Sananvalta: Lopetin Hesarin lukemisen noin puolitoista vuotta sitten. Se on nurinkurista, sillä taidettakin opettaessani hoen aina, että yleissivistys on elintärkeää.
Lopetin Hesarin lukemisen noin puolitoista vuotta sitten. Se on nurinkurista, sillä taidettakin opettaessani hoen aina, että yleissivistys on elintärkeää ja että jo säveltäjä Hans Eisler aikoinaan sanoi: ”Joka tietää vain musiikista, ei ymmärrä siitä mitään.” Niin ajattelen edelleenkin, mutta silti minua hieman hävettää, että erehdyin lukemaan Hesarin läpi päivittäin yli 20 vuoden ajan.
Minulla ei ole mitään erityisesti Hesaria vastaan – siksihän minä sitä luin, että se on lajissaan täällä paras – mutta en halua tulla uutisviihteen kuurouttamaksi.
Minua hävettää, sillä vasta nyt tajuan, että ymmärrykseni olisi kasvanut paljon enemmän, jos olisin käyttänyt edes puolet päivittäismedian lukemiseen, selailuun ja katseluun kuluttamistani tunneista lukemalla kirjoja. Luin minä kasapäin kirjojakin, ja silti jostain syystä Hesarin lukemiseen löytyi aina aikaa, mutta moni välttämätön kirja odotti pöydännurkalla vuoroaan vuosikausia.
Jokapäiväisen uutishöpön kuluttaminen on enemmän toistolla turruttamista kuin tiedon nälän tyydyttämistä. Sitä voi lukea tai katsoa 20 vuotta päivittäin uutisia Palestiinan kriisistä ilman, että ymmärrys aiheesta sanottavasti lisääntyy. Hälyttäviä ilmastonmuutosuutisiakin voi ryystää tauotta ryhtymättä koskaan ekokatastrofia estäviin tekoihin.
Elämäni kohentui, kun sysäsin päivittäismediat sivuun. Kun päivittää tietonsa ajankohtaisaiheista vain kerran viikossa, jää aikaa muuhun paljon enemmän. Kirjatkin ehtii lukea. Joskus lankean. Törmään jonkun jättämään Hesariin kantakuppilani ruokapöydässä ja selaan. Siinä on oma hupinsa. Suurin nautinto tulee siitä itsekontrollin tunteesta – vähän kuin toipuneella alkoholistilla – että pystyy vilkaisemaan lehden läpi ja pysähtyy lukemaan korkeintaan yhden jutun kokonaan.
Etäisyyden ansiosta näen Hesarin ja muiden ”tiedotusvälineiden” aatteellisen linjan selvemmin. Menneenä kesänä kun muutaman kerran lehteen törmäsin, mieleen jäi erityisesti yksi kirjoitus. Se oli eva:n ekonomistin Martti Nybergin kirjoitus Vieraskynä-palstalla 22.6.2007.
Kirjoituksen mukaan kansainvälinen verokilpailu on aina ja pelkästään hyvä asia. Pääomat siirtyvät kireän verotuksen maista kevyen verotuksen maihin. Pääoma kilpailuttaa valtioita ja valitsee väliaikaiseksi petikaverikseen aina sen, joka tyytyy vähimpään. Tämä pakottaa valtiot tehostamaan julkista sektoriaan ja kutistamaan sen mahdollisimman pieneksi – ja Nyberg uskoo, että se on aina hyvä asia.
Hän ei piittaa siitä että yksi valtio saattaa pärjätä toista paremmin verokilpailussa, ei välttämättä kustannustehokkaamman julkisen sektorinsa vuoksi vaan yksinkertaisesti julmuutensa ansiosta.
Jos valtio ei takaa kansalaisilleen koulutusta, terveyden- ja vanhustenhoitoa ja tasa-arvoa, eikä piittaa ympäristönsuojelusta, se pärjää tosi pienellä veroasteella.
Nyberg ei näe tässä ongelmaa, sillä hän uskoo työvoimankin hakeutuvan sinne missä se viihtyy. Hän ei halua nähdä, että digitaalisen pääoman on paljon helpompi juosta suotuisan verotuksen perässä kuin anatomisen ihmisruumiin on karistaa perusturvattoman ja tasa-arvottoman yhteiskunnan pölyt kannoiltaan ja päästä hyvinvointiyhteiskunnan jäseneksi – varsinkin jos työpaikat muuttavat juuri päinvastaiseen suuntaan.
Jonkun pitäisi lähettää Nybergille lahjaksi Worldwatch-instituutin vuosiraportit viimeiseltä kymmeneltä vuodelta (www.worldwatch.org) tai houkutella hänet tutustumaan vaikkapa Markus Jäntin tutkimuksiin (www.abo.fi/~mjantti/).
Nybergin kanta verokilpailuun ei tietenkään ole Hesarin virallinen kanta, mutta Hesaria lukemalla hän ei itselleen vieraisiin ajatuksiin juuri törmää.
Teemu Mäki
