Novelli: Jos EU olisi piispa, saisiko se kirveestä Mellunmäen metropysäkillä?

Piispa Henrik oli hyvällä tuulella. Reki suhisi keväthangella kevyesti, sää oli kirkas, kuski luotettava, hevonen virma ja mikä parasta, kuningas Eerikin tuki oli vankka. Heidän yhteinen rankaisuretkensä oli päättynyt voitollisesti, monta suomalaista kastettiin, ja retki oli tuonut suuren piirin alueita Henrikin käskyjen ja toivomusten alle. Valkoinen kirkkaus häikäisi Henrikin silmiä. Erikoisen kaunis tämä tällainen kirkkaus oli pimeässä Pohjolassa, hymähti Henrik. Hänen alkoi olla jo nälkä. Kuski oli juuri sanonut että he saapuisivat pian Lallin talolle, jossa heidän oli määrä syödä ja juoda.

Hyvästä kelistä huolimatta Henrikin kuorma oli raskas. Kristuksen oppi juurtui kovin hitaasti. Suomalaiset olivat uppiniskaisia ja juroja, eivätkä he ymmärtäneet omia etujaan. Jo yksinkertaisen sanoman perille saaminen oli viikkojen työn takana. Piispanistuimen hallinnon järjestäminen tuntemattomaan, epäluuloiseen maahan oli voimille käypää. Pitkät ja vaikeakulkuiset matkat verottivat vähäisiä varoja, kuningas ei ollut pystynyt järjestämään verotuloista piispalle riittäviä saanteja koko piirin läpikäymiseen.

Henrikin vatsa kurahti. Viime syönnistä oli jo aikaa, aamulla hän oli saanut vain piimää, tummaa leipää ja pistävänmakuista olutta. Sattumanvarainen ja yksipuolinen eines kiersi pitkään maailman suuret pyhät kaupungit ja hovit läpikäyneen hengenmiehen vatsan sopukoita. Henrik oli perin juurin kyllästynyt saamiinsa ruokiin, joita hänen piti anella taloista kuin mierolainen. Hän olikin päättänyt ulottaa pakkokestityksen koko hiippakuntaan.

Lallin talo ei voinut olla enää kaukana, mietti Henrik. Oli kuuleman mukaan vauras talo kalaisan järven rannalla. Henrikille herahti mieleen turskan valkean lihan tuoksu, sillin ja merilohen suussa sulava rasva, jota oli hänen nuoruudessaan aina tarjolla. Riistaa täällä Pohjolassa ei osattu valmistaa muualla kuin Turussa, kotona piispanhovissa, jossa hänellä oli itse tuomansa juuttikokki pitoja laittamassa. Joskus hän kylläkin oli sattunut taloon, jossa oli kuin ihmeen kaupalla onnistuttu riiputtamaan pullealihainen metso mehukkaaksi.

Mutta täällä korvessa, jossa päiväkausiin ei näkynyt savun savua, suolattu, kesäauringossa kuivattu kala oli parasta mitä saattoi odottaa.

Piispan reki pysähtyi nytkähtäen Lallin talon pihaan. Talon piipusta nousi savu. Koira haukkui. Pihassa seisoi mies paksu talvihursti päällä ja katsoi heitä liikahtamatta. Kuski nousi reestä, keskusteli hetken miehen kanssa ja tuli sitten sanomaan Henrikille että Lalli on metsällä, mutta tämän vaimo, Getrud, oli kotona. Ja Getrud ei pidä vieraista.

”En ole vieras, olen piispa ja minulla on nälkä”, sanoi Henrik ja meni kuskinsa kanssa korkeasta ovesta taloon.

Getrud oli tummassa talvilenin-
gissään topakan näköinen ja silmin nähden harmistunut. Piispan tervehdykseen hän tuskin vastasi. Piispa asettui pöydän päähän ja pyysi kestitystä.

”Emme ruoki kulkumiehiä. Talo on tyhjä, ruokaa ei ole.”

”En ole kulkumies, olen piispa Henrik ja olen kuningas Eerikin asialla.”

