Kirjoittanut mira karjalainen

Naiset ovat perseestä

Lukuaika: 3 minuuttia

Naiset ovat perseestä

…ja miehet vailla pitäviä perusteluja.

Hiljakkoin ilmestynyt Mies vailla tasa-arvoa on nostattanut laajaa keskustelua mediassa ja kahvipöydissä. Moni odotti mielekästä puheenvuoroa miesten tasa-arvon puolesta. Itsekin petyin tasa-arvon kannattajana ja miesasianaisena kirjan tasoon.

Teos koostuu kolmestakymmenestä artikkelista, tekstit ovat 27:ltä eri kirjoittajalta, kaikki miehiä. Herää kysymys, ovatko miehet niin epävarmoja, ettei mukaan uskallettu pyytää yhtään naispuolista miestutkijaa.

Vai halutaanko valinnalla viestittää, että miehiä voi ymmärtää vain mies? Tätä ajattelutapaa noudattaen yleinen ihmisoikeuksien puolestapuhuminen olisi mahdotonta.

Esipuheessaan kirjan toimittajat Arno Kotro ja Hannu T. Sepponen tuovat kaiketi tahattomasti esille koko teosta vaivaavan heikkouden, joka ponnahtaa esille heidän listatessaan miesten tasa-arvoa nakertavia ongelmia: ”Miehet ylipäätään kokevat kilpailu- ja suorituspaineet sekä rooliodotukset raskaina. Jopa perinteiset ulkonäköpaineet ovat pojilla nykyisin yhtä suuret kuin tytöillä.”

Siis miehillä on samoja ongelmia kuin naisilla! Kirjan toimittajat eivät näytä päässeen yli siitä, että yhteiskunnan tasa-arvoistuessa ei olekaan enää niin, että vain pojat saavat arvostella tyttöjen perseitä.

Kirjasta huokuu outo naisvihamielinen asenne. Kun kansalaisjärjestöt reagoivat tutkimukseen, jossa todettiin naisista 40 prosentin kokeneen joskus väkivaltaa tai sen uhkaa parisuhteessaan, kuvaa kirjan toimittaja Sepponen sitä näin: ”Feministiset järjestöt toistelivat lukuja kieroutuneen ihastuneina. Väkivaltalukemien päivittely muuttui jonkinlaiseksi samanmielisyyden riitiksi.”

Tutkimuksen nostattama keskusteluaalto taas oli Sepposen mukaan ”näyttävä ja onnistunut operaatio, joka hakee vertaistaan”. Salaliittoteorian ainekset ovat valmiit. On absurdia väittää, että naisjärjestöt hihkuisivat onnesta tutkimuksesta, jonka mukaan naisia pahoinpidellään.

Feministejä on joskus syytetty miesvihamielisyydestä, mutta että naisvihamielisyydestäkin! Sepposen artikkelien ohella myös muutamassa muussa kirjoituksessa vilahtaa salaliittoteoria, jonka mukaan naiset ovat järjestelmällisesti rakentaneet yhteiskunnastamme miehiä sorsivan ja naisten järjestäytynyt salaliitto tukahduttaa asian julkituomisen.

Tämän teoksen julkaisu ja siitä seurannut debatti ja vaikkapa elokuvan Miehen työ Oscar-ehdokkuus todistaa, että miesten tasa-arvosta voi keskustella.

Monet huomiot miesten epätasa-arvoisuudesta ovat vakavia ja on hyvä, että ne nostetaan esille. Vain yhtä sukupuolta koskeva yleinen asevelvollisuus on tällainen epäkohta, samoin miesten lyhyempi elinikä ja suurempi syrjäytymisuhka.

Miehet saavat oikeudessa myös naisia suurempia tuomioita samoista rikoksista. Naisiin ja miehiin pitäisi suhtautua tasapuolisesti myös sosiaalitoimessa, vaikka niin ei nyt usein käy.

Eritoten lasten huoltajuuskiistoissa miehet ovat usein heikoilla, ja kirjassa vaaditaankin tähän korjausta. Mies vailla tasa-arvoa -kirjan kirjoittajat kehuvat, että isät enenevässä määrin osallistuvat lastenhoitoon ja kotitöihin. Siis osallistuvat? Milloin äideistä sanotaan, että he osallistuvat kotitöihin?

Kirjoittajien näkökulma viestii, että he toden totta ovat aatetasolla vailla tasa-arvoa, sillä he eivät näe sukupuolten velvollisuuksia samanlaajuisina. Niin kauan kun miehet osallistuvat kotitöihin tai auttavat kotitöissä, sen sijaan että kantaisivat selkeästi puolet vastuusta ja töistä, on vähän hankala marmattaa miesten sorretusta asemasta perheessä.

Kuten Jouni Varanka sosiaali- ja terveysministeriöstä omassa kirjoituksessaan huomauttaa, avioerotilanteissa miesten osallistumattomuus kotitöihin ja lastenhoitoon kostautuu, kun naiset ovat vahvoilla huoltajuuskiistoissa pyöritettyään perheen arkea yksin vuositolkulla.

