My Story

Lukuaika: 3 minuuttia

My Story

Mä ajattelin kertoa mun elämästä jokusen tarinan, joka on jäänyt tavalla tai toisella mun mieleen.

MÄ AJATTELIN KERTOA mun elämästä jokusen tarinan, joka on jäänyt tavalla tai toisella mun mieleen. Mä en kerro mitään vauvakertomuksia, koska jokainenhan sen tajuaa, etten mä oikeesti niin pitkän ajan päähän muista. Enkä mä usko, että ketään muutenkaan kiinnostaa, millon mä opin jokeltelemaan. Varhaisimmat kertomukset ovatkin ajalta ku mä olin kymmenen hujakoilla ja viimeisimmät vuoden tai kahen takaa.

Saanen aloittaa.

***

”Hei, onks toi jänis… eiku hirvi?!” Tuulia sohi sormella kohti vieressä kiitävää peltoa.

”Se on peura”, sen faija selvitti.

”Viepä nyt sitten kaupunkilaistytöt maalle, toivottavasti te selviätte.” Autossa istumista oli jäljellä vielä puolisen tuntia, eli me oltiin melkein perillä. Tammisaari, here we come.

Elokuun vesisateet on ihania. Ja sitten ku parit koirantassut vielä iskeytyy rinnuksille ku astuu autosta ulos, niin voi veljet, että on mukavaa. Siinä me nyt sitten seistiin vesisateessa ison keltasen talon edessä ja hymyiltiin niin aurinkoisesti ku kyettiin.

”Hei vaan ja tervetuloa. Ottakaa vaan kimpsut ja kampsut autosta, niin vien teidät mökkiinne”, talon emäntä sanoi suomenruotsalaisella aksentilla pyyhältäessään paikalle. Läpimärkinä me tallusteltiin pienen punaisen mökin ovelle Claran perässä kolmen koiran hyppiessä kintereillä. ”Leipää, voita, mysliä ja maitoa, etteköhän te näillä pärjää huomisaamuun. Tänään teidän ei tarvitse tehdä mitään, mutta huomisaamuna nähdään ulkona kello 8.30.”

Ovi meni kiinni. ”Häh? Näillä eväilläkö meiän pitää pärjätä koko ilta ja vielä huomisaamu? Just joo!” Tuulia ärähti.

”Ja ollaan koko ilta vai täällä mökissä? Just joo!” mä jatkoin samaan syssyyn. No, ei siinä muu auttanu ku kaivaa kännykät ja cd:t esille ja ruveta viihdyttämään itteään. Heti lähti pari onnetonta puhelua kavereille ja tietty äidille. Hornan kuusessako meiän piti elää? ”Painajainen” tuntu aika kuvaavalta termilta.

Clara, ainoa ihminen, joka meille sinä iltana näyttäytyi, iski vielä kerran sisälle kertoakseen, että meiän käytössä oli päivisin päärakennuksen wc ja öisin ulkohuussi.

Seuraavana aamuna mä en suinkaan heränny herätyskellon piipitykseen vaan korvia vihlovaan kirkasuun.

”Täällä on hiiri… hiirenloukussa… kuollut hiiri!”

Me pompattiin Tuulian kaa ylös ku salamat ja rynnättiin Jessikan luo, joka seiso viereisessä huoneessa jalat naulittuina lattiaan ja silmät kauhusta pyöreinä.

”Mä en tienny, että täällä näkee kuolleita hiiriä ensimmäiseksi ku on heränny”, Jessika jatko jo huomattavasti rauhallisempana.

”Hei, mehän voitais vaikka keittää toi hiiri aamiaiseksi, ku meiän ruokatilanne on vähän heikko”, Tuulia naureskeli.

Tuulia ei turhasta säikähdelly, mutta kyllä seki rupes tarkkailemaan ympäristöään. Me hypättiin äkkiä sängyille pukemaan verkkarit ja kolitsit ja tömisteltiin mahdollisimman paljon liikkuessamme, että hiiriarmeijat pysyis kaukana meiän jaloista. Hiiret kuitenkin unohtu, ku me huomattiin, että kello oli melkein 8.30. Myslit naamaan ja ulos, ekana päivänä ois noloa myöhästyä. Kello 8.31 me oltiin ulkona.

”HYVÄÄ HUOMENTA! Voittekin auttaa minua viemään hepat ja ponit aitauksiin ennen kuin aloitatte varsinaisen työn.”

