynyt liike.

Suomessa on tyypillistä liikkeen uskonnollisuuden sivuuttaminen. On helpompaa poimia yksittäisiä ajatuksia kuin perehtyä liikkeen uskonnolliseen taustaan. Amma-liike on kuitenkin kiinteästi osa hindulaisuutta.

”Haluan irrottautua intialaisesta ja hindulaisesta traditiosta ja nähdä Amman merkityksen ihmisille esimerkiksi opettajana”, korostaa suomalaisen Amma-liikkeen tiedotussihteeri Antti Juhani Vihuri ja pohtii: ”Milloin otamme sen askeleen, että jokin liike irtoaa vanhasta uskonnosta omaksi liikkeekseen?”

Amma eli koko nimeltään Mata Amritanantamayi Devi, Kuolemattoman Autuuden Äiti, on noussut yhdeksi keskeiseksi hengelliseksi ja yhteiskunnalliseksi vaikuttajaksi maailmassa.

Amman elämäkerrassa hänet identifioidaan Krishna-jumalaan sekä Jumalattareen, deviin, joka hindulaisen ajattelun mukaan on maailmankaikkeuden jumalallinen äiti. Hindulaisuudessa jumalan ajatellaan olevan yksi, mutta ilmenevän samanaikaisesti useissa eri muodoissa.

Amma on tullut kuuluisaksi darshanista eli halauksesta, jonka välityksellä ihminen joko fyysisesti tai henkisesti näkee ja kohtaa jumalansa.

”Meillä on velvollisuudet yhteiskuntaa kohtaan, mutta unohdamme velvollisuutemme, kun juoksemme kartuttamassa omaa menestystämme. Paljon suurempaa kuin maalliset saavutukset on nostaa kaatunut pystyyn, antaa tukea ja rakkautta heikolle ja poistaa välinpitämättömyys mielestämme”, Amma toteaa.

Saarelan tervetuliaispuheessa nousi tämä sama ajatus esille sekä viittaus talouden globalisaation asettamiin uhkakuviin tulevaisuuden hyvinvoinnin kannalta: ”Globalisoituvassa maailmassa, kuten aina tilanteissa, joissa tapahtuu suuria rakenteellisia muutoksia, on vaarana, että ahneus ja itsekkyys pääsevät vallitseviksi. Raamatun mukaan rakkaus kylmenee tällaisessa tilanteessa. En sano, että globalisaatio olisi sinänsä paha, mutta ahneuden ja piittaamattomuuden vastaisille esikuville on tarvetta.”

Saarela myöntää Amman vaikuttaneen hänen ajatteluunsa ja suhtautumiseensa politiikkaan.

”Politiikassa on kyse vallasta, joka ei koskaan saa olla itseisarvo. Valta saattaa helposti turmella ihmisen, mutta se on toimiva työväline, jos sitä käyttää hyvään.”

Saarela jatkaa huokaisten: ”Helppoa on osoittaa toisia sormella. Muutos lähtee kuitenkin oman itsen muuttamisesta. Vasta sitten hyvä voi levitä.”

Tärkeimmäksi Amman opetukseksi Saarela nimeää rauhan ja rakkauden eteenpäin viemisen. ”Kaikissa uskonnoissa on havaittavissa sama sanoma: rauhan ja rakkauden eteenpäin vieminen. Kun tutustumme toisiimme, oikea suvaitsevaisuus etenee.” Amman kanssa vastaaviksi toimijoiksi Saarela nimesi Dalai-laman ja Gandhin.

Kuten valtaosaan maailman uskonnoista, tähänkin liittyy vahva sosiopoliittinen ulottuvuus. Intialaisessa kastiyhteiskunnassa vahvana yhteiskuntakritiikkinä ja rajojen rikkomisena voi nähdä sen, että Amma halaa kaikkia heidän taustastaan riippumatta.

Yhteiskunnan taloudellisten ja sosiaalisten vääristyneiden rakenteiden kritiikki onkin Amman liikkeessä keskeisellä sijalla uskonnollisen aspektin lisäksi. Amman ashramissa on kuitenkin vahvat hierarkiat ja Ammaan suhtaudutaan kuin kuningattareen.

”Oikeudenmukaisuuden ja oikean toiminnan puute on katastrofi, joka tuhoaa maailman. Olemme velkaa maailmalle ja kaikille sen olennoille. Maa ja luonto on äitimme. Me emme saa vahingoittaa äitiämme”, Amma sanoo ennen rukoukseen ja siunaukseen päättynyttä puhettaan.

Kirjoittaja opiskelee uskonnon aineenopettajaksi.

Judith Cornell: Amma. Syleilevän äidin elämäntarina. Basam Books 2003.

Johanna Nuorteva

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Reinikaismalli ja kovemmat otteet

Toisinajattelija: Poliisin mielipiteitä on moneen menoon, kun kihlakuntiakin on lähes sata.

Kokoontumislain mukaan mielenosoitus on julkisen vallan suojeluksessa. ”Julkisen vallan on edistettävä kokoontumisvapauden käyttämistä turvaamalla oikeus kokoontua ilman ulkopuolista häiriötä ja luomalla edellytyksiä yleisten kokousten järjestämiselle.” Näin kertoo kokoontumislaki.

Kaksi päivää sen jälkeen, kun EU-huippukokous oli pidetty Lahdessa, Helsingin poliisipäällikkö Jukka Riikosen haastattelu julkaistiin 22.10. Helsingin Sanomissa.

Haastattelu oli tuntui kummalliselta kaksi päivää Lahden EU-kokouksen jälkeen. Hyvällä tahdolla haastattelu lienee mahdollista asettaa oikeisiin puitteisiin: ehkä se edusti vain yhden näkemystä. Poliisin mielipiteitä on moneen menoon, kun kihlakuntiakin on lähes sata.

Voi toivoa, ettei haastateltava kuvaa yleisemmin Suomen poliisijohdon toiminnan nykymallia kokoontumislain soveltamisessa. Haastattelussa Riikonen kertoo, että ”reinikaismalli ei enää toimi, maailma on muuttunut […] Pitää olla valmius vastata myös kovempiin tilanteisiin”. Poliisipäällikkö Riikonen käyttää sanoja: ”joukkojen hallinta”, ”provokaattori”, ”villitseminen” ja ”massojen ohjaileminen”.

Laillisuuden ja järjestyksen valvojan suusta ne ovat outoja sanoja. Maamme laeissa niitä ei ole. Ei ainakaan niissä, jotka koskevat HS:n jutun aihetta, joka oli otsikoitu: ”Mielenosoittamisen oikeus ja kohtuus”.

Jos hyväksyisimme poliisipäällikkö Jukka Riikosen viitoittaman tien, tulisimme samalla muuttaneeksi lakejamme – ulkoparlamentaarisesti. Ja vielä pahemmalta kuulostaa se, että poliisijohdolta olisi oikeasti hävinnyt luottamus ”reinikaismalliseen” perinteeseen. Sillähän on pärjätty tähän asti. Samalla menetelmällä on tähän asti kyetty poimimaan häiriköt pois isostakin joukosta: joko poliisin tai järjestyksenvalvojan toimesta.

”Kaikkeen varautuminen”, mitä toteutettiin Lahdessa, muistuttaa hätävarjelun liioittelemista: väärään arvioon vallitsevasta tilanteesta – sellaisestahan joutuu käräjille.

EU-johtajien huippukokouksen yhteydessä Lahdessa järjestettiin mielenosoituksia. Sellaisiahan järjestetään muuallakin Euroopassa, kun nuo samaiset johtajat kokoontuvat.

Kansalliseen perinteeseemme kuuluva ”reinikainen” hylättiin Lahdessa. Lahden kihlakunnan poliisilaitoksen kanssa on aina tultu toimeen – nyt kuten aikaisemminkin. Sen sijaan kihlakuntaa ylempi poliisijohto toteutti viime hetkillä uudistunutta strategiaa. Paikalle ei vyörytetty mellakkapoliisia, asia hoidettiin aidoilla.

Lahdessa kokoontumisvapautta sovellettiin ensinnäkin niin, että mielenosoituspaikkaa koskevalta osalta mikään Lahden kihlakunnan poliisilaitoksen ja mielenosoituksen järjestäjien sopima ei pitänyt. Viimeisimmistä poliisin tekemistä muutoksista ei edes ilmoitettu järjestäjille. Paikkavaraus mitätöitiin yksipuolisesti ja siirrettiin todella kauas kokousvieraiden näkymättömiin.

Toiseksi jäljelle jääneellä alueella kokouspaikkaa koskevat lain määräykset jäivät huomioon ottamatta. Esimerkiksi ne, jotka koskevat muun muassa samassa paikassa samanaikaisesti järjestettäviä tilaisuuksia, jotka saattavat häiritä toisiaan. Nyt kaikki sijoitettiin, ilmeisestä vaaratilanteesta riippumatta, samalle alueelle. Ilman mitään järjestystä.

Järjestäjien ja tilaisuuteen osallistuneiden mieliin jäi hirveä ajatus: koska lain mukaisen kokoontumisvapauden kieltäminen näyttäisi vähän härskiltä, niin joku järjesteli niin, että sama asia toteutetaan toisin keinoin. Eihän näin voi olla? Kokoontumislain teksti, jota oli lainattu tämän kirjoituksen aluksi, muuttui ironiaksi.

Kirjoittaja osallistui Lahdessa 20.10. pidetyn EU-huippujohtajien tapaamisen oheen järjestetyn mielenosoituksen järjestelyihin.

Markus Puranen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Supikoira

Poliittinen eläin: Moni ei ole nähnyt tätä 5–10 kilon karvaturria kuin tien poskessa auton alle jääneenä.

Alun perin Itä-Aasiasta kotoisin olevat supikoirat asustelevat miltei koko Suomessa metsien ja peltojen mosaiikissa. Moni ei ole nähnyt tätä 5–10 kilon karvaturria kuin tien poskessa auton alle jääneenä. Supikoirat ovat liikkeellä pääosin vain öisin ja viettävät talvikauden piilossa horrosunessaan pesäluolissa.

Neuvostoliittoon supeja tuotiin Japanista viime vuosisadalla turkisteollisuuden tarpeisiin. Sieltä ne ovat pienillä jaloillaan levittäytyneet Suomeen. On arveltu, että perimältään Suomen supikoirat olisivat jo eriytyneet omaksi lajikseen tai alalajikseen alkuperäisestä aasialaisesta kannasta.

Supikoira kuuluu koiraeläimiin. Ne ovat älykkäitä, oppimiskykyisiä ja monipuolisia eläimiä sekä ravinnonhankinnassaan että sosiaalisessa elämässä lajitovereiden kanssa. Ajoittain ne saattavat käyttää samoja luolia yhdessä jopa kettujen ja varsinkin mäyrien kanssa. Supikoiran ravintoa on Suomessa tutkittu perusteellisemmin kuin minkään muun turkiseläimen. Sen ruokalistalle kuuluvat etupäässä kasvi- ja hyönteiskunnan tuotteet: marjat, sienet, madot, juuret, vilja, maissi. Tilaisuuden tullen supi nappaa myös sammakon tai pikkujyrsijän. Vesilintuja tai niiden munia supikoiran ravinnossa on hyvin vähän.

Riistaväki ja metsästysjärjestöt ovat poikkeuksetta leimanneet supikoiran pahimmaksi riistatuholaiseksi minkin jälkeen. Vuosittain järjestetään supien pyyntikilpailuja ja tehokampanjoita niiden päänmenoksi. Jopa lintujärjestöt on saatu huolestuneiksi supikoirien vihaajiksi. Supikoiria tapetaankin Suomessa noin satatuhatta yksilöä vuodessa. Pyyntiä helpottaa se, että laji on käytännössä rauhoittamaton vuoden ympäri, myös lisääntymisaikana. Tosin naarasta, jolla on pennut, ei saa tappaa. Tämä pykälä kierretään yksinkertaisesti niin, että tapetaan ensin pennut ja sitten vasta naaras.

Suomi on karu maa supeille myös sikäli, että turkistarhoillamme niitä kasvatetaan noin satatuhatta yksilöä vuosittain. Tarhaoloissa supien ei anneta nukkua normaalia talviunta ja pakkaset aiheuttavat niille jalkavaurioita. Supikoira on eittämättä yksi väärinymmärretyimmistä eläinlajeista Suomessa. Oman nokkeluutensa ja ekolokeronsa turvin se näyttää kuitenkin pärjäävän Suomessa hyvin.

Riku Cajander

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lanka palaa

Ihmisen luonto: Samaan aikaan kun tupakkateollisuus on korvausvaatimuksia väistellessään kiistänyt tupakoinnin epäterveellisyyden, se on jo kauan laskelmoidusti hyödyntänyt mainoskielessään kuoleman kiihottavuutta.

Aikoinaan Helsingin yliopistossa ei ollut tietoakaan nykyisestä tupakoinnin vastaisesta yleisestä liikekannallepanosta. Tupakkahuoneissa kannatti viettää aikaansa tupakoimattomana, sillä siellä toisilleen vieraatkin ihmiset saivat aikaan spontaanin älykkäitä keskusteluja. Tupakointiin liittyvä epäsuotavuus ruokkii jonkinlaista boheemia heimolaisuutta.

Samoihin aikoihin olin kesätöissä makkaratehtaalla, jossa olin pakkausosaston työtiimistä ainoa, joka ei polttanut säännöllisesti. Tupakkataukoja vietettiin valoisassa portaikossa, joka oli kuin työstä irrallinen vapauden valtakunta. Uusi tupakkalaki edellytti kuitenkin oikeita tupakkahuoneita ja niinpä eräänä aamuna tehtaan varastosta erotettiin aaltopeltiseinällä pitkä ja kapea huone, jonne koko tiimi mahtui kylki kyljessä yhdelle rahille istumaan. Uutta tupakkatilaa käytettiin vain kerran, minkä jälkeen palattiin takaisin portaikkoon kapinoimaan.

Ei ole sattuma, että tupakkateollisuus teki jo varhain jättitiliä myymällä tuotettaan omaan kehoon liittyvän itsemäärämisoikeuden symbolina. Muiden kuin herrojen tupakoinnista muodostui holhoavan patriarkaalisen kontrollikoneiston ikeestä irti hamuavaa emansipaatiota. Tämä yhdistää yliopistoboheemia ja makkaraduunaria.

Mutta tupakkaan liittyy muutakin vastaanrimpuilun ideaa. Samaan aikaan kun tupakkateollisuus on korvausvaatimuksia väistellessään kiistänyt tupakoinnin epäterveellisyyden, se on jo kauan laskelmoidusti hyödyntänyt mainoskielessään kuoleman kiihottavuutta.

Jotkut psykologit ovat yrittäneet selittää ihmisen kiinnostusta vaarallisiin nautintoaineisiin myös jonkinlaisen kuolemanvietin kautta. Tämä on liioittelua. Ihmisen pitkälle kehittynyt käsitteellinen ajattelu mahdollistaa sairastumisen ja oman kuoleman kauhistuttavan ajatuksen ja juuri tämän traumaattisen lähtökohdan torjumiseksi ihmismieli on valmis kieroilemaan. Kysymys kuoleman kiihoitavuudesta ei liity sen saavuttamiseen, vaan näennäiseen ylittämiseen.

Kulttuurisessa sukupuoliroolituksessa saatetaan jopa tulkita että teoillaan eniten kuolemaa halveksuva luupää onkin juuri se kaikkein elinvoimaisin karju, jonka kanssa lisääntyminen on aivan erityisen palkitsevaa.

Suuri valistusfilosofinen pulma onkin, kuinka varoittaa ihmisiä tupakointiin ja muuten uhmakkaaseen elämään liittyvistä riskeistä, kun juuri näissä riskeissä piilee tällaisen toiminnan keskeinen ponnin. Mitä tuomitsevammin erilaiset nautintoainepurnukat koristellaan varoituksilla, sitä enemmän kulttuurista päihdehimoa vietellään.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Romanian romanit

Muinaisessa Rooman provinssissa elää alistettu mutta lapsiaan rakastava vähemmistö. Kaksi suomalaista tallensi filmille heidän rosoisen arkensa.

Teimme matkaa Romaniassa liki kolme viikkoa ajellen landroverilla ympäri maata useita tuhansia kilometrejä. Vietimme paljon aikaa Romanian romanien kanssa, opimme tuntemaan heidän nykytilanteensa, näkemyksistään tulevaisuudesta ja tavastaan elää.

Romanian romanit, cigányt eli sikaanit, on vaikeasti määriteltävä vähemmistö. Heitä elää Romaniassa noin 400 000, mutta vain pieni osa heistä on rekisteröitynyt sikaaneiksi. Loput määrittelevät itsensä romanialaisiksi, Unkarin romanialaisiksi tai ovat muilla tavoin integroituneet valtaväestöön. Tutustuimme myös romanialaisiin eli etniseen valtaväestöön. Vieraanvaraisuus Romanian maaseudulla löi meidät ällikällä jo alkumetreillä. Erityisesti jäi mieleen perhe, johon tutustuimme Dealu Stefaniteissa, pienessä vuoristokylässä Pohjois-Romaniassa. Satuimme sinne aivan vahingossa pysähdyttyämme kysymään tietä. Auttamaan saapunut poliisi kutsui paikalle tulkiksi 28-vuotiaan Marian. Hän oli oppinut englantia ollessaan ulkomailla pimeissä töissä, sillä työlupaa on lähes mahdotonta saada. Maria tarjosi välittömästi meille kylvyt siskonsa luona, illallisen äitinsä luona ja yösijan omassa kodissaan. Ystävystyimme pian koko perheen kanssa, vierailimme heidän luonaan paluumatkallakin.

Kommunismin romahdettua Romania ei tarjoa töitä eikä sosiaalitukia kuten ennen. Tämä vaikeuttaa etenkin sikaanien toimeentuloa.

Romanialaisten ja sikaanien väliset kulttuuriset erot ja syvälle porautuneet ennakkoluulot välillä vaikeuttavat sikaanien työnsaantia ja opiskelua. Töitä ei juurikaan ole tarjolla ja ulkomaille on vaikea lähteä. Ihmiset ovat tietoisia EU:sta ja uskovat, että Romania otetaan pian EU:n jäseneksi. Toiset pelkäävät liittymistä, toiset toivovat sitä.

Kuvaaminen Romaniassa oli usein hankalaa kielimuurin vuoksi. Mutta myös siksi, että kuvattavat eivät olleet tottuneet kameraan. Näin oli erityisesti sikaanien keskuudessa. He pukivat juhlavaatteet ylleen, mikäli sellaiset omistivat, ja poseerasivat lastensa kanssa. Lapset otettiin usein kuvien keskipisteeksi, sillä sikaanit kunnioittavat lapsiaan ja ovat heistä ylpeitä.

Opettelimme matkan aikana pienen määrän fraaseja romaniaksi. Vähitellen ne riittivät jo pieneen juttutuokioon. Ja usein joku kylän lapsista osasi vähän englantia ja auttoi tulkkaamisessa.

Vaikka vain harvalla Romanian sikaanilla on tarkkaa tietoa kansansa historiasta, he ovat hyvin tietoisia nykyisestä alistetusta asemastaan. Monet sikaanit ovat hyväksyneet nykytilanteen eivätkä katso voivansa muuttaa sitä millään tavalla. Se hankaloittaa heidän mahdollisuuksiaan sosiaaliseen nousuun.

Suurin osa tapaamistamme sikaaneista kuului gáboreihin, joka on yksi monista sikaanien heimoista. Gáborit ovat yksi parhaiten valtaväestöön sopeutuneista ryhmistä. He ovat ylpeitä kulttuuristaan ja ovat siksi erkaantuneet muista sikaaneista.

Tapasimme myös ihmisiä jotka ovat täysin yhteiskunnan hylkäämiä. Romanian keskiosissa Transilvaniassa, Pata Râtin kaatopaikalla, asuu noin 400 sikaania. He saavat elantonsa myymällä ovelta ovelle uusiokäyttöön kelpaavaa rojua. Tarjosin kaatopaikalla autoamme lähestyneelle lapselle purkkapakettia. Yleensä lapset nauroivat kun heille antoi purkkaa, mutta tämä poika vain katsoi minua ilmeettömänä. Vähän matkan päässä hänen äitinsä aneli äänensävystä päätellen ruokaa. Annoin pojalle maissi- ja papusäilykkeitä. Ne kelpasivat. Hänellä oli nälkä.

Ymmärsin silloin, että olimme yhdessä maailman köyhimmistä paikoista. On ironista, että kahden kilometrin päässä Pata Râtista on yliopistokaupunki Cluj Napoca, joka on kuin mikä tahansa keskisuuri eurooppalainen kaupunki.

Pata Rât tulee aina edustamaan minulle tuskaa.

Näimme arkea ja ihmiskohtaloita, jotka usein jäävät suurten tapahtumien varjoon. Haluamme näillä kuvilla kertoa heidän tarinansa.

Niklas Rautio

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Alavieskan graalin malja

Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajamailla avautuu mahtava Alavieskanjärven kuivatustyönä syntynyt kanjonikanava, joka on näyttö ihmiskäden voimasta ja tahdosta mennä läpi harmaan kiven.

Ensimmäisen reissun kanavalle tein elokuun lopulla, kun olin pyöräretkellä Alavieskan, Merijärven ja Pyhäjoen maisemissa. Silloin uomassa ei ollut vettä yhtään. Sen pohjaa saattoi kävellä ilman kumisaappaita. Syyskesän rantakukka uhkui violetin sinervää väriloistoaan ympärillä.

Kun nousin uomasta ylös ja kävelin tielle, sillalla oli kaksi tupakoivaa mopopoikaa, jotka kysyivät mitä minä tein kanavassa. Kerroin vain kävelleeni sen pohjalla muutaman kilometrin alajuoksulle ja ottaneeni kuvia. Pojat tuntuivat tietävän kaivannon historian taustoja. ”Ihan sairaan kova työmaa”, toinen pojista sanoi. Päätin tuolloin ottaa tarkemmin selvää tästä paikasta ja palata tänne uudestaan.

Pohjois-Pohjanmaan ja Keski-Pohjanmaan rajamailla, muutama kilometri Alavieskasta Taluskylän ja Merijärven suuntaan, avautuu mahtava Alavieskanjärven kuivatustyönä syntynyt kanjonikanava, joka on näyttö ihmiskäden voimasta ja tahdosta mennä läpi harmaan kiven. Sillanpielessä on muistokivi, jossa lukee: ”Pala palalta he murusen mursivat.”

Kaiken kaikkiaan 125 vuotta kestänyttä kanavaurakkaa (1833–1958) voikin verrata pyramidin rakentamiseen. Kanavan pituus on viisi kilometriä, josta pelkkää kalliota kaksi kilometriä.

Ennen 1950-lukua työtä on tehty pelkästään käsipelillä, poralla, kiiloilla, hakuilla, lapioilla, kangilla ja vinsseillä. Ja irtomaa jouduttiin kantamaan pohjalta rannalle konteilla ja paareilla pykälöityä hirttä rappuina käyttäen, valottaa urakkaa kirjailija Matti Isomaa kirjassaan Alavieska – kotiseutuni.

Läheltä siltaa pääsen suurta varovaisuutta noudattaen laskeutumaan alas kallioiseen kanjoniin. Ja altapäin kaareva silta on kuin komea portti tuohon maailmaan.

Lokakuun pilvinen päivä tiivistyy ympärillä ja seinämien kosteutta tihkuva rosoisuus tuo kanavan historian kosketusetäisyydelle. Saattaa melkein kuulla ympärillään kivivasaroitten, kiilojen, kankien, hakkujen, lapioitten, vinssien ja kirosanojen kakofoniset äänet vuosisatojen ja -kymmenten takaa.

Tämä valtava uoma oli heidän Graalin maljansa, joka sittemmin menetti voimansa, kun Alavieskanjärven kuivatus olikin pettymys. Erittäin hapan kuivatusmaa kasvoi huonosti heinää ja viljaa.

Jyrkät seinämät ovat osittain sammalen peitossa ja halkeamissa kasvaa koivuja, kuusia ja mäntyjä. Ruska värjää koivut keltaiseksi, mutta uoman alareunamilla kasvavat heinät ja vatukkapensaat ovat vihreitä. Siellä täällä seinämien juurella kukkii vielä näin lokakuussa puistolemmikin näköisiä kukkia, mutta kyse lienee jostakin muusta lemmikkilajista.

Musta ja rautapitoinen vesi liikkuu hitaasti ja viipyy lammikoina uoman pohjalla. Kahtapuolen siltaa on talo, joista toisen ulkorakennus näkyy alas kuusten välistä: se on sanan varsinaisessa merkityksessä rotkon reunalla.

Kun sitten laskeuduin tämän hylätyn kanavan pohjalle uudestaan, käsitin työmaan dramaattisen aikajanan mielettömät ääriviivat vuodesta 1833 valmistumisvuoteen ja tähän päivään. Uoman lopullinen kaivaminen ja viimeistely suoritettiin valtion kustannuksella 1953–1958.

Silloin lisäpeltoa 380 hehtaarin kokoisen Alavieskanjärven kuivatuksella havitelleet järviosakkaat eivät olleet enää kiinnostuneita viljelyskelvottomaksi osoittautuneesta järvenpohjamaasta. Kun kanava valmistui, olin kolmivuotias. Täällä kosteutta tihkuvien kallioseinämien välissä huokuu voimakkaana alituinen ihmisen ja luonnon kamppailu: ihmisen tahto murtaa suuretkin esteet, vaikka sitten pala palalta raataen huomatakseen 125 vuoden työn jälkeen, että kaikki olikin turhaa ja luonnon väkevä voima voi ilmetä vaikka ihmiselle kelvottomana maaperänä.

Luonto on vallannut Alavieskan alapuolella Kalajokeen yhtyvän kanavan itselleen. Sen jyrkkien, paikkapaikoin rapautuvien seinämien puut, sammaleet ja mustat kivilohkareet tekevät tästä paikasta salaperäisen oloisen kalliorotkon, oman maailmansa.

Tässä paikassa on jotakin voimakasta jylhän komeuden, synkän rumuuden ja hylätyn vastavoimaista ristivetoa. Yläpuolella myydään kiirettä ja aika on kortilla, täällä rotkossa aika on pysähtynyt kallioseinämien mielettömiin ääriviivoihin.

Veli-Matti Lehtikangas

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Maailma liekeissä

Toisin kuin vapaiden markkinoiden puolustajat usein esittävät, vapaat markkinat eivät ole Lännen ulkopuolella jakaneet vaurautta tasaisesti ja rikastuttaneet koko yhteiskuntaa.

Venäjän seitsemästä oligarkista kuusi on juutalaisia. Yhdysvaltalaisen Yalen yliopiston oikeustieteen professori Amy Chua törmäsi tähän hätkähdyttävään yksityiskohtaan tehdessään taustatutkimusta vasta suomennettuun kirjaansa Maailma liekeissä (World on Fire. Arrow Books 2004).

Kun hän mainitsi asiasta aviomiehelleen, joka myös on juutalainen, tämä kohotti kulmakarvojaan ja kysyi rauhallisesti: ”Vain kuusi, kukahan se seitsemäs kaveri on?”

Amy Chuan kirjan mukaan selkeästi valtaväestöä rikkaammat etniset vähemmistöt ovat vapaisiin markkinoihin perustuvan demokratian kipupiste.

Aihe on tulenarka, ja siitä on hankala keskustella ilman rasistiksi leimautumista. Filippiinien vauraaseen kiinalaisvähemmistöön syntynyt Chua perustelee väitettään käytännön esimerkeillä 426 sivun verran.

Toisin kuin vapaiden markkinoiden puolustajat usein esittävät, vapaat markkinat eivät ole Lännen ulkopuolella jakaneet vaurautta tasaisesti ja rikastuttaneet koko yhteiskuntaa.

Vapaakaupan seurauksena valtavia omaisuuksia on keskittynyt ”ulkopuolisen” vähemmistön käsiin. Raha hakeutuu sinne, missä jo ennestään on rahaa ja suhteita.

Esimerkiksi Nigerian ibot, Länsi-Afrikan libanonilaiset ja Kaakkois-Aasian kiinalainen vähemmistö ovat rikastuneet ennen näkemättömän vauraiksi. Turhautuneen köyhän enemmistön keskuudessa muhii etninen kateus ja viha. Mitä tapahtuu, kun tähän räjähdysherkkään keitokseen lisätään demokratia?

Chuan mukaan hätäisesti istutettu demokratia aiheuttaa markkinoiden vastaisia paineita ja omaisuuden haltuunottoja. Pikademokratia tarjoaa väylän kansankiihottajille kärjistää konfliktia, joka pahimmillaan johtaa verisiin vainoihin.

Voima julkaisee tiivistelmän Chuan kirjan johdannosta täällä.

Jaana Airaksinen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Globalisaatio ja etninen viha

Amy Chuan kirja kertoo ilmiöstä, joka muuttaa vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian etnisen vastarinnan moottoriksi. Ilmiö on Lännen ulkopuolella sitkeä, mutta sen olemassaoloa harvoin myönnetään.

Eräänä kauniin sinisenä aamuna syyskuussa 1994 äitini soitti minulle Kaliforniasta. Vaimealla äänellä hän kertoi, että tätini Leona – isäni kaksossisar – oli murhattu kotonaan Filippiineillä. Autonkuljettaja oli viiltänyt tädin kurkun auki.

Poliisiraportin mukaan Leona-täti oli ”58-vuotias yksinelävä nainen”, hänet murhattiin omassa olohuoneessaan ”teurastajan veitsellä” noin kello 20.00 syyskuun 12. päivänä, vuonna 1994. Poliisi kuulusteli kahta tädin sisäkköä. He tunnustivat että Nilo Abique, tätini autonkuljettaja, oli suunnitellut ja toteuttanut murhan. Apulaiset olivat tienneet suunnitelmasta ja auttaneet häntä. ”Muutamaa tuntia ennen varsinaista surmaa syytetyn nähtiin teroittavan veistä, jota väitetään käytetyn rikokseen”.

Surmaamisen jälkeen, ”syytetty tapasi kaksi todistajaa ja kertoi heille, että heidän työnantajansa oli kuollut. Hänellä oli päällään veriset valkoiset hansikkaat ja kädessään veitsi, jossa myös verijälkiä”. Mutta Abique oli ”kadonnut”, jatkui raportti, ja määräys hänen pidättämisestään oli tekemättä. Kummatkin sisäköt päästettiin vapaiksi.

Filippiineillä kidnapataan vuosittain satoja kiinalaisia ja melkein poikkeuksetta sieppaajat ovat etniseltä taustaltaan filippiinoja. Siepattuja tapetaan julmasti senkin jälkeen, kun lunnaat on jo maksettu. Filippiiniläiset poliisit, kaikki köyhiä ja etniseltä taustaltaan filippiinoja, ovat tunnetusti haluttomia ryhtymään selvittämään tällaisia tapauksia. Kun eräs länsimainen toimittaja kysyi, miksi juuri kiinalaiset olivat niin usein uhreina, virnistelevä filippiinopoliisi vastasi: ”Heillä on enemmän rahaa”.

Perheeni kuuluu Filippiinien pikkuriikkiseen mutta yritteliääseen ja taloudellisesti vahvaan kiinalaisvähemmistöön. Filippiineillä vain yksi prosentti väestöstä on kiinalaisia, mutta he hallitsevat 60:tä prosenttia maan yksityisestä taloudesta, mukaan lukien maan neljää lentoyhtiötä ja melkein kaikkia pankkeja, hotelleja, ostoskeskuksia ja suuryhtiöitä.

Filippiineillä miljoonat filippiinot työskentelevät kiinalaisille, mutta juuri kukaan kiinalainen ei tee työtä filippiinoille. Kiinalaiset hallitsevat teollisuutta ja kauppaa yhteiskunnan kaikilla tasoilla. Globaalit markkinat lisäävät heidän valtaansa: kun ulkomaiset sijoittajat haluavat tehdä bisnestä Filippiineillä, he tekevät sitä melkein yksinomaan kiinalaisten kanssa.

Tätini murha oli vain pieni neulanpisto paljon väkivaltaisemmassa maailmassa kuin useimmat meistä ovat koskaan osanneet kuvitella. Amerikassa saamme lukea joukkomurhista ja raakuuksista; ensin kaukaisissa paikoissa, nyt yhä lähempänä ja lähempänä kotia. Emmekä ymmärrä, mikä näitä tekoja oikein yhdistää. Emme myöskään ymmärrä omaa osaamme niiden takana.

1990-luvun alussa serbialaisilla keskitysleireillä naisvankeja raiskattiin yhä uudelleen ja uudelleen, monta kertaa päivässä, usein rikkinäisillä pulloilla, äitejä yhtä aikaa tyttäriensä kanssa. Miehet – jos heillä oli onnea – hakattiin kuoliaaksi samalla kun heidän serbivartijansa lauloivat Serbian kansallislaulua.

Ruandassa vuonna 1994 tavalliset hutut surmasivat 800 000 tutsia kolmessa kuukaudessa, useimmiten hakkaamalla heidät viidakkoveitsillä kuoliaaksi. Kun lapset tulivat koulusta kotiin, he löysivät äitinsä, isänsä, sisarensa ja veljensä olohuoneen lattialta; he olivat vain kasa irrotettuja päitä ja raajoja.

Jakartassa vuonna 1998 ulvovat indonesialaisjoukkiot sytyttivät palamaan, tuhosivat ja ryöstivät satoja kiinalaisten kauppoja ja koteja. Kaksituhatta ihmistä kuoli. Yksi selvinneistä oli 14-vuotias kiinalaistyttö, joka teki myöhemmin itsemurhan nielemällä rotanmyrkkyä. Hänet oli joukkoraiskattu ja hänen sukupuolielimensä oli silvottu vanhempien nähden.

Syyskuun 11. päivänä vuonna 2001 Lähi-idän terroristit kaappasivat neljä amerikkalaista lentokonetta. Koneet tuhosivat World Trade Centerin ja Pentagonin lounaissiiven, murskasivat tai polttivat tuhkaksi noin kolme tuhatta ihmistä. ”Miettikää, amerikkalaiset! Miksi teitä vihataan kaikkialla maailmassa”, julistivat arabimielenosoittajien kyltit.

Mikä näitä tapahtumia yhdistää niiden väkivaltaisuuden lisäksi? Vastaus löytyy kolmen nykyajan kaikkein vahvimman voiman – markkinoiden, demokratian ja etnisen vihanpidon – vuorovaikutuksesta, ja yhä useammin niiden yhteentörmäyksestä.

Tämä kirja kertoo ilmiöstä, joka muuttaa vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian etnisen vastarinnan moottoriksi. Ilmiö on Lännen ulkopuolella sitkeä, mutta sen olemassaoloa harvoin myönnetään. Itse asiassa usein sitä pidetään tabuna. Ilmiö, johon viittaan, on markkinoita hallitsevat vähemmistöt: etniset vähemmistöryhmät, jotka vaihtelevista syistä markkinaolosuhteissa ovat usein taloudellisesti hallitsevassa asemassa verrattuna ympärillään olevaan ”alkuperäiseen” väestön enemmistöön, ja usein tuon vähemmistön asema on hämmästyttävän hallitseva.

Markkinoita hallitsevia vähemmistöjä on kaikissa maailman kolkissa. Kiinalaiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Filippiinien ohella kaikkialla muuallakin Kaakkois-Aasiassa. Vuonna 1998 indonesiankiinalaiset, joita on vain kolme prosenttia väestöstä, hallitsivat karkeasti ottaen 70 prosenttia Indonesian yksityisestä taloudesta, mukaan lukien kaikki maan suurimmat liikeyhtymät. Yritteliäät kiinalaiset ovat kirjaimellisesti ottaneet talouden haltuunsa Burman Mandalayssa ja Rangoonissa. Valkoiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Etelä-Afrikassa ja monimutkaisemmassa mielessä myös Brasiliassa, Equadorissa, Guatemalassa ja suuressa osassa Latinalaista Amerikkaa. Libanonilaiset ovat markkinoita hallitseva vähemmistö Nigeriassa, kroaatit olivat sellainen entisessä Jugoslaviassa. Ja juutalaiset ovat melko ilmeisesti markkinoita hallitseva vähemmistö nyky-Venäjällä.

Markkinoita hallitsevat vähemmistöt ovat vapaisiin markkinoihin pohjautuvan demokratian Akilleen kantapää. Yhteiskunnissa, joissa on markkinoita hallitseva vähemmistö, markkinat ja demokratia eivät suosi ainoastaan tiettyjä ihmisiä tai tiettyjä yhteiskuntaluokkia vaan myös tiettyjä etnisiä ryhmiä. Markkinat keskittävät vaurautta, usein valtavaa vaurautta, markkinoita hallitsevan vähemmistön käsiin.

Demokratia puolestaan kasvattaa köyhän enemmistön poliittista valtaa. Tällaisissa olosuhteissa vapaisiin markkinoihin perustuvan demokratian tavoittelu voi saada aikaan etnisyyteen pohjaavan kansallismielisyyden nousun, jonka seuraukset voivat olla katastrofaaliset. Etnokansallismielisyys asettaa napikkain turhautuneen ”alkuperäisen” enemmistön – jota ääniä kalastelevien opportunistipoliitikkojen on helppo kiihottaa – ja toisaalta vastarintaa herättävän vauraan etnisen vähemmistön.

Vapaamarkkinademokratian ja etnisen väkivallan suhde eri puolilla maailmaa on erottamaton osa globalisaatiota. Markkinoita hallitseviin vähemmistöihin liittyy vaikeuksia, jotka ovat jääneet globalisaatiosta innostuneilta ja sen arvostelijoilta huomiotta.

Suurelta osin globalisaatio koostuu ja sitä ruokkii ennennäkemätön markkinoiden ja demokratian leviäminen maailmassa. Yli kahden vuosikymmenen ajan Yhdysvaltojen hallitus yhdessä amerikkalaisten neuvonantajien, liiketaloudellisten pyrkimysten ja säätiöiden kanssa on tarmokkaasti edistänyt vapaamarkkinademokratiaa kaikkialla kehittyvässä maailmassa ja entisissä sosialistimaissa.

Globalisaation kannattajille lääke joukkovihaan ja etniseen väkivaltaan on selvä: enemmän markkinoita ja enemmän demokratiaa.

Tämän kirjan rohkea väite sitä vastoin on, että markkinoiden ja demokratian maailmanlaajuinen leviäminen on pääasiallinen joukkovihaa ja etnistä väkivaltaa lisäävä syy kaikkialla läntisen maailman ulkopuolella. Monissa yhteiskunnissa, joissa on markkinoita hallitseva vähemmistö, markkinat ja demokratia eivät suinkaan tue toisiaan. Koska markkinat ja demokratia hyödyttävät eri etnisiä ryhmiä, vapaamarkkinademokratian tavoittelu tuottaa hyvin epävakaan ja tulenaran tilanteen. Markkinat keskittävät valtavan määrän vaurautta ”ulkopuolisen” vähemmistön käsiin ruokkien etnistä kateutta ja vihaa usein pysyvästi köyhän enemmistön keskuudessa.

Absoluuttisesti ottaen enemmistö saattaa olla vaurastunut tai saattaa olla olematta sitä – iso osa globalisaatiokeskustelusta käydään juuri tämän asian ympärillä – mutta heidän jatkuva köyhyytensä ja vihatun vähemmistön valtaisa taloudellinen menestys jättävät varjoonsa melkein minkä tahansa parannuksen. Vieläkin nöyryyttävämpää on, että markkinoita hallitsevat vähemmistöt yhdessä ulkomaisten sijoittajakumppaniensa kanssa poikkeuksetta saavat hallintaansa talouden kruununjalokivet. Ne ovat usein kansakunnan perinnön ja identiteetin symboleja, niin kuin öljy Venäjällä ja Venezuelassa, timantit Etelä-Afrikassa, hopea ja tina Boliviassa tai jade, tiikki ja rubiinit Burmassa.

Demokratian käyttöönotto tällaisissa olosuhteissa ei tee äänestäjistä avarakatseisia kansalliseen yhteisöönsä osallistujia. Paremminkin kilpailu äänestäjistä nostaa esiin kansankiihottajia, jotka muokkaavat vastustetusta vähemmistöstä syntipukin ja ruokkivat etnokansallismielistä liikehdintää iskulauseinaan ”kansakunnan oikeiden omistajien” oikeus maan varallisuuteen ja identiteettiin.

Kun Amerikka juhli demokratian maailmanlaajuista leviämistä 1990-luvulla, levisivät etnisyyteen pohjaavat poliittiset iskulauseet: Georgia georgialaisille! Eritrealaiset ulos Etiopiasta! Kenia kenialaisille! Valkoiset pois Boliviasta! Kazakstan kazakstanilaisille! Serbia serbialaisille! Kroatia kroaateille! Hutuvoimaa! Assam assamilaisille! Juutalaiset ulos Venäjältä! Romaniassa presidenttiehdokas Vadim Tudor ei vuonna 2001 ollut aivan noin ytimekäs. ”Olen Vlad Seivästäjä” hän kampanjoi; viitaten historiallisesti taloutta hallinneeseen unkarilaisvähemmistöön hän lupasi: ”Vedämme heidät unkarilaisesta kielestään hirteen!”

Vapaamarkkinademokratiaan pyrkiminen tilanteessa, jossa on markkinoita hallitseva vähemmistö, tuottaa melkein poikkeuksetta tulokseksi takaiskun. Niitä on yleensä kolmenlaisia. Ensimmäinen on takaisku markkinoilla, se kohdistuu markkinoita hallitsevan vähemmistön varallisuuteen. Toinen on takaisku demokratialle, sen tuottavat markkinoita hallitsevalle vähemmistölle myötämieliset tahot.

Kolmas ja kaikkein raivokkain takaisku on enemmistön tukema väkivalta, jonka tavoitteena on tuhota markkinoita hallitseva vähemmistö. Kaksi viimeaikaista esimerkkiä ovat tutsien joukkoteurastus Ruandassa ja – hieman vähemmässä määrin – kroaattien etniset puhdistukset entisessä Jugoslaviassa. Kummassakin tapauksessa vastustetun ja suhteettoman vauraan etnisen vähemmistön kimppuun hyökkäsi suhteellisen köyhä enemmistö, jota innosti etnokansallismielinen hallitus. Toisin sanoen markkinat ja demokratia johtivat joukkomurhiin Ruandassa ja Jugoslaviassa. Väite on kova, mutta juuri sitä tämä kirja yrittää puolustaa.

Globalisaation arvostelijoiden kunniaksi on sanottava, että he ovat kiinnittäneet huomiota globalisaation tuottamaan rajuun epätasapainoon. 1990-luvulla, kirjoittaa Thomas Frank kirjassaan One Market under God, maailmanmarkkinat tekivät ”yhtiöistä maapallon vaikutusvaltaisimpia instituutioita”, muuttivat “pääjohtajat kaikkien aikojen vauraimmaksi eliitiksi” ja Amerikasta Indonesiaan “unohtivat köyhät niin määrätietoisesti, ettei sellaista ole tavattu sitten 1920-luvun”. Frankin esittämään ”kaikkivaltiaiden markkinoiden” arvosteluun yhtyi lukuisa joukko aiemmin toisilleen outoja yhteistyökumppaneita: Naftaa vastustavat amerikkalaiset maanviljelijät ja teollisuustyöläiset, ympäristönsuojelijat, ammattiyhdistysliike, ihmisoikeusaktivistit, kolmannen maailman puolesta puhujat ja joukko muita ryhmiä. Heistä koostui vastarinta Seattlessa, Davosissa, Genovassa ja New Yorkissa.

Globalisaation puolustajat vastaavat tähän, että maailman köyhillä menisi vieläkin huonommin ilman maailmanlaajuisia markkinoita. Väitteessä on jonkin verran perää. Muutamaa merkittävää poikkeusta – esimerkiksi suurinta osaa Afrikasta – lukuun ottamatta Maailmanpankin viimeaikaisten selvitysten mukaan globalisaatio on ”tihkunut” alaspäin ja hyödyttänyt kehittyvissä maissa sekä köyhiä että rikkaita.

On kuitenkin vielä tärkeämpää huomata, että samoin kuin globalisaatiomyönteisiltä myös länsimaisilta globalisaation arvostelijoilta on jäänyt huomaamatta markkinoilla vallitsevien erojen etninen ulottuvuus. Heillä on tapana nähdä varallisuuserot luokkaristiriitana eikä etnisenä konfliktina. Näkökulma saattaakin olla mielekäs edistyneissä länsimaissa, mutta etninen todellisuus on kehittyvissä maissa aivan toinen kuin Lännessä. Sen vuoksi globalisaation arvostelijoiden ehdottamat ratkaisut ovat usein lyhytnäköisiä ja jopa vaarallisia sovellettaviksi länsimaiden ulkopuolella.

Perimmältään globalisaation vastainen liike haluaa yhtä asiaa: lisää demokratiaa. Noam Chomsky, yksi liikkeen ylipapeista, onkin tarkentanut, ettei kysymys ole yleisestä ”globalisaation” vastaisesta taistelusta, vaan kamppailusta maailmanlaajuista ”uusliberalismia” vastaan, jota muutamat ”maailmankaikkeuden herrat” edistävät demokraattisen yhteisön kustannuksella. Maailman sosiaalifoorumissa Brasiliassa vuonna 2002 Lori Wallach Public Citizen -järjestöstä hylkäsi käsitteen ”globalisaation vastainen” selittäen, että ”maailmanlaajuisessa liikkeessämme on loppujen lopuksi kysymys demokratiasta, tasa-arvosta, moniarvoisuudesta, oikeudenmukaisuudesta ja elämän laadusta”. Wallach varoitti myös, että Maailmanpankin täytyy ”eri puolilla maailmaa joko taipua ihmisten tahtoon tai se kaatuu”. Näitä näkemyksiä heijastellen lukuisat kansalaisjärjestöt vaativat ”maailman köyhän enemmistön demokraattista vahvistamista”.

Jos otetaan huomioon etninen vuorovaikutus kehitysmaissa, pelkkä ”maailman köyhien vahvistaminen” ei riitä. Hutuenemmistön voimistaminen Ruandassa ei tuottanut toivottavaa tulosta. Eikä sitä tehnyt myöskään serbienemmistön vahvistaminen Serbiassa.

Globalisaation arvostelijat ovat oikeassa vaatimuksessaan, että maailmanmarkkinoiden tuottamiin valtaviin tuloeroihin on kiinnitettävä enemmän huomiota. On vaarallista pitää markkinoita kaikkivoipana ratkaisuna maailman köyhyyteen ja kärsimykseen, mutta samoin on vaarallista ajatella, että demokratia ratkaisisi kaiken. Markkinat ja demokratia saattavat pitkällä tähtäimellä tarjota eniten taloudellista ja poliittista toivoa kehittyvissä maissa ja entisissä sosialistimaissa. Lyhyellä tähtäimellä ne kuitenkin ovat osa ongelmaa.

Amy Chua: Maailma liekeissä – globaali markkinatalous, demokratia ja konfliktit. 426 s. Like 2006. Suomentanut Jaana Airaksinen. Kirja ilmestyy Helsingin Kirjamessuille 26.–29.10.

Amy Chua

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Anke F. kävi täällä

Sarjakuvataiteilija Katja Tukiainen kohtaa kollegansa Anke Feuchtenbergerin.

Tapaan sarjakuvataitelija Anke Feuchtenbergerin helsinkiläisen Helka-hotellin aulassa. Feuchtenberger saapuu paikalle virkeänä ja tyylikkäänä italialaisen taiteilijamiehensä kanssa. Istumme kaksin hotellin kahvilaan ja huomaamme, että keskustelemme parhaiten italiaksi, vaikkei se ole äidinkieli meistä kummallekaan.

”Hyvä”, sanoo Feuchtenberger. ”Keskustelen mieheni kanssa italiaksi kotona. Tämä on oikein mukavaa.” Itsestäni tuntuu, että olemme tämän italian kielen kanssa jollakin rauhoittavalla kelluvalla pohjalla, ei kenenkään maalla.

Otan muistikirjani esille ja kerron, että tämä on ensimmäinen haastatteluni tältä puolelta pöytää. Lisään vielä, että Anke Feuchtenberger on ehkäpä ainoa sarjakuvataiteilija maailmassa, jota haluan haastatella, koska olen seurannut hänen työskentelyään niin pitkään ja pidän hänen sarjakuvistaan.

”Kiitos”, hän vastaa.

Anke Feuchtenbergerin kuvat imivät minut mukaansa, kun katsoin niitä ensikerran vuonna 1994. Ne olivat sarjakuvataiteessa jotakin, jota en ollut aiemmin nähnyt mutta olin jo ehtinyt kaivata. Hänen kuvissaan yhdistyy hurjuus ja herkkyys jäljittelemättömällä tavalla. Tänä syksynä julkaistiin Anke Feuchtenbergerin ja Katrin De Vriesin ensimmäinen suomeksi käännettu sarjakuva-kirja Huora H kulkee omaa rataansa.

Kysymykseeni, millaisia sarjakuvia teet, hän vastaa napa-kasti: ”Jätetään kliseinen käsitys sarjakuvista pois. Teen piirustuksia, joilla kerron tarinoita. Sarjakuvani ovat elämän tutkimista, henkilökohtaisia raportteja suhteestani yhteiskuntaan.” Feuctenberger kertoo, kuinka hän pienen pojan äitinä ja taiteilijana koki olevansa yhteiskunnasta irrallaan Berliinin muurin murruttua vuonna 1989.

”Vanhassa Itä-Berliinissä työtätekevä yksinhuoltajaäiti ei ollut kummoinenkaan ihme, mutta muurin murtumisen jälkeen läntinen vaikutus muutti yleistä käsitystä naisen hyväksytystä roolista”, hän kertoo. ”Länsisaksalainen keskivertonainen eli ja elää paljon todennäköisemmin perinteisen kotirouvan elämää ydinperheessä kuin silloiset Itä-Berliinin itsenäiset naiset.”

Feuchtenberger tutki ja kommentoi näitä jännitteitä varhaisissa sarjakuvissaan. Hänen neljä pientä, naisen sisäistä maailmaa kuvaavaa sarjakuvanovelliaan on julkaistu meillä Suomessakin Kustannus Oy Jalavan sarjakuva-antologiassa Vieraita kaukaisista maista 1994. Näissä piirtämissään ja käsikirjoittamissaan sarjakuvissa Anke Feuchtenberger kertoo naisesta joka etsii miestä, löytääkin etsimänsä, mutta huomaa sittenkin etsineensä jotakin muuta.

Feuchtenberger sanoo työskennellessään tekevänsä omaa sosiologista tutkimustaan. Kuten taiteilijat usein, hän kokee, että taiteellinen työskentely on todellisuuden hahmottamista ja kommunikointia ympäröivän maailman kanssa.

Hän ei halua erotella kuvaamiaan ihmissuhteita naisten ja miesten välisiksi, vaan ylipäätään ihmisten välisiksi. Feuchtenberger kuvaa myös ihmisen elämää eläinten ja luonnon rinnalla. Ihmisen suhde korostetun orgaanisena näyttäytyvään maailmaan on keskeinen teema viimeisimmissä, työn alla olevissa sarjakuvissa. Häntä kiehtoo mädäntyminen ja lahoaminen, jotka aiheuttavat katsojassa inhon kaltaisia tunteita ja ovat silti osa biologisen elämämme perustaa.

”Minua kiinnostaa ihmisen ambivalentti suhtautuminen mätäneviin asioihin ja orgaaniseen elämään”, Anke Feuchtenberger sanoo ja näyttää piirrosta, jossa hahmo pitelee kuhisevia toukkia kädessään.

Toukat ovat esiintyneet hänen piirroksissaan jo aiemmin. Ne esiintyvät myös hänen ensimmäisessä piirrosanimaatiossaan, joka sai ensiesityksensä sarjakuvafestivaalien aattona Taideteollisessa korkeakoulussa. Animaatiossa hahmo kohtaa itseään suuremman propellipäisen toukan.

Yhteistyökumppanina Anke Feuchtenbergerillä on ollut useita vuosia kirjailija Katrin De Vries. De Vries kirjoittaa kertomuksia naisesta, joka kulkee ja etsii. Nainen on nimeltään Huora H eli Die Hure H.

Feuchtenberger piirtää Huora h:n tarinat sarjakuviksi ja luo kuvillaan tarinaan uusia ulottuvuuksia. Hän piirtää visuaalisia vaikutelmia kokemusmaailmastaan ja käyttää myös sanojen kaksoismerkityksiä kuviensa lähtökohtina. Lukija saa nähdäkseen kokonaisuuden, joka muodostuu löyhästi mutta merkityksellisesti toisiinsa liittyvistä kuvista ja sanoista.

”Huora H on määrittelemätön hahmo, joka heijastaa piirteitä kaikista ihmisistä. Saan käsikirjoituksen Katrin De Vriesiltä, mutten kuvita sitä, vaan muodostan siitä oman tarinani. Sitten piirrän kuviksi oman tarinani ja annan käsikirjoituksen kulkea tekstinä kuvien alla.”

Feuchtenbergerin ja De Vriesin sarjakuvista voi muodostaa monenlaisia tulkintoja, eikä lopullista vastausta anneta. ”Huora H ei ole siis Anke Feuchtenberger.” Feuchtenbergeriä hiukan jopa pelottaa, kuinka hänen töissään edelleen nähdään monia asioita omaelämäkerrallisina. Hän kertoo nyt jättäneensä omaelämäkerrallisen ilmaisun taakseen, luonnollisena osana taiteellista kehitystään.

”Sain siitä tarpeekseni”, taiteilija sanoo täsmälliseen sävyyn.

Feuchtenbergerin sarjakuvat ovat visuaalisesti vahvoja ja usein tummasävyisiä kertomuksia, joista esimerkiksi sodanjälkeiseen Itä-Berliinin sijoittuvan hiilipiha-aiheisen kuvakertomuksen voi tulkita myös yhteiskuntaa kommentoivaksi teokseksi. Tiedustelen hänen suhdettaan politiikkaan.

”Konkreettista politiikkaa en ymmärrä. Minä tulen idästä. Mutta samaan aikaan, kun menen syvälle ihmisyyteen taiteellisessa työskentelyssäni, koen että menen syvälle ihmisille tyypillisiin toimintatapoihin ja ymmärrän inhimillistä käytöstä. Siis taiteilijana.”

”Haluan nyt uusimmissa töissäni kommentoida Saksan menneisyyden ja nykyhetken politiikkaa käyttämällä työn alla olevissa sarjakuvissani Wilhelm Buschin sarjakuvien Max ja Moritz -kuvastoa.”

Muistammehan mekin vielä Wilhelm Buschin lorun: ”Pojat, joit’ ei saatu hyviks, nyt on jauhettuina jyviks.”

Minulle Feuchtenbergerin sarjakuvien lukeminen on meditatiivinen kokemus. Hänen sarjakuvistaan näkee, että niitä ei ole tehty kiireessä eikä minkään pinnallisena pidetyn vaikuttimen innoittamana. Pohdin harjoittaako tämä vastapäätäni istuva taiteilija mietiskelyä tai muuta mielentyyneyteen johtavaa toimintaa.

Uskontoon instituutiona Feuchtenberger ei usko, mutta henkisyys on hyvin tärkeää ja taiteen tekemisellä on siinä merkittävä rooli: ”Piirtäminen on minulle seremonia”, hän sanoo. Kuinka täydellistä, ajattelen ja kirjoitan hänen täydellisen lauseensa muistikirjaani.

Hän ei myöskään innostu ihmeemmin taiteilijoiden välisestä vuorovaikutuksesta, mitä tulee tyyliin: ”Visuaalisesta tyylistä keskusteleminen ei tunnu minusta kovinkaan tärkeältä. Valitsen kuvalliset keinoni aina tukemaan tarinan sisältöä. Opetan sarjakuvaa Fachhochschule für Gestaltung -taidekoulussa Hampurissa. Keskustelen jatkuvasti oppilaideni kanssa kaikesta sarjakuvantekoon liittyvästä, myös omasta työskentelystäni. Koen keskustelun hyvin tärkeäksi.”

Töistä keskusteleminen jatkuu myös kotona, sillä hänen miehensä toimii samalla taiteenalalla ja opettaa Bolognan taideakatemian sarjakuvalinjalla.

Opettaminen onkin usealle sarjakuvataiteilijalle Suomessa ja maailmalla tärkeä elinkeino. Anke Feuchtenberger kertoo, että apurahoja sarjakuvataiteilijoille ei Saksassa ole juurikaan jaossa.

Sarjakuva-albumien painosmäärät eivät ole suuria ja sarjakuvakustantamot ovat keskittyneet useimmiten kustantamaan taiteellisesti korkeatasoisia sarjakuvakirjoja pikemminkin kuin tavoittelemaan laajinta mahdollista levikkiä. Tämä näkyy kauniina kirjoina ja pienehköinä tekijänpalkkioina.

Feuchtenberger tekee jatkuvan opetustyönsä lisäksi silloin tällöin kuvitustöitä. Hänen piirrosjälkensä on hyvin omaleimainen ja taidokas, ja uskon helposti, että hän on Saksassa haluttu kuvittaja. Hän on myös suunnitellut ja piirtänyt useita julisteita, joita on palkittu Euroopassa, esimerkiksi Lahden kansainvälisessä julistebiennalessa.

Olemme valmiit. Anken mies Stefano Ricci liittyy seuraamme hotellin aulassa. Ankella on ihanat kengät, ja Stefano kantaa olallaan raskasta ja kookasta mustaa laukkua jossa on Anken kauniita kirjoja. Kävelemme yhdessä koko matkan sarjakuvafestivaalipaikalle Gloria-teatteriin. Aurinko paistaa.

Anke Feuchtenberger ja Katrin De Vries: Huora H kulkee omaa rataansa. 148 s. Daada 2006.

www.daadabooks.com, www.feuchtenbergerowa.de

Katja Tukiainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Hintojen laskua odotellessa

Rahan voima: Sitä on taas ilmassa. Kauppakorkeakoulun drop-outit ja muut tee-se-itse-asiantuntijat suunnittelevat myyvänsä ahtaat kaksionsa Helsingin kantakaupungista, ennen kuin hinnat syöksyvät ”uskomattomalle tasolle”.

Sitä on taas ilmassa. Kauppakorkeakoulun drop-outit ja muut tee-se-itse-asiantuntijat suunnittelevat myyvänsä ahtaat kaksionsa Helsingin kantakaupungista, ennen kuin hinnat syöksyvät ”uskomattomalle tasolle”.

Nyt kuulemma taas kannattaa asua vuokralla, ja sitten rahastaa muiden ihmisten kärsimyksellä heti ensi kesänä, kun on taas törkeän halpoja arvoasuntoja ja omakotitaloja kaupan. Ihan kuin olisin kuullut tämän aiemminkin, enkä nyt palaa Siihen Kertaan, kun asuntojen hinnat todella romahtivat.

Uskomatonta tasoa tässä ilmiössä on vain se, että nämä entiset tulevaisuuden lupaukset eivät opi sitten millään. Mitähän miettii eräskin markkinointipäällikkö, joka myi kaksionsa Kruununhaasta neljä vuotta sitten sadalla tonnilla ja on siitä lähtien asunut vuokralla ja odottanut hintojen syöksykierrettä?

Tai kansantaloustieteen ikiylioppilas, joka on viisi vuotta maksanut noin tuhannen euron vuokraa vuokraluukustaan, koska koko ajan on ollut varmat hintaromahduksen merkit ilmassa.

Onhan noita romahduksen merkkejä. Korot nousevat, kaksioita myydään Pohjois-Helsingin mutakuopassa Tapulikaupungissa 130 tuhannella eurolla ja pörssikurssitkin aina silloin tällöin syöksyvät pari prosentin kymmenystä alaspäin. Yksinkertaisempikin kotiekonomisti voisi luulla, että lopun ajat ovat jo käsillä, samalla kun hinnat jo hipovat kipurajaa. Mutta ei.

Toistaiseksi ostovoimaa piisaa ja lainaa saa. Pankit jo itkevät, että kilpailu uusista asuntovelallisista syö niiden omia katteita. Nyt edullinen vinkki kaikille pankeille: ainahan voitte alkaa myydä jotain typerää lainan kaveriksi, vaikka lainaturvan tai korkokaton. Ai mutta niinhän te taidatte jo tehdäkin.

Pankeista puheen ollen, joku raja pitäisi siinä ruikuttamisessa olla. Miten ne voivat yhtä aikaa kehottaa ihmisiä ottamaan velkaa 30 vuodeksi ja toisaalta hurskastella, että onhan se kamalaa, jos ihmisraasuilla on liikaa velkaa. Pitäisi kuulemma ihmisten itse miettiä, miten korkojen nousu vaikuttaa omaan maksukykyyn.

Come on, pankit. Tehän sitä lainaa annatte. Tässä ketään yksittäistä pankkia, konttoria tai niiden käytäntöjä syyttelemättä, kuka olisi antanut seitsemän vuotta sitten kolmea lasta yksinhuoltavalle varattomalle lastentarhanopettajalle miljoona markkaa velkaa?

Ei kukaan, mutta tänä vuonna kolme pankkia jopa kilpaili tästä edellä mainitusta lastentarhanopettajasta ja hänen velkarahoistaan.

Ei ole yhtä tai kahta nuorta perhettä, joka tulee pankin lainaneuvotteluista hölmistyneenä kotiin. Vaikka lainaa on alun perin ajateltu ottaa satatonnia, on pankeissa annettu ymmärtää, että nyt sitä saisi enemmän.

Ihmisen logiikka toimii valitettavasti siten, että ylisuuri lainalupaus otetaan vastaan kehuna: Me ollaan sen verran päteviä veronmaksajia, että meille annetaan lainaa 250 tonnia. Ostetaan sillä joku ylihintainen kolmio Vuosaaresta, Itä-Helsingin perukoilta.

Vielä pari sanaa hintojen romahdusta odottelevista juipeista. On vastenmielistä, että joku odottaa hyötyvänsä muiden ahdingosta. Kyse on sentään toisten ihmisten elämästä, kodeista ja muistoista. Kodit ovat asumista, eivät keinottelua varten!

Kirjottaja on Espoossa asuva vapaa toimittaja.

Edith Ahola

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Ruokakulttuurin perusteet

Elokuva Unser Täglich Brot – Our Daily Bread kuvaa jokapäiväisen leipämme alkulähteitä pelloilla, tehtaissa ja tuotantolaitoksissa.

”Minua ihmetytti se, että vaikka erityisesti euron myötä kaikki Itävallassakin kallistui, ruuan hinta pysyi halpana. Halusin nähdä, miten ja mistä ruoka tuodaan pöytiimme”, ohjaaja Nikolaus Geyrhalter kertoo. Hänen elokuvansa Unser Täglich Brot – Our Daily Bread kuvaa jokapäiväisen leipämme alkulähteitä pelloilla, tehtaissa ja tuotantolaitoksissa. Elokuva näyttää kliiniset tilat, joissa eläimet teurastetaan, futuristiset hyönteistorjuntaruiskuttajat ja absurdit oliivipuiden ravisuttajatraktorit.

Geyrhalterinkin huomaama tosiasia on se eli harva enää kasvattaa itse ruokansa, saati metsästää sitä. Geyrhalterin elokuvassa ruuantuotannosta piirtyy tragedia, jossa kaikki pääosan esittäjät kärsivät.

”Itse kyllä syön lihaa, enkä ole kasvissyöjä eli en tunne erityisesti sääliä pelkästään eläimiä kohtaan. Mielestäni koko systeemi on virheellinen. Halusin elokuvalla nostaa peilin yhteiskunnan silmien eteen”, Geyrhalter sanoo.

Tehotuotanto näyttäytyy rikoksena. Siihen osallistuu päivittäin lukemattomia ihmisiä, joilla ei enää ole minkäänlaista kosketusta ruuanvalmistuksen kokonaiskuvaan. Entisajan maalaismaisemissa elinkeino ei ollut vakaa, mutta se ei myöskään ollut steriili, ihmisiä ja tuotannon kohteita alistava mekanismi.

Ruuantuotannon ongelmasta on vaikea sanoa mitään uutta. Nikolaus Geyrhalterin elokuva ratkaisee asian näyttämällä vain kuvia. Koko elokuvassa ei ole dialogia, ei kertojaa, joka ohjaisi ajattelua tai johtaisi keskustelua. Äänimaailma on eleetön.

”Kunnioitan esimerkiksi Michael Moorea elokuvantekijänä, mutta hänen tapansa tehdä on täysin erilainen kuin minun. En pidä hänen edustamastaan, viime aikoina suosituksi tulleesta dokumenttisuuntauksesta, jossa ihmisiä vain viihdytetään. Olisi helppo osoittaa, että syylliset ovat suuryritykset ja supermarketketjut. Minä haluan, että katsojat osallistuvat ja vetävät asiasta omat johtopäätöksensä”, Geyrhalter pohtii.

Elokuva on visuaalisesti hieno. Kuvat ovat harkittuja ja vaikka ääniraita on typistetty, ei elokuvaan kyllästy.

”En pidä tästä nykyisestä dokumenttielokuvan suunnasta. Kukaan ei panosta esimerkiksi kuvanlaatuun, vaan elokuvia tehdään pienillä digikameroilla, joiden laatu on keskinkertaista. Onhan se tietysti demokraattista, että en siitä voi valittaa, vaikka se on johtanut dokumenttielokuvan taantumukseen. Itse haluan nähdä dokumenttini kuitenkin taideteoksina”, Geyrhalter määrittelee.

Herkät ihmiset, jotka ovat jo tietoisia ruuantuotannon ongelmista, voivat jättää elokuva väliin. Kaikkien muiden se olisi syytä nähdä.

Unser Täglich Brot – Our Daily Bread, Nikolaus Geyrhalter 2005. Elokuva esitetään Avanto-festivaalilla 18.11. kello 13 Helsingin Kiasma-teatterissa. www.avantofestival.com

Hannele Huhtala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Filippiinit: koirien helvetti

Chavez ja Melencio kertovat nauraen, että “Filippiineillä syödään kaikkea, mikä liikkuu!”

Filippiiniläiset taistelulaulut tulvivat kannettavasta tietokoneesta olohuoneessamme Helsingin Roihuvuoressa. Sonny Melencio ja Edwin Chavez, pitkäaikaiset vasemmistoaktivistit Massojen taistelu -liikkeestä, ovat käärineet paidanhihat ja pilkkovat vihanneksia lumpiang togueen, jossa on pavun ituja ja tofua. He majoittuivat kotiimme viikon ajaksi osallistuakseen Asemin yhteydessä järjestettyyn kansalaisjärjestöjen foorumiin.

Molemmat ovat selvästi tottuneet puuhailemaan keittiössä. Aamuisin he keittävät meille kahvit ja tarjoavat Filippiineiltä tuomaansa viipaloitua täysjyväleipää. Ja tiskaavat jokaisen aterian jälkeen. Tänä syyskesän iltana Melencio valmistaa kotiravintolamme pääruoan ja Chavez vastaa jälkiruoasta.

Pikaruokakulttuuri leviää Filippiineillä kulovalkean tavoin. Paikallinen pikaruokaketju on lyönyt jopa McDonald’sin suosion. Melencio tapasi ostaa perheelleen valmisruokia katukojusta Manilassa sijaitsevan kotinsa läheltä. Eräänä päivänä hän osti kokkikirjan ja alkoi tehdä omia kokeilujaan. Kun hän järjesti kodissaan poliittisia tapaamisia, hän kokkasi ystävilleen ja sai keitoksistaan paljon kehuja.

Sonny Melencio poimii puutarhastaan ruokiinsa kookosta, jakkihedelmää, curryn lehtiä, chiliä ja kitkerää yrttikasvia, malangaita. Vaikka hän pitää ruoanlaitosta, kokkaus joutui hyllylle anopin muutettua taloon. Anoppi opettaa monimutkaisten ja aikaa vaativien filippiiniläisten perinneruokien valmistusta palkkaamalleen taloudenhoitajalle.

Chavez ja Melencio kertovat nauraen, että “Filippiineillä syödään kaikkea, mikä liikkuu!” He latelevat pitkän listan kattiloihin päätyviä otuksia ja otusten osia: käärmeitä, sisiliskoja, kilpikonnia, toukkia, heinäsirkkoja, sammakoita, rottia, kolmivarpaisia kananjalkoja eli “adidaksia”, kananalkioita, merisiilejä, villisikoja, metsäkauriita, sian sisäelimiä ja koiria.

Filippiineillä syödään myös länsimaisittain tavallisempaa lihaa kuten sikaa ja nautaa. Arkisin ateria koostuu tyypillisesti grillatusta kalasta ja wokatuista vihanneksista, esimerkiksi munakoisosta ja kaalista. Maan kansalliskalaa kutsutaan maitokalaksi tai valkoiseksi kalaksi ja se on ilmeisesti sukua siialle. Filippiiniläiset laskevat mielellään leikkiä ruoasta ja elintarvikkeista. Sonny kertoo, että kun hän oli taannoin matkoilla hänen lemmikkikoiransa, kesy kylärakki, katosi sillä aikaa appiukon suihin.

Ruokakulttuurissa on vaikutteita Indonesiasta, Malesiasta, Espanjasta, Kiinasta ja Pohjois-Amerikasta. Muutaman yrityksen jälkeen Edwin on onnistunut rullamaan täytteen kevätkääryleisiin. Edwin ja Sonny nauravat ja hälisevät keskenään laittaessaan ruokaa. Samalla he pohdiskelevat, tuleeko Filippiinien presidentti Gloria Arroyo Helsinkiin sekä suunnittelevat pienimuotoisen mielenosoituksen järjestämistä.

Filippiineillä järjestetään presidentinvaalit vuonna 2007. Kritiikki armeijan ja katolisten tukemaa Arroyoa kohtaan on voimakasta, mutta oppositiota johtava konservatiivinen puolue ei juurikaan eroa hallituspuolueista.

Kansalaisjärjestöjen ehdokkaat tarjoavat poliittisen vaihtoehdon suurten, perinteisten puolueiden ehdokkaille. Suuret puolueet saavat vaalirahoitusta usa:lta vakuuttamalla, että heidän poliittinen ohjelmansa puolustaa amerikkalaisten etuja Filippiineillä.

Kitaraa soittava Chavez on Massojen taistelu -liikkeen poliittisten tapaamisten hovimuusikko. Kun istuudumme pöytään, Chavez pistää soimaan maansa tunnetuimman taistelulaulajan Noel Cabangonin lauluja. Niitä seuraa filippiiniläinen versio Kansainvälisestä sekä hypnoottista, pohjoisfilippiiniläistä musiikkia, jossa on paljon rummuniskuja sekä juutalaiselta harpulta kuulostava soitin.

Kuin pisteeksi i:n päälle avaamme purkin säilöttyä maitokalaa, jonka Sonny Melencio ja Edwin Chavez ovat tuoneet kotoaan. Laakerinlehden, neilikan ja chilin maut hiipivät esiin.