Tasa-arvo ei ole vielä toteutunut miestenkään osalta. On siksi tärkeää tuoda miesten ongelmat esille. Valitettavaa miesasialiikkeelle on, että tässä kirjassa se tehdään naisia syyllistävästi ja vähättelemällä heidän kokemiaan ongelmia.

Useassa kirjoituksessa torjutaan miesten suuri osuus väkivaltatilastoissa huomauttamalla, että naiset harjoittavat henkistä väkivaltaa. Tämä perustelu on aina hämmentänyt minua – miten henkinen väkivalta olisi pelkästään naisten osaama taito?

Henkistä väkivaltaa harjoittavat molemmat sukupuolet, ja fyysiseen väkivaltaan kuuluu jo sisäänrakennettuna henkinen väkivalta, sillä uhri joutuu elämään ainaisen väkivallan uhan alla.

Kirjan tekijät syyttävät naisliikettä nollasummapeli-näkökulmasta tasa-arvoon, siitä että toisen sukupuolen tasa-arvoistuminen on toiselta pois. Samalla he kuitenkin itse ajattelevat niin: useassa artikkelissa valitetaan huomion osuvan naisiin, vaikka sen pitäisi kohdistua miehiin.

Monen tasa-arvon kannattajan mielestä huomion pitäisi kohdistua molempiin sukupuoliin, tai mikä vielä parempaa, kaikkiin ihmisiin, ihmisinä. On siksi valitettavaa, että teos syyllistää naisia eikä tarkastele yhteiskunnan epäkohtia yleisellä ihmisten välisen tasa-arvon akselilla.

mainos

Erityisen koomiseksi naisten syyllistäminen menee Stakesin tutkijan Timo Karjalaisen tilastoartikkelissa, jossa huomataan naisten tulevan hirmuisen hintaviksi yhteiskunnalle. Naisten pitkä elinikä yhdistettynä miehiä neljäsosaa alhaisemmista palkoista johtuvaan pienempään eläkekartuttamiseen tekee naisista kalliita yhteiskunnan kannalta. Kirjoittajan piiloviesti on, että naiset omaa itsekkyyttään elävät turhan pitkään, kun miehet sentään ymmärtävät huonojen elämäntapojensa avustuksella kupsahtaa kansantaloudellisesti ajoissa.

Kirjan nimi viittaa sveitsiläiskirjailija Robert Musilin teokseen Mies vailla ominaisuuksia, joka on kuuluisa siitä, ettei juuri kukaan ole jaksanut lukea sitä loppuun. Vaikka nyt käsiteltävä teos onkin Musilin opusta huomattavasti lyhyempi, on sillä uhkana sama kohtalo.

Monetkaan kirjoittajista eivät vaikuta tuntevan kriittisen tutkimusotteen periaatteita kritisoidessaan naistutkimusta. Kriittisessä tutkimusotteessa myönnetään objektiivisen tutkimuksen mahdottomuus ja pyritään tunnistamaan, paljastamaan ja purkamaan sortavia valtarakenteita.

Parempi olisi ollut valita tusina kirjoittajaa, joilta olisi löytynyt myös pohdittuja perusteluja väitteilleen, ja antaa heidän kirjoittaa kirjaan pitemmät jutut. Nyt tärkeässä asiassa ei päästä oikein eteenpäin.

Tavassa, jolla miehistä puhutaan on mukana paljon miesten vähättelyä, ja olisi suonut sen nousseen osaksi kirjan tematiikkaa. Miesasianaisena minua esimerkiksi usein ärsyttää ”miehet ovat eläimiä” -puhe, jossa miesten toimintaa perustellaan heidän kykenemättömyydellään vastustaa viettejään. Maternalisoiva ”miehet ovat sikoja kun ne juoksee vaan kokoajan munansa perässä” -puheenparsi on tästä hyvä esimerkki.

Sama ajattelutapa näkyy ja kuuluu valitettavan usein myös miesten puheessa, kuten lausahduksissa ”kyllähän sitä pitää panna, jos annetaan” tai ”no pakkohan sellaista kissaa niin lyhyessä minihameessa oli vähän puristella”.

Tällainen näkökulma on äärimmäisen loukkaava: jos miehet eivät pysty päättämään omista teoistaan vaan ovat täysin viettiensä vietävissä, on heiltä kai sitten otettava äänioikeus pois. Demokraattinen yhteiskunta kun perustuu lähtöoletukselle, että aikuiset ihmiset pystyvät tekemään itsenäisiä päätöksiä. Onneksi Australian eläinoikeusliike yrittää saada orangutangeille ihmisoikeudet. Tämä varmasti valaa toivoa miehiin, jotka redusoivat itse itsensä eläimen tasolle.

Kirjoittaja on FT, joka kärsii tälläkin hetkellä PMS-oireista.

Mira Karjalainen