Vuonna 2004 kävin Kenia–Tansania-pyrähdyksellä katsomassa, miten asiat olivat 20 vuodessa muuttuneet. Kaikki oli muuttunut ja kaikki oli silti samaa vanhaa.

Totuus on tarua ihmeellisempää. Välillä tämä itsestäänselvyys välittyy myös kirjoista. Kansien väliin muodostuu historia, jota lukee samanlaisella kiihkolla kuin Jim Thompsonin, Charles Willefordin tai James Ellroyn parhaita paloja.

Viimeisimmät henkilökohtaiset hittikirjat kertovat Afrikasta tai kehittyneemmän maailman suhteesta tähän maanosaan. Nämä kirjat ovat Thomas Pakenhamin The Scramble for Africa ja Martin Meredithin The State of Africa.

Asuin lapsena perheeni kanssa muutamaan otteeseen itäisessä Afrikassa. Vuodet 1976–1978 vierähtivät Sambian kuparikaivosalueella Kitwessä ja vuodet 1980–1984 Tansanian pääkaupungissa Dar es Salaamissa. Olin kolmetoista, kun muutimme takaisin Suomeen.

Afrikka ja sen historia on siksi aina kiinnostanut. Vuonna 2004 kävin Kenia–Tansania-pyrähdyksellä katsomassa, miten asiat olivat 20 vuodessa muuttuneet. Kaikki oli muuttunut ja kaikki oli silti samaa vanhaa.

Tansanian vapahtajan ja entisen presidentin Julius Nyereren vanha, Afrikalle tyypillinen pseudososialistinen kleptokratia oli heitetty historian romukoppaan ja markkinat avattu. Korruptio elämäntapana ei ollut hävinnyt mihinkään. Likaisen rahan tuhlaukseen vain tarjottiin enemmän vaihtoehtoja.

Aseita näkyi muidenkin kuin valtion väkivaltakoneiston työllistämien baks-hish-jukeboksien käsissä. Muurit rikkaiden ja köyhien välillä olivat ehkä hitusen paremmin vartioituja. Olihan rikkailla nyt enemmän menetettävää ja köyhillä enemmän saavutettavaa kuin 1980-luvun nihkeässä yksipuoluejärjestelmässä.

Tansanian perusluonne oli kuitenkin aika pitkälle sama, joskin hiukan väkivaltaisempi ja turvattomampi kuin 20 vuotta aikaisemmin, kun kasvoin valkoisen kehitysyhteistyöeliitin vesana mustan pörssin taloudessa, jota käyttivät ruotsalaisia voluntäärejä lukuun ottamatta kaikki.

Muurit vapaana käyskentelevien vuohien ja lukkojen taakse ilmastoitujen ihmisten välillä olivat hiukan korkeampia. Sementtiin rikotut pullot olivat samanvärisiä kuin ennenkin: kirkasta, ruskeaa, vihreää.

Ennen vuotta 1880 Afrikka oli Euroopasta päin katsottuna tyhjä kohta kartalla. Alueen geopoliittinen merkitys oli lähellä nollaa orjamarkkinoiden kuihtuessa kasaan yksi kerrallaan.

Thomas Pakenhamin The Scramble for Africa kertoo, mitä tapahtui 1870-luvun ja 1910-luvun välisinä vuosina, kun eurooppalaiset sairastuivat kollektiiviseen aivokuumeeseen ja korttelin jokaisella jätkällä piti olla oma siirtomaa.

Oma läsnäoloni Afrikassa oli siis seuraus laajemmista historiallisista lapsuksista ja yksilön voimasta toimillaan ja tiedoillaan sekä tietämättömyydellään muuttaa historian kulkua. Joskus yksilöt tekivät päätöksiä huonoon tiedustelutietoon, ylimielisyyteen, geopoliittisiin vainoharhoihin ja kiihkoiluun nojautuen, luoden rajapinnan Afrikan ja Euroopan välille.

Euroopan suuret vallat ja suurien poikien kanssa leikkivä piskuisen Belgian kuningas Leopold lisäsivät 1800-luvun kahden viimeisen vuosikymenen aikana käden käänteessä valtakuntiinsa 110 miljoonaa uutta alamaista ja noin 26 miljoonaa neliökilometriä. Itsenäisyytensä säilyttivät vain Amerikassa vapautettujen orjien perustama sortovaltio Liberia sekä Etiopia, joka onnistui laajentamaan valtaansa, kiitos Menelikin nerokkaan taktikoinin.