_______________

Singang Na Bangus – Kirpeä keitto

250 g pala retikkaa 2 cm:n viipaleina

3 valkosipulinkynttä murskattuna ja hienonnettuna

2 pientä sipulia 2 cm:n viipaleina

3 tomaattia 2 cm:n viipaleina

3 rkl misotahnaa

1 l vettä

3 suurta, vihreää chiliä (mietoja)

4 rkl tamarinditahnaa

2 rkl viinietikkaa

1 rkl merisuolaa

1 nippu kiinalaista pinaattia (tai vaihtoehtoisesti pussi tavallista pinaattia)

3 rkl öjyä

Paista valkosipulia öljyssä minuutin ajan. Lisää sipuli ja paista hämmentäen vielä 2 minuuttia. Lisää tomaatit, 3 rkl misoa sekä 2 dl vettä. Sekoita hyvin, jotta misotahna liukenee ja lisää vielä 7 dl vettä. Anna kiehua muutamia minuutteja ja lisää retikka. Liuota tamarinditahna desilitraan kiehuvaa vettä ja valuta siivilän läpi keittoon. Lisää viinietikka, merisuola, chili ja pinaatti. Anna kiehua muutamia minuutteja. Keitto kaadetaan keitetyn riisin päälle ja viimeistellään tavallisesti katkaravuilla, kanalla, kalalla tai lihalla.

Turon – makea banaanirulla

1 keittobanaani 6-8 cm pitkinä ja 1 cm leveinä siivuina

1 prk säilöttyä jakkihedelmää (ei pakollinen)

1/2 dl ruskeaa sokeria

kevätkääryleiden taikinalevyjä

Asettele keittobanaanin siivu ja saman kokoinen pala jakkihedelmää taikinalevylle. Lisää ruokalusikallinen ruskeaa sokeria päälle ja rullaa lumpiang toguen reseptin tavoin (löytyy Voiman netistä). Pinnalle runsaasti ruskeaa sokeria. Paista öljyssä ja tarjoile heti.

Susanne Ådahl

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Luokka lokero muusikko

Olgan musiikissa kuuluu urbaani syke ja maisema, joka jatkuu.

”Olin juuri duo-keikoilla pohjoisessa, Kuopiossa, Kemissä, Rovaniemellä ja Oulussa enkä ole nukkunut kunnolla muutamaan päivään”, Olga tervehtii mennessään hakemaan kahvin ja kertoo samaan hengenvetoon olevansa seuraavana aamuna lähdössä New Yorkiin lomalle.

Ajattoman ja hieman salaperäisen oloinen nainen kävelee pitkin askelin Café Kafkan kaartuvan tilan läpi ja saapuu pian takaisin pöytään muki kädessään. Häneltä ilmestyi syyskuun lopussa toinen albumi Tämä pimeä puoli, jota on kuvattu PJ Harvey -tyyppiseksi.

”Kun on ollut pakko vetää jotain esikuvia, niin olen sanonut, että mun vaikutteet tulevat pj Harveyn suunnalta. Hyvässä ja pahassa on sitten vedottu siihen, että olen sen tyyppinen tai että en ole. En ole koskaan sanonut, että minä olen Suomen pj Harvey”, Olga naurahtaa.

”On kivempaa, jos musiikki on valmiiksi pureskeltua – ja mielellään, että esikuva löytyy ulkomailta. Että olet ihan kuin sejase, mutta vain suomalaisena versiona”, Olga kuvailee kokemuksiaan musiikkimaailmassa, jossa levy-yhtiötkin haluaisivat mielellään luokitella ja lokeroida.

Kun ensimmäisen kerran kuulin Olgan vuoden 2005 debyyttialbumia Rakastajaa, hänen pehmeä ja unenomainen mutta vaativa äänensä piirtyi jonnekin, minne äänet jäävät, jos ovat jäädäkseen. Ääntä oli vaikea olla kuuntelematta tai sivuuttaa.

”On helpompaa tehdä ensin melodia. Aina kun teen biisiä, otan sanat mistä tahansa levyltä. Usein ne on jotain englanninkielisiä. Rytmitän kappaletta niiden mukaan ja vasta sitten lähden tekemään tekstiä suomeksi”, Olga kertoo. Sanoitukset ovat hänelle kuitenkin tärkeitä, minkä vuoksi hän haluaa tehdä musiikkia nimenomaan suomeksi.

Aluksi koossa saattaa olla vain pari riviä ja kasa irrallisia lauseita, eikä lopputuloksenkaan tarvitse olla tarina a:sta ö:hön.

”Pientä tarinallisuutta sanoituksissa tietysti on, mutta tärkeintä minulle on, että pystyisi pienillä ja vähillä elementeillä tavoittamaan jonkin tietyn tunnelman tai mielikuvan”, Olga kuvailee. Hän toivoo pääsevänsä yhä minimalistisempaan suuntaan.

Uutta levyä kuunnellessa mieleen tulevat 1980-luku, tietokonepelit, John Travolta tanssimassa Pulp Fictionissa, Tori Amos (johtuu ehkä siitä, että molemmilla on biisi raiskaukseen liittyen), japanilaiset tyttöbändit, Potlatch-festarit, Murnaun Nosferatu, vampyyriepisodi elokuvassa Rakkaudella, Pariisi ja Kallaveden sumuiset rannat.

”Ala- ja yläasteen olin musiikkiluokalla. Lukion ja Kuopiosta muuton jälkeen opiskelin vuoden Joensuussa konservatoriossa huilunsoittoa ja toisen vuoden Kokkolassa”, Olga muistelee noin kymmenen vuotta musiikkiopintojensa jälkeen.

Helsingin ydinkeskustasta kuopiolaisbaareihin Chaokseen, Desperadoon ja Dominoon sekä 1990-luvulle tuntuu olevan matkaa: ”Kävin vuoden verran myös laulutunneilla. Mutta sitten alkoi tuntua, että mä en osaa enää laulaa. Kyllä siellä tietysti oppi hyviäkin juttuja, kuten hengitystekniikkaa.”

Omaa musiikkia Olga alkoi tehdä vasta myöhemmin. ”Ajan mittaan ajatus omasta musiikista kypsyi. Oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun tulin Helsinkiin vuonna 1999, täältä alkoi löytyä sellaista potentiaalista yhteistyökumppania”, Olga kertoo Heikki Pavosesta, joka on säveltänyt musiikkia Olgan molemmille levyille.

”Tein ensimmäisen sinkun vuonna 2001 Kauko Röyhkän kanssa, johon olin tutustunut. Sen jälkeen aloin kuitenkin kehitellä omaa juttua, koska oli ihan selvää, etten voi jatkaa siltä pohjalta. Että minulla täytyy olla omat soittajat ja omat kuviot. En voi olla liikaa sidoksissa niihin ihmisiin”, Olga viittaa nykyiseen kumppaniinsa Röyhkään.

Olgan kokoonpanon rumpali Anssi Hallio soittaa myös Itäväylässä, kitaristi Rickhard Niemelällä taas on sormensa pelissä myös Cerubissa, joka on tekemässä ensimmäistä levyään.

Kuten monet naisartistit, jotka sattuvat seurustelemaan samalla alalla olevan miehen kanssa, myös Olga on kohdannut ennakkoluuloja omia kykyjään kohtaan:

”Ikään kuin en voisi olla mitään muuta kuin Kauko Röyhkän tyttöystävä. Tuntuu, että tavallaan pitää yrittää vielä enemmän, että ihmiset uskoisivat, että minä voin olla musiikintekijä omana itsenäni ja hänestä irrallisena.”

Samalla alalla vaikutteet kuitenkin kulkevat. Suuntaan ja toiseen.

”Teen sellaista musiikkia, mikä musta tuntuu hyvältä. Kyllä varmaan vähitellen ennakkoluulot jää pois. Eli ainoa ase niitä vastaan on vain jatkaa”, Olga miettii suhdettaan suomalaiseen musiikkikenttään ja kuulijoihin.

Olga on kertonut nettisivuillaan pitävänsä järvi-Suomen maisemista ja Lapin vaelluksista:

”Jos ottaisin kantaa musiikilla, niin varmaan se olisi luonnonsuojelu. Ehkä tähän asti olen halunnut tehdä musiikkia, josta ihmiset voisivat löytää jotain uusia ajatuksia ja vaikutteita, kokea jotain positiivisia tunnelmia. Hyviä asioita ei kuitenkaan tässä maailmassa ole liikaa. Jos joku viihtyy tuon musiikin äärellä, niin ehkä sekin on eräänlaista maailmanparantamista.”

Uuden levyn Ystävyys-nimisen biisin sanat tuntuvat jotenkin todelta. Ystävältä sietää enemmän kuin muilta ja: ”Kaikki me muututaan iän myötä/ toiset vain menee eteenpäin/eikä ne mieti/Toiset taas katkeroituu liikaa/ ja vihaa koko ihmiskuntaa/ ja vielä itseään.”

”Kappale ei liity mihinkään yhteen henkilöön. Se on jännä juttu, että ystäville antaa anteeksi monia asioita mutta parisuhteessa on ehkä enemmän vaatimuksia. Kai siinä on jotain valtataistelua”, Olga pohtii ja jatkaa:

”Kun joskus tapaa vanhan katkeran ihmisen, se on aika surullista. On ihanaa tavata sellaisia, jotka ovat säilyttäneet uskon ja lapsenmielisyyden. Toivoisin, etten itse koskaan katkeroituisi.”

Olgaa 30.11. Helsingin On The Rocksissa. Olga: Tämä pimeä puoli. Ameba Records 2006.

Teija Kaarakainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Muut lehdet

Muiden lehtien parhaat palat.

”We haven’t come a long way, baby. 1907 opettajatar Alli Trygg sai aikaan prostituution harjoittamisen kieltävän lain Suomessa. Sata vuotta tietä ja olemme sentään saaneet pitää äänioikeutemme, vain voidaksemme valita edustajia, jotka siunaavat seksikaupan tasa-arvon (!) nimissä.”

Nora Kärkkäinen, Turun ylioppilaslehti 10/2006

______________

”Kylällä keski-ikäiset tädit kertovat usein ihailevaan sävyyn nähneensä miehen leikkipuistossa ja työntämässä lastenvaunuja. Totta kai meistä tulee erilaisia, kun naisen velvollisuudet ovat miesten sankaritekoja.”

Anna Mäkelä, Tulva 3/2006

______________

”Helsinki sinänsä ei ole Suomi. Helsinki on paskasammio, johon erilaiset eturyhmät ovat sulloutuneet omaa lippuaan liehuttaen.”

Jari Halonen, Ylioppilaslehti 12/2006

______________

”Näppärä aikataulu-uudistus VR:llä. Mainostetaan uusia nopeita aikatauluja, ajetaan entisten aikataulujen mukaan ja sanotaan, että juna on myöhässä.”

Nimimerkki Nimetön, Uutislehti 100 179/2006

______________

”Suurin syy heikkouteemme on siinä, ettei meidän ole elämämme aikana tarvinnut taistella mistään tai mitään vastaan. Olemme haalean veden lapsia, joiden suurimmat traumat ovat tulleet siitä kun Pikku Kakkosen nalle putosi heikkoihin jäihin tai kun Salatut Elämät alkoivat pyöriä televisiossa.”

Antti Parkkinen, Joensuun ylioppilaslehti 6/2006

______________

”Syksy tulee ja elämää suuremmat dokumentit. Siis kumpi voittaa: Täydellisen peniksen metsästys (MTV3.doc) vai Ne rinnat, ne rinnat (4D)? Ja jos ensimmäinen erä ei ratkaise paremmuutta, vastakkain asettuvat uusintakierroksen Mysteerinen klitoris (MTV3.doc) ja Maailman suurimmat rinnat (4D).”

Hanurista palsta, Markkinointi&Mainonta 26/2006

______________

”Formula ykkönen on kansainvälistä kansainvälisintä autourheilua. Lajia seuraavia urheilu”journa-listeja” ei kiinnosta itse kilpailu, kisan taustat tai mitä talleissa todella tapahtuu. Sen sijaan Bernie Ecclestonelle työnnetään mikrofonia suuhun sen selvittämiseksi, mitä moguli ajattelee meistä. Sekin on valtava uutinen, kun Schumi ei tunnu kiinnostuneen seuraajastaan Kimistä (meihin suhtaudutaan välinpitämättömästi), kuten myös se, että Schumi tuntuu sittenkin suositelleen Kimiä seuraajakseen (meitä taidetaankin arvostaa).”

Jukka Relander, Metro 181/2006

______________

”Nykyisin kannustamisesta puhutaan kuin porkkanasta. Kannustinloukusta puhutaan, kun pelätään, että ihminen on jo saanut riittävän palkkion ja pian laiskistuu. Kuitenkaan kahden akateemisesti kuolutetun äidinkielenopettajan vuositulot kuukaudessa ansaitseva toimitusjohtaja ei ole vaarassa joutua kannustinloukkuun, vaikka palkkaa korotettaisiin kuinka.”

Leena Huovila, Mielenterveys 4/2006

______________

”Eduskunnan köyhyysseminaari keskusteli ennen kesälomia köyhyydestä, leipäjonoista, tuloeroista ja sosiaaliturvaetuuksien kitkakohdista. Läsnä oli 64 järjestöihmistä ja noin viisi kansanedustajaa. Osa edustajista istui vain alun ja kiirehti sitten muihin kokouksiin.”

Jarmo Vuorinen, Mielenterveys 4/2006

______________

Koonnut: Pertti Laesmaa

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Levyt

Jos pimenevyys tökkii, niin herätäpä naapurikin syyskoomastaan tällä levyllä!

LAULUJA KOTOSALTA. Jos pimenevyys tökkii, niin herätäpä naapurikin syyskoomastaan tällä levyllä! Jopa soi kämpässä keskikesät, heiluvat illanpunassa viljat ja timoteit, laskee vene vesille rakkaan työntämänä. Välillä se heila tietysti lempataan.

Freijan debyyttilevy tulvii tuoreesti trad-lauluja ja nykykansanmuusikot ovat – ah niin taitavia! Mukana on myös pari laulaja Maija Karhisen sävellystä, joista mieleen on painunut taannoinen Etno-Espan Rautamuurahaisen energisoiva live-versio.

Touhu on siinä määrin pakotonta, että kaverini kanssa kotosalla alamme hoilottamaan seinänaapurin iloksi itsekin. Pakkoko sitä on aina yrittää otsa rytyssä, aivot tuhannen mutkalla ja angsti seuralaisena. Sinkkunaisten lempilauluksi valikoituu ”Huonoista en huoli”. Ei kenenkänä oo niin lysti olla kun on huliviliflikan yksinänsä…! (TK)

Freija: Lempilauluja. Texicalli -Records 2006 . Neljä tähteä.

_______________

KAUHAJOELTA KAJAHTAA. Valse Triste on eräs Jean Sibeliuksen tunnetuimpia ja kuuluisimpia orkesterisävellyksiä. Ja Valse Triste on myös bändi. Eikä mikä tahansa bändi, vaan eräs Suomipunkin kulmakivistä. Pohjanmaalta keikkalavoille pönkeävä orkesteri kun perustettiin jo vuonna 1983 eikä keikkailuille ja uusille levyille loppua näy, vaikka osa bändistä on jo eläkkeellä. Oikeesti.

En tiedä, miksi pohjanmaalaiset ovat alkujaan valinneet bändinsä nimeksi Sibeliuksen kappaleen. Mutta tiesivätpä Valse Tristen tyypit sitä itse tai eivät, se nimi itse asiassa sopii punkbändille hyvin. Sibelius kun ei sävellyksen suuresta suosiosta huolimatta juurikaan hyötynyt rahallisesti tuotoksestaan, ja se taas kuulostaa hiton tutulta sapluunalta punkin alkuajoista lähtien. On hienoa, että jotkut eivät koskaan luovuta. Eivätkä muutu. (JV)

Valse Triste: Madon Luku. If Society 2006. Neljä tähteä.

_______________

AJATONTA AUTIOMAABLUESIA. Malilainen Ali Farka Touré viimeisteli omasta mielestään parhaimman sooloalbuminsa Savane, vain viikkoja ennen kuolemaansa maaliskuussa. Touré oli maanläheinen ja yhteiskuntatietoinen muusikko, joka investoi musiikista saamansa tulot kotimaahansa. Ensi sijassa hän oli maanviljelijä ja kotikylänsä Niafunkén pormestari.

Tourén musiikki välittyi yksijousisen viulun ja kitaran kautta keinuvaksi, meditatiiviseksi, lähes transsimaiseksi bluesiksi. Kakkosraidalla ”Yer bounda fara” hän laulaa, etteivät malilaiset tarvitse huonoja johtajia, vaan sellaisia jotka oikeasti välittävät kansalaisistaan. Laulussa ”Machengoidi” hän painottaa jokaisen oikeudesta työhön.

Touréta kuunnellessa vakuuttuu, että blues oli alkujaan afrikkalainen keksintö. Sanotaan, että blues oli Tourén DNA:ssa. (MKJ)

Ali Farka Touré: Savane. World Circuit Records 2006. Viisi tähteä.

_______________

MESTIZOROKKIA. Käheäkurkkuinen Dani Carbonello oli aikoinaan barcelonalaisen muusikkokollektiivi Ojos de Brujon pääsolisti. Nykyään hän tehtailee Macaco-bändissä, jonka musiikki on eräänlaista mestizorokkia. Räppiä, reggaeta, rumbaa, funkia. Joku taustapojista vääntää flamencoksi.

Raidalta ”Fast lane”: ”open your eyes because we are living faster than life…speed civilization give no time for meditation…” – nykymenoon ei olla ihan tyytyväisiä. Carbonell on vakuuttunut maanosien ylitse ulottuvan dialogin tarpeellisuudesta. Hän kommunikoi viidellä kielellä ja bändin kokoonpano on kuin YK:sta.

Raita ”Brazil 3 000” on portugaliksi ja se on omistettu ”to the positive mind of Brasilian people”, Carbonell valaisi kesällä Tukholmassa, hyvin visuaalisessa ja intensiivisessä konsertissa, jossa rokattiin capoeiran tahtiin. (MKJ)

Macaco: Ingravitto. Mundo Zurdo/EMI 2006. Viisi tähteä.

_______________

KOSMISTA MUSIIKKIA. Mari Boinen uusimmalla ovat läsnä maa, vesi ja ilma. Sfäärit vaihtuvat avarilta tunturimailta pilvipeittojen pehmeyteen ja meren syvyyksiin. Lauluja kansoittavat shamaanien tyttäret, maahiset, pääskyset, haukat, yöpöllöt, timanttiporot.

Musiikkia sävyttävät jousisoittimet kuten afrikkalainen koora, marokkolainen gimbre, brasilialainen berimbau. Rummut jämäköittävät joikuosia. Musiikki keventyy, kun mukaan tulee eteläamerikkalainen xylofoni, marimba. Avausraidalla musiikki on bluesahtavaa, bouzouki kuuluu ylitse muiden.

Aikoinaan opettajana toiminut Mari irtaantui musiikintekijän uralle kyllästyttyään siihen, ettei Norjan koulutuslaitos antanut tilaa saamelaiselle kulttuurille. Musiikin kautta hän löysi yhteyden kadoksissa olleeseen saamelaisuuteen. Sitä hän on kutsunut itseterapiaksi. (MKJ)

Mari Boine: Idjagiedas (In the hand of the night). Universal Music 2006. Viisi tähteä.

_______________

Teija Kaarakainen, Maria-Kaisa Jurva & Jukka Vuorio

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Siivoojan taistelu, osa 2

Palveluvastaava Jarmo Åsnabrygg pohtii, miksi siivoojat eivät kiinnosta ammattiliittoa ja miksi siivoojat ovat kehnosti järjestäytyneitä.

Monet muistavat Engelin siivoojien tapauksen, josta tehtiin elokuva Eila. Siivoojat yritettiin siirtää valtiolta Engelille uusina työntekijöinä, siis saavutetut palkkaedut menettäen. Osa siivoojista meni lakkoon ja nosti joukkokanteen. Valtio hävisi jutun ja joutui maksamaan lakkoon menneille siivoojille suuret korvaukset. Kaikki eivät osallistuneet lakkoon. Mukisematta Engelille siirtyneet menettivät markoissa tonnin verran palkastaan.

Mikään ei ole juuri muuttunut, paitsi tittelit. Siivoojia kutsutaan nykyään palveluvastaaviksi.

Näin pohdimme palveluvastaava Jarmo Åsnabryggin kanssa siivoojien nykytilanteesta. Åsnabrygg on erään nimeltä mainitsemattoman siivousfirman varapääluottamusmies.

Hänen mukaansa Palvelualojen ammattiliitto PAM ei auta siivoojia riittävästi.

”Engelin tapauksessakaan liitto ei auttanut yhtään, vaan siivoojat ottivat itse asian käsiinsä”, kertoo Åsnabrygg. Kuitenkin hänen mielestään pitää kuulua liittoon ja vaatia oikeuksiaan. Siivoojien on saatava kunnon palkka ja ihmisarvoinen kohtelu.

Jarmo Åsnabrygg siivoaa metroasemia Helsingissä kello 7–15 neljä päivää peräkkäin. Sen jälkeen on kaksi vapaata. Työjaksoihin osuu myös pyhäpäiviä, joista saa kaksinkertaisen palkan. Pienellä palkalla eläminen vaatii tarkkaa suunnittelua, varsinkin, kun työnantaja yrittää tämän tästä jättää osia palkasta maksamatta.

”Olen nyt pari kertaa hoitanut luottamusmiehen hommia. Aloitin tämän vuoden alusta. Tuntuu aika häikäilemättömältä, kun tulee jatkuvasti puheluita, että ihmiset eivät ole saaneet palkkojaan tai erilaisia palkanlisiä. Se on hyvin yleistä siivousalalla. En tiedä, tehdäänkö sitä tahallaan vai onko se työnjohtajien huolimattomuutta, mutta sama ongelma toistuu.”

Kun luottamusmies ilmoittaa virheestä työnjohtajalle, rahan voi saada saman tien.

Siivousala on siirtynyt melko lailla maahanmuuttajien käsiin.

”Suomalaiset ovat vähentyneet. Minun kohteessani on reilu 50 siivoojaa, joista viisi on suomalaisia. Loput ovat venäläisiä ja somaleja”, Åsnabrygg sanoo.

”Kaikki vaan eivät tiedä oikeuksistaan. Useimpien maahanmuuttajien kielitaito on olematon. On älyttömän vaikeaa hoitaa ihmisten asioita, jotka eivät osaa kieltä, ymmärrä oikeuksiaan eivätkä osaa laskea, puuttuuko tilistä jotain. Joskus meillä on tiedotustilaisuuksia, joista osa työntekijöistä ei ymmärrä mitään ellei käytetä vähän paremmin suomea osaavaa tulkkina.”

Siivoojat tekevät työtään yksin, joten vieraskieliset eivät työssään pysty edes oppimaan kieltä. Asemilla on vartija, jonka kanssa sentään voi työn lomassa jutella.

”On semmoisiakin kohteita, joissa työntekijät eivät ehdi pitää edes lakisääteisiä taukoja, vaan menevät tukka putkella koko päivän. Joissakin kohteissa on yritetty jopa kieltää kahvitaukojen pito.”

”Ay-liike ei ole kiinnostunut siivoojista, mutta siivoojat ovat myös huonosti järjestäytyneitä eivätkä saa ääntään kuuluviin. Noin 40 prosenttia on järjestäytynyt. Minä olen omalla työpaikallani värvännyt jokaisen näkemäni liittoon. Kyllä sen merkitys yleensä ymmärretään. Tilistäni menee liitolle noin 20 euroa kuussa, kyllä sen maksaa saadakseen palkan normaalisti”, Åsnabrygg toteaa.

Siivoojan työtä Jarmo Åsnabrygg ei sinänsä halveksi, työ kuin työ, mutta hänellä on unelma lukea vielä ylioppilaaksi ja hankkia tuottavampi ammatti. Hän on myös yhteiskunta-aktiivi ja pyrkii eduskuntaan Suomen kommunistisen puolueen ehdokkaana.

”Siivoojan työ on raskasta. Ihmiset sotkee kamalasti. Metroasemilta löytää kaikenlaista, vaatteita, kasseja, sontaakin välillä. Joskus rahaakin. Viinapulloja ja huumeneuloja löytyy tietyiltä asemilta. Sörkka on narkkareiden asema.

”Jos menisimme lakkoon emmekä siivoaisi missään, ei edes leikkaussaleissa, kaikki olisi äkkiä jumissa”, Åsnabrygg pohtii.

Ennen vanhaan firmoilla oli omat siivoojat. Nykyään siivouskohteet kilpailutetaan. Alalle on tullut siivousyrityksiä, jotka polkevat palkkoja alaspäin. Jatkuvan kilpailutuksen vuoksi työntekijä tuntee itsensä turvattomaksi, koska voi menettää äkkiä työpaikkansa.

”Äsken oli juuri kilpailutus, jonka meidän firmamme voitti. Saadaan siivota metroa peräti viisi vuotta lisää. Me teemme työt kaupungin kannalta siis edullisimmin. Työ jatkuu entisellään.”

Raini Lehtonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Jokapoika Risto

Toisaalta, kuinka huono voi olla levy, joka alkaa sanoilla ”huhhuh, nimittäin, ihan mielettömät fiilikset”?

Pöppelin sköppeli. Näin viime viikonloppuna yhtyeen nimeltä Risto sattumalta livenä. Vakuutuin bändin lavakarismasta siinä määrin, etten uskonut ostamani levyn, Riston toisen pitkäsoiton Aurinko aurinko plaa plaa plaa, yltävän samaan intensiiviseen tunnelmaan. Olin väärässä. Toisaalta, kuinka huono voi olla levy, joka alkaa sanoilla ”huhhuh, nimittäin, ihan mielettömät fiilikset”?

Levyn kertojaminä on neuroottinen kaveri, joka tykkää sekoittaa päätään ja pyörii muutenkin rajoilla. Kuten levyn kannessa mainitaan, on vanhempien hyvä kuunnella sanat läpi, ennen kuin ojentavat sen lapselleen. Hyvän maun raja ylitetään sopivissa määrin.

Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä suurempi tarve minulle tulee selvittää kuka Risto oikein on. Soitan yhtyeen keulahahmolle, laulaja-kosketintaiteilija Risto Ylihärsilälle. Häneen mukaansa Risto on laulujen henkilö, joka elää pitkälti omaa elämäänsä.

”En ole tietoisesti tehnyt rajanvetoa niin, että laulujen kertoja olisi aina sama, mutta näillä kahdella ekalla levyllä se on kuitenkin vahvasti näyttänyt olevan. Toki Riston mielialat vaihtelevat suuresti. Sanoja kirjoittaessa saatan tarttua tiettyihin välähdyksiin omasta elämästäni, mutta kyllä minä elän huomattavasti seesteisempää elämää kuin Risto. Laulujen Risto on usein aika sekaisin, mutta toisaalta hän saattaa käsitellä asioita jopa järkevämmin kuin monet muut”, Ylihärsilä kertoo.

Levyn kappaleet ovat tyyleiltään hyvin erilaisia. Onko jotain tyylilajia jota Risto vieroksuu?

”Eipä oikeastaan. Ei me olla päätetty, että Risto on tietynlainen bändi, joka tekee vain tietynlaista musaa. Kappaleet syntyvät siitä, millaisena tarinan kuulee, tai sitten joku melodia saattaa vaatia tietyntyyppisen sovituksen. Oma mielenkiinto pitää tietenkin säilyä. Itse saatan kyllästyä jo kolmeminuuttisen kappaleen aikana, saatika sitten kokonaisen levyn.”

Risto: Aurinko aurinko plaa plaa plaa. Fonal Records 2006.

Silvia Modig

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Itsekritiikin kehto

Toisinajattelija: Sanotaan, että purevin kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan tulee maan sisältä. Ja usein juuri Massachusettsistä. Anti-Bush-nappeja kantavat täällä kaikki asunnottomista alkaen.

Älkää kysykö minulta, kuinka Yhdysvalloissa ajatellaan. Nykyisessä kotikaupungissani Cambridgessä, charmikkaassa yliopistokaupungissa Bostonin ulkopuolella, äänestetään uskollisesti demokraatteja, siteerataan Saidia ja Chomskya aamiaispöydässä ja keskustellaan maahanmuuttajalainsäädännöstä Pablo-myyjän kanssa hänen pakatessaan luomuruokaa kangaskassiin. Poliittisilla iskulauseilla, kuten ”Toisinajattelija on isänmaallinen” varustetut t-paidat ovat täällä suosittuja. Suosittuja ovat myös polkupyörät.

Harvard Squarella järjestetään joka viikonloppu kärkkäitä Bushin vastaisia mielenosoituksia. Aukion vieressä sijaitsevaa lehtikioskia kiitellään Pravdan myymisestä McCarthyn kommunistivainojen aikoina. Kaupungin metrolinjan nimi ei liene sattumalta ”Punainen linja”.

Sanotaan, että purevin kritiikki USA:n ulkopolitiikkaa kohtaan tulee maan sisältä. Ja usein juuri Massachusettsistä. Anti-Bush-nappeja kantavat täällä kaikki asunnottomista alkaen.

Olen jo tottunut kuulemaan anteeksipyyntöjä usa:n hirvittävästä käyttäytymisestä. Ensimmäisen kerran pyydettiin anteeksi vain tunti Bostoniin laskeutumiseni jälkeen. Muutama päivä sitten kollegani keskusteli oman maansa politiikasta tyrmistyneen miehen kanssa, joka alkoi kirjaimellisesti itkeä pettymyksestä.

Joskus tulee ihmeteltyä, kuuluuko kaupunki ollenkaan Yhdysvaltoihin. Jospa itsenäisyysjulistus meni jotenkin ohi. Pari viikkoa sitten nimittäin arvostetussa Cambridgen Kennedy School of Governmentissa vieraili Iranin entinen presidentti Mohammad Khatami. Pormestari yritti tosin evätä poliisisuojelun terroristiksi luonnehtimaltaan henkilöltä, mutta kukaan ei hämmentynyt. Ilmainen ja yleisölle avoin tilaisuus oli aivan täynnä. Onneksi se lähetettiin suorana netissä ja paikallisella tv-kanavalla.

Pettymyksekseni Khatamin puheessa ei ollut mitään ihmeellistä. Hän kritisoi Bushia ja Al-Qaidaa ja puolusteli Hizbollahia. Muuten hän lateli latteuksia yhteisymmärryksestä ja rauhasta. Mainitsemisen arvoista tapahtui vasta lopussa, kyselytuokion aikana, kun yleisö suorastaan innostui esittämään vaikeita kysymyksiä.

Nuori opiskelija halusi tietää Khatamin mielipiteen presidentti Mahmud Ahmadinejadin kuuluisasta lausunnosta, jonka mukaan Israel pitäisi pyyhkäistä olemattomiin. Khatami vastasi, että viimeisten 60 vuoden aikana on itse asiassa pyyhkäisty olemattomiin vain yksi valtio – Palestiina. Iranin entinen presidentti sai illan ensimmäiset aplodit.

Ei hassummin maassa, jossa on suhteellisen helppoa kritisoida omaa hallitusta, kun taas kritiikki Israelia kohtaan kuiskataan – myös punaisessa Cambridgessa. Älä silti vielä lopeta McDonald’s-boikottiasi.

Bushille ja republikaaneille ei toistaiseksi ole näköpiirissä mitään pätevää vaihtoehtoa. Demokraateilla on kyllä joitakin edustajia, jotka vastustavat aggressiivisesti hallituksen linjaa, eikä vasemmistolainen käänne joskus tulevaisuudessa ole mahdoton ajatus. Toistaiseksi siihen on kuitenkin vielä pitkä matka. Demokraattien kärkihahmotkin – Hillary Clinton ja uusi tähti Barack Obama – ovat yleensä Bushin kanssa samaa mieltä tärkeimmästä kysymyksestä, nimittäin Lähi-idästä. Demokraatit eivät vaadi Afganistanin ja Irakin sodille loppua, eivätkä diplomaattista ratkaisua Iranissa. He eivät myöskään vaadi Guantanamon sulkemista. Sen sijaan he vaativat kovempia otteita laittomia maahanmuuttajia kohtaan.

Naapurini ovat varmasti todella iloisia, jos USA:n seuraava presidentti on demokraatti tai jos puolue voittaa kongressivaalit myöhemmin tänä vuonna. Ei siksi, että he puolustaisivat sotaa tai kidutusta, vaan siksi, että he haluavat uskoa muutokseen. Cambridgen asukkaat eivät ole toiveensa kanssa yksin.

Kolumnisti on Ny Tidin päätoimittaja, joka on tutkimusvapaalla Harvardin yliopistossa Cambridgessä.

Patsy Nakell

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Minun Afrikkani

Vuonna 2004 kävin Kenia–Tansania-pyrähdyksellä katsomassa, miten asiat olivat 20 vuodessa muuttuneet. Kaikki oli muuttunut ja kaikki oli silti samaa vanhaa.

Totuus on tarua ihmeellisempää. Välillä tämä itsestäänselvyys välittyy myös kirjoista. Kansien väliin muodostuu historia, jota lukee samanlaisella kiihkolla kuin Jim Thompsonin, Charles Willefordin tai James Ellroyn parhaita paloja.

Viimeisimmät henkilökohtaiset hittikirjat kertovat Afrikasta tai kehittyneemmän maailman suhteesta tähän maanosaan. Nämä kirjat ovat Thomas Pakenhamin The Scramble for Africa ja Martin Meredithin The State of Africa.

Asuin lapsena perheeni kanssa muutamaan otteeseen itäisessä Afrikassa. Vuodet 1976–1978 vierähtivät Sambian kuparikaivosalueella Kitwessä ja vuodet 1980–1984 Tansanian pääkaupungissa Dar es Salaamissa. Olin kolmetoista, kun muutimme takaisin Suomeen.

Afrikka ja sen historia on siksi aina kiinnostanut. Vuonna 2004 kävin Kenia–Tansania-pyrähdyksellä katsomassa, miten asiat olivat 20 vuodessa muuttuneet. Kaikki oli muuttunut ja kaikki oli silti samaa vanhaa.

Tansanian vapahtajan ja entisen presidentin Julius Nyereren vanha, Afrikalle tyypillinen pseudososialistinen kleptokratia oli heitetty historian romukoppaan ja markkinat avattu. Korruptio elämäntapana ei ollut hävinnyt mihinkään. Likaisen rahan tuhlaukseen vain tarjottiin enemmän vaihtoehtoja.

Aseita näkyi muidenkin kuin valtion väkivaltakoneiston työllistämien baks-hish-jukeboksien käsissä. Muurit rikkaiden ja köyhien välillä olivat ehkä hitusen paremmin vartioituja. Olihan rikkailla nyt enemmän menetettävää ja köyhillä enemmän saavutettavaa kuin 1980-luvun nihkeässä yksipuoluejärjestelmässä.

Tansanian perusluonne oli kuitenkin aika pitkälle sama, joskin hiukan väkivaltaisempi ja turvattomampi kuin 20 vuotta aikaisemmin, kun kasvoin valkoisen kehitysyhteistyöeliitin vesana mustan pörssin taloudessa, jota käyttivät ruotsalaisia voluntäärejä lukuun ottamatta kaikki.

Muurit vapaana käyskentelevien vuohien ja lukkojen taakse ilmastoitujen ihmisten välillä olivat hiukan korkeampia. Sementtiin rikotut pullot olivat samanvärisiä kuin ennenkin: kirkasta, ruskeaa, vihreää.

Ennen vuotta 1880 Afrikka oli Euroopasta päin katsottuna tyhjä kohta kartalla. Alueen geopoliittinen merkitys oli lähellä nollaa orjamarkkinoiden kuihtuessa kasaan yksi kerrallaan.

Thomas Pakenhamin The Scramble for Africa kertoo, mitä tapahtui 1870-luvun ja 1910-luvun välisinä vuosina, kun eurooppalaiset sairastuivat kollektiiviseen aivokuumeeseen ja korttelin jokaisella jätkällä piti olla oma siirtomaa.

Oma läsnäoloni Afrikassa oli siis seuraus laajemmista historiallisista lapsuksista ja yksilön voimasta toimillaan ja tiedoillaan sekä tietämättömyydellään muuttaa historian kulkua. Joskus yksilöt tekivät päätöksiä huonoon tiedustelutietoon, ylimielisyyteen, geopoliittisiin vainoharhoihin ja kiihkoiluun nojautuen, luoden rajapinnan Afrikan ja Euroopan välille.

Euroopan suuret vallat ja suurien poikien kanssa leikkivä piskuisen Belgian kuningas Leopold lisäsivät 1800-luvun kahden viimeisen vuosikymenen aikana käden käänteessä valtakuntiinsa 110 miljoonaa uutta alamaista ja noin 26 miljoonaa neliökilometriä. Itsenäisyytensä säilyttivät vain Amerikassa vapautettujen orjien perustama sortovaltio Liberia sekä Etiopia, joka onnistui laajentamaan valtaansa, kiitos Menelikin nerokkaan taktikoinin.

Vuonna 1873 puskassa – kuten 1980-luvulla Tansaniassa asuneilla suomalaisila oli tapana kutsua suurinta osaa Afrikkaa – kuolleen Tohtori Livingstonen kolme – c:tä, christianity, commerce, civilization, tarjosivat oivan propagandaverhon brutaalille riistolle ja geopoliittiselle toilailulle.

Tuloksena oli monimutkainen ja monisyinen soppa. Pakenham onnistuu käsittelemään valtavan määrän faktatietoa tavalla, joka saa historian elämään ja tarjoaa todella hienon lukuelämyksen. Mitään syväanalyysia eurooppalaisten motiiveista ja toiminnasta Afrikassa tai sen vaikutuksista ei ole kuitenkaan tarjolla.

Afrikan valloituksen historia on täynnä toinen toistaan käsittämättömämpiä hahmoja – niin eurooppalaisia kuin afrikkalaisiakin. Pakenham lähestyy tapahtumia näiden hahmojen kautta, sotahistorioitsijoiden urheilujournalismia muistuttavia perinteitä noudattaen. Pakenham saa nämä hullut, visionäärit ja tunarit kirjavine henkilökohtaisine motiiveineen elämään.

Tämä tekee The Scramble for Africasta jännittävän lukuelämyksen. Kirjan luettuaan ei ole yhtään lähempänä ymmärrystä siitä, miksi maailman suurvallat lähtivät niin riemurinnoin mukaan niin moniin idioottimaisuuksiin.

Ehkä se johtuu siitä, että kun yksityiset ja julkiset byrokratiat muuttuvat riittävän suuriksi, niistä tulee myös epäpäteviä. Esimerkkejä löytyy ympäri maailmaa: brittien reaktio buurien poliittisiin pyrkimyksiin Etelä-Afrikassa, Yhdysvaltojen Irakin sodan jälkihoito tai Suomen nykyisen hallituksen toimet ASEM-konferenssin aikoihin. Kannattaa pitää asia mielessä, kun kuuntelee meidän omia päättäjiämme.

Pakenhamin kirjan luettuaan tulee selväksi se inhimillinen hinta, jonka monet kansat Afrikassa maksoivat Eurooppaa rikastuttaessaan.

Jos eurooppalaisten ryntäys Afrikkaan oli nopea ja tuhoisa, niin sitä oli myös ryntäys sieltä pois, mikä tapahtui käytännössä vuosien 1960–1980 välillä. Pakenhamin kirja käsittelee aihetta lyhyesti ja lopettaa sen käsittelyn varovaisen optimistisesti kymmenen vuotta itsenäisyydestä nauttineeseen Zimbabween, jolla näytti menevän hyvin.

Toisin kävi, kuten Martin Meredithin kirjasta The State of Africa käy ilmi.

Martin Meredith ei ole kirjailijana yhtä lahjakas kuin Pakenham, mutta kaivautuu asioihin hiukan syvemmälle.

Meredithin The State of Africa käsittelee Afrikkaa 1950-luvulta tähän päivään asti, eli aikaa, jolloin keinotekoisesti viivottimella piirretty maa toisensa jälkeen syöksyi suinpäin kohti itsenäisyyttä.

Yhtälö oli alun perin lähes mahdoton, mutta Afrikassa asiat on onnistuttu hoitamaan heikot lähtökohdat huomioonottaenkin harvinaisen paskasti. Kaikin puolin. Ja se on kaikkien syytä.

Mitä meilläpäin kutsuttiin hauskasti kylmäksi sodaksi, oli Afrikassa kaikkea muuta kuin kylmä – kiitos Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen taipumusta selvitellä välejään välikäsien ja käsikassaroiden avulla. Jos kolonisoidussa Afrikassa suurimman paskiaisen manttelin ansaitsivat juuri ja juuri belgialaiset, niin itsenäisessä Afrikassa on törkeimmin todennäköisesti käyttäytynyt Ranska.

Toisaalta paskamaisuus on aika johdonmukainen linjanveto sodanjälkeisen Ranskan politiikassa, maan pyrkiessä hysteerisesti pitämään yllä roolia globaalina toimijana tasolla, johon sillä eivät selvästikään resurssit riitä.

Ranska haluaa valvoa frankofonisia etujaan Afrikassa. Niin. Kyse on ranskan kielestä. Otetaanpa esimerkiksi Ruandan kansanmurha, jossa murhattiin satojatuhansia tutseja. Ranskalaiset sorkkivat belgialaisten aikoinaan tulehduttamaa tilannetta osin kieli- ja kulttuuripolitiikan nimissä

Ranska aseisti hutuja läpi konfliktin ja vastusti sanan ’kansanmurha’ käyttöä sen yhteydessä. Lisäksi Ranska onnistui menestyksekkäästi pitkittämään konfliktia torpedoimalla vihdoin vuonna 1994 tuulta siipiensä alle saaneen hutujen ja tutsien rauhankonferenssin. Se oli määrä pitää anglofonisessa Tansaniassa. Ranskalaiset halusivat siirtää sen frankofoniseen ja superkorruptoituneeseen Zaireen.

Oli kuulemma väärin, että ranskaa puhuvan valtion asioita käsitellään englantia puhuvassa maassa. Pisteet kotiin myös siitä, että Ranska jaksoi pönkittää Mobutu Sese Sekon Zairea pitkään senkin jälkeen kun CIA oli kyllästynyt häneen. Eikä Ranskan ulkoministeriötä häirinnyt Jean Bedel Bokassan kannibalismi. He maksoivat mielellään miehelle kruunajaiset, kun hän kruunasi itsensä Keski-Afrikan tasavallan keisariksi.

Myös postkolonialistinen historia on täynnä värikkäitä persoonia ja ikävän moni heistä päätyi vallan kahvaan. Monien yliopisto-opiskelijoiden sosiaalitilojen seiniä 1960- ja 1970-luvuilla koristaneet valtiomiehet kuten Ghanan Kwame Nkrumah ja Kongon demokraattisen tasavallan Patrice Lumumba osoittautuivat jälkeenpäin katsottuna huonoiksi valinnoiksi.

Lumumba oli ilmiselvä hullu. Mutta hänkin kalpenee maanosan loppumattoman Isojen Miesten paraatin päästessä vauhtiin. Nämä vallan juoppohullut ovat itsenäisyyden jälkeisen Afrikan dominoiva voima:

Idi Amin, Mengistu Haile Mariam, Mobutu Sese Seko, Bokassa I, Daniel Arap Moi, Ahmed Sékou Touré, Hastings Banda, Muammar Gaddafi ja Kenneth Kaunda

Listalle ei näy loppua ja uusia nousee tilalle. Etelä-Afrikan Thabo Mbeki on potentiaalinen uuden sukupolven valtaan juurtuja. Poliittisessa tieteessä puhutaan ilmiöstä nimeltään “big man syndrome” tai “bigmanism”. Afrikka on tuottanut maailmaan enemmän esimerkkejä kuin mikään muu maanosa.

Lähes kaikissa valtioissa eliitti on häikäilemättä riistänyt maitaan minkä ehtii. Ironisin tapaus on varmasti Liberia, jonka perustivat vapautetut orjat Yhdysvalloista. Tämä yhden prosentin eliitti rakensi maahan Syvän Etelän tyylisiä kartanoita ja alisti 99 prosenttia alkuperäisestä kansasta. 1930-luvulla maa sai huomautuksen orjakaupasta.

Martin Meredith kuvaa kirjassaan Afrikan jatkuvaa alennustilaa, jonka ylläpitämiseen sen omat vallanpitäjät energisesti pyrkivät. Meredith käy läpi Afrikan synkkää historiaa vuosikymmen kerrallaan, hyppien erilaisten aasinsiltojen kautta alueelta toiselle. Meredith on selkeä, mutta hänen tahtinsa on hengästyttävä.

Pahinkin suupaltti mykistyy jatkuvan tragediavyörytyksen sekä eurooppalaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten vallanpitäjien typeryyden pohjattomuden edessä Jään odottamaan kauhulla mitä tapahtuu, kun Kiina alkaa nostaa profiiliaan Afrikassa.

Thomas Pakenham: The Scramble for Africa. 800 s. Abacus 1992.

Martin Meredith: The State of Africa – A History of Fifty Years of Independence. 768 s. Free Press 2005.

Arttu Tolonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Papuan metsurit

Ympäristöaktivisti jalkautui viidakkoon.

Papua-Uusi Guinea on mystinen saarivaltio. Harvinaisen vaikeakulkuisen saaren eristämät heimot ovat luoneet valtavan määrän toisistaan eroavia kulttuureja pienellä alalla. Papua-Uudessa Guineassa on tuhat kieltä, noin kuudennes koko maailman kielistä. Myös saaren luontoon liittyy edelleen harvinaista salaperäisyyttä.

Papua-Uuden Guinean ja saaren toisen puolen, Indonesian Papuan, viidakoista suuri osa on edelleen tutkimattomia. Lähes jokainen tutkimusretki löytää tieteelle uusia lajeja. Viime vuonna tutkijaryhmä löysi metsistä kymmeniä uusia lajeja lintuja, sammakoita ja hyönteisiä.

Pitkän linjan ympäristöaktivisti Petteri Pykäläinen, 36, työskenteli viime huhtikuun vapaaehtoisena Papua-Uuden Guinean Murray-järvellä sijaitsevalla metsäasemalla. Tarkoitus oli auttaa paikallisia heimoja aloittamaan metsää säästävän ekometsätalouden.

”Teimme töitä löytääksemme vaihtoehdon teollisille, ulkomaisten suuryhtiöiden tekemille hakkuille, jotta metsä säästyisi ja saataisiin tuloja paikallisille ihmisille. Greenpeacen projektia oli valmisteltu jo neljä vuotta, nyt se saatiin käyntiin. Koordinoimme paikallisten järjestöjen ja heimojen yhteistyötä. Heimot koulutettiin inventoimaan metsänsä, valitsemaan kaadettavat puut sekä käyttämään projektin liikuteltavaa sahaa”, Pykäläinen kertoo.

Papua-Uuden Guinean metsät ovat trooppisia sademetsiä sekä mangrove-, ranta- ja suometsiä. Paikan päällä Pykäläisenkin yllätti viidakon tiheys, jossa viidakkoveitsi ei todellakaan ollut liioittelua.

”Porukassa liikkuessa huomasi, että jos ei pysy muiden perässä voi äkkiä kadottaa koko joukon. Viiden metrin päässä ei enää näe eikä oikein kuulekaan muita liikkujia. Viidakon monimuotoisuus on uskomaton. Eläimiä ja lintuja on laidasta laitaan.”

Erityinen anti oli tutustuminen alueen kulttuuriin.

”Työssämme oli paljon sosiaalista puolta, heimot jakautuvat klaaneihin ja klaanien piti tämän projektin takia sopia keskenään tarkat rajansa ensimmäistä kertaa. Myös naiset osallistettiin, mikä oli hankalaa koska perinteisesti siinä yhteiskunnassa miehet päättävät kaikesta.”

Metsäasema oli Kuni-heimon maalla, eikä sinne rahdattu omia ruokia. Vapaaehtoiset söivät metsästä haettua tuoretta ruokaa paikallisten lailla. Kasvissyöjät olivat hankalassa tilanteessa, sillä perinteinen ruoka painottuu antilooppeihin.

Yhteydet ulkomaailmaan olivat satunnaisia.

”Tavallisena turistina ei saisi koskaan samanlaista tilaisuutta tarkkailla, miten paikalliset elävät. Oli hienoa nähdä, miten tyytyväisiä ja iloisia ihmiset olivat saadessaan asua metsässä. He eivät halunneet kauheita määriä tekniikkaa ja maallista mammonaa, vaan olivat tyytyväisiä kun metsästä saa lihaa, kalaa, kaikkea mitä syödäkseen tarvitsee. Kun kysyin ihmisiltä mitä he tekisivät ekopuusta saatavalla rahalla, vastaus oli lähes aina terveydenhuolto, sekä lapsille koulutusta ja kengät.”

Terveydenhuolto ja koulutus ovat kaukana Murray-järven heimoilta, jotka elävät pitkälti omavaraisesti.

”Leirissämme logistiikasta vastaava henkilö oli saanut useita viikkoja koulutusta ensiapuun paikassa, missä ei ole lääkäreitä. Hän paikkasi lähes päivittäin paikallisten metsästysmatkoilla saamia vammoja. Käsiä, jalkoja ja kylkiä repeytyy juostessa eläinten perässä viidakossa.”

Tavanomainen metsätalouden malli alueella perustuu usein laittomiin hakkuisiin, ja sen jälkeen niin metsän kuin paikallisyhteisön on vaikea palata enää entiseen. Papua-Uuden Guinean hakkuista jopa 90 prosenttia on laittomia, ja niitä tehdään väkivaltaisesti käyttäen välineinä uhkailua, kiristystä, pakkotyötä ja jopa murhia. Metsät tuhotaan hakkuissa täysin, ja sademetsän uusiutuminen on hyvin epävarmaa.

”Tullessaan ulkomaiset hakkuutyöntekijät raiskaavat paikallisia naisia, jotka saavat lapsia tämän seurauksena ja syrjäytyvät täysin yhteisöstään. Heimojen elinkeinot ovat lähinnä metsästys ja kalastus, ja hakkuut tuhoavat tärkeimpiä metsästysmaita. Kun elinkeinot jäävät, on ainoa keino muuttaa kaupunkiin, jossa työttömyysprosentti on 80.”

Petteri Pykäläinen uskoo alkuun pantuun kehitykseen.

”Myös muissa läheisissä yhteisöissä herätti mielenkiintoa se, että on muitakin vaihtoehtoja kuin hakkuuoikeuden myyminen vaikka malesialaiselle suuryhtiölle.”

Murray-järven heimojen ensimmäinen oma sahatavaralasti lähtee Australian vielä tänä vuonna. Pienmetsätaloudella laillisesti tuotettu puu on huomattavasti tavallista kalliimpaa, mutta ainakin Australian ja Uuden-Seelannin tiedostavien kuluttajien keskuudessa tämän hetkinen kysyntä ylittää tarjonnan.

Petteri Pykäläinen osallistui viime huhtikuun ajan Greenpeacen vapaaehtoistyöntekijänä kansalaisjärjestöjen yhteistyönä toteutettavaan metsäprojektiin Papua-Uusi Guineassa. Jutun kirjoittaja toimii Greenpeacen lisäksi monissa suomalaisissa luontojärjestöissä metsäasiantuntijana.

Sini Harkki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kahden maan ohjaaja

Kanadassa asuva Deepa Mehta joutui hindunationalistien vuoksi lykkäämään trilogiansa viimeisen osan tekemistä usealla vuodella.

Elokuvaohjaaja Deepa Mehta syntyi vuonna 1950 Intian ja Pakistanin rajalla sijaitsevassa Amritsarissa. Hänen hinduvanhempansa tulevat Lahoresta, joka oli ennen vuonna 1947 tapahtunutta jakoa kaupunki pohjoisessa Länsi-Intiassa mutta kuuluu nyt Pakistaniin. Mehtan vanhempien, kuten useimpien muidenkin alueen hinduperheiden, täytyi muuttaa jaon myötä.

Valtauskonnoltaan sikhiläinen Amritsar on intialaisittain pieni kaupunki – ainakin, jos sitä vertaa viidentoista miljoonan asukkaan Delhiin, jossa Mehta vietti nuoruutensa.

Mehtan isä oli filmilevittäjä ja omisti useita teattereita. Mehta katsoi nuorena satoja elokuvia ja kasvoi alan teollisuuden ympäröimänä. Hän ryhtyi silti opiskelemaan filosofiaa Delhin yliopistossa. Henkilökohtainen sysäys elokuvamaailmaan tuli opintojen jälkeen.

”Valmistuttuani työskentelin pienessä tuotantoyhtiössä, joka teki dokumentteja. Opin tekniset valmiudet elokuvien tekemiseen. Aiemmin leikin ajatuksella akateemisesta urasta, mutta opetustyöhön vaadittavaa kärsivällisyyttä minulla ei ole”, Mehta toteaa sähköpostihaastattelussa.

Mehta muutti Torontoon 23-vuotiaana vuonna 1973, kun hän tapasi Delhissä tutkimusta tekemässä olleen Paul Saltzmanin, kanadalaisen elokuvantekijän ja avioitui tämän kanssa. Mehta, hänen miehensä ja veljensä perustivat Sunrise Films -tuotantoyhtiön, jossa valmistui dokumenttielokuvia ja televisio-ohjelmia.

Sam & Me (1991) on Mehtan ensimmäinen fiktio-ohjaus. Se sai kunniamaininnan Cannesin festivaalilla, Kultaisen kameran palkintosarjassa. Elokuva kertoo nuoresta maahanmuuttajasta, intialaisesta pojasta, joka on pestattu huolehtimaan vanhasta juutalaisesta miehestä Kanadassa. Tarina rakentuu miesten väliselle ystävyyssuhteelle.

“Sam & Me pohjautuu omiin kokemuksiini ollessani maahanmuuttajana Kanadassa. Siinä nousevat esiin kysymykset johonkin kuulumisesta ja nostalgiasta omaa kotimaata kohtaan”, Mehta kertoo.

Kun ohjaaja alkoi tehdä Fire-elokuvaansa (1996), hän ei vielä tiennyt sen johtavan Fire-Earth-Water-trilogiaan. Ajatus naisten elämää käsittelevästä kokonaisuudesta heräsi ensimmäisen osan tekoprosessin aikana.

Fire kertoo kahdesta intialaisesta keskiluokkaisesta naisesta, jotka ovat väsyneet avioliittoihinsa. Earth (1998) kuvaa vuoden 1947 taistoa Intian ja Pakistanin välillä, nähtynä nuoren tytön silmin. Waterin (2004) keskiössä ovat naisleskien majatalon asukkaat, eristettynä muusta elämästä 1930-luvun Intiassa. Maassa naisleskien uudelleen avioituminen oli aiemmin tabu.

Fire kertoo sukupuolen ja seksuaalisuuden politiikasta, kamppailusta yksilön sisäisten ajatusten ja vallitsevan perinteen välillä. Earth kuvaa Intian ja Pakistanin 1947 käymän sodan politiikkaa, maiden jakamisen taistelua ja sen vaikutuksia tavallisiin ihmisiin.”

Water tarkastelee uskonnon politiikkaa, uskon ja tietoisuuden välistä ristiriitaa. Elementit tulevat metaforisoituvat näissä konflikteissa – elementit, jotka voivat kasvattaa ja myös tuhota meidät”, Mehta sanoo.

Ohjaajana Mehtasta voisi käyttää määritteitä rohkea, feministinen, kansainvälinen, modernia intialaista elokuvaa tekevä. Mehta itse ei pidä kuitenkaan rajoista tai määrittelyistä – ei todellisista saati kuvitelluista.

Mies- ja naisohjaajien välillä ei ole Mehtan mukaan erottelua Intiassa, tai muuallakaan maailmassa, muuten kuin lukumäärällisesti.

”En ole itse kohdannut urallani vaikeuksia sukupuoleni vuoksi, vaikka ymmärrän, että näin voisi olla”, Mehta sanoo.

Deepa Mehtan mukaan naisten asema ja tasa-arvo Intiassa ovat nykyisin paranemassa. Seikkaan vaikuttavat maan taloudellinen elinvoimaisuus ja kasvu, koulutuksen lisääntyminen ja sosiaalisten olojen parantuminen.

Elokuvat ovat ansainneet useita kansainvälisiä palkintoja. Fire on myyty yli kolmeenkymmeneen eri maahan. Kriitikot ovat kiittäneet Mehtaa siitä, että hän pystyy saamaan aikaan menestystä laajasti ja rakentamaan ymmärrystä kulttuurista toiseen. Tradition ja yksilön välinen kamppailu on universaali aihe, vaikka se olisikin tietyssä tarinassa aikaansa ja paikkaansa sidottu.

Vastalauseilta Mehta ei ole välttynyt. Fire-elokuvassa lesboviittaukset aiheuttivat kohahduksen. Uudelleen kohahti Waterin kohdalla, kun traditioiden kyseenalaistaminen sai aikaan sen, että hindunationalistit reagoivat elokuvaan jo sen tekoprosessin aikana.

Water oli aikataulutettu ilmestyväksi 2000, mutta protestien vuoksi elokuvan valmistuminen viivästyi neljällä vuodella. Elokuvaa ei myöskään voitu kuvata Intian sisällä, vaan filmaukset siirrettiin Sri Lankaan.

Kun Water esitettiin Toronton kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla 2005 ja Intiassa Keralan ja Mumbain elokuvafestivaaleilla vuoden 2004 lopulla, elokuvaväen reaktiot olivat suopeita.

Nykyinen tuotantoyhtiö kantaa nimeä Deepa Mehta Films. Ohjaaja työskentelee joko keittiön pöytänsä ääressä Kanadassa tai vanhempiensa bridgepöydällä Intiassa. Hänen seuraava elokuvansa Exclusion pohjautuu historialliseen tapahtumaan, joka ajoittui 1900-luvun alkupuolelle Intian ja Kanadan välillä.

”Tällöin 367 intialaista matkusti Vancouveriin japanilaisella aluksella Komagata Marulla. He halusivat jättää ahdistavan elämänsä Englannin alla ja toivoivat uutta alkua paremmasta. Matkustajilta evättiin kuitenkin pääsy Kanadaan rasististen virkamiesten toimesta. Vietettyään puuduttavat kaksi kuukautta Vancouverin edustalla, matkustajat palasivat Intiaan, entiseen tragediaansa.”

Intiassa ja Kanadassa asumisella on ollut suuri merkitys Mehtan uralla: ”Näen objektiivisesti molemmat maat. Tästä näkemisen kyvystä olisin jäänyt kenties paitsi, mikäli olisin tottunut pitämään vain yhtä maata kotinani.”

Erona elokuvien tekemisessä Intiassa ja Kanadassa on ihmisten yleinen suhtautuminen asiaan.

”Intialaiset rakastavat elokuvia. Kokonaiset joukot kerääntyvät katsomaan työtäsi, missä ikinä kuvaatkin. Käytäntö kuulostaa häiritsevältä, mutta ihmisten kiinnostus tekemisiäsi kohtaan on kuitenkin ihmeellistä ja energiaa antavaa. Kanadassa puolestaan ihmiset ovat hyvin kohteliaita ja vain harvoin pysähtyvät katsomaan, mitä teet.”

Deepa Mehtan Water-elokuva on Kanadan Oscar-palkintoehdokas.

Anna Pesonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Valkokangas

Arvostelussa elokuvat Muiden elämää, Hämärän vartija ja Marie Antoinette.

Isoveljen varjossa. Muinaisen DDR:n valtiollinen poliisi Stasi oli maan väestöpohjaan nähden maailman suurin valvontakoneisto, jolla oli pahimmillaan yli 90 000 päätoimista työntekijää ja satojatuhansia epävirallisia apureita.

Muiden elämä -elokuvassa keskitytään taiteilijapariskunnan ja heidän henkilökohtaisen tarkkailijansa monimutkaiseen suhteeseen. Elokuva avartaa minkälaisessa paineessa monet taiteilijatkin joutuivat myötäilemään systeemiä tai päätyivät ilmiantajiksi. Samalla se sorkkii saksalaisia tabuja käsittelemällä valvontakoneiston virkailijoita myös inhimillisessä valossa.

Tällä tiellä olisi ehkä voinut edetä vieläkin pidemmälle. Kaikkialle ulottuvan valvontakoneiston pyövelit ovat todennäköisesti useinkin eläneet irvokkaan työnsä ulkopuolella paljon tavallisempaa arkea kuin elokuvassa kuvataan, jotkut varmasti tasapainoista perhe-elämääkin. Tosin tietenkin ympärillään omien tarkkailijoidensa loppumaton saaristo. (TR)

Florian Henckel von Donnersmarck: Muiden elämä. Elokuvateattereissa nyt. Neljä tähteä.

_______________

Turvallisuuden nimissä. Niin, montako valvontakameraa poliisilla olikaan yksin Helsingissä? Ja hyvässä yhteistyönhengessä myös liikennelaitoksen kameroista löytyvä kuva päätyy poliisille – asemilta, busseista, raitiovaunuista ja junista.

Ehkä näin ehkäistään rikollisuutta. Ehkä myös kerrotaan ihmisille, että paras olla peloissaan ja sitten tuuditetaan turvallisuuden tunteeseen. Smash ASEM -piirityksen yhteydessä kaikki paikalla olleet kuvattiin.

Philip K. Dick on ehdottomasti nerokkaimpia kirjailijoita, joka on kuunaan käsitellyt totalitaarisen valvontayhteiskunnan ongelmia. Hänen teokseen perustuvassa Hämärän vartijassa eletään lähitulevaisuudessa, jossa viranomaiset tunkeutuvat jokaisen ihmisen elämään muun muassa kattava kameraverkon ja jatkuvaan telekuunteluun avulla. Turvallisuuden nimissä, totta kai. Sota huumeita ja terrorismia vastaan vaatii sitä.

Tästä Stasin miehet eivät osanneet edes uneksia. Sisäministeri Rajamäki tuntuu välillä uneksivan. Minä pelkään. Kuka valvoo valvojia? (JT)

Richard Linklater: Hämärän vartija. Ensi-ilta 3.11. Viisi tähteä.

_______________

Rock-Marie. Jo Virgin Suicidesin ja Lost in Translationin perusteella Sofia Coppola on kiinnostunut siitä, kuinka yksityinen arki törmäilee ulkoisiin esteisiin. Samalla hän nojaa ilkikurisen naisnäkökulmaan, joka houkuttelee ympäröiviä äijärakenteitä kompastelemaan omiin henkseleihinsä.

Nyt Coppola rakentaa 14-vuotiaana Ranskan 1760-luvun hoviin naidusta Marie Antoinettesta iloisen teinin, joka yllättäen huomaa suurvaltapolitiikan ulottuvan aviovuoteeseenkin. Coppolan Marie on rikas tyttöraukka, joka haluaisi elää rokimmin kuin ympäristö antaa periksi. Epookin ja yliaikaisuuden harkittua jännitettä Coppola korostaa hyödyntämällä hilpeän vaikuttavana äänimaisemana muinaisen 1980-luvun cooleinta katu- ja goottirockia.

Hehkeän Marien itseilmaisua rajoittavat kruununperillisiä säälimättä odottava hovi ja sukupuolielämän sijaan enemmän nörttimäisiin harrastuksiinsa uppoava puoliso. Piruileva kasvutarina ei aivan lunasta matkan varrella kasaantuvia odotuksia, tarinan piiloanarkistinen kärki hiukan tylsyy matkalla kohti sopeutumisen suota. (TR)

Sofia Coppola: Marie Antoinette. Elokuvateattereissa 3.11. Neljä tähteä.

_______________

Tuomas Rantanen & Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Suo

Poliittinen luontotyyppi: Suomen maa-alasta jopa kolmannes on aikanaan ollut suota. Soista on suojeltu 13 prosenttia ja niistä valtaosa sijaitsee Pohjois-Suomessa.

Suo on luontoympäristö, jossa kasvien hajaantumistilassa olevista jäännöksistä muodostuu suoturvetta. Soita muodostuu vesien umpeenkasvamisen, tulvamaiden ja rämemetsien soistumisen sekä merenrannikoilla maankohoamisen seurauksena.

Suomi on suomaa. Suomen ja saamen sanat aapa ja palsa on jopa otettu kansainväliseen käyttöön kuvaamaan pohjoisia soita. Suomessa soita on raivattu pelloiksi ja kuivatettu ojittamalla metsämaaksi. Lisäksi suoturvetta nostetaan energiatuotannon tarpeisiin. Elävällä suolla taloudellisesti merkittävimmät kasvit ovat hilla, karpalo ja tekstiiliraaka-aineena käytettävä tupasvilla.

Suomen maa-alasta jopa kolmannes on aikanaan ollut suota. Soista on suojeltu 13 prosenttia ja niistä valtaosa sijaitsee Pohjois-Suomessa. Etelä-Suomen jäljellä olevista soista vajaa neljäsosa on ojittamatta. Erityisen harvinaisia ovat rehevät lettosuot, joita on suojeltu muun muassa kiistellyn Vuotoksen altaan alueella.

Maailmanlaajuinen suoasiantuntijoiden järjestö IMCG kokoontui heinäkuussa Suomeen. Tutkijat kehuivat suomalaista suoekologista tutkimusta, mutta huolestuivat suoluontomme tilasta. Edelleen vaikuttavat ojitukset ovat muuttaneet suoluontoa jopa kansallispuistoissa. Järjestö vaati Suomen hallitukselta, että luonnontilaisten suokohteiden luontoarvot turvataan muun muassa lopettamalla uudisojitukset, soiden vesitasapainoa heikentävät pohjavesihankkeet ja energiaturpeen nosto.

Suomen hallitus vastasi suotutkijoiden esityksiin tyrmäävästi esittämällä samaan aikaan eduskunnalle turpeen polton tukemista. Suoluonnolle ja vesistöille koituvien vaikutusten ohella turpeen energiakäyttö on kyseenalaista siksi, että turve on energiayksikköä kohden pahiten kasvihuoneilmiötä kiihdyttävä polttoaine.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton luonnonsuojelusihteeri.

Tapani Veistola

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voiman tv-liite

Televisio-ohjelmiston parhaimmisto!

Keskiviikkoisin Nelonen: Rooma. HBO:n ja BBC:n suurin panoksin yhteistuottama laatussarja tarjoaa mahtipuitteissa laadukasta kamarinäyttelemistä. Sarja onnistuu oudosti hukkaamaan psykologisen aikalaishorisontin ja muokkaamaan maailmanhistorian herkullisimmista dramaturgisista käänteistä yllättävän ponnetonta kerrontaa. Kaiken lisäksi sen kuvaama Rooman rappio tuntuu turhan kiltiltä tämän päivän tosi-tv:n rinnalla.

6.12. YLE TV2:Tuntematon Sotilas (Suomi, 1955) Kun muissa maissa itsenäisyyspäivänä poksautellaan ilotulitusraketteja ja kuohuviinipulloja, Suomessa pukeudutaan mustiin ja muistellaan sotia. Silti suomalaiseen kulttuurikaanonin kuuluva Edvin Laineen ohjaustyö on yhä Star Wreckin jälkeen toiseksi eniten maailmalla katsottu suomalainen elokuva. Se onnistuu välittämään Väinö Linnan tutkielman suomalaisuuden miehisistä mentaliteeteista tavalla, jonka kuuluu myös jokaisen globalisaatiokriittisen universaalipasifistin yleissivistykseen.

9.12. Yle Teema:Bertolt Brecht. Teemalauantain aiheena on vieraannuttamisvaikutusmetodistaan tunnettu teatterinero. Brecht muistetaan myös siitä, kuinka häpeämättömästi hän varasti materiaalia muilta tekijöiltä aina ystäväänsä Hella Wuolijokea myöten ja teetätti suuren osan kirjoitustyöstä henkiystävättärillään. Brechtillä on yhä sivuuttamaton paikansa teatteri-ilmaisun ohella maailmankirjallisuuden ja politiikan ymmärryksen todellisuuksissa.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Tanssi yhdistää

Ihmisen luonto: Usein oletetaan, että ihmisillä tanssissa on kyse lähinnä parinmuodostusrituaalista siinä missä muilla eläimillä on omat kiima-aikaan liittyvät vehtailutyylinsä.

Usein oletetaan, että ihmisillä tanssissa on kyse lähinnä parinmuodostusrituaalista siinä missä muilla eläimillä on omat kiima-aikaan liittyvät vehtailutyylinsä. Ihmisellä tanssiin silti liittyy syvempikin sosiaalipsykologinen ulottuvuus.

J.R. McNeill ja William H. McNeill esittävät kirjassaan Verkottunut ihmiskunta (Vastapaino 2005), että tanssi on kielen ja taiteen ohella yksi keskeisistä tekijöistä, joka erottaa ihmiset eläimistä. Tanssi on lisännyt ihmislajin kilpailukykyä siten, että se tuottaa sosiaalisten järjestelmien perustana olevaa yhteenkuuluvuutta.

Joku väkäleuka saattaisi huomauttaa, että tanssivathan vaikka yöperhoset iltataivaalla ja mehiläiset pesässään. Yöperhosten keikailu kuitenkin liittyy ensisijassa lisääntymisen itsekeskeiseen valmisteluun ja mehiläistenkin liikesarjojen funktio on kimppafiilistelyn sijaan kommunikoida muille, missä parhaat kukka-apajat sijaitsevat.

Sen sijaan ihminen on saattanut hakea sadetanssilla ryhmäterapiaa kuivuuskriisiin aiheuttamaan ahdistukseen tai lietsoa sotatanssilla joukkovoimaista taistelutahtoa. Pakanallisilla tanssibakkanaaleilla on saatu suuriakin yhteisöjä puhaltamaan yhteen hiileen. Samalla logiikalla voisi ajatella, että jos nykyajan firman pikkujouluissa on erityisen onnistuneet jortsut, firma takoo seuraavalla kevätkaudella mahtavaa tulosta.

Tanssi liittää yhteen myös osakulttuureita. Upseerikerholla tanssien kappalevalinnoilla vahvistetaan yhteisesti koettua arvokoodijärjestelmää siinä missä tahollaan punkkarit pogoavat, hevarit moshaavat ja räppärit räppäävät koko jenginsä voimalla.

Ehkä myös yhteisesti jaettu yrmeä tanssista kieltäytyminen voidaan tulkita jonkinlaiseksi symboliseksi tanssiksi.

Kun stadionyleisö tekee aaltoja, se lisää tanssinomaisella riitillä yhteenkuuluvaisuuttaan. Kun sitten jalkapallo-ottelun yleisön yhteinen piirileikki katkeaa kotijoukon pelaajan saadessa kintuilleen, yleisön keskellä yksilö hukkuu joukkoon ja kuuluisa fasismin massapsykologia herää eloon.

Toisaalta mielenosoittajien sambakulkueet ja kadunvaltaajien streetpartyt ovat erityisen hyviä esimerkkejä siitä, kuinka vielä nykyään tanssin yhdistävää voimaa voidaan ottaa aktiivisesti poliittisesti haltuun.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voima testaa keittokirjat

Elämä keittokirjan kanssa on helpompaa. Silloin ei aina tarvitse syödä purkkiruokaa eikä tilata pitsaa.

Elämä keittokirjan kanssa on helpompaa. Silloin ei aina tarvitse syödä purkkiruokaa eikä tilata pitsaa. Keittokirjoissa on usein myös kivoja kuvia. Testissä on arvioitu neljän keittokirjan tyyliä ja laatua. Kirjoista on lisäksi laskettu niiden vegaanisuusprosentti.

