Kirjoittanut Sampsa Oinaala

Oopperasäveltäjän anarkia

Lukuaika: 2 minuuttia

Oopperasäveltäjän anarkia

Köyhä oopperasäveltäjä elää apurahojen tuolla puolen.

Tuon on pakko olla hän. Ravintola Wanhan ketun ovesta laahustaa sisään boheemin näköinen keski-ikäinen mies. Pitkästä vaaleasta takista puuttuvat napit, silmiä kehystävät paksusankaiset pyöreät silmälasit.

Ari Vakkilaiselle, 47, kapakka on tuttu. Hän on asunut Kampin kulmilla vuodesta 1979. Silloin Vakkilainen opiskeli Sibelius-Akatemiassa. Pian valmistumisensa jälkeen mies sävelsi ensimmäisen oopperansa, Lätäkön.

Roisi oluthuurteinen ooppera sai myönteisen vastaanoton. Seppo Heikinheimo äityi suorastaan ylistämään sitä Helsingin Sanomissa vuonna 1988. Uusi oopperalahjakkuus löytynyt, julisti etusivun otsikko. Heikinheimo pelkäsi, että ilman tunnustusta Vakkilainen saattaisi juoda olutta niin paljon, että pääsee hengestään. Tuossa hän kuitenkin istuu tuoppi kourassaan. “Jos alkoholiin oikeasti kuolisi, minulla on useita kollegoita, jotka olisivat jo haudassa”, säveltäjä väittää.

Heikinheimo ehdotti, että Pehr Henrik Nordgreniltä ja Otto Donnerilta pitäisi ottaa apurahat pois ja antaa ne Vakkilaiselle. Näin ei tapahtunut. Ei apurahoja ole juuri herunut muualtakaan. “Olen tehnyt musiikissa kaikkea, mutta rahaa en ole saanut”, Vakkilainen harmittelee.

Kymmenen vuotta myöhemmin säveltäjä palasi julkisuuteen. Kesällä 2000 Suomenlinnassa esitettiin Vakkilaisen säveltämää Punahilkka-oopperaa. Kehuja tuli jälleen usealta suunnalta, mutta apuraha jäi saamatta. 1990-luvun puolivälissä Vakkilaiselta oli valmistunut kolmaskin ooppera, mutta sitä ei toistaiseksi ole näyttämöllä nähty.

“Aiheena olivat Jeesuksen seikkailut. Samoja asioita kuin Da Vinci -koodissa. Se on sen verran skandaalimainen ooppera, ettei sitä ole esitetty. Dan Brown rikastui, minä köyhdyin”, Vakkilainen toteaa viitaten maailmanmenestykseen nousseen kirjan kirjoittajaan.

Esittäjää vaille on toistaiseksi jäänyt myös hänen viimeisin oopperasävellyksensä Hiranyagarbha, joka pohjautuu hindulaisiin luomismyytteihin.

Oopperoiden lisäksi Ari Vakkilaisen kynästä on parinkymmenen vuoden aikana syntynyt kymmenittäin muita sävellyksiä. Vakkilainen on myös itse soittanut bluesia useissa kokoonpanoissa ja laulanut viisi solistista roolia. Tuomari Nurmion Hullun puutarhurin taustalla pauhasivat Vakkilaisen urut. Näyttelemistäkin on tullut kokeiltua Jari Halosen elokuvassa Aleksis Kiven elämä, jossa Vakkilainen esitti Emmanuel Stenvallia. “Halosen kanssa olemme suunnitelleet vaikka mitä, mutta emme ole saaneet rahoitusta.”

Musiikkimaailman häiriköksi Vakkilaista tituleerattiin jo 1990-luvun alussa. Sitä hän on varmasti edelleen. Tästäkin haastattelusta vähintään puolet hän käyttää Sibelius-Akatemian ja apurahajärjestelmän haukkumiseen.

“Mulle on vaadittu elinikäistä porttikieltoa Sibelius-Akatemiaan, koska olen muka niin hullu tyyppi”, Vakkilainen väittää. Hänen mielestään todelliset hullut löytyvät akatemian sisäpuolelta. “Sävellys- ja teorialinjojen toiminta on salaisempaa kuin vapaamuurareiden, vaikka lakikirjassa käsittääkseni lukee, että yliopisto-opintojen on oltava sataprosenttisesti julkisia. Vielä 1980-luvulla akatemian ilmoitustaululla kaupattiin väärennettyjä tutkintoja. Niitä perusteltiin sillä, että kontrapunktit ja soinnutukset ovat niin vaikeata paskaa, ettei niitä kukaan jaksa opetella.”

Vakkilainen uskoo, ettei tavallisten ihmisten haluta ryhtyvän säveltäjiksi, koska heidän ei anneta tienata musiikilla. “Tasan 80 prosenttia apurahoista menee syntyperän ja poliittisen taustan perusteella!”

Vakkilaisen poliittinen tausta ei taida puoluepoliitikoille kelvata: hän on anarkisti. “Sain opetusta John Cagelta. Hän oli anarkisti ja zen-buddhalainen. Olen samaa mieltä, että ne ovat kauneimpia ideologioita.”

1990-luvun alussa Vakkilainen saattoi esiintyä samoihin aikoihin sanomalehtien kultuurisivuilla oopperasäveltäjänä ja uutissivuilla häiriköimässä vappukulkuetta sekä haukkumassa vasemmistoliittolaisia fasisteiksi.

Kapinatyöläinen-lehden lukijoille hänen ajatuksensa ovat tulleet tutuiksi jo 1980-luvulta alkaen.

“Anarkismissa tähdätään ihanneyhteiskuntaan, jossa kaikki ovat tasa-arvoisia. Asiat yritetään ratkaista kansanäänestyksillä. On myös luottamushenkilöitä, mutta heillä ei ole itsenäistä valtaa”, Vakkilainen kuvailee.

Säveltäjää harmittaa, että yhteiskunnassa vallitsee arvotyhjiö. “Nykyään kukaan ei oikein usko mihinkään. Ihmiset eivät edes jaksa väitellä mistään asiasta.” Se ei ole ihme, kun koulukaan ei anna neuvoja vaikuttamiseen. “18-vuotiaalle sanotaan, että nyt saat äänestää, mutta poliittisia ideologioita ei opeteta.”

Apurahojen puutteessa säveltäjä on muodollisesti työtön. “Saan työmarkkinatukea. Onneksi vastike on pieni, niin jää kohtuullisesti rahaa kaljoitteluun. Muuhun sitä ei sitten jääkään”, Vakkilainen kertoo.

Toimettomaksi hän ei ole kuitenkaan jäänyt. “Moraali ei anna myöten, että rupeaisin laiskottelemaan. Yritän säveltää. Pidän työpäiväkirjaa, johon merkitsen kokonaiset ja puolikkaat tunnit. Minuutteja en viitsi merkitä.” Mutta tänään on lauantai, joten työpäiväkirja saa jäädä. Säveltäjä astuu ulos ja lähtee laahustamaan kohti ravintola Ateljeeta.

Sampsa Oinaala

mainos