Vuonna 1873 puskassa – kuten 1980-luvulla Tansaniassa asuneilla suomalaisila oli tapana kutsua suurinta osaa Afrikkaa – kuolleen Tohtori Livingstonen kolme – c:tä, christianity, commerce, civilization, tarjosivat oivan propagandaverhon brutaalille riistolle ja geopoliittiselle toilailulle.

Tuloksena oli monimutkainen ja monisyinen soppa. Pakenham onnistuu käsittelemään valtavan määrän faktatietoa tavalla, joka saa historian elämään ja tarjoaa todella hienon lukuelämyksen. Mitään syväanalyysia eurooppalaisten motiiveista ja toiminnasta Afrikassa tai sen vaikutuksista ei ole kuitenkaan tarjolla.

Afrikan valloituksen historia on täynnä toinen toistaan käsittämättömämpiä hahmoja – niin eurooppalaisia kuin afrikkalaisiakin. Pakenham lähestyy tapahtumia näiden hahmojen kautta, sotahistorioitsijoiden urheilujournalismia muistuttavia perinteitä noudattaen. Pakenham saa nämä hullut, visionäärit ja tunarit kirjavine henkilökohtaisine motiiveineen elämään.

Tämä tekee The Scramble for Africasta jännittävän lukuelämyksen. Kirjan luettuaan ei ole yhtään lähempänä ymmärrystä siitä, miksi maailman suurvallat lähtivät niin riemurinnoin mukaan niin moniin idioottimaisuuksiin.

Ehkä se johtuu siitä, että kun yksityiset ja julkiset byrokratiat muuttuvat riittävän suuriksi, niistä tulee myös epäpäteviä. Esimerkkejä löytyy ympäri maailmaa: brittien reaktio buurien poliittisiin pyrkimyksiin Etelä-Afrikassa, Yhdysvaltojen Irakin sodan jälkihoito tai Suomen nykyisen hallituksen toimet ASEM-konferenssin aikoihin. Kannattaa pitää asia mielessä, kun kuuntelee meidän omia päättäjiämme.

Pakenhamin kirjan luettuaan tulee selväksi se inhimillinen hinta, jonka monet kansat Afrikassa maksoivat Eurooppaa rikastuttaessaan.

Jos eurooppalaisten ryntäys Afrikkaan oli nopea ja tuhoisa, niin sitä oli myös ryntäys sieltä pois, mikä tapahtui käytännössä vuosien 1960–1980 välillä. Pakenhamin kirja käsittelee aihetta lyhyesti ja lopettaa sen käsittelyn varovaisen optimistisesti kymmenen vuotta itsenäisyydestä nauttineeseen Zimbabween, jolla näytti menevän hyvin.

Toisin kävi, kuten Martin Meredithin kirjasta The State of Africa käy ilmi.

Martin Meredith ei ole kirjailijana yhtä lahjakas kuin Pakenham, mutta kaivautuu asioihin hiukan syvemmälle.

Meredithin The State of Africa käsittelee Afrikkaa 1950-luvulta tähän päivään asti, eli aikaa, jolloin keinotekoisesti viivottimella piirretty maa toisensa jälkeen syöksyi suinpäin kohti itsenäisyyttä.

Yhtälö oli alun perin lähes mahdoton, mutta Afrikassa asiat on onnistuttu hoitamaan heikot lähtökohdat huomioonottaenkin harvinaisen paskasti. Kaikin puolin. Ja se on kaikkien syytä.

Mitä meilläpäin kutsuttiin hauskasti kylmäksi sodaksi, oli Afrikassa kaikkea muuta kuin kylmä – kiitos Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen taipumusta selvitellä välejään välikäsien ja käsikassaroiden avulla. Jos kolonisoidussa Afrikassa suurimman paskiaisen manttelin ansaitsivat juuri ja juuri belgialaiset, niin itsenäisessä Afrikassa on törkeimmin todennäköisesti käyttäytynyt Ranska.

Toisaalta paskamaisuus on aika johdonmukainen linjanveto sodanjälkeisen Ranskan politiikassa, maan pyrkiessä hysteerisesti pitämään yllä roolia globaalina toimijana tasolla, johon sillä eivät selvästikään resurssit riitä.