Mullasta erkaantuneille

Jos käsityksesi perunasta koostuu ainoastaan ranskiksista ja pakastetuista pariisinperunoista, on aika upottaa kynnet multaan. Pieni perunakirja lähtee keittämisen alkeista, sen avulla perunaan uskaltaa tarttua kauemminkin kattilan äärestä poissa kärvistellyt kaupunkilainen.

Parhaimmillaan perunakirja lienee yläasteen kotitaloustunneilla perunoita koskaan keittämättömän kädessä. Syysaamun kuulaudessa pikkuoppilaat saavat perunaherätykset, ryhtyvät viljelemään maata ja puolustamaan perunan paikkaa kylmässä ja sydämettömässä maailmassa, jossa kenelläkään ei ole enää aikaa kuoria itse perunoitansa. Kirjasta huokuu keskustalaisuus.

Pienenpieni Pieni perunakirja on tiivis. Perunakirjaan tarttuminen ei perusresepteillä ole kovin houkuttelevaa. Kirja keskittyy pelkkään asiaan, itse pottuun.

Kirjan 37 reseptistä suoraan vegaanisia on 12 kappaletta. Suuri osa on kuitenkin helposti vegaaniutettavia, perunamuusiin voi käyttää kasvismaitoa tai sitten keitinlientä.

Muuten: perunaleivoksissa ei oikeasti ole perunaa, ne on vaan sen muotoisia. Mikä pettymys!

Riitta Mustonen (toim.): Pieni perunakirja. Maahenki 2006. 32 vegaani-%

Supersankariksi halajavalle

Valkokankaan herkkuja on suunnattu sosiaalisesti alkeellisille henkilöille, jotka ovat viettäneet liian monta iltaa pimeässä. Nyt leffanörtille on oiva opus, joka ohjastaa läpi illan, johon kuuluu muutakin kuin maltan ristin tasainen raksutus.

Kirja voisi sisältää reseptien ja elokuvatiivistelmien lisäksi kädestä pitäviä ohjeita tyyliin: “Deittivinkki: Ehdota, että katsotte yhdessä Kummisedän ja valmista Clemenzan pastaa. Muista sytyttää kynttilät, ja ilta on suksee!” Oi, mikä tunnelma!

Jari Keräsen ja Timo Malmin kirja on hieno ja idea mahtava. Tekijät itse ihmettelevät, miksei kukaan muu ole kirjaa aiheesta tehnyt aiemmin. Liityn ihmettelijöiden joukkoon!

Vegaani iloitsee kirjan yhdestä reseptistä, paistetuista vihreistä tomaateista.

Kahteenkymmeneen reseptiin ei kaikkia ruokaelokuvia ja elokuvaruokia mahdu. Jään odottamaan – kasvispainotteisempaa, pliis! – jatko-osaa.

Jari Keränen & Timo Malmi: Valkokankaan herkkuja. Otava 2006. 5 vegaani-%

Vegaanin ystäville

Jos ystäväpiirissäsi on vegaani, etkä voi ymmärtää häntä lainkaan, kannattaa sinun tutustua Härkäpapua sarvista -kirjaan. Se on todella hyvä paketti perustietoa kasvisruokavalion etuisuuksista. Sinun ei tarvitsisi aina kysyä, että “miks oot vegaani? Entäs jos asuisit vuorella ja siellä vois syödä ainoastaan jakkia, niin söisitkö sitä?” Tämän kirjan luettua keskustelussa kanssasi voisi päästä seuraavalle tasolle.

Kirjassa ei ole muita valokuvia kuin kannessa kuva pötkylöistä härkäpavuista, sinne tänne sijoitellut kuvitukset ovat melko valjuja. Reseptejä on älyttömästi. Saattaa olla että sekosin laskuissa, mutta näyttää siltä, että niitä olisi 243. Melkein yksi resepti päivälle, vau! Reseptit on myös kategoroitu hauskan informatiivisesti. Esimerkiksi Pääruuat-kohdassa ruokia löytyy talvi- ja satokaudelle ohjeet erikseen. Lähiruuan painotus on kaunista, sitä pitää kaikkien suosia!

Inna Somersalo, Päivi Mattila, Hanna Tuomisto & Henri Haimi: Härkäpapua sarvista. Herkullista kasvisruokaa läheltä. Multikustannus 2006. 100 vegaani-%

Niille, jotka kieltäytyvät leipomisen iloista muka liian kiireisinä

Kiireiset ihmiset ostavat pullansa pakasteesta tai kiskalta. Se on tylsää. Niissä pullissa ei maistu kuin tyydytetyt rasvat ja monityydyttämättömät unelmat. Kiireen kurimuksessa eläville on suositeltava Kisatytön keittiötä, jossa 21-vuotias neito Maija Honkanen kirjoittaa ruokapäiväkirjaa. Samalla Honkanen kertoo elämästään vuonna 1952. Hän on juuri valmistunut Aitoon emäntäkoulusta ja elää Helsingissä ja välillä maalla Hämeenlinnassa. Kuinka paljon mahtuukaan yhteen vuoteen! Kaiken puuhailun ohessa vielä väännetään hiivalimppua, säilötään kurkkuja ja maistetaan uutukaisia greippejä! Kisatyttö on pullantuoksuinen, mutta määrätietoinen ja valmis työskentelemään myös kodin ulkopuolella. Ottakaapa siitä mallia!

Kisatytön keittiö on jatkoa Isomummin keittiö – ja Jazztyttö keittää -kirjoille. Aiemmissa kirjoissa on pidetty ruokapäiväkirjaa vuosina 1896 ja 1928. Kirjan kuvitukseen on käytetty ihania vanhoja mainoskuvia ja lehtien kansia vuodelta 1952!

Kirjassa on 133 reseptiä. Ainakaan vegaani ei ilahdu sillivanukkaasta, ehkä joku muu historianhuuruissa erehtyy kokeilemaan moista.

Hanna Pukkila: Kisatytön keittiö. Maija Honkasen ruokavuosi 1952. Helmi Kustannus 2006. 18 vegaani-%

Hannele Huhtala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Yksinäinen sukupolvi

Sukupolvinäytelmässä 1970-luvulla syntyneitä individualisteja yhdistää itku, masennus ja yksinäisyys.

Tamperelaisen Teatteri Siperian harjoituksissa hiotaan sukupolvinäytelmää Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu. Kollektiivitajunnasta ryhmäteatterin keinoin syntynyt näytelmä luo karikatyyrin taiteilijoiden omasta kolmeakymppiä lähestyvästä sukupolvesta.

”Mietimme dramaturgi Marjo Niemen kanssa, keitä me 1970-luvun lopulla syntyneet olemme. Aluksi ajattelimme, ettei meitä individualisteja yhdistä mikään”, ohjaaja Saana Lavaste muistelee alkuvaihetta.

Sukupolven stereotyyppi kirkastui tarkastelemalla omaa ikäpolvea osana sukupolvien jatkumoa. Näytelmän teemaksi kiteytyivät sukupolvilta seuraaville annettavat lahjat ja niiden vastaanottaminen.

Vuorosanat kaikuvat korkeassa harjoittelusalissa, kun keskiluokkaista elämää tavoitteleva pariskunta, leskeksi jäänyt marttyyri ja rahoillaan leveilevä pyrkyri kiistelevät siitä, kuka saa ostaa ylikalliin, sulamispisteessä olevan iglun. Omaa napaa tuijottavien materialistien väittelyssä lyödään sanoilla ja laukuilla. Kiinteistövälittäjän hiippailtua syrjemmäksi varakkain teilaa muut – ja nauttii tilanteesta täysillä.

”Isovanhemmat ovat antaneet meille lahjana itsenäisen maan ja vanhemmiltamme olemme saaneet hyvinvointiyhteiskunnan. Näiden valtavien lahjojen kääntöpuolena on ekokatastrofi ja äärimmäinen kuluttaminen”, Lavaste kiteyttää.

Saavutuksillaan ylpeilevät vanhemmat eivät voi ymmärtää, miksi aikuistunut sukupolvi on kiittämätön ja voi pahoin. Lavaste arvelee suurten -ikäluokkien odottavan, että heidän jälkikasvunsa tavoittelee onnellisuutta samallatavoin kuin he – työtä tekemällä ja rahaa tienaamalla.

”Meidän sukupolvi on ahdistunut lapsuuden luontodokumenteista, joissa sen ihanan leopardilajin kerrottiin aina lopuksi kuolevan sukupuuttoon. Me tiedetään, että on kiva lentää Intiaan, mutta tiedostetaan myös, ettei maailma kestä, jos kaikki tekee niin”, Lavaste kuvailee ympäristötietoista sukupolveaan.

Vanhempiensa materialististen odotusten ja tuhoutuvan ympäristön ristipaineessa 1970-luvun lapset masentuvat ja sairastuvat. Ohjaaja pahoittelee, että vanhemmat sukupolvet kokevat lastensa pahoinvoinnin ilkeytenä.

”Yhteiskunta perustuu nyt mahdottomuuden lakiin, että kaikki kasvaa jatkuvasti. Kehitys ei voi jatkua koko ajan. Talous ei voi koko ajan kasvaa. Olisi ihanaa elää sellaisessa yhteiskunnassa, joka voisi rakentua nollakasvun varaan”, Lavaste unelmoi.

Saana Lavaste uskoo sukupolvensa jakautuvan voimakkaasti kahtia. Vanhempiaan jäljittelevien 25-vuotiaiden uraohjusten vastakohtana hän näkee vaihtoehtoja etsivät ihmiset, joiden elämä ei ole vakiintunut vielä 40-vuotiaanakaan. Näytelmässä vaimonsa hylkäämä mies on tyyppiesimerkki vanhempiensa odotusten mukaan elävästä ihmisestä.

”Susta siis niinku tuntuu että sua vituttaa kun mä en niinku suostu muuttamaan pois. Ja susta niinku tuntuu, ettet sä niinku halua koskea mua, kun mä kuvotan sua”, näytelmän mies toistaa vaimonsa tuntemuksia kauhtuneessa flanellipaidassaan.

Mies haluaa uskoa parisuhdekirjan harjoitusten pelastavan repeilevän liiton, vaikka tietää, että vaimon uusi rakastaja on jo muuttamassa taloon. Edes lupaukset hieronnasta ja kesämökin rakentamisesta eivät käännä vaimon päätä. Ennen kaikkea miestä huolestuttavat lasten kohtalo sekä äidin mielipiteet.

Kilpailuyhteiskunta tuottaa ohjaaja Saana Lavasteen mielestä yksinäisyyttä ja stressiä. Omistaminen ja materialismi lisäävät yksinäisyyttä hävittämällä yhteiskunnasta yhteisöllisyyden konkreettisella tasolla.

”Kun kaikilla on omat autot, pyykinpesukoneet ja televisiot, ihmisten ei tarvitse jakaa mitään. Näin vältytään kohtaamisilta, mikä tekee meistä neuroottisia ja burnoutisia”, Lavaste väittää.

Itsekin yhteisössä asunut ohjaaja suosittelee yksinäisyyden lääkkeeksi yhteisöelämää. Yhteisö on hänen mielestään ”todellinen yhteiskunta”.

Ristiriitaisen yhteiskunnan tuottama jakomielinen persoona kiteytyy Zazassa, joka halveksuu kalliiden asuntojen ja design-tuotteiden perässä juoksevia työnarkomaaneja, mutta on itse samanlainen.

”Äiti tietää, että sulla on syntymäpäivä. Äiti lupaa antaa sulle lahjan huomenna,” vuoden yrittäjäpalkinnon pokannut Zaza selittää puhelimessa ennen kuin hän nousee karaoke-korokkeelle horjuvin askelin. ”Material girlin” sanat kaikuvat hajanaisesti hilpeän pikkujouluväen kannustaessa. Vain työkaverit jäävät ylläpitämään menestyksen kulissia, kun loppuun palanutta, itkevää Zazaa kannetaan korokkeelta.

”Me olemme väsynyt ja sairastava sukupolvi. Näytelmän Zazakin on väsynyt koska pyrkii olemaan samaan aikaan uraohjus ja äiti”, Lavaste analysoi. Teatteri Siperian poppoosta kenelläkään ei ole vielä lapsia. Silti ohjaajalla on teoria siitä, mitä heidän sukupolvensa lahjoittaa lapsilleen.

”Ehkä meidän sukupolven lahja seuraaville onkin tunteiden käsitteleminen. Meidän sukupolvi kuplii masennusta, ahdistusta ja itkua menneidenkin sukupolvien puolesta.”

Kaikki se rakkaus mikä sinulle kuuluu ensi-illassa 6.10. Teatteri Siperian esitykset Tampereella Ahaa Teatterissa.

Sabina Mäki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lähi-itää oopperassa

Jotkut asiat ovat eurooppalaisessa kulttuurissa aina läsnä. Yksi on suhde itään ja islamiin, ja se näkyy myös oopperalavalla.

Jotkut asiat ovat eurooppalaisessa kulttuurissa aina läsnä. Yksi on suhde itään ja islamiin, ja se näkyy myös oopperalavalla.

Vuonna 1780 Mozart sävelsi Zaiden, oopperan kahdesta nuoresta eurooppalaisesta, jotka ovat turkkilaisten orjina ja rakastuvat toisiinsa, yrittävät paeta, mutta jäävät lopulta kiinni. Teos jäi Mozartilta syystä tai toisesta keskeneräiseksi. Siitä puuttuvat alkusoitto, resitatiivit ja finaali.

Kun Salzburgin musiikkijuhlilla esitettiin kesällä kaikki Mozartin oopperat, Zaideen tilattiin täydennys israelilaiselta Chaya Czernowinilta. Syntyi kahden esityksen kokonaisuus, jonka kahdessa rakkaustarinassa asettuvat vastatusten valistuksen ja jälkimodernin arvot. Mozart uskoi erilaisten ihmisten ja ryhmien kykyyn elää rauhassa, jälkimodernissa usko on taas alkanut horjua. Czernowinin Adama kertoo israelilaisen naisen ja palestiinalaismiehen rakkaustarinan.

Adama on paralleeli, rinnakkaisteos Zaidelle ja se tapahtuu nykyajassa”, kertoo säveltäjä Czernowin.

Zaiden ja Adaman kohtaukset esitettiin vuorotellen. Zaiden libretto on köykäinen orientalistinen rakkaustarina, mutta Adama on juuri niin synkeä kuin Lähi-idän tilannekin. Adaman parin suhde on mahdoton yhteisön vihan vuoksi, rakkaudella on tilaa juuri sen verran, kun kansanryhmien keskinäiset välit sallivat.

Chaya Czernowin on käyttänyt Adaman tekstissä alkuperäisestä libretosta irrottamiaan sanoja. Muuta kuin kuluneet rakkaustarinoiden sanat päähenkilöillä ei ole toisilleen sanottavanaan.

”Käytin sellaisia sanoja kuin taivas, aurinko, työ, veri ja maa, ja siirsin ne toiseen yhteyteen. Ne saavat siten uusia merkityksiä.”

Sattuma tai ei, mutta veri ja maa olivat kansallisosialistisen ideologian keskeisimpiä metaforia. Ja verta riittää. Rakastavaiset kivitetään, sillä yhteisöt pitävät heitä pettureina.

”Se onkin raain kohtaus koko teoksessa, eivätkä kuulijat voi olla reagoimatta tunteella. Ensi-illassa muutamat kävelivät ulos, lopussa osa buuasi, jotkut huusivat bravoa. Adama on paikoin vulgaari tai jopa brutaali teos”, sanoo Czernowin, joka ei vaikuta lainkaan yllättyneen työnsä vastaanotosta.

Turkkilaiset edustivat Mozartin aikana vierasta, ei-kristillistä kulttuuria ja toiseutta. Heihin oli soveliasta sijoittaa niin uhkia kuin toiveuniakin. Mozartin aikoina Välimerellä purjehti sen ajan terroristeja eli merirosvoja, joten uhka joutua orjaksi oli todellinen.

Zaiden pahis on sulttaani Soliman, joka toisen näytöksen alussa huutaa Mahometia avukseen ja manailee hirmuista kidutusta karanneille orjilleen, sillä hänkin on iskenyt silmänsä Zaideen. Ooppera on aivan viime vuosiin saakka ollut melko eurosentristä.

”Kyllä, onhan Madame Butterfly aika kolonialistinen, samoin Turandot tai Taikahuilu orjineen ja mustine pettureineen. Ei ollut pelkkä sattuma, että juuri minua pyydettiin mukaan Zaideen. Mukaan haluttiin joku ei-eurooppalainen. Idea lähti ohjaaja Claus Guthilta, hän halusi saada uutta näkökulmaa Zaiden tarinaan”,

Kahden teoksen illassa Zaide ja Adama nähdään vielä tänä syksynä Baselissa ja Montpellierissa. Tukholmaan se lienee tulossa parin vuoden sisällä.

W.A. Mozartin Zaide Suomen Kansallisoopperassa lokakuussa 14.10. alkaen.

Gerry Birgit Ilvesheimo

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Pirunpalkeiden pelimanni

Helsinki, Kurikka, Aosta, Finisterre, Kuortane, Kauhajoki, Sääksmäki, Quebéc. Haitaristi Markku Lepistö kulkee maailmaa ja soittaa jatsia vain salaa.

”Oli perunan nostoaika, kun helsinkiläinen taksikuski, jolla oli mökki siinä meidän kotitien varrella Kuortaneella, tuli käymään. Vuosi oli 1969 ja sillä oli mukanaan haitari. En tiedä, mistä syystä se toi sen meille”, nykyisin Värttinän ja Doina Klezmerin riveistä tuttu Markku Lepistö muistelee haitarin soiton alkuaikojaan.

Istumme Sääksmäen Visavuoren kansallisromanttisessa pihapiirissä, perunan nostoaikaan, enkä voi olla ajattelematta kiitollisena Helsingin taksikuskeja. Isoveli soitteli mieluummin kitaraa ja haitari-innostus iski 6-vuotiaaseen Markkuun.

”Haitaria pidettiin minulta piilossa. Se nostettiin aina kerrossängyn yläsänkyyn, että en hajottaisi sitä. Heti kun silmä vältti, kävin sen jotenkin hakemassa ja rupesin salaa soittamaan”, Lepistö myhäilee.

Jossain vaiheessa vanhemmat kuulivat, kun heidän poikansa harjoitteli korvakuulolta radiosta ja veljeltään kuulemiaan biisejä ja antoivat tämän soittaa haitaria luvan kanssa. Muutamaa vuotta myöhemmin viulisti-isä vei Markun paikallisen pelimannin Aarne Latvamäen oppiin.

Kesän kynnyksellä toisen soololevynsä Polku julkaissut Lepistö keikkaili Kaustisella ensimmäisen kerran vuonna 1972. Lepistölle kansanmusiikkijuhlat merkitsevät kuitenkin muutakin kuin kesän kohokohtaa.

”Kansanmusiikkijuhlat alkoivat vuonna 1968 ja muutama vuosi sen jälkeen Konsta Jylhä ja Kaustisen Purppuripelimannit myivät kultalevyn ja kävivät keikalla Turun Ruisrockissa. Näitä vuosia pidetään virstanpylväänä kansanmusiikin muutokselle: kansanmusiikista tuli esittävää musiikkia”, Lepistö kertoo.

”Sekin on kiinnostavaa, että kansalais- ja työväenopistojen verkosto perustettiin Suomeen samoihin aikoihin, kun Kaustinen alkoi. Koska opistot olivat aikuisten opiskelua, kansanmusiikki sopi siihen hirveän hyvin. Suomihan oli sen jälkeen täynnä purppuripelimanneja”, hän jatkaa.

Sibelius Akatemiassa opiskelleen ja opettaneen Lepistön puheessa toistuu kansanmusiikin muuttuminen esittäväksi taiteeksi tai musiikiksi. Ehkä Emil Wikströmin ateljeen paanukaton tervantuoksu limittää vuosisadat mielessäni. Alan nimittäin epäillä, että Lepistö on onnistunut elämään aikana, jolloin kylänraiteilla soitettiin ja laulettiin ja navetan ylisillä pistettiin tanssiksi.

”Jos nyt ajattelee lapsuuttani, niin ei se sellaista kansallisromanttista touhua ollut, että mennäänpä nyt soittelemaan. Oli jotain kyläjuhlia, syntymäpäiväjuhlia tai mitä tahansa muita juhlia, joissa oli musiikkia”, Lepistö virnistää.

Kansanmusiikki on vähitellen siirtynyt kylän juhlista kohti yhä massiivisempia lavoja mutta Lepistö ei kuitenkaan vaikuta haikailevan vanhojen aikojen perään:

”Entisaikoina kansanmusiikilla oli konteksti, missä se eli. Musiikki ei ollut esittävää, vaan osa elämää ja osa tunteita, jotka liittyivät vaikka häihin tai kuolemaan. Nyt kun musiikista on tullut esittävää taidetta, voi ajatella, että se on nytkin osa elämää. Osa elämää on se, että sitä kuunnellaan”, Lepistö muotoilee.

Puhumme hetken suomalaisen arkaaisuuden ja intialaisen Bollywood-musiikin yhdistelmästä Lord of the Rings -musikaalissa ja kansanmusiikin herättämistä agraarisista mielikuvista. Maaseutu kiinnostaa muutenkin. Käy ilmi, että olemme sattumalta Lepistön kanssa pari vuotta aiemmin kiinnostuneet samoista myynnissä olleista maalaistaloista. Kuuluvatko pelimannit maaseudulle?

”Kaupungeissa on ollut jonkin verran pelimanneja, mutta kyllä huomattavasti paljon enemmän on ollut maaseudulla asuvia. Ja kyllä minullakin musiikki syntyy maaseudulta tai maaseudusta, vaikka ennen tänne muuttoa asuinkin kaksikymmentä vuotta pääkaupunkiseudulla”, Sääksmäelle asettunut muusikko miettii.

Lepistön ensimmäinen soololevy, vuonna 2001 ilmestynyt Silta, sai alkunsa Värttinän lentomatkoilla penkkirivissä Lehti-Lepistö. Basisti Pekka Lehti tuotti levyn ja toimi muutenkin inspiroijana ja hyväntahtoisena patistelijana levyn teossa. Silta ja toinen soololevy Polku ovat onnistuneet kääntämään monet haitarimusiikki-on-hanurista- mielipiteet uuteen uskoon. Levyiltä puuttuu tyhjänpäiväinen hilipatiheijaa-meininki mutta toisaalta Lepistö ei taio haitarista esiin ainoastaan melankolisia sävyjä.

”Tähän asti on ollut tarve tehdä omanlaista musiikkia. Ettei vaan tyydy toistamaan trad-biisejä, vaan haluaa viedä musiikkia johonkin suuntaan”, Lepistö itse kuvaa soolo-projektiaan.

Omanlaisuus tarkoittaa pohjana olevaa suomalaista kansanmusiikkia yhdistettynä mausteisiin, joita Lepistö on matkoillaan haalinut, tai jotka vain ovat tarttuneet takin liepeisiin. Erityisesti kanadanranskalaisten, Quebécin alueen entisten siirtolaisten tapa soittaa yksirivistä haitaria on avannut uusia maailmoja. Toisaalta omaleimaisuus on ehkä seurausta myös halusta kertoa jotakin.

”Aluksi minulla on jokin idea tai ajatus, eikä sen välttämättä tarvitse olla mikään fyysisesti olemassa oleva paikka”, monia paikkakuntien mukaan nimettyjä kappaleita säveltänyt Lepistö kuvailee.

”Voi siinä vilahtaa maisemat, mitä on nähnyt matkojen varrella. Ja ne tunnelmat, se ympäristö, missä on ollut”, hän jatkaa.

Poutaisen oloinen haitaristi suhtautuu soittimeensa mukavalla kepeydella, mikä kuuluukin haitarinsoiton historiaan. Haitarihan on ollut aikanaan hieman kyseenalainen soitin, onhan siinä ”pirun palkeet”.

”Nimitys liittyy varmaan kristillisyyteen. Haitaria pidettiin aikoinaan erittäin synnillisenä soittimena. Kun haitari tuli Saksasta Suomeen 1800-luvun loppupuolella, se syrjäytti perinteiset pelimannisoittimet kuten viulut ja klarinetit. Haitarihan on siitä loistava, että kuka tahansa pystyy nopeasti oppimaan alkeet ja soittamaan tansseissa. Siinä on kova ääni, mikä tietysti auttaa aina. Kovaääniset pääsee esille.”

Doina Klezmer 10 vuotta: Doina Klezmer feat. Aija Puurtinen 26.10. Turku Klubilla.

Teija Kaarakainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lukijaposti

Voiman lukijoilla on taas asiaa!

Huommenta vuoan!

Onpa virkistävää lukea Voimaa! Siinä aivan voimmaanttuu toen teolla. Kiitokset pääkirjoituksesta, kirja-arvosteluista ja monista muista upeista jutuista. Foxy Lady oli paras juttu. Kiitos siitä. Kaikkea hyvää syksyyn ja voimmaa vuoan!

Pirkko Nuutinen

_______________

Itketti ja hymyilytti

Kiitos jutusta ”Kettu naiseksi”, jossa 92-vuotias Salme Vuorinen kertoo elämästään ja aktivismistaan. Aivan mahtava juttu, jota lukiessa itketti ja hymyilytti monta kertaa.

Salmen ja hänen kaltaisensa urheuden takia meidän on jatkettava taistelua oikeudenmukaisemman yhteiskunnan puolesta, kohtaammepa millaista vastustusta tahansa.

Riina Simonen, Tampere

_______________

Juttuideoita roskalehdelle

Koska tässä teidän roskalehdessä on jutut seuraavista aiheista.

1. Pohjois-Korean nälkään kuolevista lapsista?

2. Entäpä Unkarin kansanousuun johtaneista syistä?

3. Jasser Arafatin ja muiden palestiinalaisterroristien natsimyönteiseistä lausunnoista?

4. Stalinin suunnitelmista suomalaisten suhteen sen jälkeen, kun Suomi oli vallattu?

5. Evoluution ja homouden välisestä ristiriidasta?

6. Ulkoministeriön Lähi-itään (palestiinalaisterroristien tukemiseeen) syytämien rahojen loppukohteesta?

7. Koska ajattelitte vaihtaa lehtenne nimeä ? (Nimi ei anna oikeaa kuvaa sitä perinteisestä selkärangattomasta paskahousuporukasta joka teitä kannattaa.) Tai lakkauttaa se kokonaan?

Olisitte kysyneet lehtenne kannessa olleelta vanhalta kommarinaiselta, että miltä tuntuu kuin koko elämä on mennyt hukkaan puolustaessa kuollutta aatetta!

Nimimerkki Kyösti

_______________

Tyhmyyden huippu

Voi hyvänen aika tätä tyhmyyden huippua, niin järkyttävää kuin toimittajan murha onkin, niin laulu henkilölle josta 99 prosenttia Suomen kansasta ei ollut kuullutkaan, ja hänen murhansa jälkeen ainoa maa missä toimittajat ovat kirjoittaneet hänestä sivukaupalla on Suomi, Eurooppalaiset laatulehdet ovat kyllä kirjoittaneet ja tuominneet murhan mutta tälläistä suoranaista Jeesustelua asian tiimoilta on esiintynyt vain Suomessa, mutta kysymys kuuluukin, oliko Anna Politkovskajan teksti aina 100 prosenttisesti oikeaa?

En ole yhtään herra Putinin tukija, mutta eikö Suomalaisen demokratian tapana ole että syytön kunnes toisin todistetaan. Kannattaa myös miettiä jos Anna oli niin merkittävä henkilö niin miksi ihmeessä Putin tapattaisi Annan koska teidän version mukaan hän saa koko maailman tuomion murhasta, tuskin kukaan on niin tyhmä, että uskoo moiseen kuin suomalainen ns. toimittaja.

Seppo Laine

_______________

Uuden ajan kynnyksellä

Upeata, olen täydellä sydämellä ajatustenne ja toimintanne kanssa.

Lataan ja maksan ja soitan. Voiko parempaa mielenilmaisua ollakaan.

Kiitos teille ja voimia elämäänne.

Birgitta Cande

_______________

Ei tupakoivia kuviin

Voiman tilaajana olen hyvin pettynyt siihen, että Voiman 7/06 kannessa henkilö poltteli tupakkaa, kuten myös sivulla 44. Kun jo tiedetään tupakan yhteys terveyteen ja sademetsien tuhoamiseen, niin millä perusteella henkilöt polttelevat lehdessänne, ja näyttävät mallia itseään etsiville ihmisille? Ettäkö noin sitä kuuluisat ja arvostetut ihmiset tupakoivat?

Ala-asteikäiset serkkuni jäivät isättömiksi, kun syöpä pikkuhiljaa nakersi heidän tupakoijaisänsä kuoliaaksi. Kahdestaan kävivät lapset hautajaisten jälkeen isänsä haudalla.

Haluaako joku muu tarjota saman kokemuksen lapsilleen?

Julkaiskaa vielä yksi kuva tupakoitsijasta, niin irtisanon tilaukseni.

Ossi Vertainen

_______________

Räkäiset naurut

Mahtava lehti tarjoaa räkäiset naurut joka ikinen kerta! Oikea vitsikirja, voittaa haisunäädän mikroaaltouunissa ihan helposti!

Älkää vain lopettako, lisää Jukka Vuoriota kiitos.

Nimimerkki JP

_______________

Kaikki sen tiesi

On aina iloinen asia saada Voima tänne ulkomaille. Kiitos kiintoisasta kirjoituksesta ”Kettu naiseksi”. Kirjoituksessa kerrotaan, että ”Vuorinen selvisi hengissä Koveron keskitysleiriltä, joka on kadonnut suomalaisten tietoisuudesta vuosikymmeniä sitten. Edes leirin nimestä ei ole varmaa tietoa. Lähteitä on vähän, joissakin niistä leirin nimi on Koveri”.

On tietysti tulkinnanvarainen asia, mikä on ”suomalaisten tietoisuus”. Mutta ainakin Suomen suurin sanomalehti on kertonut tästä vankileiristä. Tietokonehaku leirin oikealla nimellä Koveri olisi kertonut, että HS julkaisi koko sivun kuvitetun jutun 17. lokakuuta 1993 sen jälkeen kun oli entisten vankien kanssa käynyt leirin paikalla Aunuksen Karjalassa.

Monissa kirjoissa on kerrottu Koverista. Entisistä vangeista ainakin Nestori Parkkari ja Taito Tiihonen ovat julkaisseet muistelmakirjat leiriltä. Toki tiedän yhtä hyvin kuin muutkin Voiman lukijat, etteivät kaikki kirjat saa Suomessa julkisuutta ja yllä myyntimenestykseen. Hieno juttu, jos Like todella on julkaissut muistelmakirjan Koverista, kuten Voima kertoi.

Jukka Rislakki, Jurmala

_______________

Voima

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Levyt

Levyt

Saddhujen matkassa. Pelle Miljoonan uusimman levyn Arambolin liikuttavista ja romanttisista tarinoista tulee mieleen kaksikymmentä vuotta sitten ilmestynyt Pellen romaani Buddha Blues, jonka vaeltavan machon uho on nyt pehmennyt kaipuuksi ”tyttöä” kohtaan, joka valitsee ”tuhat unelmaa”, vaikka ”tänä yönä voisit saada miljoonan!”

Jonkinlainen ponnettomuus vaivaa levyä ja osa lauluista olisi todellakin ansainnut tulla äänitetyksi verkkovirran piirissä. Ymmärrän kyllä pyrkimyksen nuotiotunnelmaan.

Levyllä matkataan myös treffeille Kathmanduun ja tiedostetaan Nepalin poliittinen kriisi ja inhimillinen hätä, ”Buddha hymyilee, mut ei leipää jaa.”

Ärsyttävästä maailmanmusiikkijolkotuksesta ja goalaisesta leväperäisyydestä huolimatta levy on aivan ihana! (MJ)

Pelle Miljoona & Rockers, Arambol. Stupido 2006. Neljä tähteä.

_______________

Purkitettua liveä. Edelliskesänä istuskelin ystäväni synttäripiknikillä Helsingin Lenin-puistossa. Paikalle tullut Mr. Moonhead – Valkyriansin kosketinsoittaja – vastaili kiltisti uteluihini tulevasta Valkyrians-pitkäsoitosta. Se oli tulossa ihan pian, melkein kannatti aloittaa hengityksen pidättäminen. Lähellä oltiin.

Nyt reilua vuotta myöhemmin luvattu levytys on käsissäni ja voin hengähtää helpotuksesta, sen verran hyvä kyseinen levytys on.

Eläimellisestä live-esiintymisestä tunnetun yhtyeen hengentuotteen purkittaminen ei aina ole helppoa. Vuoden 2004 Miracle-EP:tä Herra Kuupää arvosteli siitä, että studiossa otettiin vähän liikaakin nuottiöljyä ja siksi tuotos oli hieman lepsu. Tiedä sitten, mutta uutukaisella ei löysyydestä ole tietoakaan. Tiukkaa ska-rocksteady-2-tone -humppaa ekasta raidasta vikaan. (JT)

The Valkyrians: High and Mighty. Fat Belt Records 2006. Viisi tähteä.

_______________

Musiikkia uudistamassa. Vuonna 1996 DJ Shadow julkaisi Endroducing-esikoisensa, joka mullisti näkemykseni hip-hopista. Omituisiin funk-, soul-, elokuva- ja mainos-sampleihin nojannut instrumentaali hip-hop yllätti.

Kuluneen kymmenen vuoden aikana herra onkin sitten julkaissut vain kolme studiolevyä ja odotukset uudelta levyltä olivat luonnollisestikin katossa. Yllätys oli luvassa, kun uudella The Outsider levyllä Shadow ei uudistakkaan hip-hopia vaan tarjoaa yhdistelmän erilaisia musiikkityylejä.

Edellisillä levyillä musiikkityylejä sekoitettiin kappaleiden sisällä. Uudella levyllä kappaleet edustavat selkeästi hyphyä, rockia, folkia sun muuta. Yllättävää onkin tyylien saumaton yhteensovittaminen. The Outsider ei mullistanut hip-hoppia, mutta muistuttaa siitä, että hyvä musiikki iskee tyylistä riippumatta.(JT)

DJ Shadow: The Outsider. Island 2006 Neljä tähteä.

_______________

Positiivisia sooloja. Kesän ilonlähde oli Thom York. Radioheadin viimeisin levy oli niin masentava askel kohti tavanomaisuutta, etten odottanut paljoakaan sen keulamiehen soololevystä. Seesteinen levy osoittautui kuitenkin muuksi kuin Radioheadin kitararokin suuntaan tekemäksi korjausliikkeeksi. Pulppuilevan hypnoottinen syke todisti, että Radioheadin taantuma ei johtunut Yorkista.

Myös Giant Robotin pari edellistä levyä ovat tuottaneet hienoisen pettymyksen, Tuomas Toivosen kipparoima yhtye on tarjoillut vähän turhan lepsua himmailua. Tuoreella soolollaan Toivonen onkin tehnyt loistavan pesäeron emoyhtyeen tuotantoon ja hionut musiikkinsa entistä minimaalisemmaksi elektroniseksi kokeiluksi.

Eläköön sooloilut, eläköön omapäisyys. (JT)

Thom Yorke: The Eraser. XL Records, 2006. Tuomas Toivonen: New Album. Stupido 2006. Viisi tähteä.

_______________

Breakbeatia pyhältä maalta. Irakilaiset veljekset Wamid ja Naufalle muuttivat nuorina Ranskaan ja imivät vaikutteita länsimaisesta musiikista ja klassisesta arabialaisesta musiikista.

Irakilaisia juuriaan länsimaiseen musiikkiin yhdistelemällä syntyi erikoinen lopputulos, jonka voisi lokeroida Oriental breakbeat -otsikon alle. Syntymämaan miehitys ja vieraassa maassa varttuminen näkyy sanoituksissa. Viesti tulee läpi, pax pax ja suvaitsevaisuutta kiitos.

Elnar-albumilla turistaan englannin ja ranskan lisäksi myös arabiaksi. Nämä yhdistettynä Lähi-idän perinteisiin instrumentteihin länsimaisen breakbeatin päällä muistuttavat, että alue, joka näkyy meille konfliktien riivaamana painekattilana voi myös tarjota kulttuurinautintoja. Nautintoja, jotka parhaimmillaan voivat rakentaa siltoja idän ja lännen välille. (JT)

Aïwa: Elnar. Wikkid Records 2005. Neljä tähteä.

_______________

Mervi Jylhämö & Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

My tag, a Work in Progress

Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon.

Tunnustan rikkovani tietoisesti ja säännöllisesti vuonna 2003 voimaan tulleen järjestyslain 13. pykälää. Siinä todetaan, että ”spraymaalien ja muiden toisen omaisuuden töhrimiseen hyvin soveltuvien maalien tai muiden aineiden hallussapito yleisellä paikalla ilman hyväksyttävää syytä on kielletty”.

Liikun miltei päivittäin Helsingin Punavuoressa, ja taskussani on koko ajan Schneiderin hopeageelikynä. Poliisi ei kuitenkaan tutki minua koskaan, koska keski-ikäisenä miehenä en ilmeisesti asetu profiloitavien potentiaalisten rikollisen joukkoon. Toisaalta minulla on mielestäni hyvä syy kynän taskussa pitoon.

Teen sen avulla käsitteellistä taideteostani My Tag, a Work in Progress.

Järjestyslain pykälällä pyritään vaikuttamaan töhrimiseen etukäteen. Minun kohdallani se on epäonnistunut, sillä teen taideteostani töhrien ja ilmeisesti rikoksen tunnusmerkit täyttäen.

Tunnustankin tietoisesti ja säännöllisesti rikkovani rikoslain 35. luvun 1. pykälää: ”Joka oikeudettomasti hävittää tai vahingoittaa toisen omaisuutta, on tuomittava vahingonteosta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.” Piirrän kynälläni tagini erilaisiin julkisivupintoihin ja sen jälkeen dokumentoin sen pienellä digikameralla.

Käsitteellinen taide on usein vaikeaselkoista. Minun prosessuaalinen teokseni on hyvin yksinkertainen. Haluan kritisoida teoksellani kontrollin ja näennäisen turvan lisääntymistä yhteiskunnassamme, sitä ajatusta, että poliisi voi koska tahansa pysäyttää kadulla huppariin ja löysiin farkkuihin pukeutuneen nuorukaisen, tutkia hänen reppunsa ja kysellä hänen hyviä syitään ja vieläpä arvioida niiden hyvyyttä.

Toisaalta haluan tutkia teoksellani rajoja. Pystyn tekemään hopeageelikynälläni muutaman millimetrin korkuisia tageja, joita olen tehnyt tähän asti yllä näkyvät kaksitoista kappaletta. Talonmies, huoltoyhtiö, vartiointifirma tai poliisi tuskin löytävät niitä. Ne eivät lisää kenenkään turvattomuuden tunnetta eivätkä ne aiheuta poistettaessa suuria kustannuksia.

Missä kulkevat rajat?

Saan tästä teoksesta julkaisupalkkion. Sekin kuuluu rikoslain piiriin. Rikoslain 10. luvun 2. pykälän mukaan ”rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi”.

Koska tagejani ei todennäköisesti löydy, on rikokseni toteen osoittaminen kuitenkin melko vaikeaa. Lisäksi olen varautunut hankkimaan juristilleni avuksi taideasiantuntijan, joka tulee vetoamaan siihen, että taiteen yksi konstitutiivisista säännöistä on fiktiivisyyden vaatimus. Näin ollen tämän tunnustukseni ei tarvitse olla totta.

Otso Kantokorpi, 49 v.

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lähes kahdeksasta neljään

Helsingin Käpylän kuntoutuskeskuksessa selkäydinvammaisten parissa työskentelevä lähihoitaja Tumppi Varonen tuntee työläisen väsyttävän arjen.

Helsingin Käpylän kuntoutuskeskuksessa selkäydinvammaisten parissa työskentelevä lähihoitaja Tumppi Varonen tuntee työläisen väsyttävän arjen.

”Mikä on työntekijän arvo, jos sairaanhoitajan ja kansanedustajan palkkaero on moninkertainen?”, Tumppi Varonen kysyy. Hän toteaa kuitenkin tyytyväisenä jaksavansa vapaa-ajallaan toteuttaa itseään musisoiden, kirjoittaen ja valokuvaten.

Tumppi Varosen ensimmäinen yhtye Näköhäiriö aloitti vuonna 1971. Hiljattain täydellä Tavastialla tähänastista elämäntaivaltaan muusikkoystäviensä kanssa juhlinut taiteilija löytää nykymaailmasta ainesta uusiin lauluihin.

Tumpin & Problemsin uudella levyllä Ajan hermo sanoitukset kiertävät yhteiskuntakriittisesti keltaista lehdistöä, sosiaalipalveluja ja hyvinvointia. Välillä kolmas maailma on haussa, välillä globalisaatiota paetaan matkaamalla lännestä itään, mutta romantiikka jää sielläkin kauaksi tavallisen ihmisen elämästä.

Suomirokin ja -punkin legendan elämä lähihoitajan kahdeksasta neljään -työn tauoilla kaartelee valokuvauksen ja kirjallisuuden ympärillä.

Varosella oli syyskuun alussa valokuvanäyttely Kuljettuja kuvia, jossa törmäsi monen suomalaisen rocklegendan kasvoihin.

Viime vuonna ilmestyneessä romaanissa Syökö kuningas makkaraa suomalainen duunari Ville rakastuu thaityttö Li-Anniin. Helsingissä Pitkänsillan pohjoispuolella elämänsä pyörinyt huonoitsetuntoinen mies lähtee etsimään unelmiensa tyttöä Thaimaahan. Maailmankansalainen kertoo työstäneensä käsikirjoitusta osittain omista kokemuksistaan. Henkilöhahmot maalaili mielikuvitus.

Suomen Live Aid Helsingin Kulttuuriareena Gloriassa 19. lokakuuta.

Maaret Kukko

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Rauhanturvaamisen markkinat

Nopean toiminnan pöytä on katettu.

Tiedotusvälineissä on ihmetelty sitä, kuinka kalliiksi EU:n puheenjohtajuuskausi tulee Suomelle. Puolustusministerien tapaamisessa 2.–3.10. Levillä huomaa, että kuluissa ei säästellä. Saapuessani kokouspaikalle bussimatkustajat ihmettelevät poliisiautojen paljoutta Kittilän poliisiaseman pihalla.

Kun helikopterien jyly muuttuu jatkuvaksi, tietää tärkeän saattueen lähestyvän. Helikopteri valvoo liikennettä, ettei sivutieltä lähesty vaikkapa betonimylly saattueen käyttämälle tielle. Kittilän kunta järjestää Levitunturin huipulla sijaitsevassa ravintolassa vastaanoton, jonne kutsutaan vain toimittajia. Tämänkin rakennuksen piha on täynnä poliisien mustia siviiliautoja, ja paikalla on myös ambulanssi.

Paikallaolevat toimittajat pohtivat, miten Suomen yleiseen turvallisuuteen vaikuttaa se, että poliisi panostaa näin paljon kokousten turvallisuuteen. Iskeekö ruotsalainen rahankuljetusautoja tyhjentävä liiga jossakin päin maatamme, kun poliisit ovat täällä?

Levin kokouksen järjestelyt sujuvat loistavasti. Kokousvirkailijat ovat kauniita, kaikilla on samanlainen turkoosi pashmina-huivi, ja turvamiehet ovat komeita. En näe heidän joukossaan yhtään ylipainoista ihmistä. Jos joku virkailijoista tupakoi, se tapahtuu jossain, mihin toimittajan kulkuluvalla ei pääse.

Televisiouutisissa huippukokouksista näkyy paljon mustia kiiltäviä autoja. Kun seuraan tapahtumia paikan päällä, kuulen että huoltoaseman autojen pesupaikalla on jatkuva jono. Paikallinen yrittäjä on varmaan tyytyväinen, että keli on kurainen.

Kun puolustusministerit seuraavat taistelunäytöstä, he istuvat katoksessa, jossa on lämmittimiä. Hetkeä aiemmin he ovat saaneet lahjaksi armeijan sadetakit ja kumisaappaat, joten heitä ei palele.

EU-kokouksissa tarjotaan lähi- ja luomuruokaa. En tiedä puolustusministerien ruokalistaa, mutta pressikeskuksen seisova pöytä on kuin matkailumainoksesta. On siikaa, lohta, sieniä, suolaisia ja makeita pikkupaloja siltä varalta, että nälkä yllättää. Lounaaksi on poronkäristystä puolukkahillon kera, haudutettuja juureksia ja lakkakiisseliä. Välillä tarjoilija kysyy haluanko puna- vai valkoviiniä.

Parissa päivässä totun tähän yltäkylläisyyteen niin, että huomaan eron vasta kun odotan Rovaniemen bussia kebab-kuppilassa. Sen nurkassa ei ole takkaa, jossa palaisi koivuhalkoja, eikä pöydillä ole taidokkaita kanerva-asetelmia.

EU:n nopean toiminnan joukot ovat valmiudessa ensi vuoden alusta. Samalla Suomi aloittaa nopean toiminnan joukoissa päivystysvuoron yhdessä Saksan ja Hollannin kanssa. Pesti kestää puoli vuotta ja valmiusjoukoissa on noin 150 suomalaista sotilasta.

Suomen seuraava päivystysvuoro alkaa vuoden 2008 alussa yhdessä muiden pohjoismaiden kanssa.

”Nopean toiminnan joukot eroavat perinteisestä rauhanturvatoiminnasta siten, että ne ovat kriisialueella kymmenessä päivässä siitä, kun EU:n jäsenmaiden ulkoministerit ovat päättäneet operaation käynnistämisestä”, kertoo lähetystöneuvos Mikko Kinnunen ulkoasiainministeriön turvallisuuspolitiikan yksiköstä. Hänen mukaansa joukot eivät toimi paikan päällä sen nopeammin kuin aiemmat rauhanturvaajatkaan.

Aseiden käyttö ei kuulu rauhanturvaamiseen. Nopean toiminnan joukkojen kohdalla tilanne on epäselvempi, vaikka uusia lähtijöitä koulutetaan jo Niinisalossa.

“Voimankäyttösäädökset määritellään erikseen ja suhteutetaan siihen varustetasoon, mikä kunkin maan joukoilla on. Aseita käytetään itsepuolustukseen tai muiden hengen suojeluun tai jos operaation toteuttaminen sitä välttämättä edellyttää”, kertoo viestintäjohtaja Jyrki Iivonen puolustusministeriöstä.

Nopean toiminnan joukkoja myydään etnisen väkivallan estäjinä, mutta missä etninen väkivalta on lopetettu aseilla? Bosniassa? Kongossa? Irakissa? Afganistanisssa?

Puolustusministerien kokouspaikan välittömässä läheisyydessä oli armeijan kalustoa esittelevä näyttely, joka näytti erehdyttävästi myyntinäyttelyltä. Puolustusvälineiden vieminen on myös asekauppaa.

“Emme tietenkään voi vaikuttaa asiaan, jos asekauppiaat vuokraavat tilaa kokouspaikan läheltä”, puolustusministeriön nimettömäksi jäävä työntekijä kertoo.

Eräs näytteilleasettajista puolestaan toteaa, että “jos tuotteidemme vientiä halutaan lisätä, niin siihen tarvitaan muitakin keinoja kuin myyntimiesten toiminta”. Ja tarkoittaa rauhanteollisuutta edistävää politiikkaa.

Puolustusvoimien viestintäjohtaja Jyrki Iivonen muotoilee asian näin: “Puolustusteollisuudessa toimii yksityisiä yrityksiä erillään puolustusministeriöstä. On kuitenkin Suomen kansallisen turvallisuuden kannalta hyvä, että puolustusteollisuus on kunnossa niin, että olemme muista riippumattomia mahdollisen kriisin syttyessä. Puolustusministeriön intressi on välillinen”, Iivonen toteaa.

Rauhanturvatoiminnan ohessa myydään suomalaista rauhanturvateknologiaa. Iivonen kertoo, että kylmän sodan päättyminen tarkoitti myös asekaupan uudelleen suuntautumista. Rauhanturvaamiseen liittyvän kaluston ja osaamisen markkinat kasvavat nopeasti.

Ruotsi vie aseita huomattavasti enemmän kuin Suomi. Se laittaakin omalla valmiusvuorollaan joukkoihin noin tuhat miestä ja toimii kehysvaltiona, joka vastaa toiminnan koordinoinnista. Suomi ei ota tällaista vastuuta.

Joidenkin asefirmojen työntekijät myöntävät, että alalla on ikävä maine, mutta se on muuttumassa kun toiminnan painopiste on siirtymässä rauhanturvaamiseen. Nykyään he kehtaavat sanoa naapureillekin, missä ovat töissä.

Puolustusministeriö markkinoi rauhanturvaosaamista, mutta ulkoministeriön linja on varovainen. Eikö Suomen uskottavuus maailmalla kasvaisi, jos nämä ministeriöt toimisivat saman linjan ja aktiivisuuden mukaan?

Kittilässä järjestetyn EU-puolustusministerikokouksen epävirallisissa keskusteluissa useampikin valtion virkamies myöntää, että näkemykseni on oikean suuntainen. Kun pyydän haastattelua, kommentit ovat varovaisia tyyliin “Suomi on aina ollut varovainen ulkopolitiikassa”.

Puolustusministeriön puolustuspoliittisen osaston ylijohtaja Pauli Järvenpää kirjoitti Ydin-lehdessä, että kriisinhallinnan tavoitteiden edistämiseksi kaivataan kitkatonta yhteistyötä eri ministeriöiden välillä. Hänen mukaansa turhanpäiväiset reviirikiistat näyttävät liian usein vesittävän ja hidastavan järkevää toimintaa.

Soitan Järvenpäälle ja pyydän häntä tarkentamaan näkemystään. Hän vastaa, että kyse on vain budjettierimielisyyksistä eri ministeriöiden välillä, eikä kyseessä ole muuta kuin toiminnan käynnistämisvaiheen alkukankeudet.

Kokouksen jälkeen alan hankkia lisätietoja nopean toiminnan joukoista ja Suomen aseviennistä. Oikean henkilön tavoittaminen puhelimitse on usein vaikeaa. Minua kehotetaan jatkuvasti soittamaan jollekin toiselle. Kun vihdoin tavoitan oikean henkilön, hänelle on jo kerrottu kysymykseni. Erästä henkilöä en saa puhelimeen moneen päivään, mutta kun soitan hänen työtoverilleen, hän kertoo nähneensä tavoittelemani henkilön juuri työpaikan käytävällä.

Kerran käy päinvastoin: tiedottaja sanoo puhelimeen vastatessaan olevansa hyvin kiireinen, mutta kun kerron olevani toimittaja, hänellä onkin riittävästi aikaa vastata kysymyksiin.

Puolustusministeriön nettisivuilta kohdasta “puolustushallinnon voimavarat” löytyy säädöksiä aseiden viennistä. Sivut ovat niin hankalat, että joudun soittamaan puolustusministeriöön ja kysymään neuvoja mistä haluamani tieto löytyy. Neuvojen pyytäminen puhelimitse osoittautuu käyttökelpoiseksi keinoksi myös muiden valtion laitosten nettisivuja lukiessa. Puolustusministeriön sivuilta löytyy myös kaavake, jolla voi hakea vientilupaa.

Tilastot viedyistä aseista eivät löydy firmojen nettisivuilta, vaan useaan eri soiton jälkeen selviää, että ne löytyvät tullihallitukselta. Eivätkä kaikki tiedot olekaan julkisia. Tilastojen perusteena on EU:n tullitariffinimikkeet.

“On tiedettävä nimike, jolla etsitään tietoja. Puolustustarvikkeissa osa nimikkeistä on yksiselitteisiä, kuten tykistöase tai raketinheitin, mutta kaikkien tuotteiden kohdalla näin ei ole”, kertoo tulliylitarkastaja Pirjo Nykänen.

Vientitilastoja löytyy tullin nettisivuilta, mutta tarkkoja tietoja haluavan on otettava yhteyttä tullin tilastokeskukseen, siellä luvataan auliisti tehdä tietokoneajoja pyydetyillä hakusanoilla.

“Tilastoissa ei kuitenkaan ole yksilöityjä yritystietoja tai tuotteiden nimiä, sillä ne ovat liikesalaisuuksia”, kertoo Pirjo Nykänen.

______________

Mitä Suomi tahtoo?

Suomi haluaa markkinoida itseään kansainvälisen diplomatian ja konferenssijärjestelyjen taitajana.Näillä markkinoilla riittää tarjontaa. Pärjätäkseen tässä kilpailussa on oltava muutakin tarjottavaa kuin lakkakakkua ja kylmää koskenkorvaa. Pätevä sisältö, siis asiantuntemus konfliktien välittämisessä, on tärkeämpää kuin konferenssien ulkoiset puitteet. Tärkeiden poliittisten päätösten yhteydessä pohditaan sitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Jos Suomi todella haluaa vaikuttaa konfliktien ratkaisemiseen, diplomaattiemme ja poliitikkojemme on osallistuttava kulissien takaisiin neuvotteluihin sen sijaan, että Suomi keskittyy hyvien kulissien tarjoamiseen.

Jotta Suomi pysyisi mukana rauhanturvamarkkinoilla, sen on lähetettävä sotilaita kriisialueille vaikka tiedetään hyvin, että joku heistä saattaa palata kotiin sinkkiarkussa. Tätä yleinen mielipide ei oikein sulata, ja siksi puolustusvoimat ja aseteollisuus eivät kaipaa julkista keskustelua asiasta.

Asekauppaa arvioitaessa on pidettävä mielessä, että etnisen puhdistuksen lopettamiseen tarvitaan työvälineitä, samoin sotarikollisten kiinni saamiseen Haagiin toimitettavaksi. Mutta missä menee raja rauhanturvateknologian ja hyökkäysaseen välillä?

Suomen maantieteellisen aseman takia puolustuksen on oltava kunnossa. Se vaatii omaa asetuotantoa, jonka ylläpitäminen vain pienen maan omiin tarpeisiin on kallista. Aseita on siis saatava kaupaksi myös ulkomaille. Kun suomalaiset sotilaat ovat mukana kriisinhallinnassa EU:n ja YK:n kautta, asetuotantomme saa sen verran markkinoita, että se pysyy pystyssä myös Suomen omia tarpeita varten. Poliittinen kysymys kuuluu: Onko Suomen rauhanturva-aktiivisuuden tavoite turvata rauhanturvateknologian viennin avulla kotimaisen asetuotannon jatkuvuus vai rauhanomaisen ratkaisun löytäminen maailman konfliktipesäkkeisiin? Satsaukset kehittyneeseen aseteknologiaan johtavat myös vääjäämättä kohti palkka-armeijaa ja Natoa.

Kristiina Koivunen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Veteen piirretty manga

Kirjan dialogi yllättää: ”HILAA PERSEESI TÄNNE!”, ”HAISTA PASKA”, ”PAINUKOON HELVETTIIN!” tai aukion pituinen litania englanninkielisiä ääniefektejä ”VRAAF”, ”GROOM”, ”KRUMB”, ”KROOOOOMM”, ”BROOBRO”, ”BLAKAM”.

Perheemme viisitoistavuotias harrastaa sarjakuvien piirtämistä. Katsuhiro Otomon mangan visuaalista puolta on ylistetty, joten päätän itse tutustua hänen Akira-sarjansa viimeiseen osaan ennen teini-ikäisen initiointia.

Akira 12 ilmestyi alkujaan vuonna 1984. Sarja sijoittuu 2030-luvulle, 38 vuotta 3. maailmansodan päättymisen jälkeen. Maailma on toipumassa, mutta lapsijumala Akiran hallitsemassa Neo-Tokiossa taistellaan.

Kirjan dialogi yllättää: ”HILAA PERSEESI TÄNNE!”, ”HAISTA PASKA”, ”PAINUKOON HELVETTIIN!” tai aukion pituinen litania englanninkielisiä ääniefektejä ”VRAAF”, ”GROOM”, ”KRUMB”, ”KROOOOOMM”, ”BROOBRO”, ”BLAKAM”.

Ensimmäiset 125 sivua kuvaavat apokalyptista taistelua. Piirrokset ovat paikoin yököttäviä, ja voi vain kuvitella, miltä kirja näyttäisi väreissä. Sitten siirrytään hetkeksi teoksen ilmeiseen sanomaan eli siihen, mitä voi tapahtua, jos ihmisen evoluutiota yritetään muuttaa. Uuden ihmisen syntymää kiirehdittäessä laboratorioon sijoitetuille tärkeille koelapsille annetaan niin vahvaa lannoitetta, että suurin osa tulee hulluksi, kuolee tai vammautuu pysyvästi. Tämä pseudoeettinen 11 sivun pätkä ilmeisesti oikeuttaa 213-sivuisen kirjan väkivallan.

Akira on maailman myydyin ja käännetyin japanilainen sarjakuva. Miksi se on niin suosittu ja kenelle se on tarkoitettu? Lapselle se ei sovi, ja aikuiselle se on liian naiivi. Kuvitus on kyllä paikoin hienoa ja maalauksellistakin, vaikka se välillä kärsii huonosta taitosta. Piirtäjän lahjat hukkuvat vereen.

Katsuhiro Otomo: Akira 12. Suomentanut Juha Ahokas. 213 s. Like 2006.

Anna Kortesalmi

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Mies, nainen & missio

Martikaisella on missio – kannabiksen oikeinkäyttö.

Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Huomioni kiinnittyi kaverini pöydällä seisovaan eriskummalliseen kapistukseen. Esine oli lasinen, läpinäkyvä, elegantti, suorastaan kaunis. Se pysyi pystyssä taiteellisen, mutta käytännöllisen muotoilunsa ansioista. Bambunkaltainen varsi teki sen itämaisen eksoottiseksi. Esine sopi käteen täydellisesti. Se oli piippu, hienoin koskaan näkemääni.

Sillä pystyi polttamaan muutakin kuin tupakkaa.

”Se on martikainen”, kaverini sanoi.

”Martikainen? Joku lempinimi?” kysyin.

”Ei kun niitä tekee joku Martikainen. Se on kotimainen.”

Halusin tietää enemmän, mutta kaverini tiedot loppuivat siihen.

Vuosien vieriessä näin martikaisia muuallakin. Jokainen kappale oli numeroitu ja signeerattu. Piipusta oli tullut kulttiesine. Mutta itse tekijästä, Martikaisesta, kuulin vain huhuja Suomenlinnassa asuvasta lasinpuhaltajasta.

Päätin haastatella Martikaista, mikä osoittautui vaikeammaksi kuin luulinkaan. Haku Googlella osoittautui turhaksi – Martikaisesta ei ollut netissä mitään tietoa. Osoitetta oli mahdoton saada: Martikainen on poste restante.

Piippu.com myy martikaisia, joskin käyntihetkelläni kaikki piiput olivat loppuneet. ”Martikaisilla on paljon suurempi kysyntä kuin tarjonta”, myyjä sanoi. ”Niitä menisi vaikka kuinka paljon.”

Heillä ei ollut Martikaisen yhteystietoja. Ihmettelin, miten se on mahdollista.

”Martikainen on tosi taiteilijapersoona. Hän tuo meille piippuja aina silloin tällöin, miten sattuu.”

Muissa liikkeissä tulos oli sama – Martikainen tuo piippujaan, kun häntä huvittaa. Annoin periksi. En voinut muuta kuin jättää tietoni ja pyytää, että he antaisivat ne Martikaiselle. Tapaus Martikainen näytti pysyvän mysteerinä.

Kunnes eräänä yönä kännykkääni saapui tekstiviesti: Martikainen tässä terve. Voisitko kertoa mistä on kyse…

Tapaan hänet Suomenlinnan muureilla. Hahmosta ei voi erehtyä. Olen vihdoin löytänyt Martikaisen.

Timo Martikainen on 56-vuotias helsinkiläismies, keskimittainen ja hoikka. Ulkoisesti hän näyttää vanhalta hipiltä: pitkät hiukset ja letitetty pujoparta, joka roikkuu vyötärölle. Hän pukeutuu siististi ja värikkäästi suoriin housuihin ja kauluspaitaan. Hän puhuu matalalla, hiljaisella äänellä, ja silloin tällöin, innostuessaan, hänen äänensä nopeutuu, kädet heiluvat sanojen tukena ja silmiin tulee poikamaista pilkettä. Hän nauraa paljon. Pidän hänestä heti.

Varmistan vielä, että hän on halukas haastatteluun. ”Jos sä et ite kerro itsestäs, niin muut käy keksimään huhuja”, Martikainen sanoo. ”Henkilökohtaisesti mä en pidä julkisuudesta, mut nyt kun mä oon löytäny mun mission, niin kait mun on pakko tulla esiin.”

Ja mikä on Martikaisen missio?

”Kannabista ei pidä polttaa. Sitä tulee syödä.”

Paksujen puuovien takaa paljastuu kiviseinäinen tila. Ensimmäinen mielleyhtymä on Pelle Pelottoman paja. Tavaraa riittää katosta lattiaan; enimmäkseen keksintöjä omasta takaa. Mukaan mahtuu vielä keittiö, olotila sekä työpiste, jonka ääressä Martikainen valmistaa piippujaan.

Istuudun ja katselen julistetta, jossa Ihmemaan Liisa juttelee vesipiippua polttavan kaalimadon kanssa, kun Martikainen sanoo: ”Varo tuota puujakkaraa. Sen alla on hämähäkin pesä.” Lattialla seisovan puupölkyn alta pilkottaa valkoista rihmastoa.

Martikainen kaivaa esiin talouspaperirullan keskiosaa muistuttavan putken, jonka molempiin päihin on kiinnitetty linssit. ”Tällä mä seuraan niitten elämää. Niillä näkyy kahdeksan silmää otsassa!” hän nauraa.

Martikainen ei asu ihmepajassaan yksin. Pari vuotta sitten eräs Nina tuli kysymään, voisiko Martikainen tehdä hänelle solkia hamppuvöihin. Soljet ovat yhä suunnitteilla, mutta pariskunta on ollut yhdessä siitä lähtien.

Nina Seppälä, 32, istuu Martikaisen vierellä punoen kalastajalangasta hamppuvyötä, joita hän valmistaa myyntiin. Arkisin Nina työskentelee myymälävastaavana.

He ovat itseoppineita käsityöläisiä, kasvissyöjiä, kumpikaan ei käytä alkoholia ja molemmilla on erityiskiinnostuksena kannabis: Martikaisella piippujen kautta, Nina puolestaan tutkii hyötyhampun ominaisuuksia ja käyttömahdollisuuksia. Ja niitähän riittää.

Nina kertoo, että hamppua on viljelty ja käytetty Suomessa 1940-luvulle asti. Hampusta on tehty köyttä, kangasta ja vaatteita. Klassiset kalevalaiset asut, joita näkee Akseli Gallen-Kallelan töissä, on tehty hampusta.

Karjalaisessa keittiössä hamppu on ollut hyvinkin tyypillinen ruoka-aine. Ortodoksisessa kevätpaastossa liha ja kala korvattiin hamppuöljyllä ja hampunsiemenillä. Niillä ei ole huumaavia vaikutuksia. Nykyään käytetään soijaa, mutta mistäs sitä olisi aikoinaan saatu?

Hamppu on 20 aminohapollaan ravintokunnan proteiinipitoisin kasvi, soijan kilpailija. Nina ihmettelee, miksi lihakarjan kasvattajat ostavat eläinten rehuksi soijaa Kauko-idästä tai usa:sta suurin kuljetusmaksuin, kun hamppua voitaisiin viljellä paikallisesti?

Martikainen aloitti pilvenpolton teini-ikäisenä. Ensimmäinen kerta ei ollut erityisen mieleenpainuva:

”Mä ihmettelin, ett toimiiks tää vai eiks? Ja sehän oli loppujen lopuks se suurin viehätys siinä, ett sitä poltettiin ja naurettiin vaan, tuntikausia”, Martikainen sanoo.

Sitten hän kiinnostui filosofiasta, buddhalaisuudesta ja itämaisista uskonnoista. Ja pilvenpoltto sopi siihen. ”Siinä on jotain meditatiivista.”

Nina huomauttaa tutkimuksesta, jonka mukaan kannabis johtaa aivoja alfa-taajuustilaan, joka on tuttu uni—valverajamailta ja meditaation tietyistä vaiheista.

Vuonna 1974 Martikainen valmistui mattoasentajaksi. Hän oli 24-vuotias ja tajusi jo varhain, ettei ollut ollenkaan oikealla alalla. ”Polvet ei kestäneet päivittäistä konttaamista eikä työskentely liimanhajussa ja rakennuspölyssä ollut mun juttu.”

Hän ei välittänyt herätyskelloaamuista eikä viettämästään kaksoiselämästä. ”Mä polttelin pilvee vapaa-ajalla, olin ikään kuin eri ihminen kuin siellä mattoasentajana, missä ei voinu puhuu koko aiheesta.”

Noihin aikoihin hän kyläili kaverinsa luona Inkoossa.

”Se asui vanhassa maatalossa, sillä oli siellä pieni työhuone ja se teki parkkinahkavöitä. Se myi niitä liikkeisiin, toreille ja markkinoille. Mä tajusin, ett pahus soikoon, tällä laillakin voi elää, tehdä kotona töitä!”

Esimerkistä innostuneena Martikainen muutti Savitaipaleelle vanhaan kansakouluun, aloitti parkkinahkavyöbisneksen, ja törmäsi ongelmaan: kunnollisia solkia ei saa mistään.

”Sama juttu kuin mulla”, Nina huomauttaa.

Tee-se-itse-miehenä Martikainen rakensi sulatusuunin ja opetteli valamaan metallia. Hän näyttää tekemäänsä vyönsolkea, jonka keskelle on upotettu fossiili. Niitä tuli Suomeen purjelaivojen painolastina.

”Kun mulla oli metallinsulatusuuni, niin kerran rikottiin sinne lasipulloja ja yritettiin puhaltaa lasia. Se nyt ei toiminut, mut jonkinlainen kipinä siitä muodostui.” Joitakin askartelukirjoja luettuaan Martikainen valmisti hajuvesipulloja Frantsilan yrttitilalle. Siinä sivussa hän kehitteli korun.

Nina näyttää kaulassaan ja korvassaan roikkuvia koruja: miniatyyripulloja, joiden sisällä on värillistä nestettä.

”Näihin voi laittaa hajuvettä sisälle pienellä pipetillä. Se ei lähe pintajännityksen ansioista kuin haihtumalla”, Martikainen valistaa. ”Tosin näissä pulloissa on bakteeriväriä, oon saanut sitä joskus Fazerin leipomon laboratoriosta. Elintarvikevärit toimii kans, mut ne sakkaantuu ajan myötä.”

Seuraavaksi Martikainen sai idean tehdä kukka-amppeleita. Hän maksoi ravintoloiden varastomiehille 50 penniä kappale hienoista viini- ja konjakkipulloista, joiden kylkiin hän porasi reikiä. Sisälle voi laittaa multaa ja köynnöskasveja.

”Kyl mä olin ihan täystyöllistetty niiden kanssa. Mä elin sillä muutaman vuoden 80-luvun alussa, mutta oli se kyllä aikamoista taisteluu.”

Martikainen kehitti pulloista myös kynttilälyhtyjä. Hän osoittaa katosta roikkuvia pulloja. ”Tuossa niitä on, sellaisia sähkölamppuversioita. Kynttiläversioissa se sydänlanka ei ollut mitenkään päällystetty, sehän imi vettä itseensä ja rätisi ja räiskyi – eikä palanu, kunnes mä dippasin sydänlankoja juustonkuorivahassa. Mut kun mä sain sen toimimaan, niin, hassua kyllä, mä jo innostuin jostain muusta.”

Tarkalleen ottaen kellonvalannasta. ”Suomessa ei oo tänä päivänäkään kuin neljä tai viisi kellonvalajaa, sillä tekotapa on ammattisalaisuus, joka kiertää korkeintaan suvussa”, Martikainen sanoo. ”Tattarisuolla asui puisessa junanvaunussa eräs pahasti alkoholisoitunut tyyppi, joka välillä veti jopa sinolia, oikein tenttumies. Mut se oli vanha metallinvalaja, ja sil oli sellainen aika primitiivinen valimojärjestelmä.”

Martikainen meni miehelle apulaiseksi muotteja paistelemaan. Mies itse oli kopioinut mallinsa vanhasta venäläisestä vellikellosta. ”En mä siitä juuri palkkaa saanut, muuta kuin ett pystyin pöllimään siltä tietoa. Näin millaiset ne työkalut on, ja miten se tapahtuu se kuorimuottijärjestelmä.”

Seuraavat vuodet Martikainen kiersi kaupungista toiseen painavia kellokasseja kantaen. ”Mut se oli aika rankkaa, kun kauppiaatkin kyseli, ett mitä näillä voi tehdä? Ei kukaan käytä enää vellikelloja. Mä kypsyin siihen todellakin.”

Martikainen pohti, mikä olisi sellainen tuote, jonka käyttöä ei tarvitsisi selitellä.

Kannabista poltetaan yleensä tupakkaan sekoitettuna jointtina. Martikainen suosittelee piippua. ”Jointti päästää 70 prosenttia läpi ihmisen elimistöön kaikesta siitä kuonasta mikä piippulla polteltaessa jää piippuun.”

Martikainen teki ensimmäiset piippunsa vuolukivestä. Se ei ollut hyvä ratkaisu. ”Piippumateriaalina vuolukivi on vääränlainen, sillä se varaa lämpöä itseensä. Jos piippu ei kuumene riittävästi, niin sinne seinämiin jää palamatonta, ja vuolukiveen varsinkin jää ihan älyttömästi.”

Vuonna 1987 Martikainen siirtyi käyttämään laboratoriolasia piippujen valmistukseen. Hän vaihtoi niitä pilvikauppiaille pilveen. Eräs kauppias innostui lasipiipuista ja tilasi Martikaiselta 200 kappaleen erän. ”Kyl se myi ne, joo ja hinku niitä lisää, mut en mä sit niitä jostain syystä koskaan saanut tehtyä.”

”Ei täällä ollu oikeen varsinaisesti mitään liikettä, mihkä mä oisin iljenny mennä niitä tarjoomaan”, Martikainen sanoo. Piippuja myytiin aluksi Havanna-aitassa ja myöhemmin Arkadian tupakassa, missä niitä meni aika vilkkaasti. ”Silloin mä tajusin, ett tässähän on tuote, jonka avulla vois tosiaankin elää. Mut sekin meni konkkaan se liike. Mut mä olin jo siinä bisneksessä sillä lailla mukana, ett en mä sitä lopettanut.”

Martikainen myi piippuja seppäkaverinsa pöydänkulmalla Wanhan joulumyyjäisissä Helsingissä. ”Mä olin varmaan ruokatauolla, ja se seppä myi niitä. Sellainen vitsiniekka se tyyppi, ett ei se niitä suoranaisesti piippuina myynyt, vaan kynttilänsammuttimina. Se myikin jollekin mummolle kaksi kynttilänsammutinta”, Martikainen nauraa.

