Nähty itsensäpaljastaja

Lukuaika: 2 minuuttia

Nähty itsensäpaljastaja

Sananvalta: Meillä kotona nakuiltiin aktiivisesti.

MEILLÄ KOTONA NAKUILTIIN AKTIIVISESTI. Joskus ihmettelin miten kavereitten vanhemmilla oli aina vaatteet päällä. Ne tuntuivat tosi tylsiltä tyypeiltä. Varhaisteini-ikäisenä alkoi hävettää, pelotti tuoda kavereita kotiin, kun ei ikinä voinut tietää, onko porukoilla vaatteet päällä tai jos on, niin minkälaiset. Äidin bravuuri oli pesussa värjäytyneet rintaliivit ja sukkahousut miljoonalla reiällä.

Nuoruusvuosien arkailun jälkeen olen palannut juurilleni. Alastomuus vain on luonnollisin olotila ihmiselle, ei ahdista, ei kiristä. Olen kehitellyt mielessäni hienon teoriankin: ihminen on jalkapohjiensa ja päänsä läpi hengittävä puu – siis EI kengille ja päähineille. Ja menköön siinä sivussa loputkin kuteet. Mutta vaikka olenkin hyppinyt saunasta lumihankeen alastoman perheeni kanssa ja siten tottunut alastomaan ihmiskehoon, niin ironisesti juuri itsensäpaljastajat ovat vaivanneet mielenrauhaani.

EN OLE PITÄNYT VILAUTTELIJOITA edes uutisoinnin arvoisina, koska olen törmännyt näihin ”Hei kato mun kikkeliä!” -tapauksiin lukemattomia kertoja. Luulin että muutkin. Kysely lähipiirissä paljasti, ettei kukaan tuttavistani, mies eikä nainen, ollut nähnyt Niitä. Mitä? Eikö edes sitä joka esitteli elokuvateatterissa munaansa vieruspenkissä ja veteli kunnon käsihumpat Bigas Lunan Tissi ja kuu -leffan tahtiin?

Tai sitä joka makasi lumihangessa koulun pihalla ilman housuja, päässä virttynyt villapipo ja yllään se perinteinen trenssitakki, ja veti käteen ystävänpäivänä? Tai sitä joka väijyi kirjastossa avohyllyn takana, viittoi katsomaan pari rivillistä alaspäin ja mikäs se siellä, harvinaisen ruma kyrpä.

Jotkut ovat ajaneet ohitseni pyörällä, pysähtyneet ja näyttäneet ylpeinä, että mitäs sieltä housuista löytyikään. Toiset ovat nousseet pysäköidystä autosta ja tehneet saman. Yksi ikimuistoisimmista tapauksista oli vapaalla oleva poliisi, joka onnistui baarin tungoksessa runkkaamaan hihaani.

ERÄS SANOI SETÄMÄISESTI: ”Älä anna häiritä.” Olinkin päättänyt tehdä juuri niin, mieluummin vain nauroin, mutta joka kerran mielessä alkoi pyöriä kysymys vanhaan euroviisutyyliin. Why me? Johtuiko se vaatteista, olemuksesta, tukan väristä tai pituudesta, meikistä / meikittömyydestä, silmälaseista / piilareista vai mistä.

Kerran minua seurattiin kotiovelle asti. Olin juuri päässyt rappukäytävään, kun joku tyyppi alkoi rynkyttää ulko-ovea. Luulin sen hukanneen avaimen ja olin tulossa avaamaan (mitä varten, kysyn vaan), kun se veti housut kinttuun ja viittoi raivoisasti haaroihinsa. Katselin rauhallisesti lasioven läpi tätä tavallista talvista näkyä ja minua alkoi viimein vituttaa. Lähdin tyypin perään. Kiersin takapihat ja porttikongit päässäni raivoava kysymys. Miksi aina minä? En saanut vastaustani.

Aloin jo olla niin kyllästynyt tähän vainoamiseen, että kannoin kainalossani henkistä pokasahaa, jolla katkoisin kaikki minua kohti tunkevat ei-toivotut ulokkeet. Kerran makoilin puistossa auringosta nauttien, kun joku pimensi valon ja pääni yläpuolelta alkoi kuulua tuttua litinää. Ponkaisin salamana pystyyn ja potkaisin äijää haaroihin – onneksi oli sandaalit jalassa, ettei tarvinnut ihan paljaalla vetää. Tähän tapaukseen loppuivat hyödyttömät kysymykseni ja leimuava viha, mutta myös ahdistelut. Yli kaksi vuotta olen saanut käydä kaupassa näkemättä kenenkään lerssiä.

TARINAN OPETUS: vaikka ihminen olisi kuinka tottunut alastomuuteen ja kannattaisi sitä ja seksuaalista itseilmaisuakin, hän ei välttämättä halua ihan ehdottomasti nähdä, kun joku vetää käteen julkisella paikalla. Aikansa ja paikkansa, niin kuin sanotaan, eikä se ole minun kotioveni eikä tämä elämä.

Marjo Isopahkala, marjoisopahkala@auriamail.net

  • 9.9.2009