Ranska haluaa valvoa frankofonisia etujaan Afrikassa. Niin. Kyse on ranskan kielestä. Otetaanpa esimerkiksi Ruandan kansanmurha, jossa murhattiin satojatuhansia tutseja. Ranskalaiset sorkkivat belgialaisten aikoinaan tulehduttamaa tilannetta osin kieli- ja kulttuuripolitiikan nimissä

Ranska aseisti hutuja läpi konfliktin ja vastusti sanan ’kansanmurha’ käyttöä sen yhteydessä. Lisäksi Ranska onnistui menestyksekkäästi pitkittämään konfliktia torpedoimalla vihdoin vuonna 1994 tuulta siipiensä alle saaneen hutujen ja tutsien rauhankonferenssin. Se oli määrä pitää anglofonisessa Tansaniassa. Ranskalaiset halusivat siirtää sen frankofoniseen ja superkorruptoituneeseen Zaireen.

Oli kuulemma väärin, että ranskaa puhuvan valtion asioita käsitellään englantia puhuvassa maassa. Pisteet kotiin myös siitä, että Ranska jaksoi pönkittää Mobutu Sese Sekon Zairea pitkään senkin jälkeen kun CIA oli kyllästynyt häneen. Eikä Ranskan ulkoministeriötä häirinnyt Jean Bedel Bokassan kannibalismi. He maksoivat mielellään miehelle kruunajaiset, kun hän kruunasi itsensä Keski-Afrikan tasavallan keisariksi.

Myös postkolonialistinen historia on täynnä värikkäitä persoonia ja ikävän moni heistä päätyi vallan kahvaan. Monien yliopisto-opiskelijoiden sosiaalitilojen seiniä 1960- ja 1970-luvuilla koristaneet valtiomiehet kuten Ghanan Kwame Nkrumah ja Kongon demokraattisen tasavallan Patrice Lumumba osoittautuivat jälkeenpäin katsottuna huonoiksi valinnoiksi.

Lumumba oli ilmiselvä hullu. Mutta hänkin kalpenee maanosan loppumattoman Isojen Miesten paraatin päästessä vauhtiin. Nämä vallan juoppohullut ovat itsenäisyyden jälkeisen Afrikan dominoiva voima:

Idi Amin, Mengistu Haile Mariam, Mobutu Sese Seko, Bokassa I, Daniel Arap Moi, Ahmed Sékou Touré, Hastings Banda, Muammar Gaddafi ja Kenneth Kaunda

Listalle ei näy loppua ja uusia nousee tilalle. Etelä-Afrikan Thabo Mbeki on potentiaalinen uuden sukupolven valtaan juurtuja. Poliittisessa tieteessä puhutaan ilmiöstä nimeltään “big man syndrome” tai “bigmanism”. Afrikka on tuottanut maailmaan enemmän esimerkkejä kuin mikään muu maanosa.

Lähes kaikissa valtioissa eliitti on häikäilemättä riistänyt maitaan minkä ehtii. Ironisin tapaus on varmasti Liberia, jonka perustivat vapautetut orjat Yhdysvalloista. Tämä yhden prosentin eliitti rakensi maahan Syvän Etelän tyylisiä kartanoita ja alisti 99 prosenttia alkuperäisestä kansasta. 1930-luvulla maa sai huomautuksen orjakaupasta.

Martin Meredith kuvaa kirjassaan Afrikan jatkuvaa alennustilaa, jonka ylläpitämiseen sen omat vallanpitäjät energisesti pyrkivät. Meredith käy läpi Afrikan synkkää historiaa vuosikymmen kerrallaan, hyppien erilaisten aasinsiltojen kautta alueelta toiselle. Meredith on selkeä, mutta hänen tahtinsa on hengästyttävä.

Pahinkin suupaltti mykistyy jatkuvan tragediavyörytyksen sekä eurooppalaisten, afrikkalaisten ja amerikkalaisten vallanpitäjien typeryyden pohjattomuden edessä Jään odottamaan kauhulla mitä tapahtuu, kun Kiina alkaa nostaa profiiliaan Afrikassa.

Thomas Pakenham: The Scramble for Africa. 800 s. Abacus 1992.

Martin Meredith: The State of Africa – A History of Fifty Years of Independence. 768 s. Free Press 2005.

Arttu Tolonen