”Joku tyyppi tuli kyselemään, ett mitä nää on? Seppä sanoi ett kynttilänsammuttimia. Heppu sanoi, ett joo joo kyl mä tiedän nää, meillä tuolla Pasilanmäellä on takavarikoitu näitä melkoinen määrä. Se oli huumepoliisi.”

Mutta piippujen, joilla voidaan yhtä hyvin polttaa myös tupakkaa, valmistus itsessään ei ole laitonta. ”Ei, ei mua oo koskaan kukaan siitä vaivannut”, Martikainen sanoo.

Vuonna 1989 Martikaisen asuttama kansakoulu myytiin, ja hän muutti takaisin Helsinkiin. Martikainen sai työtilat Lepakosta. Teemu Lehto, puuhamies Radio Cityn ja ATV:n takana, ehdotti piippujen numerointia. Siitä alkaen Martikainen on signeerannut ja numeroinut tekemänsä piiput. Piippu numero yksi meni Lehdolle. ”Tottakai sille annettiin se ykkönen, ku se oli sen idea.”

Myös piipun nimi tuli muualta. ”Itse en olis nimennyt piippua, vaan muusikko Mitja Tuurala suorastaan vaati ett se nimetään martikaiseksi.”

Homma lähti oikein tosi urakalla käyntiin, kun Kalevankadulle perustettiin Fabulous Paradice Tobacco 90-luvun alussa.

”Mä olin tehnyt niitä sinne hirveen määrän, yli 300 piippua. Yhtenä päivänä mä meen sinne piippujen kanssa ja kauppias seisoo kädet ojossa ett, ei Timppa, ei enää!” Martikainen nauraa. ”Mä tein sinne sellasen 300 piipun telineen seinälle, tosi hienon lasivitriinin. Vitriini törrötti tyhjillään ja ne joutu laittaan kaikkia koruja sinne, ett se ei ois ollu niin tyhjän näköinen.”

Martikainen oli löytänyt pääelinkeinonsa. Piiput vietiin käsistä. ”Se meni ihan älyttömäks.” Hän vei kauppaan 3–5 piippua kerrallaan ja ne myytiin parissa tunnissa. ”Kauppiaat kyseli, ett miks sä et Timppa tee näitä enempää, mieti nyt vähän miten paljon sulla ois fyffee! Mä olin ett hei, ei mua kiinnosta se fyffe sillä lailla. Vapaus on mulle paljon tärkeempää.”

Piippujen kehitystyö vei kymmenen vuotta. Martikainen kaivaa esiin joukon antikaisia, vanhimpia piippumalleja. ”Antikainen, niin kuin antik.” Antikaiset näyttävät yksinkertaisilta nykyiseen malliin verrattuna.

”Mitä ohuempi piippu, sitä parempi. Lasipiippu on tietenkin heikko, jos se on ohut seinämistään. Yritin vahvistaa piippua sivuvahvistuksilla, mutta siitä tuli heikompi, koska siihen tulee jännityksiä. 90-luvulla piippuja hajos ihan älyttömästi. Mä kypsyin ja tein tän”, Martikainen sanoo ja taputtaa rakentamaansa uunia.

”Mä oon eristäny tän vanhan grillin. Alla on sellainen leipägrillin 750-wattinen vastus, missä paistetaan lämpimii juustovoileipii. Mä saan tänne 600 astetta lämpöö.” Kuumennettu lasi lasketaan hitaasti lämpötilassa. ”Lasinpäästöuuni oli ratkaiseva juttu kehityksessä. Sen jälkeen kukaan ei oo koskaan valittanut mitään.”

Piipun varsi on järviruokoa, jota on käytetty polttamiseen jo tuhansia vuosia. Sitä Martikainen kerää Suomenlinnan rannoilta. ”Parikytsenttinen piipunvarsi on ihanteellinen. Jos lähtee liikenteeseen niin voi ottaa lyhyemmän.”

Piipun läppärauta oli myös pitkän kehittelytyön tulos.

”Jossain vaiheessa tuli purettua tuulilasinpyyhkijän sulka ja huomasin, ett siellähän on ihan oikeeta lattatyyppistä tavaraa. Tajusin, ett tuoltahan niitä saa linja-autovarikoilta ilmaseks.”

Eli jokaisen martikaisen sisältä löytyy palanen Helsingin kaupungin liikennelaitoksen, HKL:n, bussia.

Tapaamme seuraavana päivänä HKL:n Ruskeasuon varikolla. Tasan sovittuun aikaan, kello kolme, Martikainen saapuu paikalle nojapyörällään, siisteihin hamppuvaatteisiin pukeutuneena. Kiinnitän huomioni Martikaisen tyylikkäisiin aurinkolaiseihin. Niiden sangat on tehty tuulilasinpyyhkijän sulista. ”Nää on helistöt”, Martikainen sanoo. Hän on saanut ne vihreiden kaupunginvaltuutetulta Kimmo Helistöltä, joka on, kuten Martikainenkin, saunamiehiä.

Helistö pyörittää Helsinginkadun Arlan saunaa ja on Höyryklubin pomo. Höyryklubi kiertää telttasaunan kanssa ympäri maailmaa tehden saunakulttuuria tutuksi.

”Helistö on ensimmäinen saunamajuri ja mä oon toinen. Me kaksistaan pidetään tulta yllä ja heitetään löylyä. Sit on nää dj:t ja autokuskit sun muut siinä mukana. Aika vaativa homma, itse asiassa”, Martikainen sanoo.

Kuljemme varikon tyhjien hallien läpi. Kurkimme siirtolavoihin, joihin on kerätty purkujätteitä, mutta pyyhkijöitä ei löydy. Apaja on kuivunut. ”Mulla on vielä muutama sata jäljellä, pitänee etsiä muilta varikoilta”, Martikainen sanoo.

Ohitamme varikolla sijaitsevan Helsingin Keksijät ry:n Protopajan. En ylläty kuullessani, että Martikainen on jäsen. Pajalla on monenlaisia koneita jäsenten käytettävissä. Mutta patentteja Martikainen ei kannata. Ideoiden kuuluu olla vapaita.

Pyöräilemme Keskuspuiston halki. Martikainen makaa nojapyörässään rennon oloisena, mutta vauhti on niin luja, että minulla on vaikeuksia pysyä jopollani perässä.

Nojapyörä onkin jännä peli. Se kehitettiin samoihin aikoihin perinteisen polkupyörän kanssa. Nojapyörä on aerodynaamisempana ja ergonomisempana niin paljon perinteistä pyörää nopeampi, että vuonna 1934 kansainvälinen pyöräilyliitto UCI:n sulki nojapyörän ulos virallisista polkupyöräkisoista. Se oli lamauttava isku nojapyörille, jotka ovat nykyäänkin harvinaisia – ja kalliita.

”Kaveri tuo näitä maahan. Mä toimin vaan mannekiinina”, Martikainen sanoo. Hän ei vaivaudu juuri lukitsemaan pyöräänsä, sillä ”tottumattoman on vaikea edes tajuta mikä härveli tämä on.”

Martikaisella on tee-se-itse-nojapyöräprojekti. Suunnitteilla on valmiit lisäpalikat kokoamisohjeineen, joilla Jopon voi edullisesti muuntaa nojapyöräksi. ”En tiedä, miten mittavaks sekin vois tulla. Kaikki Ponit ja tollaset 22:set pikkupyörät toimii siinä, ei pelkästään Jopot. Mut en mä oo siihen niin lopullisesti perehtynyt”, Martikainen sanoo.

Työn alla on myös puinen polkupyörä. ”Siitä tulee vähän kuin jousipyssy. Se on upeeta tiikkilistaa, jota mä dyykkasin yhdeltä siirtolavalta. Mua houkuttaa se ihan kybällä.”

Palaamme Suomenlinnaan. Martikainen oli 90-luvun alussa saarella rakentamassa kesäteatterin lavasteita ja kuuli vapautuvasta tilasta. Hän alkoi piirittää isännöitsijää. Nyt Martikainen on asunut Suomenlinnassa neljätoista vuotta. Hän on viihtynyt, luontoihminen.

Martikainen näyttää kuinka klassikko syntyy. Hän istahtaa pajan nurkassa sijaitsevan työpisteensä ääreen ja käy tottuneesti töihin. Tämän prosessin hän osaa unissaankin. Hän laittaa lasit silmilleen, kiinnittää laboratoriolasiputken paikoilleen, kääntää kaasupullon hanaa, sytyttää liekin ja alkaa kuumentaa lasiputkea.

”Tää on haasteellinen tuote. Tässä pystyy tutkii omaa keskittymiskykyä, ehkä paremmin kuin missään muussa, koska tää on mulle niin tuttu alue”, Martikainen sanoo liekin huminan läpi.

Martikainen ottaa käsiinsä pienen, metallisen tapin ja sorvaa lasiputken pään torven muotoon. Kuuma lasi muotoutuu kuin märkä savi. Seuraa taitos ja vahvistusten lisääminen. Hän laittaa piipun uuniin Väinö Aaltosen tyttäreltä saamillaan piippauspihdeillä. Valmistusprosessi on vaikea, mutta epäonnistumisia ei juuri tapahdu. ”Kyl mä nää kaikki jotenkin taistelen”, Martikainen sanoo.

Yhden piipun valmistukseen menee noin 40 minuuttia.

”Mä teen yleensä kolme piippuu per rupeama. Mut joskus mä saatan tehdä kaks rupeamaa päivässä.” Kalliiksi martikaisia ei voi sanoa. Hinnat alkavat 24,50 eurosta. ”Kyl mä oon koittanut laskee vaan, ett mulla ois kohtuullinen palkka. Mä oon halunnut pitää nää mun piiput edullisina, se on yks tekijä täs mun hinnoittelupolitiikassa.”

Suoranaisia tilauksia häneltä ei voi tehdä. ”Kun ei kukaan saa mua kiinni. Oon mä sitä surkutellu joskus ittekin, kun ei pysty tekemään kaikille.”

Viimeisenä tulee kaiverrus. Piippuun tulee millikoko, signeeraus ja sarjanumero. Tämä on piippu numero 9515.

”Tää on oikeastaan sarjatyötä. Tai verottaja ei hyväksy sitä, ett se ois taideteos, ku mä väännän näitä tuhansia”, Martikainen sanoo.

Yleensä millikoko vaihtelee 20:sta 26:een. Mitä suurempi koko, sitä enemmän piippuun mahtuu. ”On niit jotain keräilijöitä, joilla on koko repertuaari. Kun niitä Lepakossa alettiin kutsua peacemakereiksi, niin mä suunnittelin, ett mä teen 45-milliseen asti, niin kuin Magnum .45”, Martikainen nauraa.

Tuoteperhekin on kasvanut. Perusmartikaisen lisäksi löytyy prole-martikainen ”jalaton halpis-versio”. Erikoisin on kuitenkin pilli, joka näyttää tavalliselta savukkeelta. Paperikuoren sisällä on ohut lasiputki, jolla voi polttaa kertahatsit. ”Madridissa on joku meikäläisen fan klubin tyyppinen ryhmä, joka diggailee näitä.”

Martikainen poltti pilveä kolmekymmentä vuotta. Omakohtaisesti testaten hän kehitti piippunsa optimiin: ne ovat mahdollisimman tehokkaita hyötysuhteeltaan. Hän onnistui liiankin hyvin: keuhkot eivät enää kestäneet jatkuvaa blossittelua.

Martikainen siirtyi polttamaan vain raakapaukkuja. Pian kävi ilmi, että sekin oli liikaa.

Joten Martikainen ryhtyi leipomaan.

”Mä söin speiskeikkejä pari–kolme vuotta”, Martikainen sanoo, ”kunnes se kuumentaminen alkoi häiritä.”

Seuraavina parina kolmena vuotena Martikainen söi ruokaöljyssä imeytettyä kannabiskukkaa. Viimein Martikaisesta tuli puristi: hän alkoi syödä kukkaa sellaisenaan.

Samalla hän huomasi, että syötynä kannabiksesta saa eniten irti.

Ninalla on näyttää asiasta tutkimustuloksia: pöytä täyttyy papereista. Selviää, että kannabiksen psykoaktiivinen ainesosa THC hajoaa poltettaessa hapettumistuoteeksi CBD:ksi. Syötäessä THC taasen muuttuu maksassa 11-hydroksi-delta9THC -hajoamistuotteeksi.

Syödyn kuumentamattoman kannabiksen vaikutus on hienoisen rauhoittava ja rentouttava mutta kirkkaampi, koska siitä puuttuu häkä, joka sitoutuu punaisiin verisoluihin.Aktiviteetti säilyy, eikä polttelun jälkeen tule ruuanhimoa.

Martikainen löysi missionsa: Syö, älä polta.

”Kannattaa aloittaa syömällä puol grammaa, ja sit ottaa myöhemmin lisää. Mutta mä tykkään syödä kerralla kakkosen. Se toimii 10 tuntia”, Martikainen sanoo.

”Mulle se on buustausjuttu. Pari kolme ensimmäistä tuntia siitä mä oon kaikkein tehokkain. Mulla on keskittymiskyky täydellisin ja teen mä mitä vaan, mä tiedän parhaiten miten mikäkin työvaihe pitää tehdä. Sit siin alkaa ajatus tietenkin harhailemaan…”

Polttamista hän ei enää kaipaa. ”Se ainoo, joka jäi kutkuttamaan on, ett ois kiva muodostaa savua”, Martikainen sanoo vähän haikeana. ”Se on taianomaista. Voi tehdä renkaita, puhaltaa sitä eri lailla, se on niin mystistä puuhaa.”

Nykyään Martikainen käyttää kannabista vain silloin tällöin. ”Olen siirtynyt oikeinkäyttäjäksi”, hän toteaa painokkaasti.

”Ani harva polttaja lopettaa polttamisen”, Martikainen sanoo. ”Jos niillä ei oo martikaista, niin ne joutuu polttaan jollain huonommilla. Maailma on täynnä kaikkii huonoja vehkeitä, niin kuin alumiinipiippuja, todella kyseenalaisii. Siinä mielessä jotkut on puolustanut tätä mun piippuasiaa.”

Martikainen uumoili aloittaessaan valmistavansa 10 000 piippua. Nyt luku lähestyy. ”En mä tiedä viel, mitä mä sitten teen. Ehkä toi kullankaivuu on sit se juttu.”

Martikaisella on ollut valtaus Ivalonjoella 80-luvulta asti. Toistaiseksi työstä on saanut vain bensa- ja ruokarahat, mutta Martikainen uskoo, että oikeilla laitteilla siellä voisi jopa rikastuakin. Hän näyttää rakentamaansa miehenkorkuista imuria, Ramboa. Martikainen sukeltaa viidessä metrissä ja imuroi Rambolla kultaa joen pohjasta. ”Maan pinnalla tää vastaa kaivinkonetta.”

Työn alla on myös pronssikellovaluprojekti sekä kanuunankuulaöljylyhty, josta Martikainen suunnittelee Suomenlinnan matkamuistoa. Työvälineetkin pitäisi valmistaa.

”Kylhän täs on kaikenlaista muutakin. Ninan kans on ajatuksena ehkä alkaa viljelemään öljyhamppua.”

Nina painottaa, ettei kyseessä ole mikään Troijan hevonen huumeviljelyyn, sillä hyöty- ja huumehamppu ovat eri lajikkeita. Ninalla on tarjolla helpotusta maailman ilmasto-ongelmaan:

”Hamppu, maissi, durra ja sokeriruoko ovat C4-kasveja. Ilmastomuutoksen mullistamassa maailmassa näiden kasvien maailmanlaajuisella viljelyllä saataisiin sidottua hiilidioksidia, joka on merkittävin ihmisen tuottama kasvihuonekaasu.”

C4-kasvit sitovat ilmasta hiilidioksidia kaksin- tai kolminkertaisesti mihin tahansa kasveihin verrattuna, myös puihin. Puhumattakaan, että kaikki yllämainitut ovat erittäin tehokkaita ravintokasveja.

”Yhdessä jos toisessa asiassa näyttää olevan sellainen puuttuva rengas, jonka hamppu täyttäis, alkaen bioenergiasta aina päihdepolitiikkaan asti”, Nina sanoo.

”Toivon, ett vaikka ihmiset polttamisen kautta tutustuis kannabikseen, ne sit löytäis terveelliset tavat käyttää”, Nina painottaa.

Martikainen kertoo, että hänellä on myös webbisivut työn alla, mutta piippuja ei jatkossakaan voi tilata netin kautta.

”Siel on muutamia kuvia, mut se on ihan kesken, todellakin. Sinne tulee oikeestaan vaan polttamisen vastaista propagandaa.”

. Lisätietoa hampun hyötykäytöstä: www.kukin.to.

Juhana Lumme

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Puna-armeijan bordelli

Vallatun Berliinin naiset jäivät toisen maailmansodan jälkeen kansallisen häpeän ja sankarimyytin alle.

Toisesta maailmansodasta on kulunut jo yli 60 vuotta, eivätkä saksalaiset halua olla enää isoja pahoja SS-susia, vaan myös sodan loppuselvityksessä kärsineitä tavallisia selviytyjiä.

Nimettömänä viitisentoista vuotta toisen maailmansodan jälkeen julkaistun Nainen Berliinissä -kirjan uudelleenlämmittely Saksassa liittyy saksalaiseen itsetutkiskeluun, natsimenneisyyden kasvojenpesukampanjaan ja uuskansalliseen uhoon – mutta vain osittain.

Päiväkirjanomaista tarinaa lukiessa tulee nimittäin väistämättä mieleen, kuinka vähän puhutaan sodasta naisten näkökulmasta: nälästä ja pelosta, kotikaupungin miehityksestä, naisten ja lasten kohtaamasta väkivallasta. Naiset ovat pysytelleet sodan jälkeenkin aina taustalla miesten muistellessa sankaritekojaan.

Mutta kuinka moni mies on pystynyt kuvaamaan sotaa todella rehellisesti? Maattuaan korsuissa tai juoksuhaudoissa kuukausikaupalla nälkäisenä ryysyläisenä, ammuttuaan haavoittuneita ”vihollisia”, myös naisia ja lapsia.

En muista lukeneeni montakaan kuvausta, jossa taistelun tauottua miessankari tunnustaisi osallisuutensa sotarikoksiin, joukkoraiskauksiin, sotavankien tai siviilien surmiin. Kauppojen ja taideaarteiden ryöstely voidaan mainita sivulauseella.

Nainen Berliinissä kirjaa koruttomasti ja arkisesti kaikkiin nykyisiinkin sotiin liittyvän naisiin kohdistuvan väkivallan: raiskaukset. Raiskaajan roolissa on Berliinin itäosat keväällä 1945 miehittänyt puna-armeija, jolla on anonyymin kertojan kuvauksissa varsin yksilölliset kasvot.

Ympärillä riehuvat raiskaajat vaihtelevat 16-vuotiaista likaisista ”mongolikasvoisista nuorukaisista” ja ”siperialaiskarhuista” sivistyneisiin, kirjallisuudesta ja taiteesta keskusteleviin upseereihin. Tällaisesta älykkömajurista tulee lopulta myös kertojan ”suojelija”.

Voi helposti kuvitella, millaisiin raakuuksiin rivisotilas tai partisaani syyllistyi saapuessaan Berliiniin. Kun puna-armeijan hyökkäys 16.4.1945 kaupungin itäosiin alkoi, etujoukossa saapui marsalkka Georgi Zhukovin johtama miljoonainen valkovenäläisarmeija, mukana suuri joukko omaisensa ja kotinsa menettäneitä partisaaneja.

Miehittäessään Valko-Venäjää saksalaiset sotilaat polttivat kyliä ja tekivät joukkomurhia aiheuttaen siviiliväestölle valtavaa kärsimystä. Nyt valkovenäläiset neuvostosotilaat pääsivät Saksan ytimeen kostamaan. Itärintamallahan sota oli muutenkin julminta. Siellä sijaitsivat keskitysleirit omine bordelleineen, siellä oli saksalaisia vastassa venäläinen bolshevikki ja ”ali-ihminen”, jonka kohtalona oli joka tapauksessa tulla eliminoiduksi tai ”siirretyksi” vielä kauemmaksi itään.

Hitler kieltäytyi evakuoimasta Berliiniä sodan jaloista. Kaupungissa oli pari miljoonaa siviiliä, pääosin naisia ja lapsia. Moni avuton berliiniläinen joutui puna-armeijan koston kohteeksi. Omaisuus, arvoesineet ja taideaarteet ryöstettiin Berliinin itäosista jo touko–kesäkuussa 1945. Ainakin 100 000 naista raiskattiin.

Puna-armeija ei ollut Berliinissä raiskaajan roolissaan silti sen pahempi tai parempi kuin minkä tahansa maan ”voitokas” armeija toisen maailmansodan, Vietnamin, Balkanin, Lähi-Idän tai Afrikan rintamilla. Esimerkiksi japanilaiset sotilaat käyttivät juuri ennen Hiroshimaa seksiorjinaan vähintäänkin 200 000 vangittua siviiliä, korealaisnaista. ”Bordellitoiminta” oli äärimmäisen tehokkaasti organisoitua, jopa valvottua.

Päiväkirjanpitäjä on 34-vuotias sivistynyt saksalaisnainen, joka on matkustellut ennen sotaa Euroopan eri maissa, Moskovassakin. Hän osaa hieman venäjää, mistä syystä hän on monessa mielessä kotikorttelissaan avainasemassa: tulkki, välittäjä, rauhanrakentaja, ruuanhankkija.

Juuri ruokahuolto on koko raiskausdraaman avainkysymys. Miltei jokainen raiskaaja katsoo olevansa hyväntekijä tuodessaan nälkään nääntyville siviileille leipää, lihaa, rasvaa ja sokeria, joskus jopa viinipullon – ja ottaessaan maksun vuoteessa. Usein kenkiä riisumatta ja taatusti kondomia käyttämättä.

Miehityksen alkuvaiheessa raiskaukset ovat kertojan mukaan väkivaltaisempia, jopa joukkoraiskauksia, ja ne kohdistuvat kaikenikäisiin naisiin. Moni raiskauksen uhri tapetaan tai tekee itsemurhan. Moni sairastuu sukupuolitauteihin tai kuolee myöhemmin aborttiin.

Vähitellen naiset jaetaan venäläisten rivimiesten ja upseerien kesken ja raiskaustapahtuma ikään kuin naamioituu kahden vaihtokaupaksi tai ”suojeluksi”. Mistään vapaaehtoisuudesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan pelko, nälkä ja väkivalta väijyy koko ajan taustalla – niidenkin ”iloluontoisten” naisten kohtaloissa, jotka kertoja panee lähikortteleissa merkille.

Selviytyäkseen monet raiskatut berliiniläisnaiset alkavat pian keskustella keskenään kokemuksistaan, raiskauksien määrästä, väkivaltaisuudesta ja jopa Iivanoista enemmän tai vähemmän epäsiisteinä miehinä. Murrosikäisiä tyttäriä piilotellaan ullakoilla tai naamioidaan vanhoiksi ja sairaiksi.

Päiväkirjanpitäjän suhde venäläisiin on jatkuvista raiskauksista huolimatta melkein ymmärtävä. Silti lähes kaikki mahdolliset rotuopin ja natsi-ideologian stereotypiat kyllä luonnehdinnoissa esiintyvät: Iivanat ovat juoppoja, laiskoja, varastelevia ja epäsiistejä. Heistä ei ole organisoimaan edes tuhotun kaupungin siivousta. Myös kallonmuodoissa ja miesten ruumiinrakenteissa on toivomisen varaa.

Suhtautuminen venäläisiin saa päiväkirjamerkinnöissä joskus ripauksen hirtehishuumoria, joka kuitenkin loppuu saksalaismiehen ilmaantuessa näköpiiriin. Vaikeneminen alkaa – ja jatkuu näihin päiviin saakka, vaikka Berliinissä tiedetään kasvaneen puna-armeijalaisten jälkeläisiä siinä kuin Suomen Lapissa saksalaismiesten.

Puna-armeijan sankarillisuus on myytti, jota nykyinenkin Venäjä Vladimir Putinin johdolla yhä tiukasti vaalii. Berliinin vapauttajat eivät virallisesti syyllistyneet mihinkään laittomuuksiin.

Sankarillisista kuvista ja lukuisista lavastuksista huolimatta puna-armeija oli sodan loppuvaiheessa lähinnä ryysyläisten armeija. Lomia ei juurikaan annettu eikä tunnettu – miehet saattoivat viettää rintamalla vuosikausia käymättä kotona lainkaan: harvat lomat olivat vain parin päivän pikavisiittejä. Tämä jos mikä brutalisoi rintamamiehet. Myös armeijan ja partisaanien varustus oli sitä luokkaa, että surmatuilta saksalaisilta ryöstettiin ensimmäiseksi saappaat, housut ja kellot.

Rintamakirjeenvaihtaja ja kirjailija Konstantin Simonov on kertonut kuinka alastomiksi riisutuille tapetuille saksalaissotilaille piti ensin etsiä housut jalkaan, jotta heidät olisi voinut kuvata. Niinpä kirjeenvaihtajien ja -kuvaajien kuorma-autoihin lastattiin aina varavaatteita ruumisröykkiökuvia varten. Lavastusta sekin.

Nainen Berliinissä perustuu ilmeisesti aitoihin päiväkirjamerkintöihin ja siis dokumentaarisiin silminnäkijä- ja kokijahavaintoihin keväällä ja alkukesällä 1945.

Päiväkirjat julkaistiin ensi kerran 1954–55 Yhdysvalloissa ja Englannissa, mutta saksaksi vasta 1960. Kun ”seksisuhteet” vihollisen kanssa aina ja kaikkialla ovat olleet tabu, kirja sai hyvin kriittisen vastaanoton ja sen sanottiin ”häpäisevän saksalaisnaisten kunniaa”.

Päiväkirjanpitäjä pysytteli anonyymina, ja kielsi uusintapainokset. Hän eli 90-vuotiaaksi ja uusi painos Saksassa ilmestyi vasta 2002 – aiheuttaen edelleen ristiriitaisia tunteita ja paljon keskustelua. Nyt paljastettiin myös tekijän henkilöllisyys. Hän oli Sorbonnen yliopistossa Pariisissa opiskellut saksalainen journalisti Marta Hillers (1911–2001), joka meni pian sodan jälkeen naimisiin ja muutti 1950 Sveitsiin.

Hiljattain paljastui myös Nobel-kirjailija ja saksalaisten omatunto Günter Grassin osallisuus SS-panssaridivisioonassa, joka kuului natsipuolueen Waffen-SS:ään. Grass on käsitellyt sodan kokeneiden ja kokemattomien sukupolvikuilua 2002 ilmestyneessä kirjassaan Ravunkäyntiä. Se päättyy paljon puhuviin lauseisiin: ”Historia, tai tarkemmin sanoen meidän kokoon keittämämme historia, on kuin vessanpönttö. Me vedämme vessan yhä uudestaan, mutta paska nousee aina pintaan.”

Artikkelin kirjoittaja on Venäjä-tutkija Joensuun yliopistosta. Anonyymi tekijä: Nainen Berliinissä. Päiväkirja 20.4.–22.6.1945. 299 s. Gummerus 2006. Suomennos Ilona Nykyri.

Pentti Stranius

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Vieläkö sä imetät?!

Taaperoimetys nostattaa tunteita.

Näyttelijä Anna-Maija Valonen parantelee flunssaansa kotisohvalla. Kohta hän lähtee hakemaan 5-vuotiasta tytärtään päiväkodista ja vie tämän illaksi kaverin synttärijuhliin. “Valoisa persoona, rohkea ja ulospäinsuuntautunut”, Valonen kuvailee tytärtään. “Ja on hän ollut myös terve.”

Tämä hyvinvoiva tyttö käy päiväkodissa, leikkii kotona tavallisen oloisilla leluilla ja syö normaalia ruokaa. Suomen oloissa poikkeavaa on kuitenkin se, että tyttöä on imetetty 3,5-vuotiaaksi.

“Tyttärelläni on vankka itsetunto. Uskon, että imetys on osaltaan vaikuttanut sen rakentumiseen”, Valonen toteaa. “Myös uhmaiän raivarit menivät kivuttomasti, kun imettämällä oli mahdollista välittää lapselle ehdotonta hyväksyntää.”

Ennen tyttärensä syntymää Anna-Maija Valonen ei juurikaan valmistautunut imetykseen eikä miettinyt, kuinka kauan sitä jatkaisi. “Tulee mitä tulee”, hän ajatteli. Häntä itseään oli imetetty 1960-lukulaisesti vain muutaman kuukauden verran eikä ystäväpiirissäkään ollut äänekkäitä pitkän imetyksen puolestapuhujia.

“Nyt ajatellen on aika hurjaa, etten tiennyt, kuinka paljon imetyksen onnistumiseen voi itse vaikuttaa”, Valonen sanoo. “Jos olisin vain kuuliaisesti totellut synnytyslaitoksen kätilöä ja antanut peukaloaan imevälle lapselle tutin, imetys olisi voinut loppua lyhyeen. Heräsin kuitenkin viime tingassa pohtimaan, eikö nisäkäspennun imemisen tarve tyydyty luonnollisesti rinnalla. Jostain hyvästä oppaasta tarttui myös ajatus, ettei lapsen pidä tilata maitoa tutilta tai pullolta.”

Valonen alkoi ottaa asioista aktiivisesti selvää. Ritva Kuusiston perusteos Imetän ja hoivaan (WSOY 1989) kului käytössä. Myös lastenpsykiatri Jari Sinkkosen kirja Lapsen kanssa hyvinä ja pahoina päivinä (WSOY 1995) oli tärkeä.

Hiukan myöhemmin Valonen osallistui Ritva Kuusiston vetämän imetystukiryhmän tapaamisiin, joista tarttui mukaan paitsi lapsentahtinen imetys myös lähellähoivaamisen idea, esimerkiksi perhepedin ja kantoliinojen muodossa.

Hän kiinnostui imetys- ja hoivakysymyksistä niin paljon, että kirjoitti Imetyksen tuki ry:n aktiivin Karla Lopin kanssa aiheesta Mamma Meedio -näytelmän, joka sai sittemmin paljon katsojia niin Helsingin Q-teatterissa kuin festivaalivierailuillakin.

Kun Valosen tytär täytti vuoden, oli selvää että tässä perheessä imetys jatkuisi vielä pitkään siitä huolimatta, että ratkaisu oli Suomen oloissa epätyypillinen.

Ovatko Anna-Maija Valonen ja muut taaperoimettäjät kummajaisia? Miten äidit muualla maailmassa toimivat?

Maailman johtaviin imetystutkijoihin kuuluvan antropologi Katherine Dettwylerin mukaan nykyinen länsimainen imetys- ja hoivakäytäntö on historiallisesti ja kulttuurisesti marginaalinen. On erikoista, että pienet vauvat viettävät aikaansa pinnasängyissä, vaunuissa ja sittereissä ja että heitä imetetään vain joitakin kuukausia.

Keskimäärin maailman lapsia imetetään Dettwylerin mukaan noin kolme vuotta. Hän huomauttaa kuitenkin, ettei keskiarvo välttämättä kerro olennaista, koska hajonta kulttuurien välillä on suurta. Samoin on muistettava, että siitä, mitä on tehty ennen tai tehdään nykyisin toisessa kulttuurissa, ei voida päätellä, mikä on hyvää tai luonnollista.

Luonnollisuutta etsittäessä voidaan sen sijaan tarkastella kulttuureja, joissa lapset vieroittuvat rinnalta pääsääntöisesti omaan tahtiinsa. Antropologien keräämien aineistojen perusteella tämä tapahtuu keskimäärin 3–4 vuoden iässä.

Arvokasta lisävaloa tuo vertailu ihmisapinoihin, gorillaan ja simpanssiin, joiden geenistö on 98-prosenttisesti sama kuin ihmisellä. Poikanen vieroittuu suunnilleen silloin, kun se on saavuttanut kolmanneksen aikuisiän painostaan, kun se on nelinkertaistanut syntymäpainonsa tai kun sen pysyvät hampaat puhkeavat.

Antropologit ovat näin päätelleet ihmislapsen luonnolliseksi vieroitusiäksi 2,5–7 vuotta. Dettwylerin mukaan 2,5 vuotta imetystä on ehdoton minimi, sillä ihmislapsi on evoluution myötä kehittynyt imemään usein ja pitkään. Jos lapsi ei saa tyydyttää perustarvettaan rinnalla, hän hakee lohtua peukalosta, tutista tai muusta korvikkeesta.

“Olen halunnut kouluttautua hyvin ja saada haaveitteni työpaikan. Kun nykyinen kulttuuri vielä lietsoo narsistisia käyttäytymismalleja, ei ole itsestään selvää, että antaa oman ruumiinsa lapsen käyttöön moneksi vuodeksi”, Anna-Maija Valonen pohtii.

“Täytyy myöntää, että tuntui välillä rasittavalta olla jatkuvasti ‘saatavilla’. Töiden ja puolipäivähoidon aloittaminen sujui kuitenkin hyvin, sillä parivuotias ei enää asunut rinnalla.”

“Kun tyttäreni oli täyttänyt kolme vuotta, aloitin tietoisesti vieroittamisen. Tyttö olisi jatkanut edelleen mutta itse olin väsynyt imettämään. Pyrin kuitenkin vieroittamaan hänet hiljakseen ja palkitsin häntä jonkin aikaa uusilla tai kirpputorilta ostamillani leluilla, jottei hän kokisi muutosta liian rankaksi.”

”Nyt olen iloinen, että jaksoin imettää niinkin pitkään. Lukemani perusteella jokainen hetki on ollut lapselleni plussaa.”

Katherine Dettwylerin mukaan uusin tutkimus osoittaa kiistatta, että elinikäinen sairastuvuusriski pienenee imetysajan pidetessä. Ainakin kahteen ikävuoteen asti jokainen lisäkuukausi imetystä parantaa lapsen terveysennustetta.

Yli kaksi vuotta kestäneen imetyksen vaikutuksista ei ole toistaiseksi laajaa näyttöä, mutta Dettwylerin valistuneen arvion mukaan olisi outoa, jos myönteiset vaikutukset kahden vuoden rajapyykin kohdalla yhtäkkiä lakkaisivat.

Pitkään imetetyillä lapsilla on keskimäärin vahva immunologinen suoja paitsi paljon julkisuutta saaneita allergioita myös lukuisia muita sairauksia vastaan.

Dettwylerin mukaan näiden lasten emotionaalinen kehitys on niin ikään erinomaista. Lapset kehittävät myönteisen minäkuvan, heillä on vahva perusturvallisuus, he ovat varmoja äitinsä kiintymyksestä ja he onnistuvat sosiaalisissa suhteissa. Sama myönteinen korrelaatio pätee myös kognitiivisiin kykyihin.

Älykkyysosamäärä kipuaa tilastoissa ylöspäin tasatahtia imetyskuukausien kanssa.

Ensimmäiset kuusi imetyskuukautta ovat tärkeämpiä kuin myöhemmät vaiheet, mutta imetys vaikuttaa suotuisasti niin pitkään kuin lapsi saa siitä nauttia.

Vaikka länsimaiset pulloruokitut vauvat pärjäävät korkean elintason ja hyvien lääkäripalveluiden vuoksi paremmin kuin kolmannen maailman pitkään imetetyt vauvat, kaikkein parhaiten voivat Dettwylerin mukaan ne, jotka ovat nauttineet sekä pitkäkestoisesta imetyksestä että muista hyvinvointitekijöistä.

Anna-Maija Valosen kohdalla vieroittamiseen johti pääasiassa oma väsyminen, mutta myös ympäristö painosti tehokkaasti.

“Hiostus toisten äitien taholta alkoi yllättävän varhain. Kun lapseni oli neljän–viiden kuukauden iässä, sain kuulla ihmettelyä siitä, miten maitoni voi riittää”, Valonen kertoo.

“Kun tyttö täytti vuoden ja söi kiinteääkin ruokaa, kysyttiin milloin lopetan imettämisen. Kun hän lähestyi kahden vuoden ikää, kysyttiin, vieläkö imetin. Ja kun hän lähestyi kolmea ikävuotta, eräs puolituttu tölväisi, että ootsä hullu?!”

”Eniten minua kuitenkin loukkasi, kun eräs äiti kertoi itse kokeneensa imetyksestä seksuaalista mielihyvää ja päätteli tästä, että minä koen samoin ja jatkan imetystä omien seksuaalisten tarpeideni tyydyttämiseksi. Mitä vastata tällaiseen? Vedotako WHO:n suositukseen? Vai eritelläkö juurta jaksain pitkäkestoisen imetyksen hyötyjä? Miesten kunniaksi täytyy sanoa, että heiltä kommentteja ei juuri tullut.”

“Imetyksen myötä katson tissikulttuuriamme väkisinkin kriittisin silmin”, Valonen puuskahtaa. “Miten ensisijaisesti jälkeläisten ruokkimiseen ja hoivaamiseen tarkoitetuista rinnoista on tullut seksiteollisuuden ja autokaupan materiaalia? Miten valtaosa naisista on sisäistänyt nämä kulttuuriset asenteet niin perusteellisesti, että lapsen hoivaamisesta rinnalla on tullut epäilyttävää?”

Myös Katherine Dettwyler korostaa, että rintojen seksualisoiminen on tutkitusti kulttuurinen ilmiö. Rinnat eivät ole “luonnostaan” seksuaaliset vaan ne on tarkoitettu ensisijaisesti lapsen ruokkimista ja lohduttamista varten.

Länsimaissa naiset ajautuvat seksististen ennakkoluulojen vuoksi kaappi-imetykseen, jossa imetys hoidetaan katseilta salassa. Tämä onkin varsin helppoa, sillä isommat taaperot käyvät rinnalla harvakseen.

Miten järjestelmä sitten asennoituu taaperoimeykseen?

“Neuvolassa suhtautuminen oli jokseenkin neutraalia”, Valonen kertoo. “Sen sijaan hammaslääkäri piti minulle tuhdin puhuttelun ja sanoi minun tuhoavan imetyksellä lapseni hampaat. Tyttärelläni on yksi reikä kulmahampaassa enkä ihmettelisi, vaikka se johtuisi osittain imetyksestä. Rikkinäisiä hampaita on kuitenkin helpompi korjata kuin huonosti rakentunutta itsetuntoa. En siis lopettanut imettämistä näihin nuhteisiin”, Valonen toteaa.

Internetin keskustelupalstoja seuraamalla saa sen käsityksen, että osa terveydenhoitajista jakaa äideille edelleen ronskeja vieroitusohjeita, vaikka äiti kokisi lapsen juuri sillä hetkellä tarvitsevan perusturvan tankkausta.

Räikeimmät yhteentörmäykset näyttävät kuitenkin tapahtuvan hammashoitoloissa, kuten Anna-Maija Valosen tapauksessa. Imetyksen suotuisista vaikutuksista lapsen ensimmäisen ikävuoden aikana ollaan yksimielisiä mutta tätä vanhempien vauvojen kohdalla mielipiteet jakautuvat.

Hammaslääketieteen professori Satu Alaluusuan mukaan tutkimus ei ole kuitenkaan osoittanut yhteyttä pitkään jatkuvan päiväimetyksen ja hampaiden reikiintymisen välillä. Sen sijaan yöimetyksellä voi Alaluusuan mukaan olla jonkin verran negatiivisia vaikutuksia hampaistoon, koska yöllä sylkeä erittyy vähemmän.

Suurin osa äideistä suhtautuu imetykseen myönteisesti. Tästä huolimatta edes vuoden kestävään imetykseen yltää ani harva.Usein äidit ovat sitä mieltä, ettei heiltä tule riittävästi maitoa ja kokevat patistelun syyllistäväksi. Anna-Maija Valosen mielestä asiantuntevalla ohjauksella saataisiin paljon aikaan.

“Jos perheeseen hankitaan koira, oletetaan automaattisesti, että tuleva omistaja tutustuu hyvin ainakin muutamaan luotettavaan koiranhoito-oppaaseen. Sen sijaan lapsen kohdalla moni äiti luottaa mystisen luontoäidin johdatukseen ja hakee tietoa vasta ongelmien osuessa kohdalle. Väsyneenä ei jaksa lukea oppaita ja tuore äiti saattaa seurata sukulaisen tai naapurin neuvoja, vaikka heidän mielipiteensä perustuisivat hataraan mutu-tuntumaan.”

”Imetys ei ole kaikkien kohdalla automaatio, joten minun mielestäni siitä kannattaisi ottaa selvää ennen esikoisen syntymää.”

Dettwylerin mukaan vain hyvin pienellä osalla äideistä anatominen tai fysiologinen syy estää imettämisen. Hänen mukaansa imetyksen takkuilu johtuu epärealistisista kulttuurisista odotuksista. Ei hyväksytä, että lapsi voi alussa suorastaan asua rinnalla ja että tämä on normaalia.

“Toivoisin, että nuoret äidit saisivat mahdollisimman oikeaa ja kattavaa tietoa imetyksestä, koska sillä voi tehdä omalle lapselleen niin paljon hyvää”, Anna-Maija Valonen sanoo.

“On eri asia, jos imetys tuntuu vastenmieliseltä tai jos jonkin muun syyn vuoksi tietoisesti päättää ruokkia lastaan korvikkeella. Tärkeintä on, että äiti tekee imetysratkaisunsa itse ja on saanut ratkaisujensa tueksi riittävästi päivitettyä tietoa.”

_______________

Imetyssuositukset

Maailman terveysjärjestö WHO

6 kk täysimetystä ja 2 v tai pidempään osittaisimetystä. Suositus koskee myös länsimaita.

www.euro.who.int/document/e63687.pdf

Sosiaali-ja terveysministeriö

6 kk täysimetystä ja vähintään 1 v osittaisimetystä. Imetystä voi jatkaa niin pitkään kuin äiti ja lapsi haluavat.

www.stm.fi/Resource.phx/publishing/store/2004/09/pr1095673148360/passthru.pdf

Stuart-Macadam, Patricia & K. A. Dettwyler: Breastfeeding: Biocultural Perspectives. New York, Aldine de Gruyter 1995.

www.kathydettwyler.org

www.imetys.fi/itu

Imetyksen vaikutuksista hampaisiin: Satu Alaluusuan tutkimus.

www.ncbi.nlm.nih.gov

Aino Haavio

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Alin silmät

Kai Krohnin runo.

Näin lehdessä kuvan Alista / Näin sen kerran, sen jälkeen en ole hänestä kuullut / En hänestä enkä niistä muistakaan, kymmenistä,

/ Sadoista, tuhansista, joita lehdet levittävät eteemme kuin kertakäyttömuovia //

Ne kuvat ja kertomukset tulevat / Tulevat ja menevät, / Kuin kuplat jotka nousevat mädäntynyttä mutaa täynnä olevan suolammen pohjasta / Ne nousevat, osuvat pintaan, me näemme ne hetken ja sitten ne ovat poissa //

Ali makaa selällään, katsoo suoraan ylös kameraan / Valokuvaajan oli täytynyt kiivetä jollekin korokkeelle, tai sitten hän oli muutoin ylhäällä, / ehkä kuva oli otettu ikkunasta//

Alin silmät ovat vakaat, / ne katsovat kameraa, ne katsovat minua, ne katsovat meitä//

Käden tyngät osoittavat suoraan sivulle, kuin risti, kuin ristin sakarat / Ja jalan tyngät, niitä ei ole//

Jalat oli pommi repinyt irti heti lonkan alapuolelta, / Siteiden läpi pystyi aavistamaan pienet nystyrät siinä mistä ennen lähti jalat / Jalat joilla yhdeksänvuotias poika kirmaili pitkin kotipaikkansa katuja, / Juoksi pelikentällä, kulki kouluun / Jalat joiden olisi pitänyt kantaa hänet aina vanhuuteen saakka //

Mutta nyt ei ollut enää koulua, ei pelikenttää, ei myöskään pelitovereita, ne olivat menneet pommien mukana //

Käden tyngät olivat pitemmät, ehkä useita senttejä, alle kymmenen kumminkin //

”Ei hätää”, sanoo amerikkalainen lääkäri, ”kyllä me tästä hyvin selviämme, / tähän saadaan hyvin kiinni tekokädet, / ne roikkuvat kauniisti sivulla, suorana, / kukaan ei edes huomaa että ne ovat muovia ja metallia, / tai ehkä puuta sitten kun me olemme lähteneet ja nämä ovat kuluneet”. //

”Niin tai näin, ei tässä ole hätää. Sisar, viekää poika pois. Seuraava” //

Näimme tämän kuvan kerran, Ali makaamassa selällään, pienet käden tyngät sivulla kuin ristin sakara, ilman jalkoja. / Hän on kuin nukke joita löytyy kaatopaikoilta, kädet ja jalat irtirepäistynä, mutta pää ehjänä, kauniina, tämä nukke on ollut kaunis poika, prinssi ehkä, / Ja tämä tyttö prinsessa, ne ovat kaikki niin kauniita, niillä on pitkä kihara tukka tytöillä, kauniisti laitettu, ja pojilla musta tukka, suora

/ Ja niiden nukkejen silmät, ne ovat niissä parasta, ne katsovat suoraan eteenpäin ja loistavat, ne nuket //

Jos löydät sellaisen nuken, tee sille uudet kädet ja jalat, se kyllä onnistuu, nukella./ Mutta ihmisellä se ei onnistu ja parempi olisikin puhkaista silmät ennen kuin heität sen ihmisen, ilman jalkoja ja käsiä, kaatopaikalle. / Silloin ei sen ihmisen silmät enää pääse sinua syyttämään / Ja sinä saat rauhan

Kai Krohn

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Hivutuksia harmaassa tilassa

Pääkirjoitus: Kansa saa kuvitella kieltäytyvänsä Natosta ja poliitikot saavat teeskennellä kuuntelevansa kansaa.

Viime numerossa kerroimme Farah Idiriksestä, jonka suojelupoliisi on katsonut uhkaksi Suomelle. Suojelupoliisi ei anna minkäänlaista tietoa miksi näin on. Supon työskentelymetodit muistuttavat yhä enemmän amerikkalaisen poliisisarjan vaihtokauppalinjaa: jos toimit meidän ehdoillamme, autamme sinua – oikeusturvasta viis. Toimintamalli ei näytä olevan ulkomaalaisia koskevissa asioissa mitenkään outo.

Myös ulkomaalaisviraston toiminnasta olen kuullut niin paljon käsittämättömiä tapauksia asianajajilta ja viranomaisten uhreilta, että ei ole ihme, jos ulkomaalaisvirastoa pelätään. Yhtälailla jaksavat hämmästyttää niin sanotut pakolaiskiintiöt, jotka jostain kumman syystä eivät vain täyty, kun sihdin läpäiseviä haluttuja pakolaisia ei tahdo löytyä.

Farah Idirisin tapauksessahan kävi niin, että kaikki väitteet supon epäilyttävästä toiminnasta pitivät paikkansa, mutta lakia ei syyttäjän mukaan rikottu. Supolle suodaan sen vapaudet. Vain tietosuojavaltuutettu voi tarkistaa tietojen todenperäisyyden, mutta hän ei saa kertoa siitä kenellekään. Todellisten faktojen maailma on siis olemassa, mutta meillä kansalaisilla ei ole sinne pääsyä.

Harmaalla alueella liikkuu myös suomalainen rauhanturvaaminen. Suomi on mukana EU:n nopean toiminnan joukoissa tammikuusta 2007 lähtien. Natolla on myös nopean toiminnan joukot. Suomen hyppy etuliitteestä toiseen käyneekin tulevaisuudessa nopeasti.

Turvallisuuspolitiikassa on tunnetusti siirrytty pienten hiljaisten askelten politiikkaan. Toistaiseksi kansa saa kuvitella kieltäytyvänsä Natosta ja poliitikot saavat teeskennellä kuuntelevansa kansaa. Kuitenkin media etsii viikoittain kiihkeästi ensioireita Nato-kannan kääntymisestä ja armeija on tehnyt yhteistyötä Naton kanssa jo kauan.

Lähes kaikki ovat tyytyväisiä.

Tilanne on myös suomalaisen puolustus- vai pitäisikö sanoa sotateollisuuden kannalta hedelmällinen. Kaikenlainen yhteistyö lisää mahdollisuuksia myydä omaa osaamista ja kalustoa kansainvälisille sota-areenoille. Sotateollisuus on myös teknologiaosaamisen kannalta tärkeää. Aseissa käytetään korkeinta mahdollista tekniikkaa, mikä väistämättä pitää Suomen lippua korkealla. Kysymys toiminnan hyödyllisyydestä kriisialueiden näkökulmasta häipyy taustalle. Esimerkiksi Afganistanissa kansainvälisten joukkojen apu on ollut vähintäänkin kyseenalaista.

Myös Venäjän tilanteesta on vaikea saada selkoa. Ihmisoikeuksia poljetaan minkä ehditään, pankinjohtajia, toimittajia ja informantteja murhataan. Länsimaat huutavat lehdistön vapauden puolesta mutta Venäjällä ongelmista ollaan hissukseen.

Jäljet näyttävät johtavan Kremliin – se on ainakin vastuussa välinpitämättömyydestä. Tosiasiassa on vaikea tietää, kuka tätä venäläistä rulettia pyörittää. Sananvapauden puolustaminen on lähellä Venäjän uusien oligarkien etujen puolustamista. Esimerkiksi Jukosin entinen, jo vuosia vangittuna ollut johtaja Mihail Hodorkovski istui Venäjän kansallisrikkauden eli energiateollisuuden päällä. Hän suunnitteli samanaikaisesti sekä kansalaisyhteiskunnan ja avoimen Venäjän vahvistamista että Jukosin myyntiä ulkomaille.

Putinin koneisto ei tätä sallinut ja hoiti Jukosin pois pelistä. Nyt energiateollisuutta ja myös lehdistöä ohjaa Kreml ja sen hallinnoima kaasujätti Gazprom. Kremlin pelkona oli kehitysmaista tuttu tilanne, jossa kansainvälinen pääoma vaatii taloudellista liberalisaatiota, vapaata lehdistöä ja ihmisoikeuksia samalla kun se pyrkii ottamaan maan vauraudet omiin käsiinsä.

Kansalaisyhteiskunnan ja vapaan lehdistön alasajoa ei voi missään tapauksessa suvaita. Mutta olisi väärin pyhittää venäläisten yhteisestä pussista välistä vetäneet oligarkit länsimaisen demokratian sankareiksi. Sananvapauden todelliset sankarit ovat Venäjälläkin syvemmällä juoksuhaudoissa. Siellä jossakin.

Kimmo Jylhämö

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lyhyesti

Uutisia meiltä ja maailmalta.

Suomi ahkeroi terrorisodassa

Suomen hallitus esittää liittymistä Prümin sopimukseen. Esitys on parhaillaan eduskunnan käsittelyssä. Seitsemän Euroopan maata laati sopimuksen terrorismin, kansainvälisen rikollisuuden ja laittoman maahanmuuton torjumiseksi. Asiakirja antaa viranomaisille yhä laajemmat valtuudet luovuttaa kansalaisten rekisteritietoja toisen maan viranomaisille. Sopimusta perustellaan edellä mainittujen uhkakuvien perusteella, mutta tiedonvaihtoa ei kuitenkaan rajata vain niihin.

Prümin sopimuksen puoltajatkin ovat arvostelleet sopimusta, koska sitä ei ole käsitelty osana EU:n päätöksentekoa. EU ei siis voi valvoa sopimusta, ja sitä voidaan käyttää Euroopan parlamentin ja komission sivuuttamiseen.

Miika Saukkonen

Lisää Prümin sopimuksesta.

_______________

Thaimaan sosiaalifoorumi

Thaimaassa järjestettiin lokakuussa ensimmäistä kertaa sosiaalifoorumi, ”Thai Social Forum”. Monet osallistujista olivat kansallisuutta vailla, enimmäkseen Thaimaan ja Myanmarin rajaseudulta kotoisin olevia ihmisiä. Viranomaiset uhkailivat jo ennakkoon, että foorumiin osallistuminen toisi vaikeuksia.

Timo Ojanen

Bangkokissa asuvan Timo Ojasen reportaasi Thaimaan sosiaalifoorumista ja maan poliittisesta tilanteesta täällä.

_______________

Oikeutta siivoojille Houstonissa

Marraskuun lopulla houstonilaiset siivoojat saavuttivat merkittävän voiton neljä viikkoa kestäneessä työtaistelussaan. Siivoojien uusi kaupunginlaajuinen työehtosopimus nostaa siivoojia köyhyydestä ja takaa pääsyn terveydenhuollon piiriin. Aiemmin vain 20 dollaria päivässä tienanneet siivoojat saavat sopimuksen mukaan vuoden kuluessa 126 prosentin palkankorotukset, joista 21 prosentin korotus toteutuu ensi vuoden alussa. Lisäksi sopimus takaa heille terveysvakuutukset sekä palkalliset lomapäivät.

Työtaistelun käynnisti lokakuussa yli 1 700 palvelutyöntekijöiden SEIU-liittoon liittynyttä siivoojaa. Lakon aikana siivoojat toimivat kaduilla ja harjoittivat kansalaistottelemattomuutta saadakseen työnantajansa neuvottelupöytään. Tempausten yhteydessä poliisi toimi kovaotteisesti, 88 siivoojaa pidätettiin ja he saivat kovia tuomioita oikeudessa.

Lakkolaiset saivat kuitenkin sympatiat ja aktiivisen tuen monilta kansalaisjärjestöiltä ja poliitikoilta. Ratkaisevaa oli myös se, että siivoojat kohdistivat painetta paitsi omiin työnantajiinsa, myös kiinteistöfirmoihin, jotka ostavat palvelut siivousfirmoilta. Työtaisteluun osallistuttiin myös muualla Yhdysvalloissa sekä Euroopassa.

Houstonissa saatu voitto on jo toinen suuri voitto yhdysvaltalaisille siivoojille alle vuoden sisällä. Sitä pidetään suurena läpimurtona kaikille matalapalkkaisille työntekijöille etelävaltioissa ja ympäri maata.

Miika Saukkonen

www.houstonjanitors.org

_______________

Aselepo päättyi Turkissa

Van, Turkki. Kurdistanin työväenpuolue PKK aloitti syyskuussa yksipuolisen aselevon, mutta Turkin hallitus ei suostu neuvottelemaan puolueen kanssa. Aselepo on alkanut murtua ja kurdialueella on jälleen taisteluja lähes päivittäin. Marraskuussa niissä kuoli yhteensä 52 sotilasta ja sissiä.

Marraskuun lopussa Bingölistä, Kaakkois-Turkista, löytyi joukkohauta, jossa oli kuuden marraskuussa kuolleen sissin ruumiit. Viime kesänä voimaan tulleen lain 3713 mukaan armeijan ei tarvitse enää luovuttaa sissien ruumiita omaisille, mutta nämä kuusi vainajaa annettiin heidän perheilleen haudattavaksi.

Kurdit uskovat, että Bingölistä löydetyt sissit ovat kuolleet kemiallisiin aseisiin ja että armeija käyttää muuallakin kemiallisia aseita PKK:n sissejä vastaan. Turkin hallituksen neuvotteluhalujen herääminen lähiaikoina on epätodennäköistä. Turkissa on vuoden kuluttua sekä parlamentti- että presidentin vaalit. Vaalikamppailua käydään jo täysillä, ja yksi sen menetelmistä on turkkilaisen kansallisuhon lietsominen.

Kristiina Koivunen

_______________

Oaxacan tilanne kiristyy

Lounais-Meksikossa sijaitsevassa Oaxacan kaupungissa kuusi kuukautta jatkunut kansanliike on peloteltu ja kidutettu lähes maan alle.

Joulukuun 1. päivänä virkaan astuvan presidentin Felipe Calderonin kädenjälki näkyi Oaxacassa jo marraskuussa. Satoja Oaxacan kansojen kokouksessa, APPO:ssa, toimivia ihmisiä on pidätetty. Puolisotilaalliset joukot ottavat kiinni satunnaisia nuoria kadulta. Kaupungissa huhutaan joukkohaudoista.

Meksikon ihmisoikeusliiton Oaxacan osaston presidentin Yésica Sánchezin mukaan suurinta osaa pidätetyistä kidutetaan.

Anna-Reetta Korhonen

Lisää Oaxacan tilanteesta täältä.

_______________

Ei mitään vikaa

Viime Voimassa kerrottiin tietoliikenneinsinööri Farah Idirisin kurimuksesta. Suojelupoliisi ei puoltanut hänen kansalaisuushakemustaan, mutta ehdotti hänelle vasikanuraa. Palkkioksi kielimisestä supon edustaja Jari Viianen tarjosi suopeaa lausuntoa ja merkittävää rahallista palkkiota. Idiris teki tutkintapyynnön Espoon kihlakunnanvirastoon koettuaan, että supon edustaja oli ”tavallaan kiristänyt” häntä tiedonantajaksi kansalaisuuden saamiseksi.

Kihlakunnansyyttäjä Tapio Mäkinen ei kuitenkaan nähnyt supon toiminnassa mitään vikaa ja päätti, että esitutkintaa ei toimiteta. Mäkinen sanoo 16.11. päivätyssä lausunnossaan: ”Tämä Viiasen toiminta on suoraan lakiin perustuvaa ja suojelupoliisin tiedustelutoiminnan keskeistä aluetta.” Mäkinen jatkaa: “Esillä olevassa asiassa ei ole syytä epäillä, että Jari Viianen olisi yhteydenpidossaan Farahiin menetellyt virkavelvollisuutensa vastaisesti tai muuten tavalla, joka täyttäisi jonkin rikoksen tunnusmerkistön.”

Jari Tamminen

_______________

Ruma on kaunista

Helsingin Hanasaaren voimalaitoksen a-yksikkö Sörnäisten rannassa käynnistettiin 1960-luvun alussa. Keväällä 1999 se pysäytettiin viimeisen kerran. Nyt Helsingin kaupunki kaavailee voimalaitoksen purkamista asuintalojen ja puiston tieltä.

Vaikka massiivisen hiilikasan kainalossa jököttävä Hanasaari A on rakennuksena kömpelö, ruma ja hankala muuntaa uuteen käyttöön, sen rujon kauniille tehdasestetiikalle on löytynyt ystäviä ja puolestapuhujia.

Voimalaitoksen miljöötä voi ihailla muun muassa Don Johnsson Big Bandin videolla One mc One Delay ja Aki Kaurismäen elokuvassa Laitakaupungin valot. Voiman iskuryhmä kävi paikalla ja tallensi Hanasaari A:n valokuviksi.

Lataa kuvat täällä.

_______________

Voima

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Naapurimme valkokankaalla

Mihin unohdimme venäläisen elokuvan?

Vieraampien elokuvamaiden tuotantoa esitteleviä pienimuotoisia tapahtumia näyttää syntyvän yhä enemmän sitä mukaa, kun kaupallinen ohjelmistomme kapenee.

Emme tunne venäläistä elokuvaa. Kun Andrei Kontshalovskin monikansallinen yhteistuotanto Sisäpiiri (1991) pudotetaan laskuista, oli Aleksandr Rogozhkinin Käki (2002) ensimmäinen venäläiselokuva sitten Neuvostoliiton hajoamisen, joka sai maassamme teatterilevityksen. Venäjä ei siis sytytä meitä edes filmeillään, mikä kertoo lähinnä suomalaisten välinpitämättömyydestä ja tietämättömyydestä.

“Venäjällä tehdään 150 pitkää elokuvaa vuodessa”, kertoo Kino Lokakuu -festivaalin taiteellinen johtaja Kari Pirhonen. “Suomalaiset festivaalit esittävät elokuvia joka puolelta Aasiaa, mutta naapurista eivät juuri mitään, vaikka venäläinen elokuva kiertää jatkuvasti muualla. Teatterilevityksessä näemme 1–2 filmiä vuodessa. Emme oikeastaan sitäkään.”

Neuvostoliitto tuotti maailman hienoimpia elokuvia. Venäläisen elokuvan tilannetta ei viime aikoina ole suomalainen tullut ajatelleeksi. Tähän sumeaan näköalaan on syynsä. “Kosmos-filmi vaikutti Suomessa yli 40 vuotta. Se oli neuvostoliittolaisen Sovexport-yhtiön omistuksessa, levitti runsaasti elokuvia ja omisti myös oman teatterinsa Helsingissä. Kun yhtiö asetettiin tulosvastuuseen Neuvostoliiton romahtaessa, se teki konkurssin”, kommentoi elokuvatutkija Velipekka Makkonen.

Neuvostoelokuva oli pitkään viikottaista perusohjelmistoamme. Sittemmin muut maahantuojat eivät innostuneet itärajan taakse. “Se johtui pitkälti ennakkoluuloista”, kommentoi Makkonen. “Heti ajateltiin, etteivät ihmiset halua nähdä mitään venäläistä. Ne muutamat elokuvat, jotka on maahantuotu, eivät ole menneet erityisen hyvin kaupaksi, mutta ei niiden markkinoinnin eteen ole myöskään tehty juuri mitään.”

Helsinkiin vierailulle saapuvan ohjaajan Marina Razbezhkinan elokuva Vremja zhatvy (“Elonkorjuuaika”) on tunnin kestossaan todellinen voimannäyte. Lapsen näkökulmaan viritetty surumielinen teos merkitsee huumaavaa paluuta venäläisen elokuvan kauneimpiin perinteisiin, mutta antautuu lopussa myös avosilmin nykyaikaan kaikessa traagisudessaan.

Klassinen Sovcolor-värimenetelmä sävyttää kuvaelmaa 1950-luvun alun maaseudusta ja pienessä mökissä elävästä perheestä, jonka äiti palkitaan punalipulla sosialistisen työn sankarina. Lippu ei meinaa saada rauhaa hökkelin hiiriltä ja äiti ajautuu hiljalleen neurooseistaan hulluuden partaalle. Tämä voisi olla hauskaa, mutta dokumenttiohjaajana aiemmin tunnettu Razbezhkina luo filmistään pakahduttavan. Jokainen kuva on tärkeä ja tapahtuu kuin unessa.

Vaikuttava työ on myöskin toisen vierailijan, Venäjän tunnetuimpiin kuuluvan ohjaajan pojan Aleksi German Jr.:n Garpastum. Ensimmäisen maailmansodan mentaaliset ja ruumiilliset vaikutukset näyttäytyvät muutamien jalkapalloa rakastavien nuorten miesten kamppailuna. Utuisissa maisemissa liikkuva elokuva luo aivan omanlaisensa vaikutelman ajan kulumisesta. Väkivalta näyttäytyy liki tunteettoman katseen läpi ja sitäkin realistisempana. “Suuri aihe” tiivistyy toteavaksi ilmaisuksi, jossa hävityksen jälkeenkin potkitaan yhä palloa.

Kari Pirhosen mukaan Kino Lokakuu pyrkii vuosittaiseksi tapahtumaksi. Elokuvien lisäksi festivaali tarjoaa asiantuntijaseminaarin. Juhlakonserttia varten Marko Haavisto ja Poutahaukat ovat harjoitelleet kavalkadin venäläisiä iskelmiä.

“Kaikista taidemuodoista elokuva on meille tärkein”, tiesi Lenin jo 1920-luvulla. Neuvostoelokuva kärsi aina valtion sensuurista, mutta tänä päivänä elokuva näyttäisi elävän ja voivan hyvin Venäjällä myös kipeine yhteiskunnallisine aiheineen. Sen näkyvyys on laajaa myös televisiossa, kunhan se ei suoraan kritisoi nykyisen presidentin ja hallituksen toimintaa.

Kino Lokakuu -festivaali Helsingissä 2.-8.10. ja Tampereella 9.–29.10.

Eero Tammi

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Koiran paras ystävä

Viipurin hylättyjen koirien viimeinen toivo jakaa kotinsa 30 koiran, yli 10 kissan, kanojen ja loukkaantuneen pulun kanssa.

Matka Suomen rajalta Viipuriin on hurja. Köyhyys tulvii läpi aidanraoista. Kun ruokaa eivät saa tarpeeksi monet ihmisetkään, ei ihme, että kaduilla pörrää paljon myös nälkäisiä, kodittomia koiria ja kissoja.

Onnekkaimmat katukoirat pääsevät Olga Atamanovan siipien suojaan löytökoiratarhalle tai naisen omaan kotiin. Vieläkin onnekkaammat niistä pääsevät uusiin koteihin Suomeen, vuosi sitten toimintansa aloittaneen suomalaisen yhdistyksen Viipurin Koirat ry:n kautta.

Matkaamme autolla Olga Atamanovan luo Viipurin Koirat ry:n puheenjohtajan Tuovi Aholan ja järjestöaktiivi Leena Herzi-Tsaikinan kanssa.

Atamanovan omakotitalossa on mukavasti tilaa eläimille. Niitä pörrääkin vastaan heti kadulla, portilla ja talon joka nurkassa: 30 koiraa ja yli 10 kissaa. Koirista 10 on naisen omia, 20 odottaa uuden kodin löytymistä Suomesta.

Keittiössä vipeltää kolme kissanpentua. Kissoja Atamanova ottaa kotiinsa silloin, kun niitä hylätään hänen kotiporttinsa taakse. Viipurissa ei ole paikkaa hylätyille kissoille. Tuovi Ahola toteaa, että tällä reissulla kirjahyllyssä ei sentään makoile lintua.

”Suomalaiset vieraat häkeltyivät talvella, kun he näkivät lasikaapin hyllyllä pulun. Se oli loukannut siipensä. Talvisin se asuu lasikaapissa ja kesäisin ulkona häkissä”, Ahola naurahtaa hyväntahtoisesti.

Ajamme Olga Atamanovan hoitamalle koiratarhalle kaupungin toisella laidalla. Tarhalla on kerrallaan noin 20–30 koiraa. Ujoimmat pysyttelevät pihan perällä koppien suojissa, mutta suurin osa koirista hyppii innoissaan aitaa vasten hakien huomiotamme. Eikä ihme, Atamanova osaa käsitellä koiria ja jakaa niille kaiken rakkautensa.

Atamanova saa kaupungilta vain muutaman roposen löytökoiratarhan ylläpitoon, eikä vartijan työstä saaduilla seteleillä voi kerskua. Kolmesti viikossa nainen puurtaa kello 17:stä aamuseitsemään kestävän vahtivuoron tullille. Entiseltä työpaikaltaan satamasta Atamanova lähti, koska alueen kaikki irtokoirat päätettiin ampua. Hän ehti pelastaa yhden, ja sai pomolta haukut koiran kätkemisestä.

Atamanovalla ei ole koskaan vapaata. Yhden ihmisen työurakka kuulostaa hurjalta: tarhalle ei tule lainkaan juoksevaa vettä tai sähköä. Atamanova keittää tarhalla koirien puurot puuhellalla ja hakee veden kauempaa kaivosta. Tilaa olisi vielä noin parillekymmenelle haukulle lisää, mutta yhden naisen resurssit vain eivät riitä enempään.

Reissuamme edeltävänä yönä Atamanova oli herännyt siihen, kun noin 10-vuotias poika soitti hänelle itkua vääntäen ja pyysi pelastamaan Grafina-koiransa. Perheen isä oli uhannut tappaa sen. Atamanova riensi tarhalle, jossa poika jo odotti silmät tihrussa Grafinan kanssa. Tarina päättyi onneksi siltä osin hyvin, että Grafina sai tarhavierailumme jälkeen hyvän kodin Suomesta.

”Pahimpia ovat ne tapaukset, joissa ihmiset kyllästyvät koiriinsa ja heittävät ne pihalle. Kodissa koko ikänsä asuneet koirat eivät osaa itse etsiä ja pyydystää ruokaansa”, Atamanova harmittelee.

”Maksimissaan yksi tai kaksi koiraa kuukaudessa saa Viipurista uuden kodin, joinain kuukausina ei yksikään. Usein koira otetaan kesämökille vahdiksi. Syksyn tullen se joko jätetään sinne tai tuodaan takaisin tarhalle”, Atamanova valittelee.

Hylättyjen koirien suurin toivo ovatkin suomalaiset. Viipurin Koirat ry on viimeisen vuoden aikana saanut sijoitettua jo yli 200 koiraa suomalaisiin koteihin. Osa viipurilaisista toki kohtelee eläimiä hyvin, ja jotkut ottavat kulkukoiria itse kaduilta lemmikeikseen. Suomalaisia hyväntekijöitä oudoksutaan Viipurissa:

”Tämän päivän venäläinen sukupolvi ei ole tottunut hyväntekeväisyyteen. He epäilevät, että me suomalaiset viemme koiria täältä esimerkiksi koe-eläimiksi”, Herzi-Tsaikina kertoo.

Mikä saa viipurilaisnaisen uhraamaan kotinsa, elämänsä ja pienen palkkansa takkuturkkisille eläimille? Ei ainakaan suuri kiitosten määrä, sillä kotikaupungissaan naista katsotaan kummeksuen.

”Unelmoin aina pienenä, että saisin oman koiran, mutta äitini ei antanut ottaa. Avioliiton aikana minulla oli vain kolme koiraa. Kun 13 vuotta sitten erosimme ja talo jäi minulle, aloin pikku hiljaa huolehtia yhä useammasta eläimestä”, Atamanova, 25-vuotiaan pojan äiti kuvailee ja jatkaa: ”Ihmiset voivat itse huolehtia itsestään, eläimet eivät. Ne ovat ihmisten armoilla.”

www.viipurinkoirat.fi

Miira Rauhamäki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voiman tv-liite

Kuukauden parhaat palat televisiosta!

10.10 YLE TV2 Dokumentti-projekti kello 23.15:Tehtaat ovat meidän (Kanada, 2004). Brändikritiikkona itsestään brändin tehnyt Naomi Klein on tehnyt Avi Lewisin kanssa dokumenttielokuvan argentiinalaisten tehtaiden työntekijöistä, jotka nousevat globalisaatiota vastaan ottamalla tehtaat omaan haltuunsa.

14.10. YLE Teema kello 20: Teema-lauantain aiheena Tarzan. Egdar Rice Burroughsin vuonna 1914 viihteeksi luoma sankarihahmo on osoittautunut sukupolvikuiluja ylittäväksi tutkielmaksi valkoisen miehen suhteesta luontoon, kehoonsa, outoihin kansoihin ja vastakkaiseen sukupuoleen: nyt esillä raikasta 1930-luvun Hollywood-seksiä tihkuva Gedriv Gibbonsin ohjaama elokuva Tarzan ja valkoinen nainen (1936), jossa huomio kiinnittyy vastustamattomasti viidakon kuninkaan keskiluokkaiseen perhe-elämään ja ajeltuihin säärikarvoihin sekä Janea esittävän Maureen O’Sullivanin niukahkoon nahka-asusteeseen.

4.11. Nelonen kello 21:Uhrilampaat (USA, 1991). Jonathan Demmen psykologisesta rikostrilleristä ei tullut lajityyppinsä merkkiteosta siksi, että elokuva olisi kokonaisuutena aukoton luomus eikä siksikään, että Anthony Hopkinsin esittämä sivistynyt psykopaatti Hannibal Lecter olisi roolissaan jonkinlainen ”ylittämättömän pahan ruumiillistuma”, vaan nimenomaan siksi, että tässä kannibalismiin viehtyneessä äärihahmossa on myös jotain perverssillä tavalla puoleensa vetävää.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Maailma & me

Hassuja juttuja meiltä ja maailmalta.