Etenkään mä en ole ollu ikinä mikään hevostyttö, joten jo pelkkä käveleminen sellaisen tajuttoman kokoisen eläimen rinnalla tuntui aika vastenmieliseltä, tai ainakin sai polvet tutisemaan. Mutta todellisuudessa ne polvet alko tutista seuraavassa tehtävänannossa:

mainos

”Ja sitten kerron, miten siivoatte tallin.”

Opastukset oli annettu, ja niin me oltiin todella päästy luomaan lantaa. Mua oksetti. Hevosten virtsan haju oli sanoinkuvaamaton. Vedet valu silmistä, enää kuusi pilttuuta jäljellä.

”Ei kai me jouduta tekemään tätä joka aamu?” Jessika kuiskas.

Jos mä oisin siinä vaiheessa tienny vastauksen, mä oisin nähny punaista – tummanpunaista.

Kolmen tunnin uurastuksen jälkeen me saatiin uusi tehtävä. Lannan lapiointia edelleen, mutta tällä kertaa lammasaitauksessa. Jes! Vielä haravointia ja seinien maalaamista, kunnes tunnelin päässä näky viimeinkin valoa.

”Levätkää puoli tuntia ja tulkaa sitten syömään.”

IMUROINTI JA TISKAAMINEN KOTONA tuntu taivaalta, sitä mieltä me oltiin varmasti jokainen, ku istuttiin sängyillä ja tuijotettiin seinää 28 minuuttia. Sitten me siirryttiin sydän pamppaillen päärakennukseen. Nyt me kai nähtäis se salaperäinen muu perhe, joka istuis siellä pöydässä hiiren hiljaa, lusikois keitot suuhun ja vaipuis takaisin maan alle. No, arvaus ei osunu nappiin, ei sitten ollenkaan.

Keittiön puheensorina oli ku torikokouksessa. Pöydässä istu kuusi ihmistä, jotka kaikki tuntu puhuvan samaan aikaan suomea, ruotsia ja jotain tuntematonta kieltä.

”Ai hei vaan! Tulittekin juuri oikeaan aikaan. Niin, tässä on meidän leiriläistytöt från Helsingfors.”

Pöydässä olijat toivottivat meiät tervetulleiksi ja me hymyiltiin, kiiteltiin ja nyökyteltiin. Samalla ku me lusikoitiin lihasopat, kysymyksiä sato pilvin pimein. Mua alko jo melkein hengästyttää. Pöydässä istu talon isäntä Adam, perheen kuopus Laura, ja neljä työntekijää, jotka vaikutti enemmän perheenjäseniltä ku joltain palkollisilta.

Vatsat oli kutakuinkin täynnä ja Clara anto meille taas puoli tuntia armoaikaa. Työnteko jatku. ”Ain laulain lantaa luo”, me laulettiin samalla ku ladottiin paskasia heiniä vanhoihin hevosvankkureihin. Duunit loppu kuitenkin aikanaan ja me sulkeuduttiin mökkiimme.

Neljän seinän sisällä me saatiin valittaa ja tilittää mielin määrin. Ja se oliki ku suoraan 7 päivää -lehdestä. Ku me oltiin yhessä analysoitu, miksi tää maalaiselämä ei kerta kaikkiaan sopinu meille, itkuiset puhelinsoitot mammoille ja papoille lähti taas. Okei, yksi hyvä puoli siitä maatilasta me oltiin jo löydetty: perhe ei ollu mikään tyranniperhe vaan päinvastoin oikein mukava ja ystävällinen. Se autto eteenpäin.

Päivä kerrallaan me aherrettiin millon minkäkinlaisten töiden parissa ja alettiin me jopa loppua kohden tottua tallin siivoomiseenkin.

Ku Tuulian faija hurautti pihaan kaksi viikkoa sen jälkeen, ku me oltiin Tammisaareen tultu, me tungettiin autoon aika äkkisään. Nyt pian vaan kokikset ja Fazerin siniset kehiin lähimmästä kaupasta ja Helsinki here we come!

Kirjoittaja opiskelee sosiaalialaa ammattikorkeakoulussa. Teksti on katkelma laajemmasta tarinakokoelmasta, jonka kirjoittaja teki 17-vuotiaana lukion päättötyöksi kolme vuotta sitten.

Maritta Laesmaa

  • 9.9.2009