Women in Black -tapahtuma kokoontui neljäksi päiväksi edistämään rauhaa, Marjaliisa Siira kertaa kolumnissaan kokouksen tunnelmia.
Palwasha tuli Afganistanista, Hisako Japanista, Clara Kolumbiasta, Bernedette Etelä-Afrikasta ja Gila Israelista. Tapasimme Italiassa Marina di Massan merenrantakaupungissa Toscanan maakunnassa. Me ja 300 muuta naista vietimme siellä neljä päivää Women in Black -rauhanliikkeen kokouksessa. Eri puolilla maailmaa naiset pukeutuvat mustaan ja pitävät hiljaisia mielenosoituksia sotaa ja väkivaltaa vastaan. Vain kyltit huutavat: lopettakaa väkivalta, riisukaa aseet. Mitä muuta voi tehdä?
Marina di Massa oli outo rantakaupunki. Hiekkarantaa riitti silmänkantamattomiin, mutta rannalta oli turha etsiä viihtyisiä ravintoloita tai pikku putiikkeja. Niitä ei ollut. Rantabulevardin paikalla oli roskainen oja. Tupakkaa piti käydä ostamassa huoltoaseman automaatilta runsaan kilometrin päästä.
Mutta kaunista, valkoista marmoria tällä köyhällä paikkakunnalla oli joka paikassa. Rähjäisellä rautatieasemalla sisäseinät, lattiat ja alikulkutunnelit oli päällystetty marmorilla. Erikoisin näky oli rannalla: aallonmurtajat oli tehty marmorilohkareista.
Naapurikaupunki oli nimeltään Carrara. Junan ikkunasta näin yhden marmorikaivoksen, korkean vuoren, josta puolet oli louhittu pois. Pinjojen ja sypressien peittämässä tummassa maisemassa oli valkoisena hohtava arpi. Sieltäpäin siis oli louhittu Helsingin Finlandia-talon kuuluisa päällyste, joka tipahteli alas.
Kolmantena kokouspäivänä vaihdoimme kepeät kesämekot mustiin pitkiin asuihin ja lähdimme osoittamaan mieltä. Kävimme ensin Italian suurimmassa jenkkitukikohdassa Camp Darbyssa pitämässä viisi hiljaista minuuttia sodan uhrien muistolle. Portilla seisoville vartijoille ilmoitimme vanhalla laululla, että we shall overcome some day.
Siirryimme Viareggion turistikaupungin torille. Osa naisista muodosti keskelle toria ympyrän. He pitelivät käsissään pyykkinarua. Turistit katselivat hämmentyneinä, kun mustanpuhuva naisjoukko alkoi ”pestä saastuneita sanoja”. Pyykkipaljusta nostettiin yksitellen kangaspaloja, joihin oli kirjoitettu Humanitaarinen sota, Täsmäisku, Kirurginen operaatio, Rauhaturvajoukot, Ennaltaehkäisevä isku. Ne ripustettiin narulle kuivumaan. Siellä oli koko USA:n sylttytehtailta peräisin oleva tuttu terminologia, jolla nykyajan sotatoimia kuvaillaan. Aseellinen toiminta on ihmisten tappamista, oli Mustapukuisten viesti.
Oli siellä narulla kuivumassa muitakin sanoja. Kurdinainen piteli vakavana narua sanan Vapaus kohdalla. Tuulessa lepatti myös Rauha monilla eri kielillä. Erityisesti israelilaisten ja palestiinalaisten naisten mielestä rauha on pahasti saastunut sana. Oslon ”rauhanprosessi” ja muut USA:n tekopyhät ”rauhansuunnitelmat” ovat saastuttaneet sen. Rauhan nimissä on alueella tehty – ja tehdään – karmeita asioita. Vuonna 1982 Israelin armeija hyökkäsi Libanoniin ja ilkesi antaa sotatoimilleen nimen Rauha Galileaan. Se rauha oli silkkaa tappamista.
Nyt on menossa USA:n johtama lähi-idän rauhansuunnitelma nimeltään Tiekartta. Mikä ihme se on? Minusta se näyttää kartalta, johon on merkitty Israelin armeijan tankeille nopeimmat tiet palestiinalaiskyliin tuhotöitä tekemään. Kenenkään estämättä.
Marjaliisa Siira, msiira@luukku.com