Taloudellisesti järkevää. Valtiosihteeri Sailas, tuo köyhien kaveri, on ilmoittanut kovaan ääneen, että täällä Härmässä bioenergian tuotanto ei ole taloudellisesti kannattavaa. Monet Sailaksen sielunkumppaneista ovatkin viitanneet halpaan brasilialaiseen brenkkuun, jota ilmeisesti riittää rajattomasti. Taloudellisten realiteettien polttopisteessä kannattaa myös muistaa, että energialippulaivamme Fortum luovutti muutamille avainhenkilöilleen parissa vuodessa 550 miljoonaa euroa optioina. Summalla saisi 11 kappaletta Altian Koskenkorvalle rakentamia biopolttoaineen tuotantolaitoksia. Jos säästämään ruvetaan, niin ehkä Fortumin johtokunnankin saisi Brasiliasta halvemmalla.

______________

Pahat ihmiset ja pahan akselit. Kanadalaista Maher Araria ei laskettu lokakuussa Yhdysvaltoihin pokkaamaan Leterier–Moffit-rauhanpalkintoa. Syyksi sanottiin turvallisuussyyt. Mutta mikä oli herra Ararin synti? Vuonna 2002 matkalla Sveitsistä kotimaahansa Kanadaan hän teki epäonnekkaan välilaskun New Yorkiin. Tullivirkailijat keräsivät hänet talteen ja postittivat sutjakasti Syyriaan, tuohon pahan akselivaltioon, jota vastaan taistellaan terrorismin vastaisen sodan nimissä. Syyriassa Araria säilytettiin maakuopassa ja ruuvipenkissä 10 kuukautta, kunnes selvisi, että kiinniotettuna oli väärä heppu. Lokakuussa Ararille sitten myönnettiin rauhanpalkinto, joka hänen piti vastaanottaa Washingtonissa, mutta ei sitten vastaanottanutkaan. Näköpiirissä ei ole mahdollisuutta, että Maher Arar poistettaisiin pahojen ihmisten listalta. Samalla pahan akselin jäsen Syyria on jatkanut kuulusteltavien ihmisten vastaanottoa vapaasta maailmasta.

www.maherarar.ca

______________

Jalkapallo yhdistää? FIFA, tuo jalkapallon YK, ei huoli kaikkia kansakuntia joukkoonsa. Kansallisvaltion vaade, rahan kaipuu ja pienten sorsiminen on johtanut siihen, että jotkut ovat jääneet rannalle potkimaan, kun isommat ovat kamppailleet maailmanmestaruudesta. Tästä suivaantuneena pienet perustivat oman VIVA World Cupin, josta kilvoiteltiin marraskuussa. Ikävä kyllä politikointi kiemurteli tällekin viheriölle ja pienten porukka hajosi kahteen eri maailmancupiin. VIVA World Cup pelattiin Ranskan Rivieralla, jossa finaalissa Saamit murskasivat Monacon 21–1 samalla kun kilpailevassa ELF Cupissa Pohjois-Kyproksen turkkilaisessa tasavallassa voiton kotiin keräsi kotijoukkue Grönlannin, Tiibetin ja Tadžikstanin nenän edestä. www.vivaworldcup.info, www.elfcup.org

______________

Join the joyride. Kiinnostaisiko sinua käydä tutustumassa kaikkiin USA:ssa ja Euroopassa sijaitseviin sotilastukikohtiin, joissa Yhdysvaltain asevoimat säilyttää ydinaseita? Nyt se on mahdollista ja ilmaista. Manhattan-projektissa ensimmäisen atomipommin kehittelyyn osallistuneiden tiedemiesten perustama Federation of American Scientists -järjestö jatkaa pommiskenen seuraamista. Nyt järjestö on julkaisut nettisivuillaan Where the Bombs Are -listan Yhdysvaltain ydinaseiden arvioidusta määrästä ja sijainnista. GoogleEarth mahdollistaa menevän kiertoajelun, jossa käydään tarkemmin läpi nämä joukkotuhoaseiden oletetut majapaikat kaikille ilmaiseksi ja helposti. Tai siis kaikille PC-käyttäjille, kiertokäyntiä ei viitsitty tehdä MAC-yhteensopivaksi. www.fas.org

______________

Mustalta listalta. Voimassa 8/2005 kerroimme Ydinenergianuoret ry:n ylläpitämästä mustasta listasta. Listalle kerättiin nimiä julkisuuden henkilöistä, joiden koettiin haittaavan ydinvoiman lisärakentamista. Tarkoitus lienee ollut pelotella ihmisiä vaikenemaan vakaumuksestaan: lista ”pyrki vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen sen muuttamiseksi ydinvoimamyönteisemmäksi”. Tietosuojavaltuutettu ei kuitenkaan lämmennyt ajatukselle ja käski vedoten tukkuun lainkohtia yhdistyksen poistaa listan nettisivuiltaan välittömästi. Tämä saattaa kuitenkin olla pettymys myös joillekin ydinvoimakriittisille henkilöille – Voimankin toimistolla osa ilakoi listalle pääsyään.

______________

Ei-sittenkään-luomu? Kesäkuun Voimassa kerrottiin maailman suurimman päivittäistavarakauppaketjun Wal-Martin siirtyvän luomun suosijoiden listalle. Samalla mainittiin tapahtuman huolestuttavan eri ympäristöjärjestöjä ja -hihhuleita. Eipä kauan kestänytkään, kun ensimmäinen yhteenotto saatiin aikaiseksi. Ympäristöjärjestö Cornucopian viranomaisille toimittamassaan syytekirjelmässä Wal-Martin väitetään vedättäneen kuluttajia fuulaamalla ei-luomut luomuiksi. Samalla ketjua syytettiin luomutuotteiden tuomisesta kehittyvistä maista – kuten Kiinasta – joissa laatua ja kriteereitä ei pystytä valvomaan. Pelkona oli luomustandardien rapiseminen. http://cornucopia.org

______________

Koonnut: Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Valkokangas

Leffaan!

Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa. Amerikkalaisuuden traumoista ammentava Oliver Stone on tällä kertaa tarttunut 9/11 tapahtumiin New Yorkissa. Dokumentaarisessa selvitymistarinassa kaksi poliisia kamppailee World Trade Centerin raunioissa ja näiden kelpo perheenisien huolestuneet kotijoukot kärsivät tahoillaan.

Pitkäpiimäisyydessään kerronta houkuttelee katsojaa antamaan uuden määritelmän käsitteelle stoned, sekä toivomaan, että edes luvattua Bushia myötäilevää propagandaa tulisi enemmän.

Ulkopoliittisesti lojaalille linjalle elokuva näyttää asettuvan jumalallisessa johdatuksessa apuun raunioille ja kostoretkelle Irakiin hamuavan merijalkaväen alikersantin kautta. Mutta ettei hahmossa olisi kuin olisinkin myös vihjailuja mielipuolen fanaattisuudesta?

Näyttävimmässä kohtauksessa sankaria kiikutetaan paareilla hurraavassa miesketjussa samalla tavalla kuin vanhoissa kiinalaisissa opetuselokuvissa kansalaiset rakentavat tiileistä siltaa. Onkohan Stonella sittenkin hiukan ironiaa pelissä? (TR)

Oliver Stone: WTC. Ensi-ilta 6.10. Kaksi tähteä.

_______________

Vuoden vaikuttavin elokuva. Olin pitkään tolaltani nähtyäni meksikolaisen Luis Mandokin elokuvan Salvadorin 1980-luvun sisällissodasta. Väkivallan kuvaaminen lasten kautta herättää usein epäilyksiä ylimääräisen tunnelatauksen hakemisesta. Tässä ratkaisu on kuitenkin perusteltu.

Elokuvassa avataan herkällä otteella sitä arkea, missä sisällissodan puristukseen jääneet ihmiset elävät. Todellinen tragedia ei nouse loppuun asti nujerretuista ihmisistä, vaan siitä, että syvimmänkin alhon keskellä eletään pieniä ilon hetkiä ja selviytymiseen pyrkivää elämää.

Samalla elokuva muistuttaa, kuinka USA:n taloudellinen tuki piti vallassa Salvadorin väkivaltaista poliisihallintoa. Yhdysvaltalaiset olivat mukana kouluttamassa pakkovärvätyistä 12-vuotiaista lapsista omia läheisiään vastaan lähetettäviä sotilaita. Samanikäisiä lapsia myös vangittiin, kidutettiin ja teloitettiin. Mikä erottaa ”vapaan maailman johtajavallan” politiikan kambodzalaisen Pol Potin hirmuhallinnon politiikasta? Mitä on se ”demokratia”, jolla tällaisen voi oikeuttaa? (TR)

Luis Mandoki: Viattomat äänet. Elokuvissa nyt. Viisi tähteä.

_______________

Punavuoren lintu. Japanilaisia on nähty haahuilevan Punavuoressa. Ei ihme, sillä Ruokala Lokki on sellainen elokuva, joka usein vetoaa japanilaiseen mieleen.

Vaikka elokuva on japanilaista mainstreamia, tarjoaa se myös mielenkiintoisia tarkastelukulmia. Raina on kuvattu Helsingissä ja se on suomalaisen vientidesignin näyteikkuna, suorastaan mainos. Elokuvaan on istutettu top 50 -kliseitä, ennakkoluuloa ja yleistystä Suomesta ja Japanista.

Elokuvassa tarjotaan mahdollisuuksia japanilaisen mielenlaadun ja suomalaisen ihmisen ymmärtämiseen, mutta sarkastinen ennusteeni on, että jotkut tyypit vain friikkiytyvät kahta kauheammin. Toisaalta se on ymmärrettävää ja suloista, koska kulttuureitamme yhdistää se, että jotenkin ymmärrämme toisiamme hyvin, vaikka ymmärrämme aina kaiken väärin.

On selvää, että jujut avautuvat eri tavalla japanilaiselle ja suomalaiselle. On kivaa, että saa nauraa molemmille vitseille. Tää on enemmän tyttöjen kuin poikien juttu. Ihana leffa. (AS)

Naoko Ogigami: Ruokala Lokki. Elokuvissa nyt. Neljä tähteä.

_______________

Kierrätys kunniaan. 1800-luvulla Elias Lönnrot iski kultasuoneen Kalevalallaan. Isompien naapuriensa puristuksessa kärvistellyt kansallinen itsetunto kaipasi viritystä.

2000-luvulla Suomi ja sen kansa kärvistelevät edelleen isompien puristuksessa, vaikka puristuksen luonne onkin hieman muuttunut. Globalisoituneen talouden lisäksi myös kulttuuri on tasapäistynyt ja yhdenmukaistunut. Oma kulttuuri on toisinaan hieman ressukan asemassa, ja kun kansainvälinen huomiokynnys ylitetään on hysteria valmis. Lordi lienee näkyvin esimerkki tästä. Niinpä kansallista itsetuntoa voikin helliä todistamalla, että meikäläinenkin kulttuuri sopii kansainväliseen virtaan.

Jadesoturi kierrättää kotimaista Kalevalaa kiinalaisen kung-fu-filtterin läpi ja lopputulosta tarjotaan kansainvälisille markkinoille eksoottisena tuotteena. Sitä se varmasti onkin ja kansan syvät rivit voivat iloita suomalaisuuden varattua jälleen hieman jalansijaa kansainvälisiltä markkinoilta. (JT)

AJ Annila: Jadesoturi. Ensi-ilta 13.10. Kolme tähteä.

_______________

Danz mit Laibach. Laibach on slovenialaisen taideyhteisön NSK:n piirissä jo 1980-luvun alussa syntynyt omintakeinen yhtye. Musiikissa korostuu raskaan suggestiivinen paatos ja esillepanossa sosialistinen, fasistinen, militaristinen ja jopa muinainen futuristinen kuvakieli. Laibachia on kopioitu myös paljon rockin valtavirran puolelle.

Laibachin poliittista viestiä on vaikea ymmärtää, jos sivuuttaa kuinka suuri merkitys entisessä Jugoslaviassa oli kansallisuuteen liittyvillä tukahdutetuilla jänniteillä ja poliittisella sloganismilla. Laibachin ironia osuu tosin laajemmallekin.

Divided States of America kuvaa Laibachin Amerikan kiertuetta, joka tehtiin Bushin uudellen valinnan jälkeisessä arvopohjaltaan kahtiajakautuneessa USA:ssa. NSK:n edustajan puheessa tiivistyy viesti amerikkalaisille: itsensä moraaliseksi julistaneet valtiot ovat usein niitä kaikkein moraalittomimpia.Ihmiskasvoisen sosialimin kasvatit tietävät mistä puhuvat. (TR)

Sašo Podgoršek: Divided States of America/Laibach 2004 Tour. Myynnissä ainakin netissä. Viisi tähteä.

www.laibach.nsk.si

_______________

Ariyuki Suzuki, Tuomas Rantanen & Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Sukupuoli säpäleiksi

Sukupuolen ilmenemien takana ei ole mitään ydintä. Biologinenkin sukupuoli on kielellinen muodostelma.

Jokunen vuosi sitten istuin pienessä seminaarihuoneessa kymmenen muun innokkaan opiskelijan kanssa keskustelemassa vaikeatajuisesta kirjasta. Hankaluudestaan huolimatta se innosti meidät ajattelemaan uudestaan asioita, jotka monelle meistä olivat vaikuttaneet selviöiltä, nimittäin sukupuolta ja seksuaalisuutta. Kirja nyrjäytti ajatteluni uusille urille.

Kirja oli Judith Butlerin Gender Trouble, joka on nyt ilmestynyt suomeksi nimellä Hankala sukupuoli Leena-Maija Rossin ja Tuija Pulkkisen kääntämänä. Vuonna 1990 ilmestynyt kirja on muovannut kolmannen sukupolven feminismiä ehkä enemmän kuin mikään muu kirja, ja ollut synnyttämässä akateemista queer-tutkimusta.

Butler on Hegelistä väitellyt filosofi, ja Hankala sukupuoli on uraauurtavaa tieteellistä teoriaa, joten mitään kevyttä iltalukemista kirja ei ole. Se on kenties siteeratuin kirja tämän ja viime vuosikymmenen naistutkimuksessa. Voisi sanoa, että Hankala sukupuoli on kolmannen polven feministeille yhtä olennainen teos, kuin Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli oli toisen sukupolven feministeille.

Butler esittää kirjassaan teorian sukupuolen performatiivisuudesta. Hänen mukaansa sukupuoli on eleitä, tekoja ja toistotekoja. Sukupuolen ilmenemien takana ei ole mitään ydintä. Biologinenkin sukupuoli on kielellinen muodostelma.

Sukupuoli – ja seksuaalisuus – on Butlerille läpikotaisin kulttuurista, mutta tämä ei tarkoita, että hän ei tiedostaisi sukupuolen pakottavuutta. Naisten naisellisuutta ja miesten miehekkyyttä ja näiden heteroseksuaalista halua toisiinsa luonnollistetaan ja ensisijaistetaan jatkuvasti kulttuurissa, jossa elämme, populaarikulttuurista lakiteksteihin.

Hankala sukupuoli purkaa tätä asetelmaa. Heterous näyttäytyy siinä vähintään yhtä outona ja epäluonnollisena kuin homous tai lesbous.

Butler itse sijoittaa itsensä osaksi feminististä keskustelua. Lesbot, mustat ja värilliset ovat kritisoineet feminimiä. Sitä hallitsee valkoinen keskiluokkainen ja yhtenäinen naissubjekti. Kritiikki on jo pitkään murentanut ajatusta Naisesta isolla ännällä ja yhtenäisestä naisliikkeestä ajamassa kaikkien naisten etuja.

Hankala sukupuoli on myös identiteettipolitiikan kritiikki: siinä, missä lesbo- ja homoliike vaati oikeuksia lesbo- ja homoidentiteetin omaksuneille, Butlerin queer-ajattelu kritisoi kaikkia vakaita ja liikkumattomia identiteettejä.

Tieteellisyydestään huolimatta Butlerin kaksijakoisen sukupuolijärjestelmän ja heteroseksuaalisuuden kritiikki ei ole syntynyt tieteen norsunluutornissa. Teoria sukupuolesta eleinä ei olisi mahdollinen ilman kaksijakoista sukupuolijärjestelmää ja heteroseksuaalista hegemoniaa purkavia käytäntöjä.

Sukupuolta purkava teoria ei olisi koskaan syntynyt ilman kaikkia niitä ihmisiä, jotka sijoittuvat kaksijakoiseen järjestelmään hankalasti, rikkovat sen rajoja, liukuvat sukupuolten välillä, esittävät sukupuolta ristiriitaisesti.

Butleria on kritisoitu siitä, että hän esittää kirjassaan sukupuolen ikään kuin vaatteeksi, joka voidaan aamulla valita vaatekaapista ja pukea päälle – tai valita joku toinen vaate. Tällainen kritiikki perustuu kuitenkin väärinymmärrykseen.

Sukupuoli on vain ne eleet ja tavat, joita pidetään sen ilmentyminä, mutta tämä ei tarkoita, että sen voisi valita vapaasti. Sukupuolen performatiivisuus ei ole yhtä kuin performanssi; siinä, missä performanssi on jotain, mihin valmis subjekti valitessaan ryhtyy, performatiivinen sukupuoli on jotain, joka muovaa ja luo subjektin. Kukaan meistä ei ole olemassa ennen sukupuolta.

Jäykkää sukupuolijakoa voi kuitenkin häiritä. On paljon ihmisiä, jotka identifioituvat tavalla, joka ei sovi kahden, toisilleen vastakkaisen ja toisiaan haluavan sukupuolen matriisiin. Transihmiset, intersukupuoliset, genderqueerit, drag kingit ja drag queenit ynnä muut hankaluuksia järjestelmälle aiheuttavat ihmiset hämmentävät kaksijakoista järjestelmää.

Butler onnistui kiteyttämään teoreettisesti jotain, mikä oli totta “sukupuolihäiriköiden” elämässä. “On ahdistavaa, kun joka paikassa leimataan ‘mieheksi’”, genderqueeriksi itsensä määrittelevä ystäväni Saku sanoo, ja jatkaa: “Minun mielestäni sukupuolia on tismalleen niin monta, kuin eri sukupuoliin identifioituvia ihmisiä”.

Judith Butler, Hankala sukupuoli. Gaudeamus 2006. s. 250.

Emmi Vähäpassi

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voima testaa tennarit

Tiedostava kansanosa ei pistä jalkaansa mitä tahansa.

Tiedostava kansanosa ei pistä jalkaansa mitä tahansa. Valikoiduissa kaupoissa eettisiä ja ekologisia vaihtoehtoja on tarjolla useita. Vegaanisiakin jalansuojaimia löytyy.

Tässä Voiman testissä kenkiä on vertailtu seuraavissa kategorioissa: tyyli, laatu, hinta, ekologisuus ja vegaanius. Erään mainospuheen mukaan ”kengät toteuttavat ekofilosofiaa”. Kenkälusikka kädessä voi pohtia sitä, mitä muuta kengät toteuttavat.

Ecolution

Musta on musta. Ecolutionin SPSH2-kenkien päällys on kudottua ekohamppukuitua. Yrityksen nettisivuilta löytyy pitkät pölinät hampun kasvatuksen hienoudesta. Verrattuna puuvillan viljelyyn hamppu on ylivertainen: sillä on luonnostaan vastustuskykyä tuholaisille ja sienikasvustoille. Joku pölhö tietysti aina löytyy repimään kuitukasvustoja piippuunsa, mutta lainaan tähän Suomi24-keskustelusta löydettyä viisautta: päihdekäytössä kuituhamppu on yhtä hyvä kuin matkantekoon polkupyörä, jossa ei ole pyöriä, ketjuja saati sitten polkimia.

Ecolutionin tuotteita on netitse tilattavissa koiranhihnoista ponchoihin ja passipusseihin. Kengät tehdään Romaniassa, yrityksen kotipaikka sijaitsee Yhdysvaltain Kaliforniassa.

Ecolutionin valikoimissa väreinä löytyy kokonaan musta obsidian ja luonnollinen beessi. Värivalikoimaa voi sanoa niukaksi. Samaa kenkäsarjaa saa myös pidemmällä varrella, ja naisten sandaaleita. Reilun 60 euron hintaiset kengät ovat miellyttävän ilmavat. Hamppu ei myöskään allergisoi. Vegaaniusaste on 100 prosenttia. Ihan kivat, mutta joku designer firmaan voitaisiin palkata.

Neljä tähteä.

Blackspot

Statussymboli. Blackspot-kengät ovat Adbusters-antimainos-kollektiivin tuotos. Niillä Antti Tuisku -henkiset viher- ja tyylitietoiset kulutusorientoituneet heppulit voivat osoittaa tilisaldonsa, sillä kengistä saa pulittaa lähes 130 euroa. Päällys on ekohamppua, samaa Ecolutionin tuottamaa kangasta. Pohjat on tehty käytetyistä renkaista. Pohja on latuska, mutta toisen kengän kärjestä löytyy punainen piste. Se on statussymbolin kuumottava huipentuma. Kengät ovat osa Adbustersien loppumatonta taistelua brändejä vastaan, No Logo -sukupolven ainoa oikea vaihtoehto. Värivaihtoehtoja ei ole.

Kengät tehdään Portugalissa. Adbustersin sivuilla kerrotaan, että paikallinen minimipalkka on 365 euroa kuussa. Tehtaan työntekijät saavat kuussa 420–700 euroa.

Ainakin ensimmäisellä käyttökerralla tossut värjäävät vaaleat sukkani. Liekö sitä maantien pölyä aiemmista renkaista… Vegaaniusaste 100 prosenttia, mutta miten suhtautua renkaita aiemmin käyttäytyneiden autojen aiheuttamiin tiekuolemiin?

Popot ovat tyylikkäät, mutta ilmanvaihdossa ja hinnassa on toivomisen varaa: toista enemmän, toista vähemmän.

Kolme tähteä.

No Sweat

Ilman hikeä. No Sweat -kenkiä mainostetaan sillä, ettei kenkiä ole tuotettu hikipajoissa, vaan kenkien valmistuksesta on maksettu kunnon palkka. Indonesiassa. En edes halua arvata, paljonko Indonesian vähimmäispalkka kuukaudessa on. Ehkä sen, mitä kenkäpari maksaa Suomessa? Toisaalta, onko se ongelma? Kivempihan se on, että Indonesiassa on todella mahdollisuus reiluun työnantajaan. Toisaalta kaikenlainen halpatuotanto on ongelmallista, varsinkin kun kenkiä voidaan tehdä missä tahansa toisin kuin esimerkiksi viljellä kahvia.

Kengät ovat vegaaniset ja värivalikoima valtava aiempiin vaihtoehtoihin verrattuna, vaaleanpunainen miellyttää silmääni eniten.

Ystäväni Leean jalkaan kengät eivät sopineet. Lattea pohja ja sen outo muoto aiheuttivat ystävälleni kipua ja tuskaa, heti ensimmäisellä käyttökerralla. Nyt olisikin myynnissä mustat varrettomat No Sweatit kokoa 40. Työkaverini Jari on jo tehokuluttanut kaksi paria No Sweateja vuoden aikana. Kestävyys ei tunnu olevan näiden jalkineiden paras puoli.

Mutta ne on vaaleenpunaset! Söpöö!

Kaksi/Viisi tähteä.

Karhu Originals

Muisto kotimaisuudesta. Karhun kengät ovat klassikot. Urheiluvälinevalmistajan viileät tossut ovat uudelleentuotantoon otettuja malleja vanhoista urheilukäyttöön tarkoitetuista tossuista. Karhut eivät ole halvimmasta päästä, perustennarit maksavat reilut sata euroa. ”No tiny hands involved”, Karhu mainostaa. Kenkiä valmistetaan myös Suomen Virossa. Vegaanisia Karhuja ei vieläkään ole olemassa, vaikka niitä joskus on lupailtukin (muun muassa Voimassa 7/2004). Testin Karhut osoittautuivat erittäin miellyttäviksi. String Volley -mallin muotoiltu pohja on jo sellainen lisä tässä tossukavalkadissa, että siitä ropisee ekstrapisteitä kourallinen. Karhuja on erivärisiä ja erimallisia, valikoima verrattuna muihin eettisten tossujen joukkoihin on huikea!

Neljä tähteä.

Kirpputorin antimet

Kesisten kaipuu. Jos rahapussisi hersyy seteleitä, ei tästä eteenpäin kannata lukea. Mutta oi te kaltaiseni köyhät kenkien rakastajat, kirpparilta löytyy parhaat aarteet! Rauhanpuolustajien Maisa kävi juuri esittelemässä viime kesänä löytämiänsä huikean tyylikkäitä Nokian Jalkineen valmistamia Kesiksiä. Niitä ei enää valmisteta ja Maisa pyysikin muistuttamaan siitä, miten surullista on, että Nokian Kumitehtaan kenkien valmistus on suurilta osin siirretty halvan työvoiman maihin ja että hyvien tennareiden valmistaminen on lopetettu. Huokaus. Kesikset ovat kuitenkin Maisan mukaan oivalliset tennarit ja jopa yllättävän hengittävät, vaikka suurelta osalta valmistettu kumista. Viime kesänä Faces-festivaalin kirpparilta tehty löytö oli kustantanut Maisalle 4 euroa, ja kengät olivat käyttämättömät.

Ylipäätään kirppareiden löytöjen vegaaniusaste vaihtelee, siinä mitataan sitten vain kunkin vegaanin rajaa.

Viisi tähteä.

Hannele Huhtala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lukijaposti

Voiman lukijoita puhuttaa miesviha, Voiman nykyinen linja ja netistä löytyvä Voima-ekstra.

Oikeutettua kritiikkiä

Kiitos mielenkiintoisesta lehdestä ja oikeutetusta kritiikistä. On aivan totta, että toisinaan alan virheellisesti puhua me-muodossa suurista kansalllisista hankkeista, joita Suomessa toteuttavat voimayhtiöt.

Näin ei tietenkään pitäisi tehdä, vaikka Säteilyturvakeskuksella onkin niissä suuri työmäärä. Tämä oli taas terveellinen muistutus.

Jukka Laaksonen

Ylijohtaja, Säteiluturvakeskus

_______________

Laaja-alaista

Kiitän hyvistä artikkeleista. Ne ovat varsin laaja-alaisia, ja tuovat esille asioita joita ei ihan heti valtamediassa näy.

Antti Pippuri

_______________

Taas miesvihaa

Seija Vilén mainosti Kaarina Hazardin puhtaasti suomalaismiesvihaan perustuvaa kirjaa ja totesi lopuksi, että kirja saa aikaan keskustelua ja näistä asioista on puhuttava. Niinpä.

On se vaan aika kummallista keskustelua, jos vain yksi aatteellinen ryhmä saa äänensä kuuluville mediassa. Tälläinen mediassa hallitseva feministisensuuri on kaukana tasa-arvosta, sananvapaudesta ja avoimesta keskustelusta. Kaikki suomalaista feminismiä kyseenalaistavat ja vastustavat mielipiteet jätetään julkaisematta.

Jos puhutaan tasa-arvosta niin suurin tasa-arvoloukkaus on vain miehille määrätty maksimissaan vuoden kestävä korvaukseton asevelvollisuus eli siis yhteiskuntapalvelus.

Nimimerkki Saiskos tasa-arvoa

_______________

Markkinatutkimusalalla on jo ammattiyhdistys

Voiman 7/06 artikkelissa Tietoyhteiskunnan heikot tuntosarvet väitetään, että markkinatutkimusalalta on puuttunut ammattiyhdistys. Asia ei kuitenkaan ole näin. On olemassa ammattiyhdistys Markkinointiviestinnän, -tutkimuksen ja uusmedia-alan ammattilaiset MaMa ry. MaMa ry on Erityisalojen Toimihenkilöliitto ERTO:n jäsenyhdistys. Keskusjärjestö on STTK.

Alalla ei ole kuitenkaan työehtosopimusta, TES:siä. TES-neuvottelut edellyttävät tiettyä järjestäytymisastetta niin työntekijäpuolelta kuin työnantajapuoleltakin. Toistaiseksi kummallakin puolella on järjestäytymisaste liian pieni. ERTO hoitaa mamalaisten jäsenten edunvalvonnan ja ERTO:ssa markkinatutkimusalan ongelmat on tiedostettu.

Mamalaisia jäseniä palvellaan työsuhdeneuvonnassa puhelimella ja sähköpostilla sekä tarvittaessa lakimiesten avulla. MaMan ja ERTO:n nettisivuilta saa myös vastauksia hyvin moniin kysymyksiin.

Kaarina Pehkonen

Puheenjohtaja, MaMa ry

_______________

Voiman nykyinen linja huolestuttaa

Pitkäaikaisena Voiman lukijana olen hieman huolestunut Voiman nykyisestä linjasta, ja siitä että osa lehden jutuista vaikuttaa hätäisesti kyhätyiltä ilman kunnollista taustojen selvittämistä.

Erityisesti huolestuin Jari Tammisen kirjoittamasta Salaliitto-jutusta Voimassa 7/06. Kirjoituksessa puhutaan Dylan Averyn ohjaamasta Loose Change -dokumentista. Tamminen mainitsee Averyn esittävän vastaväitteitä viralliselle tarinalle kuitenkaan mainitsematta yhtäkään näistä väitteistä. Jutussa myös todetaan, että Loose Change on yksityiskohtaisesti ja perusteellisesti tyrmätty toisaalla netissä. Voisiko Jari Tamminen lähettää minulle linkin tai kirjoittaa seuraavassa numerossa, mitä tarkoittaa ”toisaalla netissä”.

Jos olette dokumentin nähneet, voisitte vaikka listata siinä esitettyjä väitteitä ja laittaa väitteiden perään näitä ”perusteellisia ja yksityiskohtaisia” vastaväitteitä.

Voisitte vielä listata valheita, joita löytyy WTC-iskujen virallisesta tutkimusraportista ja pohtia syitä miksi tv:ssä ei näytetä koskaan videoita vaikkapa Pentagon-iskusta, WTC7:n sortumisesta tai siitä pienestä kuopasta Shanksvillessä johon muka United 93 putosi 45-asteen kulmassa ja paloi pois jättämättä jäljelle lentokoneen osia. Selvittäkää myös mitä kaikkea tuo uutisissa lähes täysin sivuutettu 47-kerroksinen rakennus sisälsi.

Odotan jonkinlaista vastausta Jari Tammiselta, mieluiten tulevissa numeroissanne.

Mikko Nykänen

_______________

Voima-ekstra ei toiminut

Voiman kotisivuilla ollut smash-asem-extra ei minusta oikein toiminut. Tarkoituksena oli kai ironisoida Hesarin sivujen kuvagalleriaa. Mielekkäämpää olisi ollut tehdä versio muokkaamattomilla kuvilla hieman eri näkökulmasta kuin Hesari, sitä olisin linkittänyt eteenpäin. Tässä tapauksessa esimerkiksi Hesarin netissä julkaisemat paikallaolijoiden kommentit oli tehokkaampaa toisen puolen esittelyä.

Uutisoinnin ja antimainonnan yhdistäminen ei varmaan mun mielestä toimi. ”Kytätkin lukee tätä” ei kolahtanut yhtään. Koko homma oli tehty liian vastakkainasettelun hengessä.

Voima on kuitenkin lehti paikallaan. Ehkä näkyvimpänä suomalaisena vaihtoehtomediana itse toivoisin sille linjaa, joka tuo paljon lukijoita, myös niitä jotka eivät vielä osaa ajatella aivan oikein. Pitäisi säilyttää terävyys, riittävän laaja näkökulma kuin myös objektiivisuuskin.

Juha Hytönen

_______________

Toimitus vastaa

Voiman toimitus ei manipuloinut kuvia Voima-ekstrassa. Voiman toimittajia mielenosoituspaikalla oli viisi eivätkä heidän näkemyksensä poikenneet muiden paikalla olleiden toimittajien ja tarkkailijoiden näkemyksistä.

_______________

Voima

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Tekijänoikeudet ovat ihmisoikeuksia

Sananvalta: Ylinopeudet ja veronkierto ovat yleisiä nekin, mutta vakaumuksellisinta – lain koko oikeutuksen kiistävää – on tekijänoikeuksien halveksunta.

Mitään lakia ei rikota yhtä yleisesti kuin tekijänoikeuslakia. Ylinopeudet ja veronkierto ovat yleisiä nekin, mutta vakaumuksellisinta – lain koko oikeutuksen kiistävää – on tekijänoikeuksien halveksunta. Luettelen nyt tekijänoikeuksien vastustajien tavallisimmat väitteet ja vastaan niihin tekijänoikeusmyönteisillä vastaväitteillä.

VÄITE 1: Lailliset elokuvat ja äänitteet ovat niin hävyttömän kalliita, että on hienoa kansalaistottelemattomuutta olla alistumatta moiseen ryöväykseen.

VASTAVÄITE: Taiteen tekijän ihmisoikeuksiin kuuluu vapaus tehdä millaisia teoksia haluaa ja myös hinnoitella ne miten haluaa. Ostopakkoa ei ole eikä taide ole juomaveden kaltainen välttämättömyyshyödyke, jota köyhällä on moraalinen oikeus varastaa, ellei sitä yltäkylläisiltä muuten saa. Taide on sitä paitsi oikeastaan halpaa, sillä jokaisen ulottuvilla on enemmän taidetta kuin jaksaa kuluttaa. Suuri osa taiteesta on gallerioiden, museoiden ja kirjastojen kautta jaossa joko ilmaiseksi tai nimelliseen hintaan. Jos taas haluaa teoksen ihan omaksi, joutuu maksamaan kirjasta tai levystä suunnilleen saman verran kuin pizzasta tai parista oluesta. Halpuudesta pitäisi iloita eikä marista. Eikä maksamatta jättäminen alenna hintoja vaan nostaa niitä ja yksipuolistaa tarjontaa.

VÄITE 2: Digitalisaatio on tehnyt tekijänoikeudet mahdottomiksi. Kun aineettomien tuotteiden kopiointi on teknisesti lähes ilmaista, on järjetöntä yrittää estää kopioiden leviämistä.

VASTAVÄITE: Vaikka täydellinen kopiointi on teknisesti mahdollista, on tekijällä silti oikeus päättää milloin tämä kopiointi on sallittua ja millä hinnalla. Teoksen myyntiä on sekä sen ensimyynti että kopioiden valmistaminen. Tekijä ei voi hinnoitella teostaan järkevästi, ellei hän samalla voi tarkasti määritellä, mitä hän oikeastaan on myymässä, kuinka monena kappaleena ja miten monelle kuluttajalle.

VÄITE 3: Tekijänoikeudet ovat periaatteessa hyvä asia, mutta käytännössä niistä hyötyy lähinnä suurpääoma eli sisältöjä ja oikeuksia omistavat, hallinnoivat ja välittävät suuryritykset, eivät sisältöjä luovat taiteilijat.

VASTAVÄITE: Suurin osa tekijänoikeuskorvauksista päätyy taiteilijoille. Joillakin aloilla valitettavasti on toisin ja usein tekijänoikeuskorvauksen osuus teoksen myyntihinnasta on pieni, mutta ratkaisu ei ole korvausten lopettaminen eikä teoksen varastaminen. Tarvitaan uutta lainsäädäntöä ja taiteilijoiden ammattiliittojen yhteistyötä, jotta suurempi osa taideteosten tuotosta päätyisi taiteilijoille itselleen.

VÄITE 4: Tekijänoikeudet ovat huono asia, sillä ne hidastavat kehitystä. Jos jokaisesta tuotteesta pitäisi maksaa osinkoja kaikille niille, joiden oivallukset ovat olleet edellytys tuotteen synnylle, tulisi uuden tuottamisesta toivottoman mutkikasta ja kallista.

VASTAVÄITE: Tekijänoikeudet ovat eri asia kuin patenttioikeus. Tekijänoikeus suojaa taideteoksia ja muita hengentuotteita sekä niiden tekijöitä. Hengentuotteita saa kopioida vain tekijän luvalla ja maksamalla hänen haluamansa korvaus. Tekijänoikeus ei estä uuden taiteen syntyä, sillä tekijänoikeus ei suojaa ideoita, aiheita eikä tyylejä. Patentit sen sijaan suojaavat nimenomaan ideoita ja teknisiä ratkaisuja. Patenttien suoja-aika onkin lyhyt, jotta tekninen kehitys ei kangistuisi, mutta keksijät ja investoijat ehtisivät saada innovaatioistaan hyödyn.

Taide olisi parempaa, jos taiteilijat eivät olisi köyhälistöä. Siksi yhteishyvän vuoksi pitäisi tekijänoikeuksien heikentämisen ja tekijänoikeuskorvausten alentamisen sijaan tähdätä päinvastaiseen. Kaikki taiteen käyttö pitäisi ottaa tekijänoikeuskorvausten piiriin ja ilmaiskopiointi omaankin käyttöön estää. Tekijänoikeuksien suoja-aika pitäisi venyttää äärettömäksi.

Vasta silloin aineettomalla omaisuudella olisi sama suoja kuin aineellisella. Tekniset härvelit, joilla vaikkapa musiikkia ja elokuvia nautitaan, ovat olemassa vain sisältöjä varten. Arvokkaiden sisältöjen valmistaminen on vaikeampaa kuin härvelien – siksi parhaiten kannattaisi palkita juuri sisältöjen tekijöitä. Tekijänoikeuksien vastustaminen on insinöörien ja suurpääoman diktatuurin kannattamista.

Teemu Mäki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Jotenkin ne mokasivat

Smash ASEM -tapahtuman saldoksi jäi loppujen lopuksi 136 kiinniotettua, joista osa alaikäisiä, suurin osa sivullisia ja sattumalta vain väärässä paikassa väärään aikaan olleita ihan tavallisia ihmisiä.

Smash ASEM -tapahtuman saldoksi jäi loppujen lopuksi 136 kiinniotettua, joista osa alaikäisiä, suurin osa sivullisia ja sattumalta vain väärässä paikassa väärään aikaan olleita ihan tavallisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka kävivät kysymässä poliisilta, voisivatko he lähteä pois piiritystilanteesta mellakkapoliisin saartorenkaan sisältä, jossa tilanne alkoi kiristyä yleisen tyytymättömyyden ansiosta. Ja saivathan he lähteä, suoraan pidätysbusseihin ja siellä tunnin pari odoteltuaan poliisiasemille.

Mutta minut ne päästivät kaikessa rauhassa lähtemään. Minut, jos jonkun, niiden olisi pitänyt ottaa kiinni. Itse asiassa poispääsyä odotellessani en elätellyt suurtakaan toivoa päästä vielä samana iltana Hakaniemen Bar Factoryssa olleeseen Sekakäyttörock-tapahtumaan. Olin saapunut Kiasman aukiolle pakettiautossa, jonka kyydissä olivat mielenosoitusta varten kaavaillut äänentoistolaitteet.

Poliisi kuitenkin kielsi soundsystemin käytön, jolloin väittelin kyttien kanssa ensimmäisen kerran. Sen jälkeen yritin ottaa autosta esiin megafonin, jotta voisin huutaa siihen tilaisuutta varten valmiiksi kirjoittamani hengennostatuspuheen ja iskulauseita, mutta poliisi kielsi megafonin käytön, jolloin väittelin poliisin kanssa toisen kerran. Tämän jälkeen yritin naamioitua, jonka poliisi kielsi.

Silloin väittelin poliisin kanssa kolmannen kerran. Joka kerta poliisi vetosi poliisilakiin, jonka varjolla voi ilmeisesti kieltää sitä sun tätä.

Myöhemmin mielenosoituksen aikana kävin vielä muutaman väittelyn, tosin silloin naamioituneena. Yritin myös vetää takaisin mielenosoittajien joukkoon ainakin kahta eri henkilöä, jotka poliisi yritti vetää riviensä taakse nähdäkseni ei mistään erityisestä tai mainittavasta syystä.

Myöhemmin naureskelin avoimesti poliisin esittämille absurdeille käskyille hajaantua, kun samaan aikaan ketään ei päästetty aukiolta lähtemään eli hajaantumaan. Leikimme myös “kuka pelkää mellakkakyttää” (poliittisesti korrekti versio ala-astevuosilta tutusta leikistä kuka pelkää mustaa miestä), vaikka poliisi kielsi meitä leikkimästä.

Kaiken lisäksi poliisi tarkasti henkilöllisyyteni kahteen eri kertaan tapahtuman aikana, ja jos heidän ”tiedustelunsa” olisi vähääkään toiminut, olisin saletisti viettänyt putkassa yön jos toisenkin. Vähän kahdeksan jälkeen asetuin jonoon, jonka kärjestä päästettiin hitaasti yksi henkilö kerrallaan vapauteen videokamerakuvauksen jälkeen. Hieman ennen puolta yhdeksää olin jo yhdessä toverini kanssa matkalla kohti Alepaa ja sitä kautta baariin.

Lyhyesti sanottuna, jotenkin ne kytät mokasivat. Ihmisiä päätyi kiinniotetuksi alkaen kaupunginvaltuutetuista ja täysin sivullisista kansalaisista aina valtamedian valokuvaajiin, mutta minut ja monet mustahuppuiset vähemmän rauhalliset kaverini ne päästivät lähtemään. No mikäs siinä, kyseisellä toiminnallaan poliisi järjesti meille enemmän sympatiaa ja näkyvyyttä kuin omin voimin olisimme kenties pystyneet järjestämään.

Tsekkaillaan meininki seuraavan kerran itsenäisyyspäivänä.

Kirjoittaja on helsinkiläinen anarkisti ja Voima-lehden autonkuljettaja.

Jukka Vuorio

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Maon tärvelty lempiruoka

Kiinan vesistöt kantavat raskaan taakan talouden kasvusta.

Hubein maakunnassa sijaitseva, kahdeksan miljoonan asukkaan Wuhan on noussut merkittäväksi taloudelliseksi keskukseksi Kiinassa. Metalli-, auto- ja koneteollisuuden keskittymät ja tekstiilintuotanto ovat saaneet rinnalleen huipputeknologiaan keskittyviä yrityksiä. Strateginen sijainti Kiinan liikenteen risteymäkohdassa ja panostus koulutukseen ovat tuoneet talouskasvulle lisä pontta. Voimakkaalla ja osin suunnittelemattomalla kasvulla on ollut kuitenkin hintansa.

Tuhansien järvien Wuhan on kuuluisa mittavista vesialueistaan, jotka kattavat yli 2 000 neliökilometrin alueen. Nopealla taloudellisella kasvulla ja kaupungistumisella on ollut merkittäviä vaikutuksia vesistöjen ekologiaan, 59 prosenttia alueen joista ja 89 prosenttia järvistä on pahasti saastuneita. Teollisuuden kasvavat päästöt ja kotitalouksien likavedet saastuttavat jatkuvasti alueen vesiä.

Ongelmia aiheuttavat muun muassa puutteet viemäröintijärjestelmässä ja kunnollisten vedenpuhdistusjärjestelmien puuttuminen. Tilannetta vaikeuttaa myös yleinen tietämättömyys ympäristöongelmista ja niiden syistä. Yksi pahiten saastuneista vesistöistä alueella on Dong Hu -järvi, joka sijaitsee Wuhanin yliopiston kupeessa.

Dong Hu -järvellä on vahva symbolinen merkitys wuhanilaisille. Järven rannalla sijaitsee puhemies Maon kesämaja ja kuuluisa temppeli, joka on kesäisin Wuhanin tärkeimpiä turistikohteita. Järven rannalla sijaitsevat ravintolat tarjoavat ylpeänä Maon lempiruokaa – Wuchangin kalaa. Wuhanilaiset vitsailevat asialla sillä ”mao” tarkoittaa kiinaksi myös kissaa, ja kissathan ovat tunnetusti hulluina kalaan. Wuchangin kalan kerrotaan vieneen Maonkin kielen mennessään.

Wuhanilaisten rakkaus kalaan on saanut uusia muotoja kalateollisuuden kasvaessa nelinkertaiseksi viimeisen seitsemän vuoden aikana. Niin kalateollisuuden, järven rannalla sijaitsevien ravintoloiden kuin Wuhanin asukkaidenkin yhteinen intressi on puhdas vesi.

Kiusalliset kalakuolemat ovat kuitenkin saaneet osan wuhanilaisista epäilemään järven puhtautta. Kesällä, järven kauniista maisemista nauttiessa, nenään tarttuu usein järven ympärillä leijaileva imelä tuoksu. Virallisesti kalakuolemien on todettu johtuvan lämpötilan äkillisistä vaihteluista.

Monet järven lähellä asuvista ovat edelleen vakuuttuneita siitä, että vuodenaikojen vaihtelut ovat syy kalakuolemiin, vaikka asiasta onkin viime vuosina tiedotettu hieman avoimemmin.

Wuhania halkoo myös yksi Kiinan suurimmista joista, Yangtse-joki. Tällä hetkellä joen rannalla sijaitsee noin 10 000 tehdasta, joista moni ei käsittele jätevesiään. Vesien saastuminen ei ole yksin Dong Hu -järven ongelma.

Wuhanin taloudellisesta kasvusta huolimatta rahaa ympäristöongelmien hoitamiseen ei ole. Ongelmiin on nyt puututtu ulkomaisen rahan turvin. Aasian kehityspankki myönsi heinäkuussa 2006 Wuhanin kaupungille 100 miljoonan dollarin kehityslainan, jotta ympäristöongelmiin voitaisiin puuttua tehokkaasti. Projekti on valmis vuonna 2010.

www.adb.org/media/Articles/2006/10197-PRC-water-pollution/

www.theepochtimes.com/news/6-10-20/47237.html, Worldwatch-instituutin maailman tila 2006-raportti.

Kari Angeria

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Oaxacan rottasota

Meksikon Oaxacassa laaja liike pyrkii korvaamaan väkivaltaisen hallinnon demokratialla.

Pieni tyttö tavaa seinämaalausta. ”Äiti, mikä on APPO?”

On erinomainen hetki pohtia tätä kysymystä samaan aikaan kun APPO:n jäsenet ja Meksikon liittovaltion poliisi mellakkavarusteissa ovat vastakkain muutaman sadan metrin päässä, kaupungin keskusaukiolla.

Lounais-Meksikossa sijaitseva Oaxaca, kaunis 300 000 asukkaan turistikaupunki, on ydinkeskustan ulkopuolella aavemaisen hiljainen. Koko aamun radiossa on lueteltu edellisenä yönä kadonneiden nimiä. Siitä huolimatta kadulla tulee vastaan naisia, jotka lähtevät hymyillen mielenosoitukseen.

Oaxacassa on toiminut jo viiden kuukauden ajan laaja liike, joka vaatii ihmisoikeusrikkomuksista ja korruptiosta syytetyn kuvernöörin Ulises Ruiz Ortizin eroa. Oaxacan osavaltio on luonnonvaroiltaan rikas, mutta kaupunkilaisten mukaan rikkaus on mennyt kuvernöörin kautta vääriin taskuihin.

Ruizin aika vuoden 2005 alusta on ollut pelon aikaa. Järjestöjen johtajia on pidätetty ja murhattu mielivaltaisesti. Oaxaca on alkuperäiskansojen keskus. Ruiz, itsekin misteekki, on vainonnut yhtä lailla alkuperäiskansojen vaikuttajia. Ruiz on pyrkinyt rajoittamaan myös tiedotusvälineitä. Kesällä oaxacalaisen Noticias-päivälehden toimitukseen tunkeutui siviilipukuisia miehiä, jotka ampuivat ympäriinsä. Ihme kyllä, pelottelusta huolimatta kaupunkilaiset eivät suostu pelkäämään.

Toukokuussa Oaxacan osavaltion 70 000 opettajaa ryhtyi lakkoon. Opettajat vaativat koulutuksen tason parantamista, ja elinkustannuksia vastaavia palkkoja sekä vastustavat koulutuksen yksityistämistä. Kun kuvernöörin miehet häätivät lakkoilevat opettajat kaupungin keskustasta aseilla tulittaen, lakko laajeni suureksi liikkeeksi. Liikettä koordinoi APPO, Asamblea Popular de los Pueblos de Oaxaca eli Oaxacan kansojen kokous. Siihen kuuluu 365 järjestöä, opettajien ammattiosasto sekä satoja tuhansia osavaltion asukkaita.

Keskusaukio on ollut kesästä asti APPO:n hallussa, ja se on koristeltu sadoilla banderolleilla. Lakkoilevat opettajat istuvat keskusaukiolle tuomillaan tuoleilla. Kaikki naiset näyttävät tekevän kirjailutöitä.

Lähes jokaiseen kaupungin taloon on maalattu kuvernööriä pilkkaavia iskulauseita. ”Häivy, pahainen koira”, tai ”Ulos murhaaja”, ovat yleisiä kirjoituksia. Kaupungin seinillä toistuvat graffitit, jotka esittävät rottaa ja symboloivat kuvernööriä.

Kun oaxacalaisilta kysyy heidän toiveitaan, kaikki tuntuvat antavan täsmälleen saman vastauksen: ”Haluamme päästä eroon Ulises Ruizista”. Jatkosta on vaikea saada vastauksia. ”Tässä liikkeessä meillä ei ole puolueita, emme ole täällä minkään muun puolueen vuoksi”, tuntuvat kaikki vastaavaan, lakkoilevista opettajista asunalueilla öisin barrikadeja pitäviin tavallisiin ihmisiin.

Oaxacan liike on tavattoman laaja. APPO on pitänyt kesästä asti hallussaan kaupungin keskeisiä hallintorakennuksia. Viime elokuussa 2 000 oaxacalaista naista valtasi televisioaseman, ja liikkeen jäsenet valtasivat 12 radioasemaa, joista ovat pitäneet hallussaan yhden. Radio Universidad on ollut liikkeen keskeinen kommunikaatioväline.

Siitä, mikä APPO tosiasiassa on, on vaikeaa saada vastauksia. ”APPO on kansa” tai ”Me kaikki olemme APPO” ovat yleisimpiä vastauksia. APPO toimii pienissä ryhmissä, jotka lähettävät edustajansa suurempiin kokouksiin. Liikkeen tukijat vakuuttavat sen toimivan demokraattisesti.

Toisin kuin kansainvälinen media on väittänyt, liikkeen elinaikana noin 20 sen jäsentä on menettänyt henkensä. Murhista kerrotaan paikallisissa lehdissä aina samalla tavalla.

”Yöllä barrikadeille tuli auto, josta tuli ulos siviilipukuisia miehiä, jotka ampuivat silmittömästi.” Surullista kyllä, Oaxacan tilanne sai kansainvälistä huomiota vasta, kun Ruizin palkkamurhaajat ampuivat kuoliaaksi amerikkalaisen, IndyMedialle kirjoittavan toimittajan Bradley Willin. Erityistä Willin ja samassa tilanteessa kuolleiden kahden paikallisen opettajan murhissa oli se, että ne tapahtuivat keskellä päivää.

Will teki dokumenttia Oaxacan liikkeestä, ja oli tuttu kasvo kaupungin keskusaukiolla. Meksikossa ulkomaalaiset eivät saa karkotuksen uhalla sekaantua maan sisäpolitiikkaan, mutta Will teki dokumenttia tilanteesta avoimesti.

Willin murha johti yllättäviin seurauksiin. Sen sijaan, että Meksikon presidentti Vicente Fox olisi lähettänyt Oaxacaan joukkoja hillitsemään kuvernöörin palkkamurhaajia, hän lähetti kaupunkiin liittovaltion poliisin taltuttamaan mielenosoitukset.

Mellakkavarusteiset poliisit siirsivät mielenosoittajia keskusaukiolta puskutraktoreilta, ja mielenosoittajat polttivat autoja ja busseja. Sunnuntaina 29.10. luoteihin kuoli yksi opettaja, sairaanhoitaja ja 12-vuotias lapsi, mutta Noticias raportoi mielenosoittajien ottaneen yhden poliisin kiinni.

Maanantaina mielenosoituksessa oli jälleen tuhansia ihmisiä ja voitokas tunnelma.

”Ya cayó, ya cayó, Ulises ya cayó” eli ”Jo kaatui Ulises”, huusivat mielenosoittajat.

Voittoisaan tunnelmaan sekoittuu huolta. Seuraavana päivänä alkaa kuolleiden päivän juhlinta. Yleensä se on iloinen juhla, jolloin muistetaan kuolleita läheisiä. Nyt kaupungin pääkirkon edessä tullaan muistamaan kuolleita liikkeen jäseniä, ja toivotaan, etteivät liittovaltion tai Ruizin joukot aiheuta lisää muistettavia.

Anna-Reetta Korhonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voimakalenteri

Joulumarkkinat ja tammifestarit.

TOIMINTA

10.12. DARFURIA EI SAA UNOHTAA, Ihmisoikeuksien päivän kynttilämielenosoitus lähtee Helsingin Kiasman aukiolta kello 18, kynttilöitä saa paikan päältä.

13.12. OAXACA REBELDES, Oaxaca-solidaarisuustapahtuma, videoesityksessä Zapatista-dokumentti kello 17, keskustelutilaisuudessa Meksikon yhteiskunnallisista liikkeistä, poliittisesta historiasta & nykytilanteesta alustaa Petri Minkkinen kello 18 & tukibileissä Oka, Skyjacker & Musti Laiton kello 20 Helsingin Domma DC:ssä, Leppäsuonkatu 9 C.

19.12. TURKISTEOLLISUUDEN VASTAINEN MIELENOSOITUS Vantaan Fur Centerillä, www.oikeuttaelaimille.net.

TAPAHTUMAT

12.12. KASVISKINKKUPÄIVÄT, tietoa kasvissyöjille sopivista jouluherkuista kertoo Tiina Rissanen Helsingin Ruohonjuuressa kello 12–18, tapahtumat myös 14. & 20.12.

31.12. SENAATINTORIN UUSIVUOSI, Helsingissä Lasten uudenvuoden juhlassa Annantalon taidekeskuksen esitys Vino prinsessa & Saapasjalkakissa, klassisen musiikin konsertti & nukketeatteri Rooman satu Tuomiokirkon kryptassa kello 16, Aaton HipRockit: The Deep Vein, DBG & muita esiintyjiä Senaatintorin lavalla kello 20–21.30 & ylipormestari Jussi Pajusen & tuomiorovasti Matti Poutiaisen tervehdykset, yhteislaulua & ilotulitus kello 23–00.15 Senaatintorilla.

10.1. INFOILTA NUORTEN (18–30v.) VAPAAEHTOISTYÖMAHDOLLISUUKSISTA maailmalla, Maailmanvaihto ry:n ilta Helsingin Caisassa kello 18–20.

Helsinki & Madrid JÁMON – KINKKUA! Performanssipartituureja Suomesta & Espanjasta, 14.12. Antti Laitinen & Pessi Parviainen Madridin Circulo De Bellas Artesissa, 18.12. Pepe Murciego & Roxana Popelka/Leena Kela & Pessi Parviainen Helsingin Muu-galleriassa kello 17.30, 12.1. Lauri Luhta & Jaana Pirskanen Madridin Circulo De Bellas Artesissa & 10.2. Hilario Alvarez/Antti Laitinen & Nieves Correa/Jaana Pirskanen Helsingin Forum Boxissa, www.muu.fi.

Helsinki NUORTEN FILOSOFIATAPAHTUMA NUFIT, teemana muutos 12.–14.1. Hakaniemen Paasitornissa, Paasivuorenkatu 5, www.nufit.fi.

OURVISION-LAULUKILPAILU, 19.1. latinoviisujen esikarsinta, 20.1. afroviisujen esikarsinta, 2.2. aasiaviisujen esikarsinta & 3.2. arabiviisujen esikarsinta Caisassa kello 19–22.

_______________

Suomalaisen tekstiilisuunnittelun lyhyt historia

TEKSTIILIT Viime vuonna tamperelaiset purkivat historiallisesti arvokkaan Finlaysonin vanhan värjäämön. Tänä vuonna tilalle on noussut vuokrakerrostalo ja viereiseen rakennukseen Suomen ensimmäinen tekstiiliteollisuusmuseo.

Hienoa, että tekstiiliteollisuuteen voi nykyään tutustua museossa, varteenotettavaa alan teollisuuttahan Suomessa ei enää vuosiin ole ollut. Alaan voi perehtyä koneiden, valokuvien, työläistarinoiden, edesmenneiden yritysten historiikkien ja nostalgisia muistoja herättävien tuotteiden kautta.

Myös museon nettisivujen kautta pääsee selailemaan vanhoja mallikirjoja, esimerkiksi Suomen Trikoon hurmaavia sukkia 1940-luvulta ja Puuvillatehtaitten Myyntikonttorin lakanamallistoa 1960-luvulta.

Kosken vastarannalla juuri avatussa Kretongista printtiin – suomalainen painokangas -näyttelyssä voi muistella mitä persoonallista, kaunista ja käytännöllistä meillä tehtiin, kun teollisuudella oli halua ja varaa palkata tekstiilisuunnittelijoita.

Tampereen Vapriikin näyttely on iloinen ja hellyttävä kokoelma kotimaista painokangasta kymmeniltä eri suunnittelijoilta yli sadan vuoden ajalta. Näyttely kuuluu Tekstiilitaiteilijat Texo ry:n 50-vuotisjuhlanäyttelyiden sarjaan.

Molemmat näyttelyt ovat myös osa suomalaisen naisen historiaa pumpulitehtaan tyttöineen, tekstiilitaiteilijanaisineen, pussilakanoineen ja äitiyspakkauksineen, sukka- ja kehruukoneineen.

Mervi Jylhämö

Tekstiiliteollisuusmuseo Tampereen Werstaalla, Väinö Linnan aukio 8, Finlaysonin alue, ti–su 11–18.

Kretongista printtiin – suomalainen painokangas, Tampereen Vapriikissa, Veturiaukio 4, entinen Tampellan alue, ti, to–su 10–18, ke 11–20.

_______________

LUENNOT & KESKUSTELUT

13.12. JONI KREKOLA Työväenliikkeen kirjaston puhujaseurassa, puhuttajana Hannu Taanila, aiheena Krekolan teos Stalinismin lyhyt kurssi: suomalaiset Moskovan Lenin-koulussa 1926–1938, Helsingin Työväenliikkeen kirjastossa kello 18–20. KUNINGATTAREN ASIALLA – miniatyyrimaalari Pierre Signac Euroopan hoveissa 1660-luvulla, Satu Frondelius luennoi Suomen Muinaismuistoyhdistyksen kokouksessa Suomen kansallismuseon auditoriossa kello 19.

14.12. KIRJALLISUUDEN LUONTOKÄSITYKSET, Dodo ry:n keskustelupiirissä käsitellään Halldór

Laxnessin teosta Salka Valka Turun Kirjakahvilassa kello 18.

18.12. SOSIAALISET MERKIT – yrityksen maineen puhdistaja vai todellista vastuullisuutta? Keskustelu kaupasta & kehityksestä Helsingin Kepassa, kokoushuone Dialogissa kello 17.30–19.30, ilmoittaudu 13.12. mennessä tytti.nahi(a)kepa.fi.

25.1. ERKKI TUOMIOJA Työväenliikkeen kirjaston puhujaseurassa, puhuttajana Hannu Taanila, aiheena Tuomiojan teos Häivähdys punaista: Hella Wuolijoki & hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, Helsingin Työväenliikkeen kirjastossa, Paasivuorenkatu 5 B, 2. kerros kello 18–20.

KURSSIT

Helsinki MAAHANMUUTTAJANAISTEN KESKUSTELUKERHO, Punainen ristin järjestämä suomen kielen keskustelukerho kokoontuu tiistaisin 9.1. alkaen kello 17.30–19 Itäkeskuksessa, Tallinnanaukio 1 A, 4. kerros, lisätiedot marina.kitai(a)gmail.com/hannekaikkonen(a)jippii.fi.

JOULU

11.12. JOULU SYDÄMESSÄ, Addictio-kuoron konsertti Helsingin Pyhän Sydämen kappelissa, Kirstinkatu 1 kello 19.

14.12. AKATEEMISEN LAULUN JOULUKONSERTTI, Pasi Hyökki johtaa konsertin Helsingin Vanhassa kirkossa kello 19.

18.12. JOULUJAZZIT, Claes Andersson trio Helsingin teatteriravintola Arenassa kello 18.

19.12. KUULEN JOULUN, How Many Sisters esittää suomalaista runoutta & uusia joululauluja Helsingin Malmitalossa kello 19.

20.12. JOULU TULLA JOLLOTTAA, nukketeatteri Sampon jouluesitys Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa kello 9. VALO SYTTYY PIMEÄÄN, Espoon musiikkiopiston joulukonsertti Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa kello 19.

26.12. TAPANINTANSSIT, dj:t Slim Mike & Simppu, Tampereen Yo-talolla.

Helsinki CAISAN JOULUBASAARI, kulttuurituotteita eri maista 15.12. kello 14–20, 16.12. kello 12–20 & 17.12. kello 12–18.

Turku VANHAN SUURTORIN joulumarkkinat & monikulttuurinen joulubasaari Kansainvälisellä kohtauspaikalla 16.–17.12. kello 11–18.

RUSSIAN CHRISTMAS, Irina Zatulovskayan teoksia 14.1. asti Wäinö Aaltosen museon Studiossa, ti–su 11–19.

Joensuu TAIDEKESKUS AHJON JOULUKALENTERI, 13.12. runokapakka Wanhassa Jokelassa, juontajana Henkka Leppänen kello 20–22, 16.12. Ahjossa koko perheen sanataidepaja: Prinsessan siipi -satuleikki, leikittäjänä Outi Juurikainen kello 14–15, 17.12. Leena Nylander & Ilkka Tahvanainen esittävät tekstejään & Noora Mutasen & Raija Korhonen-Pusan tanssiesitys Ahjossa kello 14–15, 19.12. tanssija Mira Laakkosen & Sari Kaasisen yhteisesitys Jo on tukka tuulta nähny Ahjossa kello 18–19 & Erilainen joulukortti -näyttely 19.12. asti Ahjon Koksi-salissa, ti, to, pe 11–17, ke 12–18, la–su 11–14.

KIRJALLISUUS

12.12. ESIKOISRUNOILIJOIDEN ILTA, Linnunlaulun runoklubilla Ville Hytönen, Jussi Hyvärinen, Silja Järventausta, Marianna Kurtto & Jarkko Tontti, juontajana Jyrki Kiiskinen, Helsingin kirjailijatalo Villa Kivessä kello 18.

Helsinki METSÄN SÄVEL, Ilona Korhosen & Vantaan kamarikuoron laulajien runolauluesitys vierailee 15.–17.1. Q-teatterin Puoli-Q-näyttämöllä.

ELOKUVAT

11.12. AMNESTYN DOKUMENTTI-ILTA Turun Kirjakahvilassa kello 19.

Helsinki DOKKINO, lasten & nuorten dokumenttielokuvatapahtuma 22.–25.1. DocPoint-tapahtuman yhteydessä, teemana Mä tykkään musta, koululaisnäytökset Tennispalatsissa, www.docpoint.info/dokkino.

DOCPOINT, Helsingin dokumenttielokuvafestivaali 24.–28.1., www.docpoint.info & valikoima DocPoint-elokuvia 29.1.–2.2. Helsingin Malmitalossa.

Inari SKÁBMAGOVAT, alkuperäiskansojen elokuvafestivaali, teemana saamelaiset & afrikkalaiset elokuvat 25.–29.1. Revontuliteatterissa Siida-museolla, www.siida.fi/skabma.

RADIO

1.1. UUDEN VUODEN YÖ, Eeva-Liisa Mannerin kirjoittamassa kuunnelmassa uudenvuoden yönä unohtuvat sovinnaisuudet, kun juhlimaan kokoontunut seurue ajautuu peruskysymysten, uskon & materialismin vastakkainasettelun, äärelle, Helena Ihalan ohjaama kuunnelma Yle Radio 1:ssä kello 19.03.

6.1. ONNELLINEN TUULI, sambialaisen Catherine Kaseketin tarina on taiteilijan & taistelijan kertomus siitä, miten nuoresta alistetusta vammaisesta naisesta kasvaa taiteilija, Erikka Jussilan, Outi Aholan & Hannu Kariston dokumentti Todellisia tarinoita -sarjassa, Yle Radio 1 kello 14.05, toinen lähetys 7.1. kello 22.05.

13.1. HYVÄ, PAHA ARKI, arkisia asioita on tehty aina, ja arki on maailman itsestään selvin asia, vai onko? Mervi Saukon & Hannu Kariston dokumentti Todellisia tarinoita -sarjassa, Yle Radio 1 kello 14.05, toinen lähetys 14.1. kello 22.05.

20.1. ULKOPUOLINEN.FI, ohjelma tutkii meille kaikille tuttuja ulkopuolisuuden kokemuksia, ohjelman aineisto löytyy nettisivuilta, Mikko Paartolan & Hannu Kariston ohjelma on osa Dokumenttiryhmän nettiaudion kehittämisprojektia & Todellisia tarinoita -sarjaa, Yle Radio 1 kello 14.05, toinen lähetys 21.1. kello 22.05.

27.1. VALOKUVAAJAN KUOLEMA, uuden ajan valokuvaamisen totuutta etsimässä, Mikko Paartolan & Hannu Kariston ohjelma on osa Dokumenttiryhmän nettiaudion kehittämisprojektia & Todellisia tarinoita -sarjaa, Yle Radio 1 kello 14.05, toinen lähetys 28.1. kello 22.05.

3.2. ÄÄNIÄ & PAIKKOJA, dokumenttiohjelma on tehty internetin ilmaisukeinoja ajatellen, Mikko Paartolan & Hannu Kariston ohjelma on osa Dokumenttiryhmän nettiaudion kehittämisprojektia & Todellisia tarinoita -sarjaa, Yle Radio 1 kello 14.05, toinen lähetys 4.2. kello 22.05.

_______________

Vallankumous alkaa 20 minuutin päästä!

MUSIIKKI Kun muutin syksyllä 1998 Korpilahden Alkio-opistolle opiskelemaan journalismia, olin vielä melko nuori kaveri, joka ei tiennyt kovinkaan paljoa ympäröivästä maailmasta. Enkä kahdentuhannen asukkaan kotikylässäni Kiskossa ollut juurikaan kohdannut minkäänlaista niin sanottua erilaisuutta. Tai oikeastaan minua itseäni pidettiin hiukan “erilaisena”, koska en mongertanut Turun seudun murteiden alalajia Salon murretta äitini helsinkiläisestä syntyperästä johtuen.

Erilaisesta poliittisesta ruohonjuuritason toiminnasta ja vaihtoehtokulttuureista olin lukenut satunnaisesti Hesarista, joka esitteli ilmiöitä lähinnä kuriositeetteina. Mutta pidin minä kovasti punkmusiikista. Suosikkejani olivat Green Day, Offspring, Sex Pistols ja Apulanta. Kohta minulle oli kuitenkin selviämässä, ettei punk tai juuri mikään muukaan ollut sellaista kuin olin luullut.

No, Alkio-opistolla järjestettiin rocktapahtuma, jossa esiintyi myös silloisen luokkakaverini bändi Armageddon Clock. Vaikka Kangasalta kotoisin oleva orkesteri olikin vielä tyylillisesti hieman hapuileva ja itseään etsivä, jo silloin oli selvää, että bändillä oli ulosannissaan rutistus, joka pystyi runttaamaan kyynisemmänkin nihilistin moraalisen selkärangan oikeaan uskoon.

Vanhan koulun hardcorebändi yhdistää musiikissaan tinkimättömän rankkuuden sekä tiukasti rokkaavat melodiat. Siksi keikoilla ovat harvinaislaatuisesti viihtyneet niin hard-, crust- ja grindcorediggarit kuin punkrockin ja kasikakkosenkin ystävät. Ja minä.

Jukka Vuorio

Armageddon Clock 10-vuotisjuhlakeikalla 16. 12. Tampereen Vastavirtaklubilla.

_______________

TEATTERI

12.12. PIENIN YHTEINEN JAETTAVA, teatteri Avoimien Ovien lisäesitys kello 14, esitykset myös 13.12. kello 15 & 15.12. kello 14.

13.12. AVOHOITO-KLUBI, Oranssin koiran teatteri esittää improvisaatioita Helsingin Juttutuvassa kello 19 & 20.

14.12. IMPROKLUBI, improvisaatioryhmä Häpeämättömien vuoden viimeinen klubi Helsingin KokoTeatterin Bar Kokossa kello 21.

16.1. REITARI, Topi Mikkolan monologi Reidar Särestöniemestä, joka perustuu Rosa Liksomin romaaniin Helsingin Malmitalossa kello 15 & 19.

20.1. NUKKETEATTERILAUANTAI, teatteri Waloa lapsille esittää Matildan lempisadut kello 10 & 12 & nukketeatteri Hevosenkenkä esittää Maamies & lohikäärme kello 11 & 13 Helsingin Malmitalossa.

Helsinki IHMISIÄ, ELÄIMIÄ, Todellisuuden tutkimuskeskuksen esitys 13., 15. & 16.12. Korkeasaaren aitauksessa kello 14, esityspaikalle lähtee opastus Korkeasaaren portilta kello 13.45.

NIMIMERKKI, Ylioppilasteatterin esitys 12., 13., 15., 16. & 17.12. kello 19.

MIESKOHTAUKSIA, 9 naista – 18 miesroolia, teatteriryhmä Reipas Irman drag king -esitys Helsingin Oranssilla 11. & 15.–17.12. kello 16 & 19.

HUUTAVAN ÄÄNI KORVESSA, Stadian esittävän taiteen opiskelijan Helena Lemisen lopputyö Vaihtolavalla 12.–20.12. kello 19.

LUOVUTA! Ilves-teatterin kollaasi ihmiskohtaloista, uusien jäsenten ensimmäinen esitys 11.–16.12. & 16.–20.1. kello 19.

KAUNOTAR & HIRVIÖ -musikaali ensi-illassa 8.1. Helsingin kaupunginteatterissa kello 19, muut esitykset 9.1.–30.4.

Tampere USKO, Tampereen Ylioppilasteatterin esitys ilmaiseksi 12., 14. & 15.12., lipuilla 9.–19.1., kaikki esitykset kello 19.

Jyväskylä DR JEKYLL & MR HYDE, teatteri Pahnanpohjimmaisten esitys 12., 15., 29. & 30.12. kello 19 Juomatehtaan Studiossa, Vapaudenkatu 25.

Mikkeli TYÖVÄEN NÄYTTÄMÖPÄIVÄT, valtakunnallinen harrastajateatterifestivaali 26.–28.1. Mikkelin teatterissa & Työväentalolla, www.tnp.fi.

TANSSI

13.12. ESPOON MUSIIKKIOPISTON TANSSIRYHMIEN JOULUESITYS Espoon kulttuurikeskuksen Tapiolasalissa kello 19.

4.1. LUPAUSTEN SILLALLA, tanssiryhmä Tango!:n

esitys Oulun Nukun isossa salissa kello 20.

6.1. KOLLEKTIIVILIIKKEITÄ, Aune Kallisen tanssiteos Helsingin Taidehallissa, toinen esitys 7.1.

27.1. XARIS DANCE 10-vuotisjuhlanäytös, kansainvälisen ammattitanssijoiden ryhmä Helsingin Malmitalossa kello 19.

Helsinki BORN UNDER SATURN, The Blackroom Act -työryhmän teos ihmismielen pimeydestä 12., 13. & 14.12. kello 19 tanssiteatteri Zodiakissa, yleisökeskustelu esityksen jälkeen 12.12., esitys ei sovi lapsille.

HOTELLI UNOHDUS, Heidi Masalinin koreografian & SECOND HAND SHOP – toisen käden kauppa Virva Talosen koreografian yhteisillat 12.–21.12. KokoTeatterissa kello 19.

SIRKUS

16.12. JOULUSIRKUS, Sirkus Taika-Ajan esitys Rovaniemen Wiljamissa, Urheilukatu 1, kello 12 & 16, esitykset myös 17.12.

Helsinki KAUPPALA 2006, pyörillä varustettu kiertävä galleria & sirkus, Kalle & Pauliina Turakka-Purhosen esitys 26.12. asti liiketiloissa ympäri Helsinkiä, www.kauppala.net.

REVERIE ELI KUINKA PUTOSIN TOISELLE PUOLELLE, MedAndraOrd-nykysirkusryhmän esitys 4.–6.1. Aleksanterin teatterissa.

Tampere CIRCUS RUSKA FESTIVAL, uuden sirkuksen ammattiryhmän festivaali 19.–20.1. Tampereen Komediateatterissa, www.festival.circusruska.com.

FESTARIT

Helsinki HELLDONE 2006, Cathedral, Anathema & HIM 29.–31.12. Tavastialla & Semifinalissa.

GORGONZOLA FESTIVAL, kuusivuotisen tribuuttiklubin päätösjuhlat Tavastialla, 5.1. Helvet Underground plays V.U. & Nico, Ironic plays Alanis Morrissette, Welloheen plays Helloween, Guardians Of Mankind plays Gamma Ray & 6.1. Nirvana-Tribute, Few Fighters plays Foo Fighters, Operation Mindcrime plays Queensryche.

Tampere TALVIPOTPURI, Kaija Koo, Goodnight Monsters & Evilsons 29.–30.12. Ilveksessä, Klubilla, Yo-talolla, New Yorkissa, Vastavirtaklubilla & Pakkahuoneella.

_______________

Tunnelmia maan alta

NÄYTTELY 1960-luku herättää nostalgiaa edelleen. Nyt muistellaan underground-liikettä.

Tiesittekö, että jo kauan ennen Hamppu-lehteä oli hampun käyttöön myönteisesti suhtautuva lehti nimeltä Ultra? Lehdessä puuhasteli muun muassa Larmelan Timo, joka on mukana kuvioissa edelleen. Kaikki 1960-luvun hipit eivät siis kulkeneetkaan parturin kautta yhteiskunnan aihiokansalaisiksi.

Kansalliskirjaston talvinäyttelyssä on esillä myös Rautakirjan sittemmin kieltämiä Jymy- ja Huuli-sarjakuvalehtiä sekä kaikenlaista kirjallisuutta. On myös Ilta-Sanomien kansia, joissa taivastellaan toisen ikihipin, M. A. Nummisen, aikaansaannoksia sekä paheksutaan Mattijuhani Koposen julkista alastonta runonlausuntaa. 1960-luvulla alastomuus oli sen verran suuri hirvitys, että Koponen sai peräti puolen vuoden ehdottoman linnatuomion tempustaan.

Yhdelle sei-nälle heijastetaan haastatteluja, joissa puhuvat entiset hipit, ikihipit ja muut ajan hermolla seikailleet, kuten esimerkiksi muinainen huumepoliisipäällikkö Torsti Koskinen.

Julle Tuuliainen

SHH! Suomalainen underground -näyttely 3.3. asti Kansalliskirjastossa, Helsingissä, Unioninkatu 36, ma–pe 9–20 & la 9–16.

_______________

POP, ROCK, HIPHOP, KLUBIT

12.12. SANATORIUM, KATALEPSY, SLUGATHOR & SPIRIT DISEASE Tampereen Vastavirrassa.

13.12. FIVE CORNERS QUINTET Helsingin Kuudennella linjalla. PMMP Helsingin Tavastialla. FLYIN’ RITE BIG BAND Tampereen Vastavirrassa.

14.12. TRANSWAGON & AUTOPILOT Helsingin Kuudennella linjalla. REVEREND BIZARRE & WITCHTIGER Helsingin Semifinalissa. BACKYARD BABIES Helsingin Tavastialla. NIKOTIIMI & MISTER SUOMI, Vastavirran pikkujoulu Tampereen Vastavirrassa. HEVIKARAOKE Tampereen Yo-talolla kello 20. SAVUSOUND, KATAJASOUNDS & LETJAY & NO BUDGET, Rosolli-Reggae Jyväskylän Ilokivessä.

15.12. DAMN SEAGULLS Helsingin Kuudennella linjalla. RAVE AGAINST DRUGS 5 Helsingin Gloriassa. PMMP Tampereen Klubilla. KUMIKAMELI & IMMI HELLEN Tampereen Vastavirrassa. RASKAS JOULU, Jarkko Ahola (Teräsbetoni), Ville Tuomi (Sub-Urban Tribe) & Antony Parviainen (Machine Men) Tampereen Yo-talolla. REJECTED, KOMETA & HEARTBREAK STEREO, Mensa Punk Rock Club Turun Päiväkodissa. BACKYARD BABIES Turun Klubilla.

16.12. GHETTO BLASTER -KLUBI, dj:t Svengali, Ropeman, Bommitommi, Djsucks!, Kid Basement & Tytti Helsingin Kuudennella linjalla. ELEMENTAL, LBJ LIVE BAND & FF DJ:T, Club FF Helsingin Semifinalissa. TSUYOSHI SUZUKI, TEXAS FAGGOT & DJ:T

GENKI, JAN-PETER & MIAZU Helsingin Nosturissa. RHYTHM & GROOVE, dj Kallio, Tampereen Yo-talolla. IMATRAN VOIMA, PJVM, TECHNICAL DIRECTORS & DJ MESAK, Huge Bass -klubi Turun Päiväkodissa. BACKYARD BABIES Seinäjoen Rytmikorjaamolla.

17.12. VASTAVIRTA-ILTA, avoin lava Tampereen Vastavirrassa.

18.12. DETHERA, SINISTER CREATION & GLADENFOLT Tampereen Vastavirrassa.

19.12. HIRVIKADUN IKKUNATUKIBILEET Tampereen Vastavirrassa.

20.12. PEPE DELUXÉ, HUSKY RESCUE, HARDKANDY & DJ:T SONOROUS STAR, JONNY RAGGAE & LOVROC, Catskills Records 10 v. & Soul Kitchen -klubi Helsingin Tavastialla. CLOUD FARM, dj Cliff, Global Party Tampereen Vastavirrassa. JERMAINE, I WAS A TEENAGE SATAN WORSHIPPER & HORSEPOWER Tampereen Yo-talolla.

21.12. POHJANNAULA & TUNDRAMATIKS Helsingin Kuudennella linjalla. BLOODY HEELS & BULWARK Tampereen Vastavirrassa. LEIJONAMIELI & PUTKIMIEHET Tampereen Yo-talolla. JERMAINE Oulun 45 Specialissa.

22.12. DJ HELL Helsingin Kuudennella linjalla. MASSACRE, DISKELMÄ & NEUROOTTISET PELIMANNIT, Jantsan tukikeikka Tampereen Vastavirrassa. LAURILA & KEVIN, Club Valotalo Tampereen Yo-talolla. IMATRAN VOIMA, dj:t Erkko, Mini & NS., Niityn jouludisko -klubi Jyväskylän Blazessa.

23.12. IMATRAN VOIMA, Läs esittää Helsingin Kuudennella linjalla. MIKKO KUORELAHTI & JOULUTUNNELMA, ilmasta soppaa pihassa Tampereen Vastavirrassa. INDIELÖRDAG! Dj:t Antti Hietala & Schmami, Tampereen Yo-talolla.

24.12. PUNAINEN JOULU, dj Punch Tampereen Vastavirrassa.

25.12. JERE DANGEROUS & YSTÄVÄT, Joulu Reggae Bash Tampereen Vastavirrassa.

26.12. DJ LIL’ TONY, Tepon päivä & Tapanin tanssit Helsingin Kuudennella linjalla. LISKODISKO FEAT. PEACEPALA DJ:T Tampereen Vastavirrassa.

27.12. RED HOT -KLUBI, dj:t Oded & Asaf Peled & Mekaanikko Helsingin Kuudennella linjalla. TOO SOPHISTICATED, SISTER SHOTGUN & ZEE ZEE ROOVERS Tampereen Vastavirrassa. ULTRA-NOIR & NEVERNETTLES Tampereen Yo-talolla.

28.12. THE VALKYRIANS, SKAOS & GOON & dj Lord Fatty Helsingin Tavastialla. PRIVATE LINE Helsingin Kuudennella linjalla. CITY OF BREACH, MYNE & GETAWAYCAB Tampereen Vastavirrassa. HAPPI Oulun 45 Specialissa.

29.12. KOMPOSTI CHAMPION BASHMENT Helsingin Kuudennella linjalla. REVEREND BIZARRE & SPIRITUS MORTIS Tampereen Vastavirrassa.

30.12. DEATH DISCOTHEQUE, dj:t Makelove, Erkko & Mini Helsingin Kuudennella linjalla. THE HEARTBURNS, THE KNOB & THE TRASSELS Tampereen Vastavirrassa. REVEREND BIZARRE Turun TVO:lla. OULU OPEN DECKS, syyskauden päättäjäiset Oulun 45 Specialissa.

31.12. NOTKEA ROTTA, dj:t Lil Tony, Tomi K, 3rd Cowdoy, Dallas, Milla Lehto, uudenvuoden vastaanotto Helsingin Kuudennella linjalla. ENTER, BULLDOSER & THE SYMPTONS Tampereen Vastavirrassa. UUDENVUODEN AATON BIGPOP, dj:t Sami & Riku Tampereen Yo-talolla.

4.1. AVARUS & BLACK MOTOR, Robot Rock! Helsingin Semifinalissa.

5.1. PÖYTÄLÄTKÄN ROCKSM – MONSTERS OF PUCK, Kings of Fools & Full Diesel Helsingin Nosturissa kello 18. ULTRASPORT Turun Pikku-Torressa.

6.1. PINK PROJECTOR & BARRET SYNG ALIVE, Sid Barrett in Memoriam, Helsingin Semifinalissa. ULTRASPORT Helsingin Korjaamolla.

10.1. ERIC BOROS, COSMOBILE & LÄSKI-JARKKO, Potlatch-klubi Helsingin Semifinalissa.

13.1. VICTIMS, KAKKAHÄTÄ ‘77 & CONFUSA Helsingin Semifinalissa.

19.1. TUNDRAMATIKS & OCTOPUS SYNQ Helsingin Semifinalissa.

KLASSINEN & VIIHDE

13.12. ITE-KLUBI, taiteilijoita, esityksiä & elämyksiä Helsingin Gloriassa. VINKA Jyväskylän Vakiopaineessa.

16.12. SENFI, senegalilais-suomalainen yhtye Oulun Nukun isossa salissa kello 19.

20.12. VICKY ROSTI & LONDON ALLSTARS Tampereen Londonissa.

27.12. TOTO TRIBUTE feat. Lacu Lahtinen, Lenni-Kalle Taipale & Kirill Lahtonen Tampereen Londonissa.

28.12. MUUMIT & ME, Unicefin lastenkonsertissa Benny Törnroos & Muumilaakson väkeä, Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa kello 14.

5.1. KLEZMER-KONSERTTI Helsingin Temppelinaukion kirkossa kello 19.

MUSEOT

Helsinki UUTTA, VANHAA, VIHREÄÄ – matkaeväitä tulevaisuuden rakentajille -näyttely 28.1. asti Suomen rakennustaiteen museossa, ti–su 10–16, ke 10–20.

VASEN – Kiilan 70-vuotisjuhlanäyttelyssä yhteiskunnallista nykytaidetta 16.12.–7.1. Taidehallissa, ti–pe 11–18, ke 11–20, la–su 12–17.

Tampere SYMBOLISMIN LÄHTEILLÄ – mestariteoksia Ranskasta 1880–1920, näyttely 11.3. asti Tampereen taidemuseossa, ti–su 10–18.

KARL MARX -näyttely 25.3. asti Työväen museo Werstaassa, ti–su 11–18.

Hyvinkää KRAPULAN MAALARIN RIIVAAJIA & ENKELEITÄ, Tyko Sallisen (1879–1955) maalauksia 9.4. asti Hyvinkään taidemuseossa, ti–pe 11–18, la–su 11–17.

Hämeenlinna KAIKEN MAAILMAN KUVIA, Hämeenlinnan kuvataidekoulun, Aimokoulun 20-vuotis- & käsityökoulun 15-vuotisjuhlanäyttely 28.1. asti & KESÄPÄIVÄT TALVIUNTA, Anu Tuomisen teoksia 18.3. asti Hämeenlinnan taidemuseossa, ti–to 11–18, pe–su 11–17.

Oulu VASTAKERTOMUKSIA, Jan Kailan, Japo Knuutilan, Jaana Kokon, Miia Rinteen, Matti Saanion & Zhao Shaoruon teoksia 7.1. asti Oulun taidemuseossa, ti–to 10–17, pe 10–18, la 10–16, su 12–20.

Rovaniemi POLAR 67 – POHJOISTA TAIDETTA, Iria Ciekca Schmidtin, Irmeli Hulkon, Pekka Vesterisen, Sauli Miettusen, Jukka Suvilehdon, Lauri Rankan, Juhani Tuomisen, Pertti Lohinivan & Seppo Öfverströmin teoksia 14.1. asti & KOHTAAMISIA RAJALLA, Risto Immosen veistoksia 19.1.–25.2. Rovaniemen taidemuseossa, ti–su 12–17.

GALLERIAT

Helsinki GRAFIIKAN VOIMA, näyttely Kansan Arkiston taidekokoelmista 14.12. asti Kansan Arkistossa, Vetehisenkuja 1, ti–pe 9–16.

PORTRAITS OF HUMANITY, Elisabeth Mladenovin lopputyönäyttely 15.12. asti Mediakeskus Lumeen galleriassa, ma–to 8–20, pe 8–18, la 9–14.

FRITTERS, Duncan Butt Juvosen teoksia 17.12. asti galleria Alkovissa, näyttely avoinna ympäri vuorokauden.

HAAVEKUVIA, Elina Karolan grafiikkaa & piirustuksia 17.12. asti galleria Majakassa, ti–pe 12–18, la–su 12–16.

PAULIINA TURAKKA PURHOSEN muotokuvamaalauksia 17.12. asti galleria Huuto Viiskulmassa, joka päivä 12–18.

MY LONELINESS IS KILLING ME, Andreas Waldénin & Petri Junttilan teoksia 17.12. asti Kuvataideakatemian Kasarmikadun galleriassa, joka päivä 11–18.

FAMILIAR SPACES – HELSINKI, Klaus W. Eisenlohrin teoksia 20.12. asti HIAP:in Projekti-huoneessa, Kaapelitehdas C4, ma–pe 10–17.

KISS ME JUST ONCE MORE, Charlie Birchin, Hannaleena Heiskan & Midori Mitamuran teoksia 21.12. asti Vienna International Apartmentissa, Viides linja 14 A 4, ovikoodin saa puhelinnumerosta 044 372 2241.

LUOPUMINEN, Anja Oasmaan maalauksia 21.12. asti kulmaGalleriassa, ma–pe 12–18, la–su 12–16.

CAPTAIN OF THE HARTS, Anssi Kasitonnin veistoksia & muita teoksia 23.12. asti Myymälä2:ssa, ke–pe 13–19, la 12–18, su 12–17.

KARJALA-LOST, Paavo Halosen, Marikka Kiirikoffin & Nina Pätilän teoksia 31.12. asti Kaapelin Galleriassa, ti 11–18, ke–pe 11–17, la–su 12–16.

VITA, Orest Lazepkan maalauksia 14.1. asti Annantalon taidekeskuksessa, ma–pe 9–18, la–su 11–17.

MURTUMIA, Pekka Parviaisen maalauksia & piirroksia 14.12.–27.1. Malmitalon galleriassa, ma–pe 9–20, la 10–16, 5.1. kello 9–16.

VALKOINEN, kahdeksan taiteilijaa eri puolilta Suomea ottaa mittaa valkoisesta 19.12.–5.1. Stoan galleriassa, ma–to 10–20, pe 10–18, la–su 10–16.

NASR-EDDINE BENNACERIN maalauksia 4.–25.1. Caisan galleriassa ma–pe 10–18.

SELJA RAUDAKSEN & PAULA TELLAN teoksia & installaatioita 7.1. asti & FERTILISMI, Tero Nauhan, Karolina Kucian, Takayuki Ishiharan, Christine Marquezin, Dwi Setianton, Markus Öhrnin & Jacob Öhrmanin kukkia 12.1–11.2. galleria Rantakasarmissa, ti–to 12.30–18, pe–su 11.30–16.

Espoo AIKALAISMYTOLOGIOITA II, Mika Vesalahden piirustuksia 30.12. asti galleria Aarnissa, Tapiolan WeeGee-talossa, ti, pe–su 11–18, ke–to 11–20.

TIME FOR ART – Ehtii maalata, Elizabeth Heap-Talvelan & Ruth Vilmin maalauksia 31.12. asti Otaniemen sähkö- & tietoliikennetekniikan osaston Net Caféssa, Otakaari 5, ma–pe 9–16.

Tampere MIKKO KALLION piirros- & maalauskollaaseja & TAITO KANTOMAAN teoksia 17.12. asti galleria Rajatilassa, ti–pe 13–18, la–su 12–16.

KUVASARJOJA, Kathrina Rudolphin teoksia eurooppalaisen & aasialaisen lehdistön kuvastosta 31.12. asti Työväen keskusmuseo Werstaan Komuutissa, ti–su 11–18.

LEIJUEN, Katriina Lankisen & Mari Relanderin tilateos & ROIKKU, Juha Mäki-Jussilan videoteos 17.12. asti & HYLÄTTYJEN LELUJEN JOULUYÖ, Miia Änäkkälän teoksia 19.12.–7.1. & BJÖRN AHON & PASI MANNIN teoksia 13.–31.1. Huoltamo-galleriassa, Suvantokatu 4, näyttelyt ikkunanäyttelyitä, avoinna ympäri vuorokauden.

Turku TALVIPUUTARHASSA, Kirsi Ailion, Nanda Björklundin, Milla Kuisman & Ulla-Maija Pitkäsen teoksia 22.12. asti B-galleriassa, ti–pe 14–18, la–su 12–16.

YMPÄRISTÖSSÄ, Janne Sammalmaan teoksia 13.1. asti Klubigalleriassa, ke–la 21–03.

KUUSEN TARINA -joulunäyttelyssä turkulaisten eri alojen osaajien koristelemia joulukuusia 14.1. asti Brinkkalan galleriassa, ti–pe 12–19, la–su 11–17.

OMAKOTI, Outi Puron ääni-, valo- & pipari-installaatio 14.1. asti Ullakkogalleriassa, ti–pe 12–19, la–su 11–17.

Jyväskylä FURTHER – Artists from Printmaking at the Edge, kansainvälinen grafiikkasalkkunäyttely 7.1. asti galleria Harmoniassa, ti–su 11–18.

PÄIVI MERILÄISEN & TUULA OLLIKAISEN maalauksia & grafiikkaa 16.12.–10.1. & TUOMO ROSENLUNDIN maalauksia 13.–31.1. galleria Beckerissä, ti–pe & su 12–17, la 12–15.

Pori NINA PÖRNIN grafiikkaa 31.12. asti Poriginal-galleriassa, ti–su 11–18.

Rovaniemi POHJOISTA VALOA, Otto Suutarin maalauksia kotinäyttelyssä 31.12. asti Vaadintie 21, sovi vierailuaika www.ottosuutari.net.

ABOUT HUMANITY, Stefan Nyströmin maalauksia 15.12.–3.1. Lapin taiteilijaseuran galleria Napassa, Lapinkävijäntie 23, ti–pe 12–18, la–su 12–16.

_______________

Globalisaatio rules

ELOKUVA ” 1 Koko maailma käytti samoja sanoja ja puhui yhtä kieltä. 2Kun ihmiset siirtyivät itään, he löysivät Sinearin maasta tasangon ja jäivät sinne asumaan. 3Ja he sanoivat toisilleen: ’Tehkäämme tiiliä ja polttakaamme ne koviksi.’ He käyttivät savitiiltä rakennuskivenä ja asfalttipikeä muuraamiseen. 4He sanoivat: ’Rakentakaamme itsellemme kaupunki ja torni, joka ulottuu taivaaseen asti. Sillä tavoin saamme mainetta emmekä myöskään hajaannu yli koko maan.’ 5Herra tuli katsomaan kaupunkia ja tornia, jota ihmiset rakensivat, 6ja sanoi: ’Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. 7Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta.’ 8Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia. 9Kaupunki sai nimen Babylon, sillä siellä Herra sekoitti ihmisten kielen ja sieltä hän hajotti heidät kaikkialle maailmaan.”

Jari Tamminen

Raamattu, vuoden 1992 suomennoksen mukaan. Alejandro González Iñárritu: Babel. Elokuvateattereissa parhaillaan.

_______________

VALOKUVA

Helsinki URSKA RETURNS, Branko Ceakin valokuvia 20.12. asti Caisan käytävägalleriassa & aulassa, ma–pe 9–18.

PUNAINEN KIRJE (JA MUITA TUNNUSTUKSIA), Niina Vatasen teos 7.1. asti valokuvagalleria Hippolytessä, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

MIES 50+ & KIILTOKUVIA, Riitta Supperin valokuvia 7.1. asti Korjaamon Galleriassa, ma–pe 11–17, la–su 12–16.

KUN SOTA MUUTTUU RAUHAKSI – Eritrea 2000–2001, Hanna Toiviaisen valokuvia 5.–15.1. Caisan Käytävägalleriassa & aulassa, ma–pe 9–18.

Tampere TILAT 1–8, Pinja Sormusen valokuvasarja 15.12. asti Ikuisessa galleriassa, ma–pe 12–16.

1/125 – LEHTIVALOKUVAAJAN VUOSI, Aamulehden kuvaajien töitä vuonna 2006 14.1. asti TR1:ssä, ti–su 10–18.

Oulu OLLA MINÄ – BEING ME, Vesa Rannan valokuvia 21.1. asti Rantagalleriassa, ma–su 10–20.

Rovaniemi LUMIUKOT, Leila Tanskasen valokuvia 26.1.–14.2. galleria Napassa, ti–pe 12–18, la–su 12–16.

MEDIATAIDE

Helsinki MITÄ NÄIT? Juha Valkeapään äänimuotokuvia & värivideo & YOU KILL ME, Sari Tervaniemen videoinstallaatio studiossa 17.12. asti Muu-galleriassa, Lönnrotinkatu 33, ti–pe 12–17, la–su 12–16.

THE WEEPING GALLERY, Sami Kallisen kaksiosainen videoinstallaatio 16.12.–7.1. Taidehallin Studiossa, ti–pe 11–18, ke 11–20, la–su 12–17.

Voimakalenterissa julkaistaan tietoja tapahtumista, kursseista, teatteri- & tanssiesityksistä, musiikkitapahtumista & näyttelyistä. Seuraava Voima ilmestyy 5.2. ja on jakelussa helmikuun ajan. Tietoja seuraavaan kalenteriin otetaan vastaan maanantaihin 22.1. kello 12 asti voima(a)voima.fi. Voima päättää tapahtumatietojen julkaisusta.

Toimittanut: Hannele Huhtala

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Minä kuulun tänne

Farah Idiris pitää kommunikaatiota ihmisyyden peruspilarina, mutta vetää rajan vasikoimiseen.

”Toivo on ihmisen tärkein voimavara. Koskaan ei saa luovuttaa.” Farah Idiris Hassan, 43, istahtaa tyytyväisen oloisena pienen pulpetin ääreen.

On perjantai, iltapäiväkerho on päättynyt ja oppilaat ovat juuri lähteneet kotiin Iskostien koulusta Vantaan Myyrmäessä. Idiris antaa matematiikan ja fysiikan tukiopetusta vapaaehtoistyönä viitenä päivänä viikossa maahanmuuttajien yläaste- ja lukioikäisille lapsille.

“Oppilaita on parisenkymmentä, opetan heille matemaattisten aineiden lisäksi käytöstapoja ja elämänarvoja. Että pitää olla nätisti, olla kiltti vanhemmille ja opettajille. Ja kunnioittaa itseä, toisia ja perhettä.”

Farah Idiris pitää lapsista ja nuorista. Neljän lapsen isä on on tyypillinen pätkätyöläinen. “Minulla on hyvä itsetunto ja runsaasti tekemistä myös silloin kun palkkatöitä ei ole tarjolla. Ja silloin on myös enemmän aikaa lapsille.”

Farah Idiris näyttää kilometrien pituista curriculum vitaetaan. Viimeisin merkintä opintojen kohdalla on evtek:sta, ammattikorkeakoulusta Vantaalla, jossa Idiris suoritti vuosi sitten insinööritutkinnon erityisalanaan tietoliikenne.

“Maailma on sähköisiä signaaleja. Kaikki perustuu nykyisin informaatioon. Puhelimet, televisiot, internet, multimedia, kaikki on sähköä ja teknologiaa. Lisäksi pääsen käyttämään työssäni matematiikkaa ja fysiikkaa, jotka ovat minun tapani hahmottaa maailmaa, tapa olla maailmassa. Ihminen on sähköä.”

Idiris menee liitutaululle ja piirtää kaavakuvan, joka kuvaa ihmistä sähköisenä, sähköä johtavana olentona.

“Sydän tuottaa lyödessään pientä sähkövirtaa, eikä ihminen edes tunne 40 tai 50 voltin sähköiskua”, Farah luennoi.

Hän selittää äärimmäisen kärsivällisesti sähkön peruskäsitteet, voltit, jännitteet, ampeerit ja resistanssit. Viimeiseksi hän piirtää kaavion, joka havainnollistaa miksi ihminen kuolee sähköiskuun.

Idiris on pätevän tuntuinen opettaja, viime vuosina opetuskeikat eri aikuisopistoissa ovat tuoneet vaihtelua tietotekniikkatöille. Hän sanoo haluavansa vaikuttaa yhteiskunnan rakenteisiin ja parantaa ihmisten kykyä omaksua tietoa ja sivistystä. Siksi hän toimii myös aktiivisesti Somali Reconstruction And Social Development -järjestössä, joka yrittää helpottaa somalialaistaustaisten ihmisten sopeutumista suomalaiseen yhteiskuntaan, ja toisin päin.

Idiris lähti Somaliasta lukemattomien muiden tavoin pakoon riehuvaa sisällissotaa, joka syttyi kylmän sodan päättymisen jälkeen.

“Elin ihan normaalin nuoruuden Somaliassa, kävin peruskoulun ja lukion. Koska oli pakko saada joku ammatti, aloitin sotilasakatemian vuonna 1986 ja valmistuin parin vuoden jälkeen upseeriksi Mogadishuun. Kaikki oli hyvin, minulla oli ystäviä, työpaikka, auto ja oma talo. Vain vähän valmistumiseni jälkeen alkoi kuitenkin sisällissota. Työskentelin armeijan päämajassa, ja joka puolelta maata kantautui tietoja levottomuuksista ja taisteluista. Pian oli selvää, että taistelut leviäisivät myös maan pääkaupunkiin. Silloin jätin Mogadishun”, Farah kertoo. “En voi sietää väkivaltaa.”

“Tulin Suomeen Neuvostoliiton kautta vuonna 1991. Ensimmäiset vuodet olivat hyvin vaikeita”, Idirisen sanoo vakavana. “Hyvin vaikeita”, hän painottaa. “Asuin ensin Oulussa, Suomen kylmyys tuli täysin yllätyksenä. Olin todella pohjalla yhteiskunnallista asemaa ajatellen. En koskaan tiennyt mitä ensi vuonna tapahtuu.”

Pikkuhiljaa asiat alkoivat muuttua. Idiris sai oman asunnon ja oleskeluluvan, aloitti opiskelun ja työt useissa kansalaisjärjestöissä. “Tajusin, että voin rakentaa elämäni uudelleen. Pääsin kielikurssille ja sain töitä, ja tapasin myös tulevan vaimoni.” Elämän rakentaminen nollapisteestä eteni hyvää vauhtia.

Idiris haluaisi ”oleskelun” sijaan asua Suomessa. Pelkkä oleskelulupa vaikeuttaa elämää huomattavasti.

“Minun on hankala matkustaa ulkomaille. Tai itse asiassa maasta pois pääseminen ei ole vaikeaa. On vaikea päästä takaisin kotiin.”

Idiris on osallistunut useita kertoja Somaliassa ja Keniassa järjestettyihin rauhankonferensseihin, joissa yritetään saada järkeä Somalian sekavaan ja sotaisaan nykytilanteeseen. Idiris koki kylmääviä hetkiä palatessaan kolme vuotta sitten rauhankonferenssista Nairobista.

“Minun piti vaihtaa konetta Brysselissä. Jäin nalkkiin Brysselin lentokentälle, viranomaiset eivät millään uskoneet, että minulla on pysyvä oleskelulupa Suomessa, vaan uhkasivat palauttaa minut Mogadishuun. Passi, viisumi, kaikki mahdolliset luvat olivat kunnossa ja selitin, että perhe odottaa kotona Vantaalla. Asia olisi selvinnyt yhdellä puhelinsoitolla, mutta päivä sattui olemaan sunnuntai.”

Tämän jälkeen Idiris pelkäsi poistua Suomen rajojen ulkopuolelle ja kieltäytyi järjestelmällisesti kaikista ulkomailla järjestetyistä tapaamisista parin vuoden ajan. Hän uskalsi vihdoin lähteä käymään Somaliassa tämän vuoden maaliskuussa.

“Mogadishussa oli kansalaisjärjestöjen rauhankonferenssi. Suomen ulkoministeriö tuki matkaa rahallisesti, ajattelin sen turvaavan kotiin pääsyni. Ja paluulento sattui arkipäivälle.”

Selvittyään alkuaikojen kulttuurishokista Farah Idiris on pärjännyt Suomessa erittäin hyvin. “Olen aina ollut kilpailuhenkinen, haluan menestyä. Elämässä tulee eteen monenlaisia haasteita, mutta niistä on selvittävä, täytyy taistella. Ihmisen on yritettävä itse tehdä elämästään hyvä. Koen velvollisuudekseni olla mukana rakentamassa tätä yhteiskuntaa.”

“Ajattelin pyrkiä eduskuntaan Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ehdokkaana. sdp edustaa työtä tekevää keskiluokkaa, johon myös itse kuulun. sdp:n arvoja ovat humanismi, koulutus ja työn tekeminen, ne ovat myös minun arvojani. Mutta ilman Suomen kansalaisuutta en voi asettua ehdolle.”

Farah Idiris haki Suomen kansalaisuutta ensimmäisen kerran jo kesällä 2001. Suojelupoliisi kuulusteli häntä kaksi vuotta sen jälkeen, syksyllä 2003.

“Suojelupoliisin tutkijat halusivat tietää esimerkiksi miksi olen rauhanaktiivi, miksi olen osallistunut rauhankonferenssiin Somaliassa, miksi ja miten tunnen somalialaisia johtajia ja miksi olen soittanut joillekin klaanipäälliköille. Kerroin heille että tämä kaikki kuuluu vapaaehtoistyöhöni. Että yritän edistää olojen vakautumista Somaliassa. Yritin myös kertoa heille elämästäni Suomessa, tekemistäni töistä ja elämäntavastani, mutta he eivät olleet lainkaan kiinnostuneita.”

Supo ei suositellut Idirisiä. Käytännössä Supon lausunto tarkoittaa sitä, että kansalaisuutta ei myönnetä. Ulkomaalaisviraston kielteinen kansalaisuuspäätös kolahti postiluukusta kesällä 2005. Suojelupoliisin mukaan vantaalainen neljän lapsen insinööri-isä on uhka Suomen turvallisuudelle. Kukaan ei tiedä miksi, sillä lausunnot ovat salaisia.

“En ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Mitä olin tehnyt? Minulla ei ole koskaan ollut ongelmia lain kanssa. Haluan ehtiä iltaisin kotiin ennen kahdeksaa perheen luokse, enkä käy baareissa.”

Idiris on myös tunnettu toiminnastaan suomalaisten viranomaisten ja Suomen somalialaisten yhdyshenkilönä.

Väestörekisterin mukaan syksyllä 2005 Suomessa asui pysyvästi 113 550 ulkomaalaista. Määrä kasvaa noin 5 000 henkilöllä vuosittain. Kun Suomessa nyt joka tapauksessa on suuri maahanmuuttajavähemmistö, Idirisin mielestä myös nämä ihmiset tarvitsevat edustajan ja äänen poliittisessa päätöksentekoelimessä.

“Vaaliohjelmaani olisi kuulunut keskeisenä sisältönä ihmisarvojen kunnioitus ja ehdoton ei kaikelle väkivallalle. Aina pitää pystyä kompromissiin ja jaksaa keskustella. Puhua, puhua ja puhua. Jos voisin osallistua poliittiseen päätöksentekoon, yrittäisin rakentaa suomalaisten ja maahanmuuttajien välille suvaitsevuutta. Uskonto ja rotu eivät ole ratkaisevia tekijöitä. Erojen sijaan pitäisi enemmän korostaa samankaltaisuuksia. Ihmisarvo yhdistää meitä kaikkia Suomessa asuvia.”

“Vaikka verotus on korkea, rahat eivät mielestäni mene väärään taskuun, sen näkee kansasta. Koulutus on maailman parasta, ihmiset ovat fiksuja ja terveydenhuoltokin toimii riittävän hyvin.”

Kun puhe kääntyy Suomen rooliin suhteessa muuhun maailmaan, Idiris punnitsee sanansa tarkkaan, tyypillisen suomalaisen poliitikon tapaan.

“Suomi pitää tehdä tunnetuksi maailmalla maana, jossa tärkeimpiä arvoja ja osaamisen painopisteitä ovat tieto ja korkea koulutus. Kurssi on jo nyt kohtalaisen hyvä, mutta vielä on kehittämisen varaa.”

Suomella on hänen mukaansa selkeä paikka maailmanpolitiikassa. “Suomi on sivistysmaa, sen pitäisi näkyä maailmalla vielä painokkaammin. Meidän pitäisi yrittää vaikuttaa maailmaan enemmän, osallistua aktiivisemmin ihmisoikeuksien puolustamiseen muualla maailmassa.”

Farah Idiris innostuu saadessaan puhua politiikkaa, mutta menee sitten mietteliääksi. Hän ei pääse ehkä koskaan testaamaan poliittisten linjaustensa vastakaikua äänestäjiin. Farah Idiris on asunut Suomessa viisitoista vuotta, mutta hän on edelleen toisen luokan kansalainen.

”En saa edes äänestää”, Idiris toteaa. Hän ei ole yksin ongelmansa kanssa. Suomen kansalaisuuden saaminen on hankalaa, suuri osa hänen mahdollisesta äänestäjäkunnastaan on vailla äänioikeutta eduskuntavaaleissa.

Farah Idiris teki valituksen kansalaisuuden eväämisestä Helsingin hallinto-oikeuteen vuosi sitten. Valitusten keskimääräinen käsittelyaika on neljätoista kuukautta, aika tuli täyteen kolme viikkoa sitten. Idiris puhuu paljon toivosta, mutta oman kansalaisuushakemuksensa suhteen hän ei näe toivon pilkahdustakaan.

“Voin valittaa vielä korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta koko Suomen historian aikana oikeuslaitos on yhden ainoan kerran toiminut Supon suositusten vastaisesti ja kumonnut ulkomaalaisviraston antaman kielteisen kansalaisuuspäätöksen.”

Vuoden 2006 keväällä Farah Idirisin puhelin soi. “Edustan Suomen valtiota”, kohtelias miesääni sanoi. Suojelupoliisi halusi värvätä Idirisin riveihinsä ilmiantajaksi. Yhtäkkiä Farah oli Supon mielestä hieno ihminen.

“Tapasimme neljä kertaa. He lupasivat yhteiskunnallisen asemani vahvistumista ja Suomen kansalaisuuden. He lupasivat antaa minusta myös hyvän lausunnon minne vain haluan, myös ulkomaille. Ja paksun palkkashekin eli rahaa, paljon rahaa.”

Supon edustaja, keski-ikäinen ja keskipituinen mies, yritti tehdä vasikoimisesta viatonta ja helppoa. Hän ehdotti, että Supo näyttää valokuvia ja Farah Idiris kertoo kuvien henkilöiden taustat. Supo halusi tietää, ketkä käyvät matkoilla Pakistanissa tai Afganistanissa, mitä moskeijassa tapahtuu ja mitä siellä puhutaan.

“Ihmettelin, että eikös Suomessa ole sananvapaus? Kerroin heille, että moskeijassa pidetään jumalanpalveluksia, siellä rukoillaan.”

Idiris on valmis tekemään melkein mitä tahansa kansalaisuuden eteen, mutta valehtelemaan hän ei ryhdy. “Olisin voinut suostua ja kertoilla heille ihan mitä sattuu, mutta kaikkein huvittavinta tässä on se, että haluan ihan oikeasti olla rehellinen.”

“Jos lupaan tehdä jotakin, myös teen sen. Jos olisin luvannut raportoida, en olisi voinut valehdella, vaikka kukaan ei olisi voinut tietää raportoinko tosiasioita. Jos alkaa vasikaksi pitää olla rehellinen vasikka”, Farah Idiris nauraa vedet silmissä.

”Supon edustaja paljasti, että heillä on riittävästi porukkaa palkkalistoillaan, mutta he olivat kuulleet joltakin, että minä voisin olla hyvä. Joku oli raportoinut minusta. He lupasivat, että pysyn turvassa. Tapaamiset pidettäisiin syrjässä ja minulle keksitään uusi salainen nimi…”, Idirisiä alkaa taas naurattaa: ”…joko Jukka tai Pekka…”, Farah nauraa kaksinkerroin. ”Double agent Jukka…”

Idiris sanoi Supon edustajalle, ettei häntä kiinnosta. “Olen hyvin koulutettu. En tarvitse mitään tällaista. He sanoivat sen olevan todellinen pettymys, mutta he ymmärtävät ratkaisuni, koska olen rehellinen henkilö.”

Idirisin puhelin soi. Vaimo soittaa. Farah Idiris vaihtaa muutaman sanan somaliksi kännykkäänsä, kohottaa katseensa ja sanoo hymyillen. “Lähdetään tapaamaan perhettä.”

Perjantai on ehtinyt vierähtää alkuiltaan. Ulkona tuulee navakasti, vuoden ensimmäinen syysmyrsky lähestyy pääkaupunkiseutua. Iskostien koulu on kävelymatkan päässä Idirisien kodista. Tie kotiin kaartaa alikulkutunnelin kautta.

Idiris kehuu Myyrmäkeä hyväksi paikaksi perheelliselle: “Vähän aikaa sitten tosin tapahtui ikävä välikohtaus. Pojat juoksivat koulusta kotiin ja kertoivat, että koulun läheltä oli löytynyt minun kuvani, jonka alareunaan oli kirjoitettu rumia sanoja.”

Joku tuntematon taho oli nähnyt vaivaa ja tulostanut internetistä Farah Idirisin kasvokuvan, lisännyt siihen muutaman ilkeän kommentin ja pistänyt sen jälkeen kopiokoneen laulamaan. “Kuvani löytyi ympäri Myyrmäkeä seiniin ja tolppiin liimattuna. Julkisuuteen astumiseni oli taktinen veto. Tämä on minun tapani puolustautua, mutta julkisuudella on varjopuolensa.”

Idiris oli kertonut Supon kaksinaamaisuudesta iltapäivälehdissä ja Ylen tutkivan journalismin ohjelmassa MOT:ssä. Vihreiden kansanedustaja Irina Krohn teki Supon toiminnasta ja Idirisin tapauksesta eduskuntakyselyn viime kesänä.

“Kukaan ei voi enää koskea minuun ja perheeseeni ilman, että joku kiinnostuu. Me emme voi enää vain kadota.”

Idirisien koti on viidennessä kerroksessa. Farah Idirisin kolmekymppinen vaimo tulee eteiseen vastaan, kädenpuristus on luja. Ystävällisesti hymyillen rouva Idiris pyytää, ettei hänen koko nimeään julkaista lehdessä. Hän ei välitä julkisuudesta.

Rouva Idiris on kotoisin Somalian naapurimaasta Etiopiasta. Somalian ääri-islamilaiset julistivat muutama päivä sitten pyhän sodan Etiopialle, mutta Vantaan Myyrmäessä Itä-Afrikan kansallisuuksien välillä vallitsee rauha ja rakkaus.

“Yksi lapsi on hyvä, mutta kaksi on parempi kuin yksi, kolme on parempi kuin kaksi, neljä on parempi kuin kolme”, Farah listaa nauraen. “Vanhin ja nuorin ovat tyttöjä, välissä tuli kaksi poikaa.”

Olohuone on yhdistelmä länttä ja itää, etelää ja pohjoista. Nahkasohva ja tuolit Askosta, tietokone puisella Lundian pöydällä, pehmeä plyysimatto ja paksut punaiset samettiverhot. Pöytää ei ole.

Kaksivuotias Caasha pyörii vanhempiensa jaloissa, ja on tyypillisen kuopuksen tavoin hyvin tietoinen hurmaavuudestaan.

”Anteeksi, poistun seurasta muutamaksi minuutiksi, pitää rukoilla”, Farah sanoo. Tässä perheessä se on sama kuin isä sanoisi juovansa lasin vettä. Farah seisoo olohuoneen nurkassa television vieressä ja rukoilee, muu perhe istuskelee metrin päässä sohvalla ja keskustelee lasten koulumenestyksestä.

Lapset eivät ole koskaan käyneet Somaliassa. Vanhin tytär Anisa syntyi Oulun yliopistollisessa keskussairaalassa kymmenen vuotta sitten, pojat Abdirahman, 9, ja Abdullah, 6, Naistenklinikalla Helsingissä ja kuopus Caasha Espoossa, Jorvin sairaalassa.

Lapset puhuvat täydellistä suomen kieltä ja käyvät suomalaista Uomarinteen ala-astetta. Caashaa hoidetaan vielä toistaiseksi kotona.

Lapset istuvat rivissä sohvalla, perheen äiti on istahtanut rennosti matolle juttelemaan. Hän kertoo, että perjantai-iltapäivä on viikon paras hetki.

”Lauantaina saa nukkua rauhassa pidempään, ja sitten mennään moskeijaan. Arkisin herään jo puoli kuudelta laittamaan lapset kouluun. Vien ja haen heidät joka päivä. Iltapäivisin tehdään läksyjä yhdessä ja laitetaan ruokaa.”

Farah on lopettanut rukoilun ja istahtaa perheen pariin. ”Vaimoni on liian ahkera. Joskus pitäisi levätä”, hän toteaa lakonisesti. ”Ja liian viisas, et voi edes kuvitella”, hän lisää lämpimään sävyyn.

Kuopus Caasha siirtyy sylistä syliin, hän kiusoittelee järjestelmällisesti jokaista vanhempaa sisarustaan. Isoveli Abdirahmanilla on vaikeuksia kertoa toiveammattiaan, sillä Caasha venyttelee hänen poskiaan ja kiskoo alahuulesta.

”Minusta tulee isona poliisi”, Abdirahman saa sanottua. ”Saan ottaa varkaita kiinni.”

Äiti kuiskuttelee kuusivuotiaan Abdullahin korvaan kehottaen häntä rohkeasti kertomaan tulevaisuuden suunnitelmistaan. Lopulta Abdullah avaa suunsa: ”Minä haluaisin olla palomies”, Abdullah hymyilee ujosti. ”Saan olla sankari ja pelastaa ihmisiä.”

Esikoinen, Anisa, haluaa eläinlääkäriksi. Syy on selvä: ”Pidän kissoista”, hän sanoo vakavana. Caasha ei juuri nyt sano mitään, hän tunkee haarukkaa nenäänsä. Kaikki vanhemmat lapset ovat matemaattisesti lahjakkaita, matematiikka kuuluu heidän lempiaineisiinsa koulussa. ”Etenkin pluslaskut”, sanoo Abdullah.

Rouva Idiris kertoo, että hänen osaltaan opiskelut ovat toistaiseksi jääneet. ”Saavuin Suomeen 3. päivänä joulukuuta vuonna 1994. Tapasin Farahin ja lomamatka päättyi avioliittoon. Ehdin opiskella suomen kieltä ja vähän tietotekniikkaa.” Hän nyökkää merkitsevästi lapsiin. ”Aion myöhemmin opiskella sairaanhoitajaksi ja jos aikaa riittää, lääkäriksi.”

Farah Idiris näpyttelee television kaukosäädintä. Ruudussa näkyy vain mustaa. Virnuileva Abdirahman käy tottuneesti vaihtamassa Play Station -asetuksen pois päältä. Farah Idiris huokaisee. “Koko ajan pitää huolehtia, että lapset tekevät muutakin kuin pelaavat ja istuvat tietokoneen ääressä.”

Idiris seuraa päivittäin yli neljääkymmentä uutiskanavaa ja sanomalehteä, televisiossa ja internetissä: ”Uutiset ovat lempilukemistani. BBC, Reuters, Yle, MTV3… Haluan tietää mitä maailmassa tapahtuu.”

Kahvin tuoksu leviää olohuoneeseen. Rouva Idiris laskee kahvitarjottimen pehmeälle matolle ja toteaa, että häntä eivät uutiset kiinnosta. ”Tulee vain paha mieli.”

Idiriseillä näkyy suomalaisten kanavien lisäksi myös Somalian televisio ja useita arabikanavia, myös Al-Jazeera.

“En lakkaa koskaan hämmästelemästä miten läntinen ja arabimaailma voivat nähdä asiat niin eri tavalla.” Idirisin ilme on vakava. ”Maailma on menossa pahaan suuntaan. Muutama ihminen sotkee kaiken. Toisen maailmansodan jälkeen syntyneet sukupolvet ovat unohtaneet miten hirveä asia sota on.”

Katselemme hetken BBC:tä, sitten Saudi-Arabian kansallista tv-kanavaa. “Taustalla näkyy Mekka”, Farah huomauttaa. Ruudussa kaksi huiveihin sonnustautunutta arabia keskustelee tärkeän näköisenä.

“He puhuvat hyväntekeväisyydestä”, Farahin vaimo kertoo. “Ramadan on juuri päättynyt ja kahden kuukauden kuluttua alkaa pyhiinvaelluskausi, jolloin muslimit lahjoittavat rahaa köyhille ja yrittävät pitää hyvää huolta lähimmäisistään.”

Rouva Idiris lukee paljon erityisesti uskontojen historiasta. ”Profeetta Muhammedin historia, myös muiden profeettojen, kuten Jeesuksen ja hänen äitinsä Marian vaiheet kiinnostavat. Islamin historiassa suosikkini on Abu Bakar, joka oli Muhammedin paras ystävä ja hänen seuraajansa.”

”Abu Bakar oli ystävällinen persoona, rikas lempeä mies, joka auttoi kaikkia, oli ihminen rikas tai köyhä.” Rouva Idiris kertoo lopuksi, että Abu Bakar päätti elämänsä ansaitusti: ”Hän kuoli onnellisena omaan sänkyynsä.”

Farah vaihtaa kanavan Eurosportille, josta tulee jalkapalloa. Perheen pojat terästäytyvät. ”He käyvät pelaamassa jalkapalloa joka lauantai”, Farah kertoo.

Molemmat pojat ovat brasilialaisen jalkapallon ystäviä. Abdirahmanin suosikki on Ronaldinho, Abdullahin Ronaldo. ”Abdullah sanoi muuttavansa Brasiliaan”, heidän äitinsä toteaa tyynesti.

”Ehdotin hänelle, että ensin voisi käydä koulun loppuun. Minä en itse katso jalkapalloa, paitsi jos vastakkain on Suomi ja joku muu maa. Silloin jännitän Suomen puolesta”, rouva Idiris naurahtaa ja heiluttaa pientä näkymätöntä Suomen lippua.

Farah Idiris puhuu hiljaa, etteivät jalkapalloa katselevat lapset kuulisi. ”Jouduin ottamaan lääkkeitä paniikkihäiriöön kielteisen kansalaisuuspäätöksen jälkeen. Kun Supo otti yhteyttä säikähdin kun tajusin, että tässä on nyt todella isot asiat kyseessä, koko elämä.”

Supon edustaja lupasi, ettei Farahille tapahdu mitään, jos hän kieltäytyisi yhteistyöstä. Suojelupoliisi ei ehkä täysin ymmärtänyt, että oli tekemisissä sähkö- ja tietotekniikan ammattilaisen kanssa.

“Laitoin matkapuhelimen kaiuttimen päälle ja sanoin, että lakimies on paikalla ja hän kirjoittaa kaiken ylös.” Idiris sai nauhoitettua myös osia keskusteluista kännykkäänsä.

Nauhalla ystävällinen keski-ikäinen miesääni, Jari, sopii arkisesti tapaamisia ”siinä samassa kahvilassa” Idirisin kanssa, samalla kalenteriaan selaillen. Supon mies tuntuu täysin harmittomalta. Sävy muuttuu heti, kun Idiris alkaa kysellä mitä hyötyä vakoilusta hänelle olisi. Mies nauraa Idirisille ylimielisesti ja sanoo suoraan, että ”tilanne täytyy arvioida sitten uudestaan”, jos Idiris päättää tehdä uuden kansalaisuushakemuksen.

Epävarmuus tulevaisuudesta painaa Farah Idirisiä, vaikka absurdit yksityiskohdat jo huvittavatkin. Hän yrittää pitää päänsä kylmänä, ettei pelko tai vainoharhaisuus ota valtaa.

Idiris ei kanna Supolle kaunaa kiristys- ja värväysyrityksestä. Häntä huolestuttaa ennen kaikkea kansalaisuusasia. Hän ei halua palata Somaliaan ja aloittaa taas kaikkea alusta.

”Luulin, että kaikki tekemäni työ palkittaisiin, mutta olin väärässä. Tämä on se palkinto.”

Farah Idiris lähtee seuraksi Myyrmäen juna-asemalle, paikallisjuna Helsinkin lähtee hetken kuluttua. Kasvoille ryöppyää syksyn lehtiä ja kylmiä sadepisaroita. Idirisiä se ei näytä haittaavan.

“En koe enää olevani ulkomaalainen. Olen tottunut olemaan täällä, minä kuulun tänne, en muualle.” Farah naurahtaa. “Kestän nykyään huonosti kuumaa ilmanalaa.”

Farah Idiris vetää kirpeää syystuulta keuhkoihinsa. “Syksy on hyvä vuodenaika, mutta kaikkein parasta aikaa on kevät. Ensin on talvi, ja on talvi, aina vaan on talvi. Sitten alkaa kevät, toivon aika. Valo lisääntyy, kaikki on liikkeessä. Ilmassa on sähköä.”

Susanna Kuparinen & Ari Sardar

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Äiti ja elämän salaisuudet

Kuvakuva: Arjen tilanteista löytyy mitä kummallisimpia hetkiä, jos ne vaan osaa poimia.

Viimeisimmät kuvani kertovat arjesta, mutta hyvin absurdista sellaisesta.

Arjen tilanteista löytyy mitä kummallisimpia hetkiä, jos ne vaan osaa poimia. Yksinhuoltajana matkailu eksoottisiin kuvauskohteisiin ei aina onnistu, joten olen keskittynyt kuvamaan sitä ympäristöä ja asioita, jotka ovat päivittäin läsnä.

Aikuisen ja pienen lapsen arki kulkee realiteettien ja lapsen leikkien keskellä. Huumori helpottaa arkea, samoin varmaan tekisivät hyvät haltijat ja taikasauva.

Irti arjesta, Ulla-Mari Lindströmin ja Lina Fregeresin teoksia 31.12. asti Kuopion VB-valokuvakeskuksessa, ti–pe 11–17, ke 11–19, la–su 11–15.

Ulla-Mari Lindström

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Eikä vieläkään tuulivoimaa

Uudet tuulivoimalat valtaavat kaukolämmön ulottumattomissa olevan Suomen.

Huomaan tuulivoimalan sekatyömies Tapio Lepistön omakotitalon edustalla vasta kun kurvaamme hänen pihatielleen Kokemäenjoen alavassa kulttuurimaisemassa. Pienois-Eiffeliltä näyttävän maston päällä pyörii kahden kilowatin voimala. Maan pinnalla tuulta ei tunnu, mutta 22 metrissä tuulee.

Kiinalaisia voimaloita maahantuovan Gadget Computerin Janne Björklund innostuu nähdessään ensimmäisen isomman maahantuomansa voimalan käytössä.

”Eri maahantuojien kautta on myyty ehkä 1 000–2 000 voimalaa viimeisen 10 vuoden kuluessa. Ne ovat kuitenkin olleet mökeille tai veneisiin tarkoitettuja pieniä alle kilowatin voimaloita. Nyt Suomeen ollaan pystyttämässä voimaloita, joilla voi oikeasti lämmittää taloja. Ja joihin tavallisella kuluttajalla on varaa”, Björklund kertoo.

Mikkihiiripaitaisessa Tapio Lepistössä on aavistus Pelle Pelotonta. Hän johdattaa meidät talonsa kellariin, jonne voimalalta tulevat kaapelit päätyvät.

Lepistö haki voimalalleen toimenpideluvan, joka vaaditaan useissa kunnissa. Lupaprosessi on kevyt ja halpa, mutta jos lupa peruttaisiin, voimalan joutuisi purkamaan. Mikäli voimalalle hakee rakennusluvan, näin ei voi käydä. Pientalojen energia-avustuksissa tuulivoima ei ole vielä mukana, kuten esimerkiksi pelletti- ja aurinkoenergia.

”Yksityiskäyttöön tulevaa tuulienergiaa ei ole Suomessa koskaan tuettu. Maatilat ovat periaatteessa yrityksiä, joten niihin rahoitusta olisi periaatteessa voinut saada. Tätä ei tietääkseni ole kuitenkaan tapahtunut. Nykyisin tuen saamiseen vaaditaan, että tuulienergiajärjestelmässä on jotain uutta ja innovatiivista”, Suomen tuulivoimayhdistyksen puheenjohtaja Erkki Haapanen kritisoi.

Björklundin mukaan pientuulivoimaloista on apua esimerkiksi kesämökeillä, jonne sähkön vetäminen on mahdotonta tai vaikeaa:

”Toisaalta energiaa ja rahaa säästyy eniten haja-asutusalueiden omakoti- ja rivitaloissa sekä maatiloilla. Energiasyöpöt teollisuushallit voisivat myös säästää pitkän pennin lämmityskuluissa sijoittamalla muutaman tuulivoimalan tontilleen.”

Soittokierros tuulivoimaloiden maahantuojille ja valmistajille on paljastava. Omakotitalon tai maatilan lämmitykseen soveltuvat välimallit ovat olleet lähinnä harrastelijoiden kyhäämiä 20 kilowatin tai Hollannista ja Tanskasta käytettyinä ostettuja 100–250 kilowatin voimaloita. Tehdasvalmisteiset välimallit ovat kuitenkin tulossa myös Suomeen.

Gadget Computerin voimalamallistossa 5 kilowatin voimalan hinta on 13 000 euroa. Nykyisillä sähkön ja öljyn hinnoilla voimala maksaa itsensä takaisin reilussa viidessä vuodessa. Ympäristöenergia tuo maahan 1 kilowatin lämmitykseen soveltuvaa voimalaa ja myös Suomen Tuulienergia Oy:n (STE oy) tuotevalikoima on laajenemassa isompien voimaloiden suuntaan. Finnwind tuo markkinoille ensi vuoden alusta suomalaisvalmisteisen 4 kilowatin voimalan, jonka hinnaksi tullee 5000–6000 euroa.

Potkurimalleja huimasti pidempi-ikäisemmät Windsiden tuuliturbiinit ovat hintansa puolesta kuluttajien ulottuvissa vain mökkikoossa. Suomen tuulivoimayhdistyksen Vilho Salmelan mukaan itserakennettuja lämmitykseen tarkoitettuja voimaloita on 20–30. Koska kyse on harrastuksesta, kustannuksia ei lasketa.

Yksityisten on mahdollista satsata myös suurempiin voimaloihin. Suomen Tuulienergia Oy hakee osakkaita osuuskuntaa varten muun muassa nettisivuillaan. Suunnitellut voimalamallit ulottuvat 225 kilowatista aina 3 megawattiin saakka. 225 kilowatin voimalasta sähköä riittää 18 sähkölämmitteiselle omakotitalolle tai 140 kerrostalokaksiolle. Ensimmäinen voimala on nousemassa Säkylään.

Janne Björklund pitää tuulivoimaa kiinnostavana liiketoimintana ja yksityiselle käyttäjälle taloudellisena sähköntuotantomuotona. STE Oy:n Tommi Rautio perustelee tuulivoimaa ekologisuudella: ”Lähden siitä, että tämä on kansalaisten omaa toimintaa, niin että olisimme riippumattomia suurista sähköyhtiöistä kuten Fortumista. Lisäksi tuulisähkön tuhlaamisessa ei menetetä luonnonvaroja toisin kuin vaikka kivihiilen polttamisessa.”

”Minulla on tässä kattilassa 3 500 litraa vettä, jota olen aikaisemmin lämmittänyt pelkästään puilla. Koska vesikiertoinen keskuslämmitys oli talossa ennestään, investoinnit olivat voimalan lisäksi nolla euroa”, Tapio Lepistö kertoo ja lisää, että voimalan käyttökulut ovat korkeintaan muutaman kympin, kun laakerit täytyy vaihtaa noin kolmen vuoden välein. Voimalan tekninen käyttöikä on 20–30 vuotta.

Lämmitykseen kuluu Suomessa noin puolet kotitalouksien kuluttamasta energiasta. Lämmitys tuulivoimalla on tällä hetkellä mielekästä myös sen takia, että talvella tuulee paljon ja tuulen tuottamaa energiaa on pystyttävä varastoimaan:

”Vaikka ei tuulisi pariin kolmeen päivään, talo pysyy tämänkokoisella varaajalla lämpimänä. Toisaalta kovimmilla pakkasilla vaaditaan enemmän kuin 2 kilowatin tehot, jolloin voin lämmittää lisäksi puilla”, Lepistö kertoo. Jos tuulta haluaa käyttää valaistukseen tai sähkölaitteisiin, väliin tarvitaan akkuja ja inverttereitä eli taajuusmuuttajia.

Björklundin mukaan veden lisäksi lämpöä voi varastoida takkoihin tai lattioihin, joissa on lämpövastukset. Jos tuulivoimalan kytkee ilma- tai maalämpöpumppuun, tuulisähköä on saatavilla vain silloin kun tuulee, mutta voimalan teho saadaan kaksin- tai kolminkertaistetuksi. Jos tuulivoimalla haluaa kattaa koko lämmitystarpeen, voimala on ylimitoitettava. Yleensä se tarkoittaa 10 kilowatin voimalaa.

Lepistö mittaili tonttinsa tuuliolosuhteita ennen kuin pystytti vanhan sähkölinjamaston pihaansa. Tuulivoimalaa harkitsevan kannattaakin mitata tonttinsa tuulisuutta ja valita voimala saatujen tuuliarvojen mukaan. Koko Suomen tuuliolosuhteet on viimeksi mitattu 1980-luvulla:

”Tuuli-Atlas on Ilmatieteen laitoksella koottu tiedosto, jossa on mitattuja tuuliarvoja noin 10 vuodelta. Saadut tulokset aliarvioivat talvisia tuulia, koska mittausten aikana ei ollut saatavilla jäätymättömiä tuulimittareita. Lisäksi mittauksia tehtiin vain 30 metrin korkeuteen saakka, vaikka nykyisten tuulivoimaloiden napakorkeus on jo lähempänä 100 metriä”, Erkki Haapanen kertoo.

”Kohta kehitysmaatkin menevät meistä ohi. Vaikka Tuuli-Atlaksen päivittämisessä on kysymys alle kolmesta miljoonasta eurosta, kauppa- ja teollisuusministeriön (KTM) mukaan päivitykseen ei ole rahaa. Muualla maailmassa tuuliolosuhteiden kartoittamisesta vastaa valtio, mutta Suomessa ajatellaan, että yksityisten yritysten pitäisi rahoittaa se. Perustelu on, että kaikkien energian tuotantomuotojen on oltava samassa kilpailuasemassa. Kuitenkin jos katsoo maailmanlaajuisestikin, ydinvoiman ja kivihiilen tuotantoa tuetaan 235 miljardilla dollarilla vuodessa, kun tuulivoiman kohdalla puhutaan 9 miljardista”, Erkki Haapanen lataa.

”Olen itsekin ollut siinä kuorossa, joka sanoo, että tuulivoimaloita ei kannata rakentaa sisämaahan, koska olemassa olevan tiedon perusteella päädytään tällaiseen lopputulokseen. Kuitenkin nyt on tehty muutamia yksittäisiä mittauksia, jotka osoittavat, että sisämaassakin saattaisi olla riittävästi tuulipotentiaalia. Se pitäisi kartoittaa tarkemmin”, Haapanen vaatii.

_______________

Syöttötariffit myös tuulivoimalle!

Syöttötariffit ovat osoittautuneet tehokkammaksi järjestelmäksi tuulienergian edistämisessä, todetaan EU-komission tiedonannossa.

Saksassa, Espanjassa ja Tanskassa käytössä olevat tariffit auttavat silloinkin, kun tuottajien eli tuulivoimaloiden omistajien voitot jäävät pieniksi. Saksassa otettiin vuonna 2003 käyttöön 2645 megawattia lisää tuulivoimaa, kun samana vuonna Ranskan luku oli 91 MW.

Syöttötariffi on lisähinta, jonka kantaverkon haltija, Suomessa Fingrid Oyj, maksaa sähköntuottajalle. Paikalliset sähköyhtiöt ovat velvoitettuja vastaanottamaan tuulisähköverkkoon ja maksamaan sähköstä valtion määräämä hinta. Yleensä hinta on sähkön markkinahinnan päälle maksettava pieni lisähinta.

Kauppa- ja teollisuusministeriö (KTM) on pitänyt syöttötariffeja liian voimakkaana tapana vaikuttaa energiamarkkinoihin uusiutuvien energianlähteiden kohdalla. Toisaalta tariffeja on pidetty raskaana ja kalliina järjestelmänä verkkoyhtiölle.

Hallitus on kuitenkin KTM:n valmistelemana määräämässä tariffit hiilidioksidipäästöiltään pahimmalle polttoaineelle, turpeelle. Hallituksen esityksessä todetaan, että tariffit tulevat maksamaan sähkönkäyttäjälle vain 0,009 senttiä enemmän kilowattitunnilta, eikä viranomaistyö juurikaan lisäänny. Suomi on vitsikäs maa!

Teija Kaarakainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kilpailevia houkutuksia

Tarina: Mitä päivän aikana tapahtui?

Leveä Paavali huomautteli lyhyistä intiaanijousista, että ne ovat lasten leluja. Kun pahvilaatikkoon pani kätensä, oli kovaa ja pehmeää. Vedessä pehmeä oli limaista. Sitten postilaatikossa oli hiirenloukku. Sormet haisivat ennen muuta tupakalle, vaikka reunamilla alkoi olla tyttöjäkin. Jos ajatteli junat punaisiksi, piirsikin ne äkkiä keltaisiksi. Karttapallo ei ole mitään mantereissa, mutta Käärmekallio jotain. Sinne kiivettiin suolapussi vyötäisillä. Sammaleiden välissä järviä ja jokia. Muurahaisten maihinnousu. On etsittävä painavampia asioita joilla hakata kestävämpiä. Meteoriitin siirtäminen laudankappaleiden avulla takaisin kuun kamaralle. Kuun pimeällä puolella töröjen hiljainen, tasaantunut, vuosituhantinen väijytys. Karkuun. Fyysisen koon muuntelukyvyllä ei tee mitään, jos myös pelkokin muuttaa kokoaan. Mustatakkinen, joka pyöriskelee kujan päässä, polkee sammakkoa asfalttiin, sylkäisee lyhtytolppaan. Sitten opettaja katsoo nimikirjoitusta koepaperissa, ottaa silmälasit päästään, luo katseen, jonka muistat.

Myöhemmin Ikävä Jenni käveli puhtain paperein oikeudesta. Tien vieressä oli nuuskapurkki. Hän nosti sen, avasi kannen, haistoi ja oli mökillään. Tuoli jolla hän ei istunut naksahti. Ja naksahti toistamiseen. Se oli paikka jossa hänen isänsä aina istui. Oli ehkä niin, että enemmän kuin siinä isänsä tuolin vieressä hän olikin ikkunassa ja odotti, milloin ensimmäiset savut nousisivat rantasaunan piipusta. Oliko isä mennyt laiturille ja tupakoi? Ehkä isä luki jotain vanhaa lehteä pukutilassa ja heilutteli tulitikkuaskia kädessään. Aski, farkkujen etutaskussa pehmentynyt, avautui, ja kuusi, seitsemän tikkua lensi lattialle. Tai sitten hän ei ollutkaan ikkunassa, vaan lavitsalla uunin vieressä, ja sulki silmänsä. Hän haistoi kahvin ja tuli onnelliseksi. Joku oli juuri lähtenyt. Hän ajatteli lehtiä auton renkaiden alla ja olematonta käyntiääntä. Hän ajatteli päiviä jolloin oli pieni ja kipeä ja portaissa kuului pehmeitä askelia.

Silloin Vihainen Pirjo lasketteli piupaut avaruuden laajenemiselle. Hän oli juuri tullut kahvilaan ja heilutteli vasenta lahjetta, jossa oli käytetty kondomi. Kahvi oli pohjaan palanutta ja hyvää. Myyjätyttö ravasi tiskin ja takahuoneen väliä. Ehkä se tarkisteli kännykkäänsä. Vihainen Pirjo arvioi tytön takapuolen hieman keskitasoa paremmaksi, mutta ennusti sille nopeaa laskua. Suklaakerros irtosi nautittavasti kuivuneen kakun päältä. Läpikuultava lautasliina imi itsensä hetkessä täyteen lähdevettä. Alapäässä tuntui raukealta, vaikka kännykkä pysyi mykkänä. Elämä on ajankäytöllinen pähkinä puhelujen ja tekstiviestien välillä. Baareja pitää vaihdella, ettei leimautuisi. Aina ei tarvitse ottaa hillittömiä kännejä. Yhä uudet seksikumppanit tuntuvat enemmän sydämessä kuin sukuelimissä. Sydän avautuu, tulee olevaksi, rakastavaksi, piilostaan.

Mutta Pahanmakuinen Masa vyöryi hetki hetkeltä lähemmäksi ja Pyhä Matti saapasteli sisään mustissa nahkabootseissa, -takissa, -housuissa ja valkeassa t-paidassa. Juotiin olutta. Röyhtäistiin. Juotiin taas. Puhe tuli juuri ennen röyhtäystä, niin että piti olla nopea tai muuten se sai kiinni. Bootsi kopisi baaritiskiin, tarjoilija luuli että takaovella. Vedettiin pulloja povariin. Ulkona tajuttiin ne sokerivedeksi. Juotiin ja humalluttiin. Tumppi ja tekohammas lensi katuun. Ajettiin kukkuloille. Elämä on mutkikas tie kohti vanhainkotia. Kärrätään tavaraa kukkuloille, enemmän tarpeetonta kuin tarpeellista. Heitetään välillä arvokasta laaksoon. Kiristetään takkia ja löysätään sepalusta. Auto tuli huipulle, jossa oli kaide ja huvimaja. Joku humalapäinen oli repinyt puun maasta juurineen ja yrittänyt heittää yli kaiteen. Nyt se roikkui juurestaan syvyyden yllä kuin kalmari jota vedetään laivan kannelle.

Talven tultua Köyhä Oliver halusi vain kirjepaperin ja postimerkin. Suodattimen ja kupin. Kevyt Toivo varoitti kaupunkia Jumalan vihasta. Vahva Merja tasoitteli hiekkalinnansa seinämiä, mutta nousi sitten ja potkaisi linnaa. Kuiva Hanna riisuutui ja istuutui kuumaan veteen. Pitkä Eero tiuski koko ajan vain pahemmalle tuulelle tullen. Pitkäjalkainen Cecilia kahmaisi karamellilaatikosta puolenkymmentä karamellia. Mätä Riitta tuupertui erään suuren kiven taakse. Tyhjä Aatos patisti suomalaismiehiä kosmetiikan pariin. Halpa Helena luovutti dvd-kiistassa. Heikko Vuokko pieraisi oikein ison pierun ja siitä syntyi aurinko. Lakanoiden pienet puolukat kypsyivät mustan punaisiksi. Hän riisui yömekkonsa ja avasi verhot kaksin käsin kuin olisi antautunut veden varaan. Keskellä syysyötä hän oli sillä keväisellä metsäniityllä, jonne oli aina unelmoinut päätyvänsä. Hän teki voikukista seppeleen ja joi vettä raikkaasta vuoripurosta. Sivummalla kuuro Jussi suivaantui neekeri-idyllistä. Suosittu Jenna kähmi takaisin. Lämmin Katri puuskutti ja puuskutti, mutta jaksoi mäen ylös. Nauravainen Masa löysäsi, puristi taas, vispasi hetken aikaa kuin kakkutaikinaa ja taas löysäsi.

Silloin, kuin huomaamattaan, Likainen Terttu pyyhki pudonneet lehdet hautakiven päältä. Seuraavana syksynä hän teki samoin, mutta huomasi ajattelevansa jo keveämmin. Sitä seuraavana vuonna hänellä oli vierellään vaitelias mies, joka yritti ylläpitää tiukkaa ilmettä ja varoi potkaisemasta kananmunankokoista irtokiveä joka oli houkuttelevalla etäisyydellä hänen kengänkärjestään. Auringon tielle siirrettiin harmaa pilvi joka alkoi tiputtaa vettä. Mies riisui takkinsa ja asetti sen naisen hartioille. Auto oli jätetty turhan kauas. Se tuotiin nopeasti parkkipaikalle.

Silloin Surkea Elina havahtui ja selasi lehden läpi nopeasti. Mustarastas pyrähti lentoon ilman näkyvää syytä. Hän meni puhelimen luo ja jäi odottamaan. Kohta se soi. Hän meni bussipysäkille tietämättä että bussit olivat lakossa. Hän meni hissillä kuudenteen ja oli tyhjän ravintolan tyhjän vastaanottotiskin edessä. Näköalaikkunoilla haaveili hänen tuleva aviomiehensä, joka tiputtautui mielikuvituksessaan yhä uudelleen. Alhaalla kulki holtiton koululuokka tiellä ja jalkakäytävällä. Hattupäinen mies poikkesi baariin ja lähti ambulanssilla. Väsynyt koira kantoi kananluuta kurkussaan. Kokolattiamatto ja yleinen masennus pehmensivät Elinan askelia kun hän lähestyi miestä. Miehellä oli musta puvuntakki jonka hartialinja ei istunut. Hänellä oli kullattu vesitiivis kello, joka oli haalistunut ja jonka sisällä oli hikeä. Hetkeä aikaisemmin hän oli ravistellut päätään nähdäkseen enemmän kerralla.

Samaan aikaan toisaalla Hieno Rauno käyskenteli länteen päin. Idän suunnasta lähestyi kulkukoira, joka oli aikoja sitten antautunut impressioille. Se ymmärsi, että kaitselmus toimi juolahdusten kautta. Ilma oli täynnä kilpailevia houkutuksia, joista aina erottui selvä voittaja. Oli leipomo ja leipomon spanieli, pullan ja hilseen tuoksu. Makkaratehtaan seinässä putki. Afrikkalaisen ruokakaupan avoimet kaksoisovet. Oli keskipäivä. Aurinko paistoi tasapuolisesti kaikkialle, eikä varjoa ollut. Sulkahattu metsästäjä päästi koiransa karkuun ja alkoi helliä jäniksenraatoa sylissään. Runoilija improvisoi kävelyretken ja ohitti Moleskine-vihko kädessään sekä Hienon Raunon että kahvittelevat poliisit, jotka olivat ottaneet hatut päästään päivettääkseen päälakiaan. Hän ohitti moottoripyöräjengin päämajan ja pienen kellaribordellin, jota piti fyysisesti älykäs taiwanilainen sotilas. Hän ylitti sillan ja alitti parkkipaikan ja kirjasi aika ajoin pieniä huomioita. Kaiken vaivattomuuden lomassa hän ylläpiti kevyttä toivetta löytää eräs hänelle tärkeä runokuva, jonka oli muutamia viikkoja sitten kirjoittanut Waldstein-runoelmansa keskiosaan. Ovirikkoinen harmahtava Mazda, josta hän oli kirjoittanut samoihin aikoihin, tuli vastaan heti parkkipaikan jälkeisellä jättömaalla. Sen jälkeen alkoi pusikkoa, josta näytti juoksevan kaksi täplikästä koiraa, samat joista hän muisti kirjoittaneensa. Näin jatkoi runoilija matkaansa kunnes löysi edestään viemärinkannen, johon arveli haluavansa istahtaa. Pullaa maistettiin seitsemässätoista asunnossa ja yhdessätoista kahvilassa. Tuoreusasteet vaihtelivat niin kuin vihreys metsiköiden lehtipuissa.

Kirjoittaja opiskelee dramaturgiaa Teatterikorkeakoulussa. Teksti laajenee tulevaisuudessa pienoisromaaniksi. Lisää tekstejä osoitteessa www.plimsollinmerkki.blogspot.com.

Jukka Viikilä

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Jumala, oletko brassi?

Terrorismi, luonnonkatastrofit ja isänmaallisuus käyvät päälle jalkapallon luvatussa maassa.

Brasilialaiset ovat pitkään ylpeilleet sillä, että maassa ei ole maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia, pyörremyrskyjä, sotaa eikä terrorismia. Ilmasto on suotuisa, luonto rikas, ihmiset ja hiekkarannat kauniita. Tämän mukaan kuuluu sanonta: Jumala on brasilialainen.

Tätä ja muita ufanistisia iskulauseita toitotettiin sotilasdiktatuurin aikana, vuosina 1964–85, samaan aikaan kun satoja ihmisiä pidätettiin, vainottiin, kidutettiin ja tapettiin. Terrorismista huolehti valtio ja tuloerot kasvoivat. Muuten maa oli rauhallinen.

Vaikka iskulause elää edelleenkin, on brasilialaiseen idylliin tullut viime aikoina säröjä. Ilmaston lämpenemisestä ja geologisista syistä johtuen maassa on viime aikoina ollut pyörremyrskyjä, maanjäristyksiä, tulvia, maanvyörymiä ja kuivuutta.

Terrorismia ei enää harjoita valtio. Nyt siitä huolehtivat huumekartellit. Kasvavan rikollisuuden lisäksi esimerkiksi linja-autojen tuhopoltot ovat lisääntyneet. Mitä brasilialaiselle Jumalalle on tapahtunut?

Järkyttävin isku tapahtui viime joulukuusssa, kun linjan 375 iltabussin kimppuun hyökättiin Riossa. Töistä ja opinnoista palaavia alemman keskiluokan ja alaluokan ihmisiä täynnä ollut bussi pysäytettiin.

Bussin pysäytti 13-vuotias tyttö, joka näytteli haluavansa bussin kyytiin. Kymmenen miestä kävi bussin kimppuun polttopulloin. Se syttyi tuleen. Suurin osa pääsi bussista ulos, mutta eräs äiti ja hänen kaksivuotias lapsensa menehtyivät liekkeihin. Tapahtuma järkytti koko kansakuntaa. ”Bagdad on täällä!” totesi eräs tapahtuman johdosta haastatelluista tv:n uutisissa.

Iskun tehneen jengin jäseniä on saatu kiinni. 13-vuotiasta tyttöä, joka pysäytti bussin, on kuulusteltu ja liigaa johtanut huumepomo Lorde on pidätetty.

Erikoista kuulusteluissa on se, että lukutaidoton tyttö ei osoittanut minkäänlaista katumusta tapahtuneen johdosta. Häntä kuulustellut naispoliisipäällikkö Mariana Magessi oli järkyttynyt.

”On kuin eläisimme eri maailmoissa. Se, mikä yhteiskunnalle on normaalia, ei merkitse mitään hänelle. Emme saa kontaktia häneen. Ja hänen kaltaisiaan on paljon. Tunnen, että viranomaisina olemme voimattomia. En tiedä, mitä tälle tilanteelle pitäisi tehdä”, Magessi sanoi epätoivoisena tv:n iltauutisissa.

Yhteiskunnallisten olojen parantaminen ja koulutuksen takaaminen kaikille voisivat auttaa pitkällä tähtäyksellä. Eri asia on, nouseeko slummeista sitä ennen toivoton ja tunteeton sukupolvi, joka aiheuttaa kauhua ja lietsoo väkivaltaa.

”Brasilialanen terrorismi ei ole poliittisesti tiedostavaa. Se iskee usein köyhempiin ihmisiin eikä kohdistu eliitin kauppakeskuksiin ja luksusasuntoihin tai valtionhallinnon elimiin, kuten poliisiin”, toteaa dosentti Agripa Alexandre Santa Catarinan yliopiston maantieteen laitokselta.

Iskujen tekijät ovat ilmoittaneet ”kostavansa huumekauppiaisiin kohdistuvaa poliisiväkivaltaa ja kilpailevien huumekartellien iskuja”.

São Paulossa on viime aikoina hyökätty rajusti poliisia ja muita turvallisuuselimiä vastaan. Samalla vankiloissa on kapinoitu. Väkivalta ei ole kohdistunut siviileihin.

Iskuja johtivat vankilassa istuvat rikollisliiga PCC:n pomot, jotka hoitivat yhteydenpidon kännyköillä. He vastustivat vankilasiirtoja ja vaativat muun muassa selleihinsä televisiot, joista voisivat katsoa jalkapallon MM-kisoja. Vaatimuksiin ei suostuttu.

Iskut poliisia vastaan kestivät kokonaisen viikonlopun ja ne saivat suurkaupungin pelon valtaan, pysäyttivät sen. Väkivaltaisuuksista uutisoitiin kansainvälisesti.

Rikollisten ja poliisien välisissä yhteenotoissa kuoli 152 ihmistä. Rikollisten attentaatteja oli 293. Se on enemmän kuin sotaisessa Irakissa. Tv:n uutisia katsellessa tuli mieleen 1980-luvulla syntyneen punkbändin Ratos de Porãon hard-

corekappale ”Pânico em SP”, ”Paniikkia São Paulossa”.

Rion ja São Paulon tapahtumat ovat järjettömiä, uutta Brasiliassa. Näyttää siltä, että kurjuus, köyhyys ja huumeet ovat räjähtävä yhdistelmä, joka aiheuttaa silmitöntä väkivaltaa.

Englantilaisen historioitsijan Eric Hobsbawnin mukaan kehitysmaiden nuorten työttömyys on aikapommi ja voi räjähtää milloin hyvänsä. Kun tähän lisätään pettymys Luiz Inácio Lula da Silvan hallitukseen ja jatkuvat korruptiosyytteet, on turhautuminen helppoa.

Brasilialaiset ovat aina katsoneet olevansa rauhanomaisia ja ystävällisiä. Tämä sopi mainiosti sotilasdiktatuurille, mutta ei näytä enää pitävän paikaansa.

Voikin kysyä, onko brasilialaisilla enää syytä isänmaallisuuteen ja ylpeyteen maastaan? Kumma kyllä usko maahan on kaikesta huolimatta luja. Ainakin jalkapallon MM-kisoissa, kuten monesti ennenkin. Vuonna 1970 sotilasjuntta käytti maailmanmestaruutta hyväkseen propagandassaan, samaan aikaan kun poliittisia vankeja kidutettiin diktatuurin kellareissa.

Brasilia on nytkin ennakkosuosikki ja jalkapallo maan suosituin urheilulaji, osa sen kulttuuria. Kaikki muu unohtuu kisojen ajaksi. Maa pysähtyy ja kansakunta yhdistyy television ääreen.

Maassa on jo pitkään ollut muotia pukeutua Brasil-paitaan, joissa on lipun kelta-vihreät värit. MM-kisojen yhteydessä paitojen myynti lisääntyy. Isänmaallisuus ilmeneekin mielenkiintoisessa muodossa. Se ei ole samaa harrasta, uhoavaa puolustusvoimien ja sotahistorian ihannointia kuin Suomessa, vaan ilon ja energian juhlaa.

Brasilia voi voittaa jalkapallon MM-mestaruuden kuudennen kerran. Muulla ei näytä olevan väliä. Vaikka sillä ja väkivaltaisuuksilla saattaa olla vaikutuksia tämän vuoden presidentinvaaleihin, yhdestä asiasta voi olla varma: Jumala ei ole brasilialainen.

Kirjoittaja on Brasiliassa asuva geologi ja kääntäjä.

Toni Eerola

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Tietoyhteiskunnan heikot tuntosarvet

Puhelinhaastattelijat kerjäävät vastauksia surkeissa työoloissa suoritepalkalla.

”Täällä Jukka Vuorio Taloustutkimuksesta, hei. Olisikohan sinulla hetki aikaa vastata puhelinhaastatteluun, joka koskee erilaisia ajankohtaisia aiheita?”

Näin alkaa Jukka Vuorion tyypillinen työvuoro Taloustutkimus Oy:ssä, jossa hän aloitti keväällä työt puhelinhaastattelijana. Keskimäärin hän joutuu soittamaan noin 50 puhelua ennen kuin saa ensimmäisen ihmisen suostumaan haastatteluun.

”Jos haastateltava erehtyy vastaamaan kyllä esimerkiksi kysymykseen, ostatko joskus purukumia, seuraa liuta purukumiaiheisia lisäkysymyksiä.”

Laajemmat haastattelut yhdistelevät eri toimeksiantajien kysymyksiä.

”Mainosaiheisten kysymysten jälkeen voidaan kysyä, äänestitkö viime vaaleissa, mitä puoluetta äänestit ja mitä äänestäisit nyt. Sitten yhtäkkiä siirrytäänkin EU:ta koskeviin kysymyksiin”, Vuorio kuvailee.

Puhelun jälkeen tietokoneen ruudulle ilmestyy seuraava numero. Jos haastateltavien on oltava 12–17-vuotiaita nuoria, puhelinnumerot todellakin kuuluvat näille ihmisille.

Minkäänlaista työsopimusta ei työn alkaessa laadittu. ”Meille on sanottu, että jokainen kerta, kun käymme töissä, on yksittäinen freelancer-keikka. Näin olisi, vaikka kävisin töissä jokaisena arkipäivänä kuukaudessa”, Vuorio kertoo ja mainitsee naisen, joka on käynyt keikalla Taloustutkimuksessa vakituisesti kuusi vuotta.

Vaikka Jukka Vuorio saa suoritepalkkansa tehtyjen haastattelujen mukaan, hän on laskenut oman tuntipalkkansa. Käteen jää keskimäärin 5,3 euroa tunnilta.

Informaatioyhteiskunnan kiiltokuvassa eri alojen asiantuntijat ja yliopistojen tutkijaryhmät tuottavat tietoa yhteiskunnan ja yritysten päätöksenteon pohjaksi. Käytännössä suuri osa yhteiskuntaan vaikuttavasta informaatiosta on peräisin mielipidemittauksia ja tilastointeja nopeaa tahtia suoltavista yrityksistä.

Raakamateriaali tutkimuksiin suomalaisten mielipiteistä liittyä NATO:on tai kuudennen ydinvoimalan rakentamisesta, kerätään usein nälkäpalkalla, puhelut soittavat Vuorio ja hänen kollegansa. Tutkimushaastattelijoiden palkkauksessa on kuitenkin suuria eroja.

Jos haastattelijan työmotivaatio ei riipu pelkästään kutsumuksesta, on myös mahdollista, että mutkia vedetään suoriksi. Kaikkia lomakkeen kysymyksiä ei välttämättä aina esitetä, ja joihinkin vastataan haastateltavan puolesta.

Kerättävän tiedon laatuun kiinnitetään huomiota Taloustutkimuksessa, jonka puhelinhaastattelijat toimivat suoritepalkalla.

”Tarkkailemme puhelinhaastattelijoita seuraamalla aikaa, joka tietyn haastattelulomakkeen täyttämiseen keskimäärin kuluu. Tällöin huomataan, jos joku tekee haastattelun paljon keskimääräistä nopeammin”, Taloustutkimuksen kenttäpäällikkö Jussi Säteri kertoo.

Taloustutkimus, samoin kuin Suomen suurin markkinatutkimusta tekevä yritys TNS Gallup Oy, soittelee myös ihmisten perään varmistaakseen, onko haastattelu tehty.

”Noin viisi prosenttia haastatteluista tarkastetaan pistokokein”, TNS Gallupin Ilkka Rainio kertoo ja painottaa, että puhelinhaastattelutyö tehdään 2–4 vuoroesimiehen alaisuudessa. TNS Gallupin palkkaus eroaa Taloustutkimuksesta: puhelinhaastattelijat saavat puolet palkasta tuntipalkkana, ja toinen puoli koostuu lomakekohtaisesta suoritepalkasta.

Taloustutkimuksen Jussi Säteri on ajatellut tuntipalkkausasiaa: ”Ideaalimaailmassa ihmisten moraali olisi niin korkea, että kaikki voisivat tehdä töitä tuntipalkalla.”

Säterin mukaan ihmisten työmoraali on kuitenkin alhainen.

”Helposti nostetaan vain tuntipalkkaa, mutta ei tehdä mitään. Suoritepalkka kannustaa tehokkaaseen työntekoon. Alussa haastattelija jää yleensä alle laskennallisen tuntipalkan, mutta kun hän oppii työn, hän hyötyy työkokemuksestaan välittömästi.”

Puhelinhaastattelijoiden huonot työehdot markkinatutkimusyrityksissä johtuvat pitkälti siitä, että alalta on puuttunut ammattiyhdistys.

Markkinatutkimusyritysten haastattelijoilla ei yleensä ole ammattiyhdistystä vaatimassa TES:n mukaista palkkaa tai edes sitä, että työstä olisi tehtävä sopimus.

”Ja jos sairastuisin, en saisi mitään sairauslomakorvausta”, Jukka Vuorio kertoo. Myöskään työterveyshuolto ja eläke eivät kuulu sellaisille työntekijöille, jotka Jukka Vuorion tavoin eivät ole edes työsuhteessa.

Markkinatutkimusyritys IROResearch Oy:ssä suoritepalkalla työskennellyt Matias Luukkanen kyllästyi kollegansa Markus Heikkisen kanssa puhelinhaastattelijoiden huonoihin työoloihin. He alkoivat vaatia, että työpaikalla järjestettäisiin työsuojeluvaltuutetun vaalit.

Laki edellyttää, että yli kymmenen henkilön työpaikoilla valitaan työsuojeluvaltuutettu työntekijöiden keskuudesta. Työsuojeluvaltuutettu huolehtii työntekijöiden hyvinvoinnista ja työturvallisuudesta yhteistyössä työnantajan kanssa.

Tarvittaessa työsuojeluvaltuutettu ilmoittaa epäkohdista työsuojeluviranomaisille.

Kun IROResearchin työnantajapuoli yritti kaikin tavoin hankaloittaa ja estää vaalien järjestämistä, työntekijät päättivät perustaa työntekijäyhdistyksen ajamaan asiaansa.

Luukkanen ja Heikkinen ilmoittivat työpaikkansa ilmoitustaululla Markkinatutkimus- ja telemarkkinointialan työntekijäyhdistys YTY–MTY:n perustamiskokouksesta. Samana päivänä miehet saivat varoituksen IROResearhin toimitusjohtaja Markku Martikaiselta.

”Kahden päivän päästä varoituksesta meidät erotettiin epäasialliseen ja epälojaaliin käytökseen vedoten”, irtisanottu Matias Luukkanen kertoo.

Luukkasen ja Heikkisen irtisanomisesta on nostettu oikeusjuttu, eikä IROResearchin työsuojeluvaltuutetun vaalien tulos ole vielä lopullisesti ratkennut. Vaalit käytiin epäasiallisesti työnantajapuolen toimituspäällikkö Raili Etelätalon johdolla. Uudenmaan työsuojelupiiri piti selvänä, että vaalitulos voidaan riitauttaa.

Muidenkin markkinatutkimusfirmojen puhelinhaastattelijat ovat alkaneet kiinnostua työntekijäyhdistys YTY–MTY:n toiminnasta.

”Yksi ongelma tietysti on se, etteivät ihmiset ole tietoisia ammattiyhdistystoiminnasta ylipäätään. Toiseksi puhelinhaastattelijoissa on paljon koululaisia, opiskelijoita ja erilaisia eläkeläisiä, jotka eivät saa muita töitä. Potkumme voivat toimia pelotteena”, Luukkanen kertoo.

Tietoyhteiskunnan tuntosarvet vaihdetaan tarpeen mukaan.

Teija Kaarakainen

_______________

Oikaisu Voima 7/2006 artikkeliin

Tietoyhteiskunnan heikot tuntosarvet

Artikkelissa mainitaan mm. että markkinatutkimusalalta on puuttunut ammattiyhdistys. Asia ei kuitenkaan ole näin. On olemassa ammattiyhdistys Markkinointiviestinnän, -tutkimuksen ja uusmedia-alan ammattilaiset MaMa ry. MaMa ry on Erityisalojen Toimihenkilöliitto ERTOn jäsenyhdistys. Keskusjärjestö on STTK.

Alalla ei ole kuitenkaan työehtosopimusta, TESsiä. TES-neuvottelut edellyttävät tiettyä järjestäytymisastetta niin työntekijäpuolelta kuin työnantajapuoleltakin. Toistaiseksi kummallakin puolella on järjestäytymisaste liian pieni. ERTO hoitaa mamalaisten jäsenten edunvalvonnan ja ERTOssa markkinatutkimusalan ongelmat on tiedostettu. Mamalaisia jäseniä palvellaan työsuhdeneuvonnassa puhelimella ja sähköpostilla sekä tarvittaessa lakimiesten avulla. MaMan ja ERTOn nettisivuilta saa myös vastauksia hyvin moniin kysymyksiin.

Koko markkinatutkimusala on tällä hetkellä murroksessa. Ala on kehittynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana hyvin nopeasti yhteiskunnan ja liiketoimintaympäristön muutoksen ohessa. Myös globalisaation vaikutus näkyy markkinatutkimusalalla. Tietyntyyppisiä töitä on jo muutaman vuoden ajan siirretty toisiin maihin, Viroon, Intiaan jne. Jatkuvasti lisääntyvä nettitutkimus vie selvästi alaa mm. puhelimitse suoritettavilta tutkimuksilta. Alalla työskentelevä henkilöstömäärä ei näin ollen tule kasvamaan lähivuosinakaan kovin paljon. Painopisteen siirtymistä osa-aikaisista työntekijöistä enemmän tietotekniikkaa (nettitutkimukset) työssään käyttäviin kokopäivätoimisiin työntekijöihin on kuitenkin jonkin verran nähtävissä.

Markkinatutkimusalalle on sen tiedonkeruuvaiheessa tyypillistä projektityöt, pätkätyöt. Työ tehdään tutkimus kerrallaan. Tiedonkeruu on erittäin tärkeä osa tutkimusta, se on koko tutkimuksen kivijalka. Siinä kartotetaan suomalaisen kuluttajan tai kenties jonkun erikoiskohderyhmän mielipiteet ja niiden perusteella tullaan tekemään hyvinkin suuria markkinointipäätöksiä. Alan palkkausta ja työntekijän työolosuhteita pitäisi luonnollisesti tarkastella tätä taustaa vasten. Ne pitäisi olla verrattavissa esim.. toimistotyöhön. Tiedonkeruutyön merkityksestä koko tutkimukselle pitäisi keskustella enemmän.

Projektityöt, pätkätyöt alalla, ainakin pienemmissä tutkimustaloissa tulevat todennäköisesti olemaan melko pysyvä työn muoto. Tutkimuksia tulee taloon vain silloin kun asiakas niitä tilaa. Huomio on kiinnitettävä silloin asialliseen palkkaustapaan.

Artikkelissa mainitaan, että esim. eläke ei kuulu sellaisille työntekijöille, jotka eivät ole työsuhteessa (pätkätyö). Pätkätyökin on työsuhde, josta maksetaan palkka. Työeläke kuuluu Suomessa kaikille työtä tehneille, eli työnantajan tulee maksaa työeläkemaksu kaikista palkoista.. Projektityöntekijöiden työeläkemaksu kuuluu yleensä TaELin piiriin. Toinen vaihtoehto on TEL-eläkemaksut – riippuen palkkasummasta (kts. www.etera.fi). Em. nettiosoitteessa voi myös tarkistaa jokaisen työsuhteen onko eläkemaksut maksettu. Tietojen näkymisessä lienee muutaman kuukauden viive.

Lue lisää MaMasta www.mamary.fi ja ERTOsta www.erto.fi.

MaMan ja ERTOn toimintatapana on pyrkiä asialliseen, rakentavaan keskusteluun työnantajapuolen kanssa. Koko Suomen hyvinvointi perustuu siihen, että Suomessa on työpaikkoja. Työntekijöitäkin Suomessa riittää, jos työpaikoilla voidaan hyvin.

Hki 5.9.2006

Kaarina Pehkonen

Puheenjohtaja

MaMa ry

Huhtikuussa 2006 perustettiin Yleinen työntekijäyhdistys YTY erityisesti pätkätyöläisille ja työpaikoille, joissa ay-toiminta on heikkoa. www.ytyliitto.org

Teija Kaarakainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Nicaraguan radikaali demokratiakokeilu

Marraskuussa pidettäviin presidentinvaaleihin valmistautuva Nicaragua on juuttunut Latinalaisen Amerikan köyhimpien maiden joukkoon.

Marraskuussa pidettäviin presidentinvaaleihin valmistautuva Nicaragua on juuttunut Latinalaisen Amerikan köyhimpien maiden joukkoon.

Ihmisten usko politiikkaan ei ole korkealla, mutta seuraava vallankumous voi jo kyteä paikallistasolla. Kunnissa kokeillaan ja kehitetään osin suomalaisin varoin osallistavia päätöksentekomenetelmiä. Samanlaisia hankkeita voisi kehittää suomalaiseenkin politiikkaan.

Boacon ja Chontalesin maakunnissa toteutetaan Suomen kehitysyhteistyövarojen turvin varsin radikaalia kunnallishallinnon ohjelmaa, jonka yhtenä elementtinä on osallistava budjetointi. Esimerkiksi Chontalesin maakunnan 62 000 asukaan pääkaupungin Juigalpan tämän vuoden budjetin valmisteluun osallistui lähes 1 500 kuntalaista.

Eri puolilla kuntaa järjestetyissä tilaisuuksissa kuntalaiset pääsivät paitsi sanomaan mielipiteensä kunnan hankkeista myös tekemään omia esityksiään ja asettamaan niitä tärkeysjärjestykseen. Juigalpassa kaikkiaan 87 vaatimuksesta tämän vuoden budjettiin hyväksyttiin 35, joten kuntalaisten ääntä myös kuultiin.

Muissa kunnissa ei ole päästy aivan yhtä hyviin tuloksiin, mutta myös niissä palaute on ollut positiivista. Kuntalaiset esittivät vaatimuksiaan myös valtionhallinnolle ja esimerkiksi yrityksille. Kuntalaisille jaettiin myös kunnan vuosibudjetti ja heille kerrottiiin työntekijöiden palkat.

Juigalpan kunnanvaltuuston jäsenet ja hallinnon virkamiehet ylistävät kokemuksia puoluekannasta riippumatta.

Nicaraguan politiikalle tyypillinen voimakas kahtiajako ja vastakkainasettelu oikeiston kristillisliberaalin PLC-puolueen ja vasemmiston sandinistien välillä ei näytä estävän yhteistyötä paikallistasolla.

Kunnan strategisesta suunnittelusta vastaava virkamies José Francisco Almanzan mukaan kuntalaisten voimattomuuden tunne on vähentynyt. Ennen uskottiin, että voimakkaimmat saavat tehdä mitä lystäävät. Toisaalta Almanza painottaa sitä, ettei pidä luvata liikoja. On korostettava kuntalaisten omaa vastuuta.

Myös Chontalesin maakunnan kuntien yhteistyöelimen puheenjohtajana toimiva La Libertadin pienen 14 000 asukkaan kunnan johtaja Marina Lorio vakuuttaa tyytyväisyyttään suomalaisten tukemaan kunnallishallinnon kehittämishankkeeseen.

”Koen todellakin, että olemme saavuttaneet paljon”, toteaa itseluottamusta hehkuva Marina Lorio. Ja kaiken pääasiassa ilman valtionhallinnon tukea.

Kirjoittaja vieraili keväällä Nicaraguassa ulkoministeriön kehityspoliittisen viestinnän järjestämällä matkalla.

Teemu Matinpuro

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Piltit piikille

EU päätti kesäkuussa, että lääkeyhtiöiden on testattava tuotteensa jatkossa myös lapsilla.

Testaamisvelvollisuus koskee tammikuusta alkaen kaikkia uusia markkinoille tulevia lääkkeitä, joiden käyttö lapsilla on mahdollista. Teollisuus saa vastineeksi puoli vuotta pidemmän patenttisuojan.

Nykyään lapsille annettavista lääkkeistä vähintään 20 prosentin, teho-osastoilla jopa 80 prosentin arvioidaan olevan sopimattomia lasten aineenvaihdunnalle.

Lääketeollisuuden lobbarit julistivat, että uudistus tulee pelastamaan monen lapsen elämän. EU:n teollisuuskomissaari Günter Verheugen kehaisi Euroopan lääketeollisuuden kirivän amerikkalaiskilpailijoidensa rinnalle. USA:ssa vastaava laki on ollut voimassa vuodesta 1998.

Lääketeollisuuden eurooppalainen vahtikoira, Saksan Bielefeldissä toimiva BUKO Pharma-Kampagne ei innostu asiasta. Järjestö perustettiin alun perin seuraamaan saksalaisen lääketeollisuuden toimintaa kolmannessa maailmassa.

”Puuttuva testaus lapsilla on todellinen ongelma, mutta uudistus ratkaisee sen vain osittain ja tuo mukanaan ikäviäkin puolia, kuten turhat testit. Läheskään kaikki lääkkeet eivät ole lapsille välttämättömiä, vaikka niiden käyttö periaatteessa on mahdollista” huomauttaa järjestön asiantuntija Jörg Schaaber.

Parempi vaihtoehto olisi hänen mukaansa suora julkinen tuki tutkimukselle, joka vain ja ainoastaan lääketieteellisesti perusteltu.

”Nyt odotettavissa on, että kaupallinen paine johtaa testien tekemiseen lapsilla jo ennen kuin koossa on riittävästi luotettavia tuloksia aikuisilta. Valmistajat tuskin ovat valmiita viivästyttämään tuotteiden tuloa markkinoille lapsilla testauksen vuoksi”, hän epäilee.

USA:ssa on jo huomattu, että nopeasti ja halvalla tehdyillä testeillä on likainen kääntöpuoli. Tutkiva journalisti Liam Scheff toi kolme vuotta sitten julki tapauksen, jossa newyorkilainen huostaanotettujen lasten hoitokoti myi suojattinsa, valtaosin mustien ja hispanoperheiden lapsia, lääketeollisuuden koekaniineiksi.

Vastaan hangoittelevat saivat lääkkeet suoraan suoneen tai letkuruokinnalla vatsaan. Pahimmillaan yhdellä lapsella testattiin lyhyessä ajassa toistakymmentä valmistetta ilman että vanhemmilla oli aavistustakaan.

Kolmasosa kaikista lääketesteistä tehdään kolmannessa maailmassa, arvioi amerikkalainen lääketieteeseen erikoistunut journalisti Marcia Angell. Osa niistä tehdään mallikelpoisesti, osa ei. Nigeriasta on tullut julki koko joukko hämäriä tapauksia, joissa sen paremmin aikuiset koehenkilöt kuin testilastenkaan vanhemmat eivät ole tienneet olevansa mukana kokeessa.

Schaaber ei pidä vastaavaa mahdottomana myöskään Euroopassa. ”Meillä lähin sopiva alue olisi kai Itä-Eurooppa”, hän sanoo.

Juridisesti yritykset ovat onnistuneet pääsemään pälkähästä, koska kummankaan maan oikeusistuimet eivät katso tapauksia omaksi asiakseen. Moraalisesti lääkejätit puolustelevat toimintaansa vetoamalla siihen, että muuten köyhillä ei olisi juuri mitään hoitoa.

Useiden Afrikan maiden lisäksi esimerkiksi Kiinan, Intian ja Taiwanin hallitukset avaavat ovensa lääkejäteille mielihyvin ja jopa avittavat niiden toimintaa veroeduilla ja halvoilla liiketiloilla.

Suomessa kaikki on toisin. Meillä testataan lapsilla jo nyt paljon lääkkeitä, varsinkin rokotuksia, joihin suomalaisvanhemmat suhtautuvat kansainvälisesti katsottuna kritiikittömästi.

Viime vuonna kliinisiin testeihin osallistui 5 000 lasta. Muutama vuosi sitten pikkulasten ripulia torjuvan rota-rokotteen testeissä oli mukana jopa 25 000 suomalaislasta.

”Vanhemmat ovat rokotemyönteisiä ja muistavat millaista oli sairastaa lastensairauksia. Ollaan aika realistisella tasolla sen suhteen, mitä mahdollisuuksia se tuo lapsille”, muotoilee Lääketeollisuus ry:n erityisasiantuntija Mia Bengtström.

Aikuisetkin auttavat lääketieteen edistystä hyvää hyvyyttään. Viime vuonna testeihin osallistuneista 34 000 ihmisestä vain 500 sai rahapalkkion. He olivat pääosin lääketieteen opiskelijoita, jotka osallistuivat pienellä terveiden joukolla tehtäviin alkuvaiheen tutkimuksiin.

Muualla maailmassa kaupallinen lääketestaus kasvaa voimakkaasti. Lehdet ja internet ovat täynnä siihen erikoistuneiden yhtiöiden ilmoituksia, joilla haetaan testattavia. Palkkiot vaihtelevat vaadittavasta ajasta ja tutkimuksen riskistä riippuen muutaman satasen ja parin kolmen tuhannen euron välillä.

Parhaita toimipaikkoja ovat suurkaupungit, joiden etninen kirjo on runsas ja joissa riittää työttömiä, opiskelijoita ja muita pienituloisia. Hyvinvointikynnyksen paremmalla puolella tästä kasvualasta ei pahemmin puhuta.

Terhi Brusin

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voiman tv-liite

Kuvaruudun kuninkaat syyskuussa.

MTV3 tiistaisin 5.9. alkaen klo 15.35: Teho-osasto (11. tuotantokausi uusintoina). Jo 12 tuotantokautta sinnittellyt lääkärisarja ei itse asiassa ole ollenkaan huonosti dramatisoitu, henkilöhahmoissa on jopa nähty vaivaa ja siinä sivutaan joskus rohkeasti haastaviakin yhteiskunnallisia aiheita, esimerkiksi viimeisen kauden viimeisimmissä jaksoissa tuottajat päästivät laskelmoidusti esille jopa Irakin sodan vastaisia tuntemuksia.

YLE Teema perjantaisin 1.9. alkaen klo 21 (uusinta sunnuntaisin klo 22.30): Valtakunta. Epäilemättä Teho-osastoakin harrastaneen Lars von Trierin älykäs, ilkikurinen ja makaaberi televisosarja ammentaa häpeämättä vaikuteita Stanley Kubrickin Hohdosta Salaisiin kansioihin ja onnistuu oudon koskettavasti olemaan kauhun ja komedian ohella syvällistä draamaa, joka versoo ihmisen sosiaalisesta ulkopuolisuudesta ja menneiden aikojen vääryyksistä periytyvästä jaetusta syyllisyydestä.

YLE TV2 19.9. kello 22.05:Darwinin painajainen (Ranska, 2004). Globaalisti palkintoja kerännyt globalisaation moraliteettia purkava Hubert Sauperin dokumentti osoittaa, kuinka Victoriajärveen koemielessä istutetut Niilin-ahvenet tuottivat paikallisen ekokatastrofin ohella perustan tuottoisalle kalataloudelle, jonka vähemmän perhosmaisissa oheisvaikutuksissa ilmaa siipiensä alle saavat niin kansainvälinen asekauppa kuin kasvavat riiston, prostituution ja köyhyyden saaristot.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Tämä kylä

Paksusydäminen nainen istui keinutuolissaan ja luki kirjaa.

Paksusydäminen nainen istui keinutuolissaan ja luki kirjaa.

Väsyttää, ajatteli hän. Minkäköhän takia? Ehkä se johtuu siitä, että olen Paksusydäminen nainen.

Hän nousi ylös ja meni ikkunan luo. Ulkona hän näki nuoren pariskunnan suutelevan.

Jättisuloista, ajatteli hän. Minkäköhän takia minä olen niin tunteellinen? Luulen, että se johtuu siitä, että olen Paksusydäminen nainen.

Hän meni nukkumaan ja näki unta, jossa Iso Raidallinen Emma yritti tunkeutua hänen asuntoonsa.

”Miksi sinä tulet tänne?” huusi Paksusydäminen nainen. ”Mene pois, mene pois, mene pois!”

”Ai miksi minä tulin tänne?” vastaili Emma. ”Luulen, että se johtuu siitä, että olet Paksusydäminen nainen.”

***

Herra Yy pelkäsi pimeää. Yöllä hän makasi yksin sängyssään eikä uskaltanut nukahtaa.

Nyt joku tulee, minä olen varma siitä. Joku tulee ja tappaa. Minua pelottaa kauheasti, ajatteli herra Yy ja veti peiton korvilleen.

Kunpa minua ei pelottaisi niin paljon. Mutta minä olen niin yksinäinen ja minua pelottaa. Minua pelottaa koska minä olen niin yksinäinen. Voi, kunpa en olisi niin yksinäinen, ajatteli herra Yy ja uskalsi huokaista.

Kunpa täällä olisi joku niin en olisi enää niin yksinäinen. Joku. Kunpa tänne tulisi joku, niin en olisi niin yksinäinen. Eikä minua pelottaisi enää.

Voima on julkaissut Olga Kivikankaan Tämä kylä -kokoelman parhaita kolmessa numerossa. Heinäkuussa Tämä kylä ilmestyy kokonaisuudessaan Voiman nettisivuilla.

Olga Kivikangas

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Joutomaa

Poliittinen biotooppi: Rikkaruohot ja niitä puskevat joutomaat eli ruderaatit ovat nousseet yllättävään arvoon.

Rikkaruohot ja niitä puskevat joutomaat eli ruderaatit ovat nousseet yllättävään arvoon. Yli kolmannes perinne- ja kulttuuriympäristöjen uhanalaisista lajeista nimittäin käyttää myös ruderaatteja. Näiden avointen ympäristöjen lajit ovat metsälajien jälkeen uhatuimpia Suomessa: 494 on uhanalaisia tai hävinneitä ja 241 silmälläpidettäviä.

Ruderaatteja syntyy myllätyille kentille, esimerkiksi täyttömaille, ratapihoille, satamiin, vanhoille kaatopaikoille ja tyhjille tonteille. Niille kehittyy omaleimaisia avoimia ruohostoja. Mukana on niin sanottujen rikkaruohojen lisäksi niittykasveja, viljelykarkulaisia ja tulokaskasveja.

Kasvien perässä ruderaateille tulevat eläimet. Linnut käyttävät joutomaita, koska ne tarjoavat laajoja ja yhtenäisiä kasvustoja. Joillekin lajeille ne edustavat ympäristöä, jota luonnossa ei enää ole. Uhanalaisista lajeista muun muassa heinäkurppa levähtää ja tunturikiuru jopa talvehtii ruderaateilla.

Paisterinteiden ja hiekkarantojen perhoslajeja on siirtynyt ruderaateille, sillä luontaiset paahdeympäristöt ovat lähes kadonneet Suomesta. Lappeenrannan lentokenttä on nykyään Manner-Suomen tärkein uhanalaisten perhosten elinympäristö. Pääkaupunkiseudun ruderaateilla viihtyvät muun muassa ketoharmokääriäinen ja isokultasiipi.

Ruuhka-Suomen kasvupaineet uhkaavat alueen viimeisiä joutomaita. Ruderaatit eivät korvaa alkuperäistä luontoa, mutta ne ovat monelle lajille vihoviimeinen pakopaikka, jossa odotella luonnonympäristöjen ennallistamista. Siksi niiden kartoittamisella ja turvaamisella on jo kiire. Myös joutomaat tarvitsevat hoitoa – pysyäkseen joutomaina.

Laura Manninen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Valkokangas

Joskus kannattaa katsoa elokuvia.

Ranskalainen Afrikka-pastissi. Michel Ocelotin luoma animaatiohahmo Kirikou on pikkuisen buddhan näköinen afrikkalainen pojanviikari, jolla on terävät hoksottimet ja vikkelät jalat. Varhaiskypsä Kirikou pelastaa kylänsä asukkaita pulmapaikoista, joita järjestelee paha noita Karaba.

Edeltävässä Kirikou ja paha noita -elokuvan lopussa Kirikou kasvaa kerralla aikuiseksi mennäkseen naimisiin hyväksi muuttuneen noidan kanssa. Tässä toisessa Kirikou-filmissä upotetaan neljä pikkutarinaa alkuperäisen kertomuksen sisälle.

Elokuvassa on kosolti jännitystä, mutta siitä puuttuu lasten animaatioita yleensä piinaava amok-ryntäily ja huutoräime. Pääpaino on valloittavan pikkuipanan neuvokkuudessa. Animaation tyyli, värit ja musiikki ovat erityisen hienoja.

Viisivuotias Illi-poika ei löytänyt Kirikoun uusistakaan seikkailuista moitittavaa: ”Muista sitten kirjoittaa siihen juttuun että kivintä oli se kun se matkusti kirahvin pään päällä ja piti sarvista kii.” (TR)

Michel Ocelot ja Bénédicte Galup: Kirikou ja viidakon eläimet. K-7 (vanhemman seurassa K-5). Ensi-ilta 15.9. Neljä tähteä.

_______________

Rööki palaa. Tupakkateollisuuden mestarilobbarista kertova Thank You for Smoking on älykäs ja hauska satiiri. Se kertoo demokratian, markkinavoimien ja median kolmoisdraamasta ja eri vallankäyttökulttuurien sisäisestä solidaarisuudesta. Psykologista syvyyttä lisää se, että lobbaripirulaisesta on tehty hurmaava, älykäs, huumorintajuinen, empaattinen ja kelpo kasvattaja pojalleen. Hän jopa pohdiskelee työnsä tarkoitusta.

Yrsa Stenius määritteli aikaamme ilmentäväksi persoonallisuushäiriöksi narsistisen teknokraatin oireyhtymän. Sen synnyn hän paikallisti Albert Speerin persoonaan. Hitlerin sivistynyt ja kyvykäs varusteluministeri tunnusti jälkeenpäin syyllisyytensä toisin kuin natsijohtajat yleensä.

Jason Reitmanin elokuva luo meille päivitetyn kuvan media-ajan itsellisen kunnianhimoisesta vallan työkalusta. Ehkä sittenkin psykopaattien sijaan eniten pahoja asioita tuottavat erityisen ahkerat, luovat ja jopa syvälliset ihmiset, jotka omistautuvat työlleen lopulta sittenkään piittamatta oman pärjäämisensä oheisvaikutuksista. (TR)

Jason Reitman: Thank You for Smoking. Ensi-ilta 8.9. Viisi tähteä.

_______________

Hipit elää tykimmin. Aku Louhimiehen uutukaisessa elokuvassa Riisuttu mies pastorin vaimo (Matleena Kuusniemi) hinkuaa miestään piispaksi piispan paikalle. Samuli Edelmanin esittämän pastorin elämää raatelee viinaa vetävä työkaveri sekä rakastuminen puolihippiin seurakunnan vahtimestariin (Laura Malmivaara).

Elokuvasta voisi kaivaa esille syvällisenkin teeman, kuinka tekopyhyys koskettaa meitä kaikkia, tai kuinka vaikeaa on lapsettomuus. Kuitenkin tavallista elämää viettävät vain alkoholisoitunut sielunpaimen ja lesboksi epäilty yksinhuoltaja-lähetystyötekijä-vahtimestari. Muiden elämä on kuikeltamista uraputken ja kohtuuttomien vaatimusten maailmassa moraalin tuolla puolen. Kauheata katsoa.

Tässäkin Louhimiehen teoksessa pyöräillään pitkin Turkua ja miehet painivat alasti kännissä. Silti se tavoittaa jotakin liikuttavaa. Loppuratkaisu on omituisen huono. Ehkäpä se kertoo yleisemmin miehisestä logiikasta unelmoida pateettisesti jostakin täysin mahdottomasta. (HH)

Aku Louhimies: Riisuttu mies. Ensi-ilta 15.9. Kolme ja puoli tähteä.

_______________

Objektista subjektiksi.Norjalainen ekofilosofi Sigmund Kvaløy on povannut läntisen teollisuusyhteiskunnan loppua. Kvaløy ennustaa nykyisen yhteiskuntamallimme johtavan Matrix-elokuvan tapaiseen maailmaan, jota tietokoneet ohjaavat ja hallitsevat.

Autot-elokuvassa tämä on jo saavutettu. Yhteiskunta muodostuu autoista, jotka ovat muuttuneet ihailun kohteista myös itse ihailijoiksi. Elokuvan voikin siis nähdä kuvauksena yhteiskunnasta, jossa teknologian valta on saavuttanut huippunsa.

Myös Pixar-studioiden muissa tuotannoissa elämää on ajateltu totaliteetin kautta – välillä kaikki nähdään ötökän, välillä lelujen silmin. Aiheensa puolesta kuitenkin juuri Autot-elokuva on järkyttävän tehokas lapsiin kohdistuva mainoskampanja. Edes auto- ja öljy-teollisuus ei olisi pystynyt tekemään tätä paremmin.

Kuvankauniit maisemat vilisevät ohi, kun autot tutustuvat koskemattomaan luontoon. Elokuvan opetus oli, että luontokokemus on mahdollinen vain auton avustuksella. (JT)

John Lasseter: Autot. Elokuvissa nyt. Yksi tähti.

_______________

Tahroja seinillä. Graffiti City -dvd on kokolailla ghetto-paketti, jota ei ole pilattu turhalla bling blingillä. Kotimainen, käsivaralta kuvattu katutaidedokkari alkaa New Yorkin ja Losin meiningeillä, joista siirrytään kotimaisemiin – Helsinkiin ja Tampereelle.

Jenkeissä kuvattu matsku korostaa kotimaista antikliimaksia. Jenkeissä skene on snadisti paremmissa kantimissa ja meren takana kaikkea seinälle päätynyttä ei putsata pois heti kättelyssä. Vuosia jatkunut nollatoleranssi ei ole kotimaan tilannetta auttanut, mutta olisi kotona hienompaakin jälkeä löytynyt. Halukkaat voivat tarkastaa yrityksiä vaikka Kromista (www.krmi.net).

Bonarit putoavat Makasiineilla kuvatusta pätkästä, johon eksyi kuvaa pojista säätämässä kuvaa seinälle, tämähän on jo historiallista dokumentaatiota. Tekijät ovat viisaina yksilöinä feidanneet omat nimensä dvd:stä, viranomaiset ja vartijathan ovat keränneet ukkoa talteen jo pelkästä kuvaamisesta. Jos siis joskus haluat itse dokumentoida kaupunkikuvaa, muista vaklata virkavallan varalta. (JT)

Graffiti City. Myynnissä sopivissa mestoissa. Kolme tähteä.

_______________

Hannele Huhtala, Tuomas Rantanen, Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Yksi pois Bollywoodista

Intialaisohjaaja Dev Benegalille Bollywood on lähes ruma sana.

Kun saan Dev Benegalin langan päähän, ilmaisen asiani ilmeisen väärin. Haluaisin esittää kysymyksiä erilaisesta tavasta tehdä Bollywood-elokuvia. Benegal ei halua kuulla puhuttavankaaan Bollywood-termistä.

Benegal on intialainen elokuvaohjaaja, joka asuu Mumbaissa. Hän ei kuitenkaan työskentele Bolly-viihteen parissa. Benegalia turhauttaa korjata uudestaan ja uudestaan länsimaihin pinttynyttä ennakkoluuloa, että kaikki intialainen tuotanto olisi pelkkää tanssi- ja lauluspektaakkelia.

”Länsimainen indie tai moderni intialainen elokuva on se nimitys, jota tuotantoni edustaa”, Benegal sanoo ja mainitsee suosikkiohjaajikseen Akira Kurosawan, Orson Wellesin ja Stanley Kubrickin.

Ohjaaja kasvoi teatterin, musiikin ja kirjallisuuden keskellä. Hänen suvussaan on taiteilijoita, ja ympäristö rohkaisi häntä toteuttamaan itseään.13-vuotiaana Benegal harrasti jo valokuvausta, ja elokuvista muodostui hänen suuri intohimonsa. ”Teen elokuvia omalle sukupolvelleni, joka syntyi vapaaseen Intiaan. Tämän jälkikolonialistisen ajan yleisöllä ei ole esimerkiksi vahvoja poliittisia sitoumuksia.”

Benegal itse on hahmo, jota hän käyttää teostensa roolihenkilönä. ”Tarkoitan sellaista persoonaa, joka puhuu englantia, käyttää Leviksen farkkuja ja on kasvanut Miles Davisia ja Bob Dylania kuunnellen.”

Benegalin ensimmäinen elokuvaEnglish, August vuodelta 1994 on nuoren miehen kasvutarina. Siinä päähenkilö määrätään suorittamaan siviilipalveluksensa pieneen kylään, jonka kieltä hän ei osaa. Seuran puutteessa hän ystävystyy sammakon kanssa. Elokuva kertoo siitä, millaista on tuntea itsensä vieraaksi omassa maassaan.

Ohjaajan toinen kokopitkä, Split Wide Open vuodelta 1999 piirtää kuvaa modernista intialaisesta suurkaupungista kulttuurin murroksessa. Eri vaikuttimien puristuksessa lieveilmiöt, kuten rikkaiden ja köyhien erot, ponnahtavat kaunistelematta esiin.

”Vartuin Hollywoodia ja eurooppalaista elokuvaa katsoen. Split Wide Open hyödyntää eurooppalaista rakennetta ja epiikkaa”, Benegal kertoo.

Split Wide Open poikkeaa juoneltaan ja tyyliltään jyrkästi Intian valtavirtatarjonnasta. Länsimaiseen indie-tuotantoon tottuneesta elokuva tuntuu puolestaan tutulta.

Kumpaakin elokuvaa tähdittää näyttelijä Rahul Bose, joka on tuttu useasta intialaiseen valtavirtaelokuvaan kuulumattomasta tuotannosta. Bose työskenteli aiemmin teatterinäyttelijänä. Viime vuosina hän on ollut päärooleissa muun muassa realistisissa elokuvissa Chameli ja 15 Park Avenue.

Benegal käyttää kerronnassaan mustaa huumoria ja sarkastista otetta. Hänen teoksensa ovat keränneet myös kritiikkiä osakseen. Benegal edustaa Intiassa uuden tyylin linjaa, suurelle yleisölle äkkiseltään vaikeasti sulatettavaa. Ohjaaja käsittelee teoksissaan myös hälyä nostattavia aiheita.

English, August sokeerasi avoimen seksuaalisuutensa vuoksi. Split Wide Open tulkittiin puolestaan vastalauseeksi Mumbaille, sillä elokuva sijoittuu sinne. Teoksen ajateltiin kertovan erityisesti Mumbain varjopuolista, vaikka oikeasti kyseessä voisi olla mikä tahansa vastaava Aasian suurkaupunki.”

Intiassa uuden aallon realistisista elokuvista, jotka ovat englanninkielisiä ja muistuttavat eurooppalaista taide-elokuvaa enemmän kuin perinteistä Bollywoodia, käytetään usein termiä ’cross-over’. Benegal ei lämpene sanalle.

”Elokuva ei sinänsä ylitä kielirajoja tai lajityyppejä. Elokuvasta voi muodostua sellainen yleisön kautta. Jos valkokankaalle tehdään itsetarkoituksellisesti ’cross-overia’, se tarkoittaa elokuvaa ilman identiteettiä”, Benegal sanoo suoraan.

Benegal käyttää elokuviensa pääkielenä englantia. Elokuvat tavoittivat sen intialaisen nuoren yleisön, joka oli aiemmin sivuutettu teatterisaleissa. English, Augustia pidetään kokonaisen uuden lajityypin merkkipaaluna.

Uusi lajityyppi hyppää ulos intialaisen kaupallisen elokuvan normista. Tarkoituksena ei ole ainoastaan viihdyttävyys, vaan eri vaikutteista suodatettu teos. Elokuvia ei tehdä suurille yleisömassoille.

Ihmisyyttä ja yhteiskunnan epäkohtia ruotiva realistinen suuntaus ei ollut välitön menestys. Moni piti Benegalia hulluna, kun hän teki English, Augustin 12 vuotta sitten. Benegal luotti omaan tiehensä vahvasti.

”Halusin tehdä jotain erilaista kuin totuttu Bollywood-konventio ja kertoa omasta sukupolvestani, omalle sukupolvelleni.”

Koko uransa ajan Benegal on pitänyt tien länsimaihin avoinna. Hän opiskeli elokuva-alaa New Yorkissa, sikäläisessä yliopistossa,ja sai English, Augustiin rahoitusta Ranskasta. Split Wide Openissa yhteistyökumppanina toimi muun muassa levy-yhtiö BMG.

Tälläkin hetkellä linjat Eurooppaan käyvät kuumina. Benegal viihtyisi silti hyvin hektisessä kotimaassaankin. ”Olin juuri puoli vuotta Euroopassa ja kurkkuani kuristi, koska siellä oli niin tylsää eikä mitään tapahtunut. Intiassa on kuin istuisi koko ajan vuoristoradassa. Pidän siitä tunteesta.”

Benegalin uusimman elokuvan Road, Movie käsikirjoitus valittiin Cannes’n elokuvafestivaaleille. Elokuvassa levoton nuori mies Višnu päättää pelastaa isänsä horjuvan hiusöljybisneksen. Hän ajaa rekkaa aavikon halki. Matka on myös päähenkilön taival itseensä.

Benegal haluaisi kansainvälisen yleisön näkevän tuotantoaan, sillä Euroopassa on edelleen lukkiutunut käsitys siitä, mitä intialainen elokuva on. ”Ainoastaan tanssia ja laulua pidetään intialaisena. Välillä tuntuu, että kotimaani yleisö on jopa avoimempi uudelle kuin länsimaalaiset katsojat.”

Benegalin mukaan Intia muuttuu. Samalla muuttuu elokuvayleisökin – modernikin tuotanto kokoaa katsojia. ”Uusi intialainen elokuva” on noussut suhteellisen suosituksi tyyliksi intialaisohjaajien keskuudessa.

Oman tiensä kulkija Benegalia pidetään nykyisen realistisen suuntauksen uranuurtajana. Hänen lisäkseen esimerkiksi Deepa Mehta ja Mira Nair tekevät elokuviaan uuden aallon kategoriassa – tosin vain isommalle yleisölle.

Benegal kuvaa itseään epäkaupallisen linjan edustajaksi. Hänen tuotantonsa on ikään kuin vastapari Bollywoodin riemuloistolle.

”Tuotantoni ovat modernin Intian heijastumia ihmisistä, yhteiskunnasta ja sen arvoista. Näen ne ennemminkin tunnustuksena kuin lääkärin määräämänä lääkkeenä. Lopulta elokuva on kuitenkin vain viihdettä ja tarinankerrontaa”, Benegal toteaa.

www.devbenegal.com

Anna Pesonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Hedelmällistä hoitoa

Ihmisen luonto: Liberaali ja hyvää tarkoittava kansalaisaktivisti ratkaisisi hedelmöityshoitokiistan varmasti ennätysajassa.

Liberaali ja hyvää tarkoittava kansalaisaktivisti ratkaisisi hedelmöityshoitokiistan varmasti ennätysajassa. Tietenkin kaikilla ihmisillä on oikeus hankkia lapsia, ja jos he eivät saa lapsia itse eikä yhteiskunta voi heitä siinä auttaa, heillä on oikeus saada apua yhteiskunnalta sosiaaliseen asemaan, tulotasoon tai sukupuoliseen suuntaukseen katsomatta.

Minua häiritsee tässä termi ’oikeus’. On selvää, ettei oikeus saada lapsia voi perustua samanlaiseen perustarpeeseen kuin oikeus olla vapaa tai oikeus säästyä kidutukselta. Vielä vähemmän se sopii moraaliseksi ohjenuoraksi lääkärin ja potilaan väliseen suhteeseen.

Kaikki julkisen terveydenhuollon liukuhihnalla juosseet tietävät, miten kauas olemme kulkeneet parantavan suhteen ajoista. Lääkärilakon, kiristyspolitiikan ja keikkalääkäritoiminnan ansiosta ammattikunta on saanut ahneuden kiillon ympärilleen. Siitä huolimatta meillä ei ole varaa päästää irti parantavan suhteen ideasta. Kun ihmiset sairastuvat vakavasti, he haluavat yleensä ”oman” lääkärin.

Ihmisille ei mikään ole tärkeämpää kuin luottamus siihen, että meitä hoitava lääkäri on hakeutunut ammattiinsa myötätunnosta ja halusta auttaa ja että hän edelleen kantaa jotain tuosta tunteesta sisällään. Kuinkahan moni lääkäri vastaavasti hoitaa potilaitaan siksi, että potilailla on siihen oikeus. Ei (toivottavasti) kukaan. Lääkäreiden toimintaa ohjaa eettinen ja ammatillinen vakaumus, joka velvoittaa heidät lievittämään kärsimystä siellä missä he sitä kohtaavat.

Jos jatkossa menemme lääkäriin vaatimaan oikeutta, lääkärin ja potilaan suhde muuttuu täysin. Se, että ihminen saa uuden oikeuden, ei – toisin kuin monet ymmärtävät – tarkoita, että hän saisi myös uuden velvollisuuden. Päinvastoin, kun yhdellä on oikeus, jonkun toisen velvollisuus on huolehtia, että oikeutta ei loukata. Tämä periaate tekisi lääkäreistä virkailijoita ja asiakaspalvelijoita ja muuttaisi hoitosuhteen mekaaniseksi. Se olisi askel kauemmas parantavasta suhteesta ja lääkäreiden yhteiskunnallisen erityisaseman loppu.

Sopii kysyä, onko nykyinen liukuhihnahoito osittain tulosta tämän ”oikeusperiaatteen” sisäistämisestä suomalaisessa terveydenhuollossa.

Miksi hedelmöityshoidot eivät voisi perustua edelleen lääkärin eettiseen ohjeistoon? Lapsettomuus aiheuttaa kohtuutonta kärsimystä monille ihmisille ja siksi lääkärit kokevat sen hoitamisen tärkeäksi. Se on hyvän samarialaisen velvollisuutta, joka ei perustu lakiin kirjoitettuihin oikeuksiin, vaan inhimilliseen myötätuntoon. Oikeuksiin vetoaminen on kaiken keskustelun loppu. Sen jälkeen on jäljellä vain sarja pakkoliikkeitä.

Jani Kaaro

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voima testaa kirjailija Pentti Haanpään pyöräilyreitin

Valkoisen reunaviivan päältä on löytynyt matkamiehen nimi ja tasaisesti pyörivän eturattaan alla vilistävä viiva on ottanut valtaansa: vapaudentunne pyöräilykypärän alla ja ajolasien takana on tuntunut mahtavalta.

Kuluvana kesänä kilometrejä on kertynyt polkimiin mahtava määrä. Valkoisen reunaviivan päältä on löytynyt matkamiehen nimi ja tasaisesti pyörivän eturattaan alla vilistävä viiva on ottanut valtaansa: vapaudentunne pyöräilykypärän alla ja ajolasien takana on tuntunut mahtavalta.

Kaikki siinä menemisen hetkessä ja itse määräät matkasi vauhdin. Sivulaukuissa ja tarakalla kaikki pyöräreissuilla tarvittava. Joskus reissut ovat mäkisen hikisiä, tuulisia, sateeksi alkavia, mutta siltikin.

Suomen keskipiste

Pyöräretkeni käy kirjailija Pentti Haanpään maisemiin ja hänen vuosikymmenten takaisille reiteilleen. Oulainen, Matkaniva, Mieluskylä, Haapavesi, Leskelä, Piippola, Lamu, Saviselkä, Pyhäntä, Kärsämäki…

Istun Suomen keskipisteen ääreen laitetulla penkillä – sen keskipisteen, minkä Suomen Kuvalehti ja Piippolan kunta vuonna 1958 pystyttivät ja joka sen jälkeen on ehtinyt muuttua epäviralliseksi – ja annan Leskelän kylän kesäpäivän imeytyä itseeni.

Ilma on elokuisen lämmin ja kuivuus näkyy nurmikoissa ja lehtipuissa. Ei ketään muita juuri nyt merkillä. Ja hiljaista vaikuttaa olevan Kairanmaan talossa ex-juoksija Juha Väätäisen taidenäyttelyssäkin. Edes itse taiteilija ei ole paikalla. Mutta läheisellä Nelosteillä elämä virtaa Pentti Haanpään kotikylän halki jyrisevien, pärisevien ja hurisevien menopelien voimalla.

Asioiden reunalla

Tässä istuessa on hyvä pohtia matkapyöräilyn filosofiaa, sillä olihan Haanpää mies, joka pyöräili paljon. Hän saattoi olla pyöräretkillään kolme neljäkin viikkoa. Polkea Leskelän kylästä Savonlinnaan, Valamon luostariin, Viipuriin, Imatralle, Helsinkiin ja palata Lahden kautta Jyväskylään, Kokkolaan ja takaisin Leskelään.

Kirjailijan päiväkirjamerkinnöistä käy selkeästi ilmi, etteivät nuo matkat olleet nykyajan kilpailusta ja kiireestä puolisairaan ajan kaltaisia muiden- tai itsensävoittamisen matkaennätyksiä.

Haanpäätä lukiessa tulee sitä vastoin vahva tunne, että pyöräillessä ei ole pelkästään tienreunalla, rekan ajoviiman riepotusetäisyydellä, joskus vain metrin päässä sen ohijyräävän tonnimassan kuoleman-imusta, vaan myös asioiden äärireunoilla: antaa hajujen haihtua maantielle ja tuntea yksinäisyyden ja levottomuuden versovan autuuden tilaan.

Museotien sorapinta

Piippolan päässä Saviselkä–Piippola välinen museotie alkaa Pentti Haanpään koulun kohdilta. Samassa rakennuksessa sijaitsee myös monipuolinen kirjasto, johon on pystytetty niin sanottu Pentti Haanpää huone, jossa voi käydä tutustumassa kirjailijan esineistöön.

Kilometrin päässä öljysorapintainen tie kaartuu puisine kilometritolppineen rakennusten, aittojen, mahtavan kivikellarin ja suurten kuusten välistä kohti metsätaipaletta, Lamun kylää ja Saviselkää. Ja seuraavassa kaarteessa öljysora loppuu ja alkaa soratie, joka kastelun ja suolauksen johdosta on kuin harmaanruskeaa nahkapintaa ja erittäin miellyttävää polkea, se aivan kuin imee pyöräilijän mutkaiseen matkaansa Pentti Haanpään hahmon jälkeensä jättäneelle jäljelle ja melkein näkee hänen juuri katoavan seuraavan mutkan taakse iso reppu tarakallaan.

Perimätiedon mukaan tällä seudulla kiemurteli tieura jo 1700-luvulla. Tietä pitkin kerrotaan sotapäällikkö Sandelsin siirtäneen joukkonsa Iisalmesta Kärsämäen kautta Rantsilaan.

Senaatin päätöksellä virallinen yhdystie päätettiin tehdä 1825 ja tielain nojalla se määrättiin otettavaksi valtion haltuun ja kunnossa pidettäväksi 1920. Vuonna 1921 tie muutettiin maantieksi ja 1930-luvulla tiestä tuli osa nelostietä ja nelostienä se oli vuoden 1953 loppuun.

Saviselkä–Piippola-tieosuus on ainoa ehjä osuus alkuperäistä Nelostietä. Ja kivimiestaidon näytteenä on jäänyt jäljelle vuonna 1937 rakennettu Kaivosojan kivi-holvisilta. Se on rakennettu Vuorten kalliosta käsin hakatuista kivistä. Museotieksi osuus hyväksyttiin 1982.

Taskulämmin pelastus

Näin illalla tiellä ei ole liikennettä nimeksikään. Tuuli vain tohauttelee mäntykankailla ja sipisee rimpisoilla.

Yhdeltä noista rimpisoista löydän Kairanmaan viimeisimmät hillat. Harmikseni huomaan, että merkitty lähde tienreunan takana on kuivunut: ei kastepisaraakaan pohjakivillä! On tyydyttävä taskulämpimään veteen ja sitähän riittää. Metsätaipaleen jälkeen Lamun kylä ja järvi vasemmalla, Saviselän päässä kivisiltoja, komeita vanhoja rakennuksia, aittoja, puuaitaa, historian huokauksia, lampaita, lehmiä ja isoja traktoreita.

Risteyksestä käännyn Pyhännälle päin ja ajattelen, että ei se päämäärä vaan kaikki tarvittava tarakalla ja taskuissa.

Veli-Matti Lehtikangas

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Valkokangas

Voiman elokuvakatsaus

FAKTASTA FIKTIOTA.United 93 -elokuvassa on vain tuntemattomia näyttelijöitä. Elokuva lähestyy syyskuun 11. päivän tapahtumia dokumenttimaisella otteella. Kokonaisuus luo valheellisen illuusion dokumentaarisuudesta.

Seuratessani tapahtumia vuonna 2001 minut valtasi epätodellisuuden tunne; eihän tuo edes näytä aidolta, trikin näköinen. On hämmentävää huomata, kuinka fiktio muuttuu todeksi, ja viisi vuotta myöhemmin puolestaan tämä tosi muuttuu fiktioksi. Nyt katson päivän tapahtumia ilmeisen totuudenmukaisesti seuraavaa elokuvaa, jonka pohjalta rakennan kuvaa tapahtumista. Silti se on vain elokuva.

Elokuva luo todentuntua pienillä, jokapäiväisillä eleillä, lopultahan kukaan United 93 -lennolla olleista ei jäänyt kertomaan tapahtumista. Elokuvan ansio on, että se tarjoaa uskottavan tuntuisen kuvauksen lentokonekaappauksen kakofoniasta, mutta mitä oikeasti tapahtui, voikin olla jo aivan eri asia. (JT)

Paul Greengrass: United 93.

Ensi-ilta 18.8.

Viisi tähteä.

_______________

TOTTA VAI TARUA? 9/11 tapahtumien ainutkertaisuus ja viranomaisten vaitonaisuus sekä salailu ovat luoneet edellytykset huhubakkanaalille.

Viralliset selitykset tapahtumien kulusta vaikuttavat kaiken kaikkiaan epäilyttäviltä. Lukuisat kamerat kuvasivat kyllä Pentagoniin iskeneen koneen, mutta taltioita on salailtu kuin Kennedyn murhaajaa konsanaan. Tovi sitten Pentagon julkaisi suuren rummutuksen saattelemana videon, jonka ilmoitettiin esittävän American Airlinesin lentokonetta iskeytymässä Pentagoniin.

Samainen kuvanauha on toki ollut aiemminkin netissä, muun muassa sisällytettynä salaliittoteoreetikkojen Pentagon Strike -filmiin, joka esittää samaisen nauhan nimenomaan todisteena siitä, ettei mainittu kone iskenyt rakennukseen.

Pentagon Strike on kouluesimerkki yksinkertaisen tehokkaasta filmistä, jossa kysymyksiä esittämällä saadaan katsoja tekemään omat johtopäätöksensä halutulla tavalla. (JT)

Pentagon Strike

Internetissäwww.pentagonstrike.co.uk

Viisi tähteä.

_______________

MAAILMANKATSOMUS KATEISSA. Osoittaa elokuvayhtiöltä kunnioitettavaa rehellisyyttä tuotteistaa myyntiartikkeliaan mielummin kiinnostavana ilmiönä kuin hyvänä filminä. Da Vinci -koodin menestys nojaa maallistuneen kulttuurin maailmankatsomukselliseen nälkään.

Kun maailman yli-inhimillistä järjestystä koskevat kysymykset ovat käyneet noloiksi, ihmiset hakevat yhä enemmän elämyksiä uskontojen mytologisista viidakoista. Valitettavasti jo kirjassakin ontoiksi ja epäuskottaviksi jääviin roolihahmoihin ei ole elokuvassa saatu sen enempää eloa. Toisaalta tarinan omaleimaisin osa – historiaan liittyvät salaliittoteoriat ja kiistanalaiset opilliset tulkinnat – unohdetaan leffassa täysin.

Sitä paitsi on dramaturgisesti tylsää pelkistää uskonnollinen näkökulma ainoastaan salamenojen harjoittamiseksi, itsensä piinaamiseksi ja lojaalisuudeksi menneitä perinteitä kohtaan. Maailmankatsomuksellisen trillerin ainekset hukkuvat tusinajännärin formaattiin. (TR & JT)

Ron Howard: Da Vinci -koodi.

Elokuvissa parhaillaan.

Kaksi tähteä.

_______________

Jari Tamminen & Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Teneriffan pallopäät

Lokoisasti lepäilevät pallopäävalaat kärsivät röyhkeiden kalastajien tempuista: molemmat ovat kalmarien perään.

Kanariansaarilla, Teneriffan ja Gomeran välisessä salmessa, elää noin 700 lyhyteväistä pallopäävalasta. Pallopäävalaat ovat miekkavalaiden lähisukulaisia ja kuuluvat todennäköisesti planeettamme älykkäimpien lajien joukkoon.

Aikuiset ovat tyypillisesti noin kuusimetrisiä, joskin suurimmat yksilöt voivat venyä yli kahdeksankin metrin mittaisiksi.

Vastasyntyneet poikaset ovat noin metrin pituisia. Niiden pää on todella pallomainen ja muuhun ruumiiseen verrattuna valtava.

Useimmat valaat vaeltavat kuin muuttolinnut. Tavanomaisesti tämä pätee myös pallopäävalaiden tapauksessa. Teneriffan pallopäävalaat pysyttelevät kuitenkin samalla alueella ympäri vuoden. Niitä pitelevät paikoillaan saarten välisessä vedenalaisessa kanjonissa elävien kalmareiden massat.

Lisäksi valaat nauttivat myös maailman kolmanneksi -suurimman tulivuoren, Teiden, tarjoamasta tuulensuojasta. Pallopäävalaat ruokailevat öisin ja nukkuvat päivisin, yksi aivopuolisko kerrallaan. Ne pystyvät nukkuessaankin uimaan laiskasti eteenpäin, joskin toisinaan ne lojuvat pinnalla kuin tukit.

Tuulensuoja vähentää merenkäyntiä ja tekee lepäilystä lokoisampaa. Salmessa elää myös vajaat sata pullonokkadelfiiniä, ja keväisin sen läpi vaeltaa suuria täplädelfiini- ja juoksiaisparvia.

Ympäri vuoden paikoillaan pysyvät valaspopulaatiot ovat harvinaisia. Pallopäävalaat ovatkin tehneet Kanariansaarista maailman tärkeimmän valasturismikohteen, ainakin mitä tulee valasretkille osallistuvien turistien määrään.

Yksinomaan Teneriffan saarella käy vuosittain yli neljä miljoonaa turistia, joista suunnilleen joka neljäs käy myös valasretkellä.

Koska valaat ovat lähellä rantaa, Teneriffan valasretket ovat halpoja, 15 eurosta ylöspäin. Retkiä tehdään sekä yli 200 hengen katamaraaneilla että pienemmillä aluksilla.

Valaiden katselu pienistä veneistä on jännittävämpää, mutta Teneriffan olosuhteissa isot alukset ovat ehkä suositeltavampia, sillä suuri koko vähentää valasveneiden yhteenlaskettua lukumäärää.

Matkailijoiden valtava määrä on tehnyt Kanariansaarista eräänlaisen valasturismin rajoja testaavan koekentän. Monet tutkijat ovat alkaneet pelätä, että valasturismi häiritsee pallopäävalaiden lepäilemistä ja lisääntymistä.

Viimeaikaisten tutkimusten mukaan pallopäävalaat ovat keskimäärin aiempaa pienempiä ja laihempia ja pieniä poikasia on harvemmassa. Mutta missä määrin tämä johtuu juuri valaiden tarkkailuveneistä?

Valasveneet ovat varmaankin pallopäävalaiden näkökulmasta merkittävä häiriötekijä ainakin silloin, kun tuuli ei puhalla Teiden takaa vaan Gomeran suunnasta. Tällöin erityisesti parvet, joihin kuuluu pieniä poikasia, näyttävät siirtyvän kauemmas, Gomeran tarjoamaan tuulensuojaan, ja harvojen jäljelle jääneiden parvien luo kerääntyy isoja valasveneiden rykelmiä.

Toisaalta valasveneet ovat ainoat Gomeran ja Teneriffan välissä liikkuvat alukset, jotka osoittavat valaita kohtaan edes jonkinlaista kunnioitusta.

Sekä kalastajaveneitä että erilaisia huvialuksia on moninkertainen määrä. Yksityiset huviveneet kiitävät estoitta valasparvien keskelle moottori täysillä jyristen. Kalastusalukset käyttäytyvät vielä aggressiivisemmin, ne ajavat usein tahallaan kovaa vauhtia suoraan valaita kohti, joskus jopa kahden parvea seuraavan valaiden tarkkailualuksen välistä. Kalastajat eivät pidä valaista, sillä kalmarien pyynti on heidän tärkeimpiä elinkeinojaan ja he kalastavat kirjaimellisesti samoilla apajilla kuin valaat.

Pallopäävalaat joutuvat kilpailemaan ruuastaan kalastusalusten kanssa, niitä hukkuu verkkoihin, jotkut nielevät vedessä ajelehtivia muovipusseja ja kuolevat tukehtumalla tai suolitukoksiin. Valaiden on myös raportoitu saaneen pahoja korva- ja silmätulehduksia saastuneesta vedestä.

Jos valaat saisivat valita, ne epäilemättä siivoaisivat myös valasveneet pois Kanariansaarilta. Ilman valasturismia Teneriffan pallopäävalaat olisi varmaankin käytännössä jo aikoja sitten hävitetty kalastuksen tieltä, vähän niin kuin maitovalaat ja pyöriäiset Itämereltä. Valasturismilla paljon rahaa ansaitsevat matkailuyritykset ovat valaiden ainoa vahva puolustaja Teneriffalla.

Haluaisin siis suositella myös Teneriffalla käyville suomalaisille valasretkille osallistumista, huolimatta siitä, ettei tilanne täysin ongelmaton olekaan. Jokainen valasretkellä käyvä turisti äänestää käytännössä lompakollaan valaiden säilyttämisen puolesta.

Risto Isomäki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Lukijaposti

Lukijoita puhuttaa Steen1:n kolumni ja Kimmo Jylhämön pääkirjoitus Voimassa 6/2006.

Väsyttävää

Kimmo Jylhämö antoi mielestäni näytteen väsyttävästä anti-Siimespropagandasta herjatessaan vasemmistoliiton entistä puheenjohtajaa Voima 6/2006-lehdessä.

Ainoa konkreettinen syyte mitä Jylhämö keksii Siimestä vastaan on hänen työpaikkavalintansa. Miten on mahdollista että Siimes oli niinkin kauan puolueen puheenjohtaja, Jylhämö kysyy. Yksinkertainen vastaus on, että hänellä oli siihen puoluevaltuuston tuki, vaikka Jylhämö ilmeisesti luulee, että Voiman ”kolumnisti” Esko Seppänen valitsee vasemmistoliiton johdon.

Jylhämö vaatii ymmärtääkseni radikalismia vasemistoon ja haluaa puhua talouden demokraattisesta ohjailusta. Milloin esim. Suvi-Anne Siimes on koskaan asettunut demokratiaa vastaan?

Sanoisin että Siimes toi vasemmisto-liittoon raikkaan radikalismin vaatimalla moraalia keskusteluun EU:n nopean toiminnan joukoista. Siinä sitten konservatiivit puoluetoverit asettuivat vastaan vanhoilla tunkkaisilla iskulauseilla. Onko se Jylhämön ihannevasemmisto?

Freddi Wahlström

_______________

Vasemmistolaisuudesta

Kimmo Jylhämön kanssa (Voima 6/2006, pääkirjoitus) voi olla samaa mieltä Suvi-Anne Siimeksestä ja hänen toilailuistaan. Sen sijaan Jylhämön reaktio on vähän kummallinen. Jos joku lähtee pois jostain puolueesta tai kansalaisliikkeestä ja istahtaa vihreälle oksalle vallan toiseen puuhun, tekeekö se luovuttavasta organisaatiosta tai sen aatteesta jotenkin kavahdettavan?

Vasemmistolaisesta näkökulmasta on kyllä huolestuttavaa, että jotkut Vasemmistoliiton johtohenkilöt tuntuvat edelleen roikkuvan Siimeksen ”aatteellisessa” hännässä. Tämän mukaisesti he vakuuttavat, että ”puolueen linja ei muutu”. Mikä se linja muuten on?

Itse ajattelen, että puheenjohtajan vaihtuminen, ohjelman uudistaminen ja valmistautuminen ensi vuoden eduskuntavaaleihin ja hallituksen muodostamiseen tarjoavat myönteisen mahdollisuuden Vasemmistoliiton tavoitteiden ja politiikan selkeyttämiseen. Mielestäni on jo periaatteessa hienoa, että edes jossakin puolueessa on edes välillä työläistaustainen puheenjohtaja. Martti Korhonen lienee realistisista vaihtoehdoista parhaasta päästä.

Jos nyt haluaa politiikkaa vasemmistolaiseen suuntaan vääntää, kannattaisi varmaan tarttua Vasemmistoliitossa avautuneeseen tilaisuuteen. Itsestään siellä ei mitään tapahdu, se on varmaa. Näistä syistä ja juuri tässä tilanteessa harkitsen omasta puolestani vakavasti liittymistä jälleen Vasemmistoliiton jäseneksi.

Asko Mäki (toistaiseksi puolueeton) vasemmistolainen, Turku

_______________

Mitäänsanomatonta

Olisiko jo aika panna alamäkeä luisuvaan Voimaan vähän lisää jytyä. Muumilaakson konservatiivilehdeksi kulutatte aivan liikaa paperia, joka näyttää jo jäävän jakelutelineisiin. Aiheutatte monelle nuorelle depression mitäänsanomattomuudellanne. Katsokaa www.tiedonantaja.fi ja www.kominf.pp.fi.

Nalle Puh ja muut vallankumoukselliset

_______________

Miksi vartijoita mollataan?

Miksi annatte kolumnistien tai muiden kirjoittajien kirjoittaa erityisesti vartijoista tai vartiointialasta negatiivisia mielipidekirjoituksia, jotka ovat puhtaan subjektiivisia? Teksti sisälsi vielä niin monta suoranaista asiavirhettäkin. Eikö moraalis-eettiset käsityksenne päde vartiointialalla työskenteleviin?

Voima on ”vallan vahtikoira”. Kirjoituksia pitääkin saada julkaista, vaikkei kirjoittajan kokemuksille olisikaan objektiivista vahvistusta – aina sellaista ei vain pysty saamaan.

Steen1:n kommentit vartiointialasta ovat kuitenkin aivan yhtä objektiivisia kuin Vladimir Putinin kommentit Tshetsenian tilanteesta. Pahinta on, että luulen, että tiedätte sen, mutta ette silti tee asialle mitään. Haluatte antaa asioista haluamanlaisenne kuvan – kuten Putinkin.

Onko teillä ollut mitään filtteriä käytössänne, kun olette Steenin kirjoituksen esilukeneet? En ole niinkään pahoillani siitä että useat julkaisemanne kirjoittajan kokemuksiin perustuvat tekstit, joiden väitteille ei ole olemassa objektiivista vahvistusta, mustamaalaavat vartiointialalla työskenteleviä ihmisiä, vaan siitä, että joudun yhä mediakriittisemmin lukemaan Voimaa ja sen sisältämiä artikkeleita milloin mistäkin aiheesta. Ennen jollaintapaa sinisilmäisesti luotin Voimaan.

Oletteko ajatelleet, että entä jos niin ei tapahtunutkaan, kuin Steen1 kirjoittaa? Te julkaisette yhden ihmisen subjektiivisen kokemuksen ja otsikoitte kirjoituksen kuin se olisi täyttä faktaa: ”Securitasin vartijoilla on villin lännen elkeet, joista ei pahemmin esimiehille kerrota.”

Voihan se olla faktaa, mutta kuinka voitte olla niin varmoja, että voitte otsikoida, kuin asia olisi faktaa? Tämä minua ällistytti. Muistan joskus nuorempana sinisilmäisesti ajatelleeni, että Voimasta voi lukea asioita siten kuin ne ovat oikeasti tapahtuneet – asioita joita valtamediat eivät kirjoita. Olen pettynyt. Täytynee vain muistaa olla mediakriittinen, myös Voimaa lukiessaan. Kiitos, että sain kasvaa jälleen ihmisenä.

Raimo

_______________

Toimitus vastaa

Steen1:n kolumnin kertomus on subjektiivisesti värittynyt, mutta vastaa tapahtumien kulkua. Tapahtumalla oli tietojemme mukaan kolme silminnäkijää.

Securitas Oy:n turvallisuuspäällikkö Kari Holmströmin ja poliisin Helsingin Itäkeskuksen tutkintayksikön johtaja Jukka Mäkelän lausunnot tukevat pääosin kolumnissa ollutta kuvausta. Tosin voiman käyttö katsottiin tarpeelliseksi niissä kummassakin.

Sen sijaan kyynelkaasun käytön järjestys jää epäselväksi. Ei poliisin eikä Securitas Oy:n raportista selviä, laitettiinko käsiraudat ennen vai jälkeen kyynelkaasun käyttöä. Tällöin Steen1:n kertomus on edelleen ainoa todistus tapahtuneesta.

Kimmo Jylhämö, päätoimittaja

_______________

Voima

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Riisuttu peitetty

Kuvataiteilija Maarit Suomi-Väänänen pohtii erään teoksen tarinaa.

Ensin kuva rajautuu selkeästi. Taiteilija luo teoksen, jonka näytteilleasettajat haluavat paljastaa. Sitten konstellaatio nyrjähtää, kun näytteille asetettua teosta yritetään kätkeä julkisuudelta. Yllättäen käy niin, että valokuvateokseni Anonyymin näyttämisessä toistuu sen sisältö: kätkeminen ja paljastaminen, pukeminen ja riisuminen.

Hunnuttautunut nainen herättää minussa pelonsekaista kunnioitusta. Hahmo porautuu näkökenttään, vaikka sitä kohti ei saa katsoa. Keräsin rohkeutta seitsemän vuotta ennen kuin uskaltauduin toteuttamaan ideani teokseksi. Kummallisella ja täysin subjektiivisella tavalla myös samastuin musliminaisten maailmaan, josta minulla ei ole minkäänlaista kokemusta. Tiesin rikkovani tabuja, kuten ihmisen kuvan esittämistä, uskottoman huntuun pukemista, silmiin katsomista ja alastomuutta.

Islamilaisessa todellisuudessa silmä nimittäin kuuluu erogeenisiin alueisiin, koska katsominen tuottaa voimakasta visuaalista mielihyvää. Paneuduin näkemiseen, näkymiseen, näyttämiseen ja nähdyksi tulemiseen muslimikulttuurissa. Syntyi teksti Ajatuksia hunnutta(utu)misesta. Ripustin kuvat niin, että ne symboloisivat pukeutumista, eivät riisumista. Hunnuttautunut nainen muuttui mustasta valkoiseksi. Kristinuskoisia kohtaan en olisi tuntenut moista hienotunteisuutta, mutta nyt olin toisten uskonnollisilla sydänmailla.

Monet selvästikin käyttävät meidän kulttuurissamme ulkonäköä huntunaan. Kasvoja ja rintoja leikellään – ihoa muokataan kuin kangasta. Tikataan ja ommellaan, kavennetaan ja kiristetään, jotta nahka ei riipu eikä roiku. Elämästä tulee pitkää ruumiin kuritusta. Koetetaanko muokatulla ulkomuodolla suojata sisintä, haavoittuvinta? Hunnun alle voi kätkeytyä tungettelevilta katseilta. Huntu suojaa myös naista halventavilta mainoksilta, mutta tuleeko ihminen hunnun alla kuulluksi ja ymmärretyksi?

Halusin kuvat esille turvalliseen paikkaan. Sellainen löytyikin Kiasman Takaikkunasta Nykytaiteen museon kainalosta. Esitysajan lähestyessä syksyllä 2004 muslimiaiheet nousivat polttaviksi. Irakissa sodittiin ja elokuvaohjaaja Theo van Gogh murhattiin Hollannissa.

Valokuvista tiedotettiin matalalla profiililla, mikä kuuluu Takaikkunan käytäntöön. Anonyymi saikin olla rauhassa sekä muslimiyhteisön että tiedotusvälineiden kommenteilta. Kertoiko tämä siitä, että muslimiyhteisö hyväksyi teoksen? Vaiko pelkästään siitä, että Anonyymi ei saavuttanut laajempaa näkyvyyttä?

Paikallisesti teos kyllä näkyi, isojen ikkunoiden läpi suoraan vilkasliikenteiselle Mannerheimintielle. Tehokkaasti valaistut, 4,5 metriä korkeat kuvat suorastaan hohtivat marraskuun pimeässä.

Firenzen Biennaalin lähestyessä ääni puhelimessa ilmoitti, että kuvia ei esitetäkään – for security reasons. Lopulta triptyykki pääsi näytteille, mutta kunniasta oli maksettava hintansa: hunnuttautunut nainen poistettiin näyttelykirjasta. Onko alastoman näyttäminen hyväksyttävämpää kuin pukeutuneen?

Kaikesta huolimatta triptyykille myönnettiin palkinto. Vaan kumpiko kosketti minua enemmän, palkitseminen vai sensurointi? Ymmärsin biennaalin järjestäjien pulmia. Firenzessä lisäsin, poistin ja lisäsin yhteystietoni Anonyymin seinätekstistä. Takasivatko kätkeminen ja poistaminen, sensuuri ja itsesensuuri sittenkin työrauhaa? Teoksen vastaanottoa ei voi hallita.

Kun Tanskan sarjakuvakiista muutamaa kuukautta myöhemmin puhkesi, olin huojentunut siitä, että Firenzen Biennale oli ollutta ja mennyttä. Yksi pilakuva esittää kahta hunnuttautunutta naista ja Muhammadia musta palkki silmillä. Kuvan samankaltaisuus teokseni kanssa hämmensi, vaikka Anonyymi omissa silmissäni asettuukin hunnuttautuvan naisen puolelle.

Anonyymin yllä on alusta alkaen väreillyt väkivallan uhka. Paraikaa suunnittelen Anonyymin rinnalle uutta triptyykkiä, joka laajentaa näkökulmaa väkivallan kohteeseen ja tekijään. Kukahan sitten haluaa esittää teoksen?

Maarit Suomi-Väänänen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Ruma jälki eliitin eteisessä

Katutaiteen puolustajat järjestivät viime vuoden tapaan mielenosoituksen Helsingissä 24. elokuuta.

Katutaiteen puolustajat järjestivät viime vuoden tapaan mielenosoituksen Helsingissä 24. elokuuta. Kunnianhimoisimmat katutaiteilijat olivat varustautuneet hienoin sapluunoin ja tarroin. Lähtöpaikalla odottaa 15 poliisiautoa. Poliisi aloittaa sapluunojen takavarikoinnin kaksi tuntia ennen mielenosoitusta. Kun nuori mies kysyy poliiseilta, millä oikeudella he penkovat satunnaisten ihmisten reppuja, hänet laitetaan rautoihin.

”Kyllä se ainakin vastustamista oli”, poliisi kuuleman mukaan perustelee. Kiinniotetun miehen kertomuksen mukaan repusta löytyneet aurinkolasit poliisi pudotti maahan ja polki mäsäksi. Viimeistelläkseen absurdin tilanteen poliisi pysäyttää ja takavarikoi kulkueeseen tarkoitetun saundiauton ja ottaa kiinni sen kuljettajan.

Tämä kaikki jo ennen kuin Katutaiteiden yö -kulkue ehti edes lähteä liikkeelle. Puolisen tuntia saundiauton takavarikoimisen jälkeen nuoret kerääntyvät Kampin Narinkkatorille. Siellä ei poliiseja näy, joten jää aikaa selvittää, mistä mielenosoituksessa on kyse.

”Tän tapahtuman pointti on se, et ihmiset saa siin kulkueessa olla niin kuin ne haluaa olla. Ja jos ne haluaa kohdella kaupunkitilaa huonosti, niin sitä voi sit miettiä et miksi näin on”, kertoi parikymppinen Joni (nimi muutettu).

Ainoastaan kolme päivää aikaisemmin kaupunkisosiologian professori Martti Kortteinen kuvaili Helsingin Sanomissa Kampin kauppakeskusta uuden bisneseliitin kodiksi.

Joukko näyttää ensin kutistuvan kokoon, mutta sitten eliitin pihamaalla katutaiteen puolustajat tiivistyvät neuvonpitoon. Huivit alkavat nousta naaman eteen, katseiden suunnasta voi päätellä, mihin he ovat menossa.

Sakki rynnii Kampin upouuteen kauppakeskukseen kuin hyökyaalto. Se rikkoo ulko-oven lasin ja jättää seiniin merkkinsä tusseilla ja tarroilla. Hyökyaalto sotkee shoppailun temppelin, rikkoo kaupankäynnin rutiinin, eikä näytä välittävän tippaakaan siitä, että tila on varmasti täynnä kameroita.

”Ei vittu, tätä mä oon halunnu tehdä pitkään!” joku huutaa.

Pukumies jatkaa matkaansa kuin mitään ei tapahtuisi. Kukkapaitoihin pukeutuneet naiset katsovat hämillään kun matkapuhelinliikkeen ovi saa naarmuja ja elektroniikkaliikkeen lasiovi tipahtaa pieninä siruina lattialle.

Helsingin kaupungin nollatoleranssi näyttää toimivan päinvastoin kuin päättäjät kaiketi toivovat. Kun pienimmästäkin teosta joutuu tekemisiin poliisin kanssa, ei maailma kaadu, jos joutuu isommastakin.

Yksityiset vartiointiyritykset keräävät tilanteesta kahisevaa, mutta katutaiteilijat maksavat korkean hinnan siitä, että he ovat erehtyneet koristelemaan syrjäisiä betoniseiniä tai hylättyjä taloja.

Tästä Jontti ja Shaka räppäävät kappaleessaan Vittuun koko sakki: ”Ei enää mitään läppää vaan elämäntehtävä, kun possel ei oo enää mitään menetettävää.”

Anna-Reetta Korhonen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voiman tv-liite

Voiman katsaus kuvaruudulle

Sunnuntaisin MTV3 kello 23.30:Kaukana kotoa. Hill Street Bluesin, L.A.Law’n, N.Y.P.D. Bluen ja Enkelten kaupungin takapirun Steven Bochcon uusi draamasarja jenkkisotilaiden ristiriitaisesta arjesta pelaa älykkäästi Irakin sotaan kohdistuvan kritiikin ja kurjaan läpeen heitettyjen mutta inhimillistenkin rivimiesten välisellä jännitteellä ja varmuuden vuoksi se lähetetään Suomessa sellaiseen aikaan, ettei kukaan ainakaan vahingossa päätyisi sitä katsomaan.

Lauantaisin YLE TV1 kello 21.15:Itse valtiaat. Jo vuosia lauantai-illan parhaaseeen katseluaikaan pyörineen poliittisen satiirianimaation kesäkauden uusinnat viimeistään paljastavat, että sarjan mielenkiintoisin piirre on siinä, kuinka helposti sen leikkisästi vinoileva huumori päätyy tukemaan yhteiskunnallisen päätöksenteon henkilöitymistä muutamiin valittuihin tähtitoimijoihin ja todellisen poliittisen valtapelin muuttumista sterotyyppisiä roolimaneereja viliseväksi urheiluviihteeksi.

Nelonen 22.7. kello 21.10:Piukat paikat (USA 1959). Tiedostavan kulttuuritöllöttäjän näkökulmasta elokuva, jonka pääosassa on naisiksi pukeutuneita miehiä ja tyhmää blondia esittävä seksipommi, ei ehkä tunnu kovin lupaavalta, mutta Billy Wilderin klassikko kannattaa kyllä tulkita vaikka genderblenderismin esitätinä tai pelkästään kipeän hauskana leffana ja oman lajityyppinsä ylittämättömän mestarin nappilaukauksena.

Tuomas Rantanen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Unen ja tauon etujoukoissa

Aukile-ryhmä kertoo Turun Koulu-baarin puutarhassa, mistä syntyi halu nukkua julkisesti.

Turkulaisen AukileenUnen vartijat -esityksessä unikeonpäivänä viime kesänä lattioilla lojui hahmoja. Ne toivat mieleen puistoihin sammuneet spurgut ja kuvat katulapsista. Oikeassa elämässä kukaan ei vartioi heidän untaan.

Aukile-ryhmä kertoo Turun Koulu-baarin puutarhassa, mistä syntyi halu nukkua julkisesti. ”Meillä kaikilla oli kokemus, että jos yrittää nukkua kauppakeskuksessa tai puistonpenkillä, aina tulee vartija sanomaan, että et voi nukkua täällä, mene pois!” Kati Jelekäinen kertoo.

Joona Lindberg lisää: ”Aloimme miettiä, miten absurdia on, että nukkuvaa pidetään niin vaarallisena, vaikka uni oikeasti on todella haavoittuva tila.”

Aukileen esityksissä on monesti ollut tarkoitus kyseenalaistaa yleistä olettamusta kaupunkikäyttäytymisestä: ”Tavallaan menemme kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos vaikka nukumme. Kun muut näkevät kokeilun, he ehkä tajuavat, että eihän tuohon kuole. Näinkin voi kaupunkitilassa käyttäytyä eikä se kaada koko systeemiä”, Kati Jelekäinen analysoi.

Vuonna 2003 perustetun Aukileen jäsenet ovat Turun Taideakatemian kasvatteja. Aukile halusi sitoutua pitkäkestoiseen ryhmätyöskentelyyn, yhdistää aiheiden tutkimisen ja esitysten luomisen.

”Meillä ei ole ohjaajaa eikä käsikirjoittajaa, vaan tutkimme ja työstämme asioita yhdessä. Kun porukalla ei ole johtajaa, täytyy löytää keinot jakaa valta”, Lindberg sanoo.

Mannila jatkaa, että tasan jakautuvaa valtaa on vaikea toteuttaa. ”Kaikkia pyrittiin kuuntelemaan ja kaikkien piti pystyä allekirjoittamaan esitykset.”

Ryhmä ei ole halunnut toistaa 1970-luvun paatoksellisuutta. ”Siitä tulee helposti sellainen olo, että me olemme ainoina oikeassa. Ongelma on se vastakkainasettelu, joka suojaa itsensä kaikelta muutokselta”, Topi Äikäs jatkaa.

Aukile päätyi siihen, että 1970-luvulla syntyneiden ihmisten yhteiskunnallinen todellisuus on maailman tuhoutuminen. Maailmanloppuajatukset liittyvät ekokatastrofeihin ja kapitalismiin. ”Me olemme paljon arvostelleet sitä, että pitäisi olla nopea ja tehokas ja elää kapitalististen arvojen mukaan”, Lindberg selventää.

Tuloksena oli Tauko-esitys, jossa Aukile siirtyi noja- ja keinutuoleineen kadulle lueskelemaan lehtiä ja syömään eväitä.

”Yllättävintä oli, että ihmiset tulivat kertomaan ihan uskomattomia juttuja. Yksikin vanhempi mies piti tärkeänä meidän pointtia siitä, että maailmassa pitäisi olla hitaampaa ja kiireettömämpää. Sitten hän puhui ja puhui ja lopulta sai sanottua, että on homo. Ja että hänellä on poikaystävä ja hän on onnellinen sen kanssa, vaikka ei voi puhuakaan siitä kenellekään. Olin siinä vaan, että vau”, Mannila kertoo.

Esitysten poliittisuutta on tuotu näkyviin myös arkipäivän politiikan kautta. ”Minun mielestäni jokainen ihmisen valinta on poliittinen. Kaikki, millä itseäni muokkaan ja mitä ympäristössäni teen, vievät maailmaa johonkin suuntaan”, Mannila kertoo.

Hän lisää, että itsesäätely olisi tärkeää, vaikka sitä yritetäänkin tappaa. ”Kaikki asiat on määritelty, on lait ja vartijat ja yhä tiukemmat säännöt. Sanotaan, minkä verran ihmisen täytyy syödä, miten toimia ja miksi tulla. Kaiken voi suunnilleen etsiä taulukosta, mikä on minusta ihan sairasta.”

Haastateltujen lisäksi Aukileeseen kuuluvat Osku Haavisto, Emma Puikkonen ja Anna Saksman. www.aukile.net

Aukileen esityksiä Olohuone 306,4 km2 -kaupunkitaidetapahtuman yhteydessä Turussa 7.–11.6. www.olohuone.org

Teija Kaarakainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kiinan valtiokapitalismin vaiettu jano

Kiinassa veden hinta kallistuu ja köyhien kurkut rahisevat.

“Miksi emme voi käydä aiheesta avointa keskustelua Kiinassa, vaan meidän täytyy tulla Suomeen saakka väittelemään?” hongkongilaisen Globalization Monitorin toimittaja Au Loong Yu kysyi maansa viranomaisilta Helsingissä järjestetyssä Asia Europe People’s Forumissa.

Loong Yu kertoi Kiinan vesiyhtiöiden yksityistämisprosessista ja sen vaikutuksista ASEM-kokouksen kynnyksellä elokuussa. Hänen päällimmäisiä huolenaiheitaan olivat yksityistämisestä johtuva veden kuluttajahintojen nousu, työntekijöiden irtisanomiset sekä monikansallisten vesiyhtiöiden rynniminen Kiinan vesimarkkinoille.

Yleisössä puhetta seuranneet kiinalaiset virkamiehet todistivat, ettei Kiina suvaitse kriittistä keskustelua. Kansalaisjärjestöjen kansainvälisten vierailujen verkoston edustaja väitti korkean hinnoittelun vähentävän veden tuhlausta. Kiinalaisen elinkeinoelämän liiton edustaja puolestaan arvioi, että ulkomaiset yritykset voisivat lisätä veden saatavuutta maaseudulla.

Julkisten palveluiden kotimaista yksityistämistä on harjoiteltu Kiinassa jo vuodesta 1991 saakka. Maan hallitus sääti tuolloin lain, jonka mukaan julkistenkin vesiyhtiöiden on tuotettava voittoa.

“Kiinan hallitus ei käytä termiä ‘yksityistäminen’. Valtion omistamia vesiyhtiöitä on kuitenkin muutettu voittoa tuottaviksi, yksityisenkaltaisiksi yhtiöiksi ja niitä on listattu pörssiin. Yhtiöitä kasvatetaan entistä suuremmiksi yhdistämällä niihin muita julkisia palveluita, kuten viemäröintiä. Lisäksi yhtiöt pyrkivät laajentumaan alueellisesti”, Loong Yu kuvailee maansa tilannetta.

Loong Yu on kirjoittanut Kiinan vesiyhtiöiden yksityistämisestä Reclaiming Public Water -kirjan Hongkongin painokseen. Kirja on asiantuntijoiden kirjoittama artikkelikokoelma yksityisistä ja julkisista vesiyhtiöistä. Loong Yu väittää, ettei kyseistä kirjaa voitaisi julkaista Kiinassa.

Vesiyhtiöiden yksityistäminen eteneekin Kiinassa harvinaisissa olosuhteissa, sillä aiheesta ei käydä maassa Loong Yun mukaan minkäänlaista julkista keskustelua. Luonnon ja köyhien kustannuksella rikastuvia yksityisiä vesiyhtiöitä seuraaviin uusiin ongelmiin ei ole ehditty havahtua vielä edes järjestötasolla.

“Yksityisten vesiyhtiöiden nousulla on yhteys Kiinan taloudelliseen nousuun. Yksityistäminen ei kuitenkaan ole vain taloudellinen ratkaisu, vaan kehitystä sanelevat poliittiset hyödyt”, Loong Yu sanoo ja naureskelee huvittuneena kansanmiestensä People´s Forumissa käyttämille puheenvuoroille.

Kiinan vesimarkkinoilla vaikuttaa joko osakkeenomistajina tai tytäryhtiöidensä kautta jo useita monikansallisia yhtiöitä, esimerkiksi Veolia, Suez, Berlin Water ja Thames Water. Loong Yun mukaan modernia teknologiaa mukanaan tuovat ulkomaiset vesiyhtiöt toivotetaan Kiinassa lämpimästi tervetulleiksi.

Toistaiseksi monikansallisten yhtiöiden merkitys on kuitenkin vähäinen. Au Loong Yun tietojen mukaan vain yksi prosentti valtavan maan vesiyhtiöistä toimii ulkomaisen pääoman turvin. Hän kuitenkin huomauttaa, että myös kotimaiset yhtiöt pyrkivät voittojen maksimointiin – luonnon ja köyhien kustannuksella.

Yksityistämisen seuraukset ovat erityisen ikävät kiinalaisille työntekijöille. Loong Yu kertoo, että ekonomistien mukaan alan 280 000 työntekijästä puolet on irtisanomisuhan alla. Kun Sino-French Holding vuonna 1995 otti haltuunsa Shen Yangin kaupungin 8. vedenpuhdistamon, 300 työntekijästä 200 irtisanottiin.

Kustannussäästöistä huolimatta kuluttajahinnat eivät ole laskeneet eivätkä investoinnit lisääntyneet. Pekingissä hinnat ovat nousseet vuosien 1989 ja 2005 välillä yhdeksänkertaisiksi. China People’s University Pressin julkaiseman tutkimuksen mukaan vesi- ja sähkölaskut vievät rikkaimpien tilipussista alle neljä prosenttia, mutta köyhimpien väestöryhmien tuloista laskut haukkaavat lähes 16 prosentin siivun.

Loong Yu kertoo, että Kiinassa on aikaisemmin käytetty veden progressiivista hinnoittelua, jossa veden hinta kasvaa kulutuksen lisääntyessä. Kansalaisaktivistin mukaan olisi reilua, että vettä säästeliäästi käyttävät köyhät maksaisivat vedestään suhteessa vähemmän kuin tuhlailevat rikkaat.

Yksityistämistä ja korkeaa hinnoittelua perustellaankin usein luonnonsuojelulla. Yhtiöiden mukaan ihmiset arvostavat maksettua vettä enemmän eivätkä tuhlaa luonnonvaraa turhaan. Loong Yu mainitsee artikkelissaan, että Kiinan vanhimmat vesiputket ovat peräisin 1940-luvulta ja paikoittain jopa puolet putkissa virtaavasta vedestä valuu hyödyntämättömänä maaperään.

“Vesiyhtiöt laajentavat vedenjakelua uusille aluille, koska vastarakennettujen alueiden keskituloisilla ihmisillä on varaa maksaa vedestä. Vanhojen, köyhien alueiden putkien annetaan ruostua ja vuotaa sekä vedenlaadun huonontua”, Loong Yu pahoittelee.

Tilannetta ei paranna se, että Kiinan virkamiehet antavat yksityisille vesiyhtiöille takuut vedenkulutuksen minimimääristä ja -tuotoista. Vähimmäismääriin pyrkiminen edistää luonnonvaran tuhlaamista ja nostaa kuluttajahintoja. Kun kulutustavoitteisiin ei ylletä, julkinen sektori päätyy yksityisten yritysten voittojen maksajaksi.

_______________

Julkiset vesiyhtiöt, liittoutukaa!

Yksityisten vesiyhtiöiden laajamittainen epäonnistuminen alkoi olla ilmeistä Kiotossa vuonna 2003 järjestetyssä maailman vesifoorumissa. Hollannissa toimivan tutkijajärjestö Transnational Instituten (TNI) Satoko Kishimoto kehitteli foorumissa esitetyn kritiikin pohjalta yksityistämisen vaihtoehdoksi Public-Public Partnership-ohjelman (PUP).

PUP:n ideana on tukea julkisia palveluita kahdenvälisten hankkeiden muodossa. Erilaisia malleja sisältävä ohjelma mukautuu helposti eri maiden tarpeisiin. Päättäjille PUP tarjoaa konkreettien vaihtoehdon yksityistämiselle.

Julkisten vesiyhtiöiden yhteistyöllä pyritään edistämään yhtiöiden sosiaalista vastuuta ja päätöksenteon läpinäkyvyyttä. Ohjelma pyrkii myös soveltamaan osallistavaa demokratiaa käytännössä. PUP:a on hyödynnetty jo lukuisissa maissa.

PUP voi olla rikkaan ja köyhän, useimmiten pohjoisen ja eteläisen, kaupungin yhteistyötä, jossa menestyvästä julkisesta yhtiöstä viedään osaamista heikommin menestyneeseen. Esimerkiksi Stockholm Water on tarjonnut Liettuan, Latvian ja Etelä-Afrikan vesiyhtiöille tukea teknologiaan ja johtamiseen liittyvissä kysymyksissä.

Satoko Kishimoto kertoo, että PUP voi olla myös paikallisen vesiyhtiön ja kyläyhteisön yhteistyötä vedenjakelun laajentamiseksi. Ghana Water Company teki esimerkiksi yhteistyötä Savelugun kylän kanssa. Julkisin varoin toimiva vesiyhtiö rakensi kylään päävesiputken, minkä jälkeen kyläyhteisö jatkoi verkoston laajentamista ja ylläpitoa talkoovoimin.

Suurin este hyviksi havaittujen vaihtoehtoisten ratkaisujen käytölle on rahoitus. Ongelmana ovat Kishimoton mukaan hallitukset, jotka tukevat yksityistämistä julkisilla varoilla. Yksityistämisen tukeminen leikkaa julkisten palveluiden lainoja ja tukia. Kishimoto pahoittelee, että Maailmanpankin ja Euroopan keskuspankin rahoilla tuetaan edelleen yksityistämistä.

“Kiinan tapauksessa on vielä liian aikaista puhua PUP:n tarjoamista vaihtoehdoista. Emme saa edes tietoa, mitä siellä tapahtuu”, Kishimoto valittelee kuultuaan Loong Yulta Kiinan tilanteesta.

Sabina Mäki

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Voima testaa liftineuvot

Yllättävän monet autoilijat eivät tunnu käsittävän, ettei moottoritiellä saa liftata.

Vielä muutama vuosi sitten haaveilin kännykkäpalvelusta, johon voisi tekstarilla koodata kahden kaupungin nimen ja paluupostissa tulisi liftipaikka, josta on hyvä aloittaa.

Tilanne nimittäin on lievästi sanoen raivostuttava, kun joutuu uuteen kaupunkiin eikä hevin löydä poistumispaikkaa.

Yllättävän monet autoilijat eivät tunnu käsittävän, ettei moottoritiellä saa liftata. He yrittävät jättää matkalaisen kyydistä hidastuskaistalle. Liftari voi tietenkin ottaa riskin ja jäädä odottamaan toista autuaan tietämätöntä, joka ottaisi kyytiin.

Liftarin nettiapu

Kännykkäpalvelua ei ole tarjolla, mutta on sentään saitti, josta liftauspaikkoja voi etsiä maailman eri maista. Jos liftarin taskussa on kännykkä, hän voi yrittää koodata jollekin asiaa ymmärtävälle kuomalleen, että tämä vilkaisisi sivustoa.

Saksalainen on nimittäin kekseliäisyydessään kehittänyt hitchbase.com-sivuston, josta tämä kullankallis tieto on saatavissa.

Sivusto avautuu saksaksi, mutta oikeassa yläkulmassa on valittavina englanti ja venäjäkin. Liftipaikkainfo on liftareiden lähettämää.

Ja kuten saksalaiselta voi olettaa, on info erittäin selkeää. Saitilta on varsin helppo selvittää lähtökaupungit ja kulkusuunnat lähimpine kaupunkeineen. Tietoa on ammennettu jo 23 maasta ja lisää tullee sitä mukaa, kun liftarit löytävät uusia lähtöpaikkoja ja viitsivät nähdä vaivan laittaa tietonsa toistenkin hyödyksi.

Sivustolla on mahdollisuus myös kommentoida infoa: voihan se olla vanhentunutta tai joku on mielestään löytänyt samalta seudulta paremman paikan. Liftipaikan hakijan kannattaa siis lukea kaikki kyseisestä paikasta annettu info.

Sivusto tuli tarpeeseen. Infoa on nimittäin todella vaikeaa saada nykyään mistään muualta.

Joskus menneinä vuosikymmeninä, liftarien kulta-aikana, paikat tiedettiin hostelleissa ja turisti-infoissa, mutta nykyään niistä ei kannata kysyä muuta kuin hyvää kaupunkikarttaa, josta voit itse arvella parhaan paikan. Usein saatavissa on vain keskustakartta.

Useimmiten edes paikalliset taksikuskit eivät osaa antaa hyviä vinkkejä. Rekkakuskit voivat olla asiantuntevampia.

Lisäneuvot naisille

Hitchbase.comin etusivun alareunassa on linkki girls.hitchbase.com, jossa on tuhti tietopaketti yksin liftaaville naisille. Puuhan vaarallisuutta liioitellaan, mutta varovaisuus kannattaa muistaa, kun on astumassa tuntemattoman miehen autoon.

Minun neuvoni naiselle on pitää kännykkä mukana ja näpytellä auton rekisterinumero kaverille heti kun on astunut sisään. Jos tyyppi käy hankalaksi, hänelle voi näyttää kännykkää ja kertoa, että rekkari on tallessa. Nykytekniikan avulla liftaaminen on turvallisempaa kuin ennen.

Tienvarsivinkkejä

Liftarin on hyvä ottaa kunnon vaatteita mukaan. Tunti tuulisella pellolla on toista kuin muutama minuutti bussipysäkillä kaupungissa. Perusvarusteisiin kuuluvat myös sadetakki ja muovia matkatavaroiden suojaamiseksi kastumiselta.

Pimeällä heijastin turvaa matkalaisen henkiriepua ja auttaa lisäksi saamaan kyydin. Tosin pimeällä on parempi jäädä katuvaloin varustettuihin risteyksiin.

Kiero temppu on kuljettaa kesällä prätkäkypärää mukana. Jos joku kysyy, hajosiko mopo, liftaaja voi vastata kulkevansa kypärän kanssa, että saisi kyytejä myös kaksipyöräisiltä. Ja jos tienvarresta löytyy tyhjä kanisteri, se kannattaa laittaa näkösälle. Sillä on tehoa. Paras liftipaikka on tietenkin tienvarteen jätetyn auton vieressä.

Sukupuolirasitteet

Mies saa kyydin, kun vain jaksaa odottaa, nainen taas nopeammin. Pariskunta etenee mukavasti, mutta kaksi miestä on huono kuvio. Mieluummin kannattaa erota ja tavata perillä.

Ja hei, jotakin järkeä liftipaikan valintaan! Paras on leveä tienkohta, kuten bussipysäkki, sellaisella paikalla, että autoilijalla on aikaa havaita kyytiläinen hyvissä ajoin. Ei ole järkeä odottaa kyytiä missään kapeikossa, johon ei voi pysäyttää. Minä otan aina kaikki liftarit kyytiin, paitsi jos paikka on sellainen, ettei siihen voi pysäyttää. Silloin pöläytän ohi.

Nykyään on harvinaista, että samaan risteykseen ja samaan suuntaan osuu kaksi liftaria samanaikaisesti. Jos näin käy, saa ensin tullut pitää paikkansa rauhassa. Toinen kävelköön eteenpäin tai odottakoon vuoroaan penkalla.

Suomessa ei yleensä kannata kuljetella mukanaan määränpääkylttejä, mutta siellä missä on paljon moottoriteitä, on hyvä olla kunnon pala valkoista pahvia ja paksu tussi. Myös hyvä tiekartta maksaa hintansa takaisin.

Haave

Autoilu on pyhää ja sen pyhin temppeli on moottoritie. Autoa voi ajaa sumuvalot päällä pienellä ylinopeudella ja fillaria ilman valoja punaisia päin.

Mutta annapa olla, jos poliisi näkee jonkun kaikkein pyhimmässä, moottoritiellä, liftaamassa! Heti tulevat kiusaamaan, vaikka paikka olisi leveä ja hyvin näkyvä.

Olisikohan aika vaikka jonkun nuorisojärjestön huomauttaa lainlaatijalle, että ihmiset saattavat herkemmin joutua liftaamaan julkisen liikenteen vähetessä. Kaikilla ei ehkä ole varaa niillä harvoillakaan vuoroilla körötellä, joten eikö moottoriteiden liittymiin kiihdytyskaistan loppupäähän voisi mennä yrittämään kyytiä, ainakin niissä liittymissä, joilla on erittäin harva liittyvä liikenne.

Pari vihjettä kuskille

Ensinnäkään liftarit eivät ole vaarallisia. He ovat matkalla jostakin jonnekin. He saattavat olla vähävaraisia opiskelijoita tai seikkailumatkailijoita, joilla on monta hyvää juttua kerrottavanaan. Jos joku haluaa tehdä ryöstön, hän ei odota tienvarressa, vaan ottaa taksin.

Jos kuski tahtoo auttaa liftariaan saamaan äkkiä seuraavan kyydin, hän pysäyttää autonsa tienvarteen ja nostaa konepellin pystyyn. Liftari saa näin auton vierestä heti uuden kyydin.

hitchbase.com

girls.hitchbase.com

Julle Tuuliainen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kanteleen kesätyöläinen

20-vuotias Senni Eskelinen on ottanut selkäotteen 25-kiloisesta sähkökanteleesta ja lähtee kesäpestillä kiertämään Suomea.

”Täältä kansanmusiikkiosastolta valmistuvat eivät arkaile yhdistellä musiikkiinsa moderneja elementtejä”, tyrmää Senni Eskelinen arvelut kansanmusiikin pysähtyneisyydestä.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla opiskeleva kanteleensoittaja Eskelinen suhtautuu kansanmusiikkiin ja sen perinteisiin kunnioittavasti, mutta ei lähde liikoja kuvia kumartelemaan eikä pelkää rikkoa rajoja.

“Haluan tehdä musiikkia, fuusiota kaikesta, mitä olen opiskellut ja kuunnellut. Onneksi rajanveto eri musiikkityylien välillä on hälvennyt viime aikoina.”

Eskelinen on mukana, kun ulkosuomalaisista koostuva teatteriryhmä The Fins esittää uuden tulkinnan kalevalaisesta kansantarusta. Uudistettu on myös äänimaisemaa: Senni Eskelinen päivittää sähkökanteleellaan kalevalaisen musiikkimaailman. Pohjolan Tyttäret

-esitys sovittaa helsinkiläisessä Q-teatterissa Kalevalan mytologian ja roolihahmot kansainvälistyneeseen Suomeen. Siinä missä teatteriryhmä tulkitsee kansantarustoa uudelleen, Eskelinen pyrkii tekemään saman kanteleperinteelle.

Kansanmusiikin elinvoimaisuutta epäillään aika ajoin – pelimanniperinne on kuihtumassa eivätkä aloittelevat muusikot enää opiskele kisälleinä. Eskelinen ei pidä tätä kovin suurena ongelmana.

“Ehkä niin ajattelevat ne, jotka tulevat modernin musiikin parista ja lähestyvät kansanmusiikkia ulkopuolisen silmin. Minä olen opiskellut Kuopiossa nuoresta lähtien perinteisten pelimannien kanssa, kuten myös monet muutkin soittajatuttavani, varsinkin Kaustiselta tulevat muusikot. Sielläpäin kansanmusiikki on vielä jossain määrin verissä. Paljon tietenkin riippuu omasta sukupolvestamme, saammeko me jatkettua perinteitä eteen päin.”

Takertumista yhteen ja ainoaan perinteeseen ei Eskelinenkään missään tapauksessa kaipaa.

“Hyvä, että vanhoja lauluja ja musiikkia on ehditty taltioida, mutta kyllähän musiikki elää ja kehittyy. Välillä huvittaa, kun me täällä Sibelius-Akatemiassakin opiskelemme otsa hiessä kurkkulaulua ja trokee-mittaa. Aikanaan runomitat ja muut asiaan liittyvät ovat olleet selvyyksiä kaikille.”

“Nykytekniikka on osittain tehnyt ’isältä pojalle’ -opettamisen tarpeettomaksi, kun musiikin tallentaminen mahdollistaa sen levittämisen paljon laajemmin. Ennen ainoa tapa kuunnella musiikkia oli henkilökohtainen kontakti.”

Kantele kantaa mukanaan historian taakkaa. Ensimmäiset mielleyhtymät, joita se useimmissa suomalaisissa synnyttää, ovat lähinnä kansallisromanttisia Kalevala-kliseitä. Silti kantele on soitin muiden joukossa, eikä sen käyttöä soisi rajattavan ainoastaan kansallisromanttisiin menneiden muisteluihin.

Sähkökanteletta voi verrata sähkökitaraan, mutta niiden soinnissa on suuri ero. Monilta ominaisuuksiltaan kanteletta voisikin kuvailla harpun ja pianon risteytykseksi.

“Joidenkin mielestä huojuva ääni tuo epävireisen vaikutelman, mutta minä pidän sitä elävänä äänenä”, Eskelinen kuvailee.

“Ulkomailla soittaessa olen huomannut kanteleen eksoottisuuden herättävän huomiota ja kiinnostusta. Toivottavasti suomalaisetkin ymmärtävät nähdä kanteleen kiinnostavana ja omaperäisenä soittimena, jolla voi olla värikäs tulevaisuus edessään. Ei pelkästään pölyinen historia takanaan.”

Eskelinen viittaa Memnon-duoon, jossa soittavat Eva Alkula ja Ville Hyvönen. Kaksikko yhdistää kanteleen elektroniseen pulputukseen ja on saavuttanut suosiota maailmanlaajuisesti, eivätkä ennakkoluulot soitinta kohtaan paina.

“Alkula ja Hyvönen ovat tuotannossaan hieman minua kokeellisempia, minä olen kiinnostuneempi bändisoitosta. Soitan kahdessa triossa, joista toisessa, Senni Eskelinen trio, on sähkökanteleen lisäksi rummut ja basso ja toisessa, Selma-trio, saksofoni ja laulu. Esiinnyn kyllä soolonakin, mutta bändin osana toimiminen on ominta ilmaisua.”

Eskelinen siirtyi sähkökanteleeseen samaan aikaan, kun hän kiinnostui afrikkalais-amerikkalaisesta rytmimusiikista.

Aluksi kantele ei ainakaan imagonsa puolesta istunut mustaan rytmimusiikkiin. Innostus kuitenkin kasvoi ja muutaman Eskelisen musiikinopettajan myötävaikutuksella ajatus juurtui. Akustisella kanteleella pääsi alkuun.

“Musiikinopettajani Outi Linnaranta auttoi eteenpäin hankkeessa kannustaessaan hakemaan apurahaa viisi vuotta sitten. Enhän minä muuten olisi ikinä saanut hankituksi sähkökannelta.”

Eskelisen soitin on lähes uniikki.

“Hannu Koistinen on tehnyt näitä 39-kielisiä sähkökanteleita kahdeksan eikä niitä enempää sitten maailmasta löydykään. Kaikki ovat tilaustöitä.”

Sähkökannel oli edellytys täysipainoiselle bändissä soittamiselle. “Akustisen kanteleen mikitys on teknisesti aika vaikeaa ja ääni alkaa kiertää herkästi, sähköisen soittimen kanssa se ei ole ongelma.”

”Tavallisesta kanteleestakin saa monipuolisesti ääniä ulos, mutta sähköinen antaa myös mahdollisuuden käyttää erilaisia efektejä.”

“Samat sähkökitaran efektipedaalit soveltuvat myös kanteleeseen. Efektit ovat mahdollisia, minä en vain ole vielä kovinkaan paljon käyttänyt pedaaleja.”

Senni Eskelinen opettaa kanteleensoittoa nuoremmille polville.

“Ensikosketuksena musiikin soittamiseen perinteinen, viisikielinen kantele tuo helposti lapsille onnistumisen tunteita. Siitä on helppo saada kauniita ääniä ulos, myös aloittelijoiden.”

Kannel sopii nuorille, mutta Eskelinen muistuttaa, että soittimessa on myös vanhempia miellyttäviä ominaisuuksia: “Akustinen kannel on vanhemmille varsin korvaystävällinen, hennon äänensä takia”, hän naurahtaa.

Vapaan ilmaisun kannatus näkyy myös opetustyössä.

“Opettaessani kanteleensoittoa sekoitan kaikkia tyylejä, mitä suinkin osaan. Silti koen olevani kansanmuusikko.”

Täksi kesäksi Eskelinen on värvätty Kanteleliiton vuotuiseksi kesämuusikoksi. Pestiin kuuluu konsertteja ympäri maata. Se antaa mahdollisuuden esiintyä vaihteleville yleisöille. Se tarjoaa myös parhaan mahdollisen kesätyöpaikan nuorelle muusikolle.

“En minä itseäni miksikään mannekiiniksi tunne, mutta mukavaa päästä levittämään tietoa kanteleesta. Ei muunlainen vakityö olisi kesään oikein sopinutkaan, koska kalenteriin on kertynyt noita keikkoja”, Eskelinen summaa kesäohjelmansa ja säntää bänditreeneihin.

Senni Eskelinen esiintyy Mustasaaressa 8.6. ja 10.6., Helsingin Senaatintorilla 12.6., Espan lavalla 13.6. ja 22.8., Seurasaaressa 14., 24. ja 25.6., Rääkkylän Kihauksessa 8.7., Kaustisen Folkissa 15.7., Pori Jazzissa 17.–23.7.

Pohjolan Tyttäret Puoli-Qssa 1.6.–10.6.

Jari Tamminen

Olutposti 2019
Etnosoi 2019

Kettu naiseksi

Aikansa kettutyttö Salme Vuorinen pyrki vapauttamaan suomalaiset kapitalismin ikeestä.

Helsinkiläisen hienostorouvien kantapaikan, Café Ekbergin takaosassa punapaitainen rouva heilauttaa kättään. Salme Vuorinen, 92, halaa heti ensimmäisellä tapaamisella. Kun istumme pöytään, nuori tarjoilija tuo rouvalle tottuneesti kahvin ja ”sitä paksua kermaa”. Salme Vuorinen on yhteiskunnallisen muutoksen kiteytymä: punaorpo, joka on eliitin kahvilan kanta-asiakas.

Salme Vuorisen läpi on kulkenut vuosisata Suomen historiaa. Salme Kokkosena hän menetti isänsä kansalaissodassa, toimi salaisessa kommunistisolussa, näki nälkää ja seurasi kuinka ruumiskärryt ja Espanjan tauti pyyhkäisivät ohi. Kokkosena hän pakeni entisten tovereidensa tappouhkaa. Hän avioitui ja eli nimettömän kotirouvan varakasta elämää, synnytti neljä lasta, joista yhden hautasi. Erosi.

Hänestä tuli Salme Vuorinen, kun hän meni naimisiin Harrynsa kanssa. Vuorisena Salme kääri hihansa ja opiskeli mekaanikoksi. Hän pyöritti taksiyritystä, puunasi autoja ja Harryn pyörätuolia. Katsoi kuinka oma koti paloi ja pian sen jälkeen meni myös Harry. Leski löysi miehensä päiväkirjat, joista paljastui tuntematon, vaiettu osa Suomen historiaa. Harry Verner Vuorinen vietti karmeat vuodet 1941–1944 Koveron keskitysleirillä, jonne suomalaiset vangitsivat toisen maailmansodan aikana suomalaisia kommunisteja. Salme Vuorinen toimitti Harryn päiväkirjan kustantajalle, kirja julkaistaan tänä syksynä.

Salme Kokkosen varhaisvuosia Kouvolassa leimasi kansalaissota. Hänen isänsä oli sosiaalidemokraattien aktiivinen jäsen. Hän kaatui kansalaissodan viimeisissä taisteluissa. Miehensä punaisten puolella menettäneet naiset, ”punalesket”, järjestivät iltamia, joissa Salme Kokkonenkin esiintyi.

Neljävuotiaana Salme Kokkonen oli vähällä menettää äitinsäkin. Sosiaalidemokraattisen puolueen punaiset naiset olivat perustaneet soppakomppanian. Naiset, myös Salme Kokkosen äiti, ruokkivat Kouvolan rautatieasemalla rintamalle siirrettäviä ja sieltä palaavia miehiä. Kansalaissodan loppuvaiheessa, huhtikuussa 1918, saksalaiset sotilaat tulivat auttamaan valkoisten joukkoja. Saksalaiset ilmestyivät myös Kokkosten perheen ovelle, he tulivat hakemaan Salmen äitiä. Sopan keittäminen merkitsi kuolemantuomiota.

”Mutta äitini ja isäni puhuivat neljää kieltä: saksaa, suomea, ruotsia ja venäjää. Äitini alkoi puhua hakijoille saksaa. He hämmästyivät täysin. Että he tulevat hakemaan ammuttavaksi naista, joka puhuu heidän omaa äidinkieltään. Aikansa räyhättyään he ottivat ja lähtivät.”

Muutaman päivän kuluttua Kouvolaan marssivat valkoiset. Taas ovelle kolkutettiin. ”Meitä oli neljä alle kymmenvuotiasta lasta, ja me tietysti takerruimme äidin hameeseen. Teloituskomppaniassa oli mukana perhetuttava. Ilmeisesti siitä johtuen he aikansa riehuttuaan lähtivät ja äitini sai jäädä kotiin.”

Äiti oli hengenvaarassa pian uudestaan. Vuosina 1918–1919 Euroopassa riehui kymmeniä miljoonia hautaan vienyt espanjantauti. Suomessa tauti tappoi 25 000 ihmistä. Kun Salme Kokkosen äiti sairastui tautiin, lapset passitettiin lastenkotiin. Äiti selvisi taudista ja lapset pääsivät takaisin kotiin. Mutta yksinäisen lesken oli vaikea ruokkia neljää lasta, joten Salme sisaruksineen joutui lastenkotiin takaisin. Koska Salme pärjäsi koulussa mallikkaasti, kansakoulun opettaja, suojeluskuntalaisen johtajan vaimo, kokosi tukirenkaan kustantamaan Salmen opinnot.

”Joka vuosi sain stipendin”, Salme Vuorinen korostaa. Kansakoulun kolmannen luokan jälkeen tukirengas hajosi ja koulunkäynti jäi. Lastenkoti ei kustantanut koulutusta.

Kansalaissodan jäljiltä vainajia oli haudattuina metsiin. Vuonna 1924 eduskunta päätti, että myös punaisten ruumiit oli siirrettävä hautausmaille, kristittyyn maahan. Lastenkodin ikkunan editse kulki synkkä kuljetus, jota lapset seurasivat.

”Kukaan muu ei suostunut näitä siirtämään kuin sellainen Karppis-Mikko, joka tyhjensi kunnan puolesta ulkokäymälöiden alaisia. Mutta kunta antoi hänelle viinapulloja, koska Karppis-Mikkokaan ei suostunut kuljettamaan vainajia selvin päin. Vainajat kaivettiin maasta ja siirrettiin avonaisiin lantakärryihin, joilla Karppis-Mikko kuljetti ne hautausmaalle isoon kuoppaan. Hän istui pukilla ja vainajien jalat roikkuivat kärryiltä. Katuun jäi vana, olivat olleet maassa jo niin kauan.”

Kahtia jakautuneessa maassa kasvanut punaorpo kasvoi kommunistiksi, jonka maailmankatsomusta aika ei ole juuri muuttanut. ”Olen imenyt poliittisen kantani äidinmaidossa. Jo vuonna 1918 me lapset jouduimme näkemään sen kaiken. Minulla oli hyvä koti. Isäni oli mallipuuseppä, hän oli lyseon käynyt ihminen, kotini ei ollut kurjaliston koti. Mutta molemmat vanhempani olivat aktiivisia sosiaalidemokraatteja, osasin jo ennen kouluun menoa kaikki työväenlaulut. Mihin minä kuulun ja kenen puolesta minun pitää toimia, on ollut aina täysin luonnollinen asia. Se on minulla verissä.”

”Kansaa on kahta kolmea luokkaa ja ne, joilla on rahaa tekevät mitä haluavat. Se on ihan hirveää. Minä olen kirjoittanut Kansanuutisiin näistä optiomiljonääreistäkin. Joutuuko Mikael Lilius helvetin tuleen? Meille opetetaan jo koulussa, että Raamatun mukaan rikas ei pääse taivaan valtakuntaan. Ahneella on huono loppu.”

Viereisessä pöydässä Ekbergin kahvilassa puhutaan laihduttamisesta. Juomalasit kilahtelevat pöytien marmoripintaa vasten.

Vuorinen puhuu politiikkaa. Hänen puheissaan vilisevät toisaalta vääryydet siirtomaita kohtaan ja torpparien kohtelu, toisaalta tämän päivän epäoikeudenmukaisuus. Tehdaspaikkakunnilla, joilla hän levitti henkensä uhalla vasemmistolaisia lentolehtisiä 70 vuotta sitten, irtisanotaan nyt paperityöläisiä.

”Nämä rikkaudet, ne kerätään toisten työllä. Myös peritty raha, sillä se on peritty patruunoilta. Nyt se näkyy, esimerkiksi Kuusankosken tilanteessa. Ihmiset ovat tehneet koko ikänsä töitä sen yhtiön eteen, rakentaneet kotinsa ja yrittävät kouluttaa lapsensa. Ykskaks vaan pannaan 3 000 ihmistä kävelemään. Tämä on jotain niin epäoikeudenmukaista.”

Salme Vuorisen mukaan tänään ihmisiä johdetaan harhaan, kun puhutaan ”yhteen hiileen puhaltamisesta” ja siitä, että vastakkainasettelun aika olisi ohi. ”Propaganda käy kuumana, aivan niin kuin sodan aikana.”

1920-luvun lopulla aloitti toimintansa Lapuan liike, joka pyrki kommunismin hävittämiseen Suomesta. Lapuan liike määritteli kommunistiksi kenet tahansa vasemmalle kallistuvan. Pahoinpidellyksi saattoi joutua yhtä lailla kovan linjan kommunisti kuin maltillinen sosiaalidemokraatti. Lapuan liikkeen perintöä jatkoi 1930-luvulla Isänmaallinen kansanliike IKL.

Vuonna 1918 perustettu kommunistinen puolue toimi maan alla, sillä se oli kielletty. Myös julkaisutoiminta ja julkaisujen hallussapito kiellettiin. Siitä huolimatta vasta 14-vuotias Salme Kokkonen liittyi mukaan aktiiviseen toimintaan.

”Lotat ja suojeluskunnat saivat toimia vapaasti, mutta kommunistisen puolueen aktiivit pidätettiin ja toiminta kiellettiin kokonaan. Agitaattorit kulkivat paikkakunnilla tapaamassa kommunisteja, neuvomassa ja jakamassa tietoa. Me pidimme esimerkiksi työväentaloilla ohjelmallisia tilaisuuksia. Ohjelmaan piti sisältyä tunti tanssia ennen kuin lupa tilaisuuden pitämiseen heltisi. Mutta varsinainen kommunistisen puolueen toiminta oli salaista.”

Nuoret kommunistit levittivät tietoa ja järjestivät opintopiirejä, joissa luettiin Marxia, Engelsiä ja Leniniä. Vaikka kirjallisuus oli kielletty, jostain kirjat opintopiireihin kuitenkin löytyivät. Vaikka Suomi oli 1930-luvulla kehitysmaa, nuoret maailmanparantajat tarttuivat myös kansainvälisiin asioihin. Kun maailmassa tapahtui jotain poliittisesti merkittävää, he tiputtivat asiaa ruotivia lentolehtisiä työläisten postiluukuista ja liimasivat niitä pylväisiin. Lentolehtiset olivat aikansa internet.

Vuorisen mukaan ”urotyö” oli tehtävä aamuyöllä, sillä kiinnijäämisestä seurasi vankeutta. ”Ensin keräännyttiin yhteen ja sitten jokainen toimi tahollaan.”

”Me toimimme kuin kettutytöt nykyään. Emme kuuluneet kommunistiseen puolueeseen, olimme liian nuoria. Kun maailmassa tapahtui jotain poliittisesti tärkeätä kokoonnuimme aina jonkun kotona eri paikkakunnilla ja levitimme lentolehtisiä, etenkin tehdaspaikkakunnilla kuten Kouvolassa, Kuusankoskella, Kymin tehtaalla ja Voikkaalla.”

Valkoinen poliisi soluttautui 1930-luvulla maanalaiseen organisaatioon, mistä seurasi punaisten pidätyksiä ympäri Suomea. Poliisit tutkivat vuonna 1931 myös Salme Kokkosen kodin. Sieltä löydettiin rakkauskirjeitä, jotka olivat pidätetyn pojan, erään Salmen ihailijan, kirjoittamia. ”Kaikkihan ne pojat olivat minuun ihastuneita”, Salme Vuorinen selvittää hymyssä suin. Nuoren Salme Kokkosen karisma olisi riittänyt vaikka filmitähdeksi, ja hän selvästi tietää sen.

Ihailijan rakkauskirjeiden vuoksi kuusitoistavuotias Salme Kokkonen pidätettiin. ”Minut vietiin Viipuriin eristysselliin kuukaudeksi. Sitten alkoivat kuulustelut. Ja ne alkoivat ensin niin hienosti. Kuulustelijat taivastelivat, että kuinka te, niin kaunis sivistynyt nuori tyttö, olette joutuneet näin huonoon seuraan. Mutta älkää pelätkö, me autamme teitä.”

Vuorinen nauraa makeasti.

”Mutta meidät oli jo koulittu opintokerhossa. Tiesimme mitä tapahtuu. Että voidaan panna pää vesiämpäriin ja hukuttaa siihen. Ja sitten lähetetään omaisille vaan tieto, että on saanut sydänkohtauksen. Me olimme päättäneet, että ketään ei polteta. Pinta täytyy pitää, vaikka tekisivät mitä.”

Kun kaunis puhe ei auttanut, alettiin Salme Kokkosta kuulustella öisin. Kuulustelijat näyttivät valokuva-albumeita, ja yrittivät saada hänet kavaltamaan toverinsa.

”Loppujen lopuksi minusta ei saatu mitään irti, minä olin kirjani oppinut.”

Aika kävi pitkäksi, eikä yhteyttä toisiin pidätettyihin ollut. Laajan pidätysaallon vuoksi sellit olivat täynnä. Kokkonen alkoi pohtia, olivatko toiset pidätetyt huolissaan siitä, että hän nuorimpana puhuisi.

”Ja niin päätin käyttää kaunista naamaani, olin melko nätti tyttö silloin. Katsoin vahtia kauniisti silmiin. Että kun minä olen ihan syyttä suotta täällä, rakkauskirjeiden takia. Kun minulla käy aika niin pitkäksi, enkö minä saisi ruveta siivoamaan, niin teidän ei tarvitsisi. Se laiska mies sortui siihen. Silloin alkoi posti käydä sellien välillä. Vakuutin muille, että en ketään kavalla. Sitten minulle laitettiin sellitoveri. Se oli viimeinen yritys saada minusta jotain irti. Mutta minähän tiesin, mitä varten se toveri sinne selliin oli määrätty.”

Salme Kokkonen vietiin hovioikeuteen, jossa hänet nuoruuden ja syytteen toteennäyttämättömyyden vuoksi vapautettiin. Muut pidätetyt saivat noin 3–5 vuoden mittaisia vankeustuomioita.

Salme Kokkonen tunsi jo lapsena Harry Verner Vuorisen, jonka isä oli myös kaatunut kansalaissodassa. Harry oli tiedonjanoinen nuori mies, kova opiskelemaan. Harry oli pidätetty ensimmäisen kerran jo armeijassa, kielletyn kirjallisuuden hallussapidosta. Silloin hän sai puolentoista vuoden tuomion. Kun Salme pidätettiin, Harry oli Moskovassa puoluekoulussa, jonne hän oli lähtenyt heti vankilasta vapauduttuaan.

Salme pääsi vapaaksi ja Harry palasi Moskovasta. Kaikki jatkui kuten ennenkin.

”Me jatkoimme -maailmanparantamista. Olimme taas yhtenä aamuna levittämässä lentolehtisiä, ja oli sovittu, että keräännymme kahville Harryn kotiin, kun työ on tehty.”

Pihassa odotti auto, jossa oli kaksi Viipurin etsivän keskuspoliisin miestä.

”Poliisit kysyivät Harryn nimeä, ja kun hän kertoi sen, poliisit hakkasivat hänet maahan ja heittivät autoon. Minä menin sisälle, ja sieltä, verhon takaa, tuli pistoolin kanssa mies minua kohti.”

Onneksi Salme osasi näytellä hyvin.

”Minä kysyin, mitä täällä tapahtuu, minä olen tullut tänne kylään. He kysyivät onko matkalaukkua, minä sanoin että on. Sitä ei katsottu.”

”Me emme pelänneet mitään. Minä sanoin Harryn äidille, että nämä etsivän poliisin herrat menevät hotelliin eivätkä yövy putkassa. Minä menen katsomaan, kuinka pahaksi ne ovat hakanneet Harryn. Äitinsä sanoi, että älä mene, pidättävät vielä sinutkin. Minä sanoin että ei, niillä on pidätysmääräys vain yhdelle Ja minä lähdin.

Käytin taas kaunista naamaani hyväkseni. Katsoin rukoilevasti poliisia, joka oli paikkakuntalainen, että auttakaa minua, kun minä tulin kylään tänne pidätetyn kotiin, ja kun minä aioin lähteä pois hän piilotti minun käsilaukkuni, ja siellä on minun matkalippuni ja rahani ja kaikki, ja sitä ei löydy mistään. Antakaa minun tavata hänet, että saan kysyä missä laukku on. Tämähän lankesi kuusitoistavuotiaan kauniisiin silmiin ja toi Harry Vernerin siihen. Se oli tarkoituskin, että minä näen, onko hän jaloillaan enää. Silloin pahoinpideltiin usein niin pahoin, että oli henki lähdössä, se oli lapualaisaikaa.”

Kun Salme kysyi Harrylta käsilaukusta, Harry oli heti tilanteen tasalla. Harry ehti vastata käsilaukun olevan kaapin päällä, kun hänet jo vietiin pois.

”Minä menin iloissani hänen kotiinsa kertomaan, että naama on mustana, mutta kyllä se jaloillaan on ja pystyy puhumaan.”

Poliiseilla oli Harry Verner Vuorisesta pidätysmääräys. Viipurissa Harrya auttanut ihminen oli pidätetty, ja hän oli ilmiantanut Harryn. Tuolloin Harryn läheiset eivät tätä tienneet. Salme Kokkosen toverit alkoivat epäillä Salmen polttaneen Harryn.

”He ihmettelivät, kuinka olin ainoa, joka sai Viipurissa vapauttavan tuomion. Kuinka minun matkalaukkuani ei tarkastettu? Kuinka pääsin tapaamaan pidätettyä, kun ei edes hänen äitinsä päässyt? Toisin sanoen, olen tehnyt kaupat Viipurissa, minä olen provokaattori. Minut pitää nyt likvidoida, muuten poltan heidät kaikki.”

Salmen toverit pitivät salaisen kokouksen eräiden poikien kotona. Poikien äiti aavisti jotain outoa olevan suunnitteilla ja jätti oven raolleen.

”Hän kuuli, mitä he päättivät, että kuka sen tekee ja millä polulla. Hän meni sinne sanomaan, että se tyttö on viaton, ja jos hiuskarvakaan katkeaa sen tytön päästä, niin poltan teidät kaikki, minä tiedän teidän hommista enemmän kuin se tyttö tietääkään!”

Huolestunut rouva ei luottanut nuorten tottelevan häntä, joten hän meni Salmen äidin luokse kertomaan tilanteesta. Yhdessä äidit päättivät lähettää Salmen Tampereelle tuttuun punaorpoperheeseen. Harry Verner sai neljän ja puolen vuoden tuomion pakkotyölaitoksessa. Salme ei tuona aikana kuullut Harrysta mitään.

”Sen jälkeen katkesi minun poliittinen urani. Mutta en milloinkaan luopunut vakaumuksestani.”

”Menin naimisiin kaksi vuotta myöhemmin Tampellan kemian insinöörin kanssa, ja hän tiesi minun tekemiseni. Hän tiesi, että kun mennään äänestämään, niin hän vetää viivansa äärioikealle, minä äärivasemmalle. Mutta politiikasta ei koskaan riidelty.”

Vaikka politiikasta ei riidelty, avioliitto oli miehen sairaalloisen mustasukkaisuuden vuoksi onneton. Kun Salmella oli vuonna 1937 jo yksi lapsi, ilmestyi Harry Verner Tampereelle.

Harry ihmetteli, miksi Salme ei ollut vastannut kirjeisiin, joita hän oli viiden vuoden ajan äitinsä kautta Salmelle lähettänyt. Salme ei ollut saanut niistä ainuttakaan, sillä Harryn äiti uskoi nuorten toverien lailla, että Salme oli kavaltanut Harryn. Salmelle oli helpotus, että Harry sai vihdoin tietää, miksi he olivat joutuneet erilleen, ja että Salme oli syytön Harryn tuomioon.

”Harry pyysi, että ottaisin avioeron, mutta minä kieltäydyin. Minulla oli lapsi. Ajattelin vakaasti, että lapsen kotia ei saa rikkoa. Hän kysyi, eikö hän saa käydä tapaamassa, mihin vastasin ei. Sitten Harry sanoi, että yhden asian sinä voit ainakin luvata. Mikä se on, minä kysyin. Nuoret ovat romanttisia. Harry sanoi, että tehdään lupaus. Jos toinen on kuolemaisillaan, niin toinen tulee. Sanoin, että sen minä voin ainakin luvata.”

Tämän kohdan tarinastaan Vuorinen kertoo tottuneesti, aivan kuin jännittävistä käänteistä olisi tullut hänelle seikkailu, jonka vetovoiman hän tietää jo ennalta.

Yhdeksääntoista vuoteen Salme ei kuullut Harrysta. Sinä aikana käytiin toinen maailmansota, jolloin Harry joutui neljäksi vuodeksi Koveron keskitysleirille. Sinne suomalaiset keräsivät suomalaisia kommunisteja.

”Koveron vuodet kuuluivat aikaan, jolloin meillä ei ollut minkäänlaista yhteyttä toistemme kanssa.”

”Vuonna 1956 jouduin lunastamaan Harrylle antamani lupauksen. Mieheni oli töissä Wärtsilän pääkonttorissa, olimme muuttaneet Helsinkiin, lapsia oli jo neljä. Puhelin soi toukokuussa Töölön asunnossamme. Minulta kysyttiin, tunnenko Harry Verner Vuorisen, tämänniminen henkilö on tuotu Kulttuuritalolta Marian sairaalaan.”

Harry oli toistanut sairaalassa jatkuvasti Salmen nimeä. Hoitajat ajattelivat, että hän haluaa tavata. ”Voisitteko tulla, ja tulkaa heti”, Salmea kehotettiin puhelimessa.

Salme ja Harry kohtasivat uudelleen Marian sairaalassa, teho-osaston sängyn ääressä. Harry Verner oli kuolemaisillaan. Hän oli ollut mukana Kulttuuritalon rakennustalkoissa, ja loukkaantunut pahoin. ”Kun olin siinä hänen sänkynsä vieressä, hän avasi silmänsä ja sanoi että sinä tulit.”

Harry vaipui koomaan moneksi kuukaudeksi. ”Hänellä oli vaimo. Minä en tuntenut vaimoa, enkä ollut koskaan tavannut. Mutta tunsin Marian sairaalaan johtajan, joka sai järjestettyä minulle oman tapaamisajan sairaalassa. Sain puuttua hoitoon. Mieheni ei tiennyt siitä mitään. Hän hoiti virkaansa, minä olin päivät kotona. Kävin sairaalassa joka päivä.”

Kun Harry siirrettiin Marian sairaalasta Koskelan sairaalaan, häntä hoitanut ylilääkäri antoi neuvon Koskelan henkilökunnalle. ”Ottakaa vastaan kaikki apu mitä saatte tältä rouvalta. Se on ainoa tie tähän potilaaseen.”

Harry Vernerillä oli tukos keuhkoissa, sydämessä ja aivoissa. Vasta kuukausien jälkeen Harry alkoi ymmärtää ympäristöään. ”Näin tulin sitten Harryn elämään. Aloin hoitaa täysin liikuntakyvytöntä ja puhekyvytöntä aivopotilasta.”

Neljä vuotta Harry ja Salme