”Kuningas on kaukana, en tunne häntä. Talossa ei ole ruokaa kulkijoille.”

”Aina talosta jotain löytyy. Maksamme kestityksen.”

”Emme tee rahalla mitään. Rahalla on arvonsa vain Turussa, jossa käymme kerran kesässä.”

”Kestityksestä on määrätty lailla.”

”Emme tiedä sellaisista laeista. Meidän lait on metsissä ja aitoissa.”

Ei auttanut, Henrik ei saanut Getrudilta ruokaa. Henrik käski kuskin hakea leipää ja särvintä mitä vain löytää. Kuski toi uunin päältä orrelta kovan reikäleivän, kolusi kellarista olutta, hämäristä aitoista jyviä ja heiniä hevoselle. Totta Getrud-emäntä oli puhunut, ei sieltä juuri mitään löytynyt, totesi kuski sisään tultuaan. Pölyistä, kuivattua kalaa ja varrasleipää, lihaa ei murentakaan. ”Ei tietenkään, paras on piilossa”, sanoi piispa. Leipä oli kovaa, akanoita täynnä, maistui kitkerälle ja tuoksui oudolle, kuin hielle. Mutta turha valittaa, hengen pitimeksi täällä leipää tehtiin eikä nautinnoksi, mietti Henrik ottaen oluesta kunnon kulauksen ja irvisti sen karvasta makua.

Syötyään piispa nousi, kiitti ruuasta, jätti pöydälle muutaman killingin, siunasi talon ja lähti. Porstuassa Henrik kuuli Gertrudin noituvan hänen peräänsä. Pahansisuinen akka, millainen mahtoi olla isäntä, piispa sanoi itsekseen reessä ja kohensi vällyjä niskansa suojaksi. ”Lähdetään”, hän ärähti kuskille.

Lalli oli väsynyt ja nälkäinen, kun hän saapui talolleen. Monen päivän hiihto ja kyttäys ei tälläkään kertaa ollut tuonut riistaa, vain muutaman oravan. Talo oli puolikuollut, liedellä ei porissut mikään, ja vieraat kulkumiehet olivat häpäisseet talon, vieneet hevosilta kaurat ja heinät, heittäneet killingit sijaan. Olivat ryöstäneet talon, juoneet, syöneet ja solvanneet vaimoa ja talon isäntää, valitti vaimo. Sallitko tämän, tulevat kohta joukolla ja vievät viimeisetkin, kaikenlaiset kulkijat. Sinäkin olet lintujen perseitä tiiraamassa aina silloin kun tarvittaisiin miestä kotona.

Lalli suuttui. Tämäkin vielä, viha kuohahti hänessä. ”Olisit ajanut ne helvettiin, niin ei tarvitse nurkissa kytistä.” Lalli tempasi kirveen ovelta, pyysi veljensä mukaan ja hyppäsi suksilleen. ”Se saa, jolle annetaan”, Lalli noitui vielä. Kestitys perkele! Helvetin Henriikki, mikä se luulee olevansa. Jos kiinni saan, saa se sellaisen kestityksen että se muistetaan pari sukupolvea.

Kuski katsoi mäeltä taakseen ja näki kolmen miehen sivakoivan reen jälkiä. Taitaa olla Lalli tulossa, kovin näyttävät kiiruhtavan. Käskenkö hevosta? Ei älä, ei meillä ole paettavaa, Henrik sanoi taakseen katsoen ja mietti. Hänen mieleensä hiipii epäily. Olisi siitä kestityksestä voinut enemmänkin maksaa. No maksan kun tulevat. Kuski hoputti hevosta. Se lähti rivakasti mäkeä alas. Notkelman pehmeässä lumessa reen vauhti hidastui. Siellä Lalli veljineen sai Henrikin kiinni. Kuski hyppäsi reestä kiven taakse pakoon.

Henrik tarjoaa rahoja Lallille. Ota, jos niin tahdot.

”En minä rahoja tarvitse. Sinut minä tahdon. Perkele minä opetan kaikkia täällä käyviä kulkijoita ja oppejaan jakavia saarnamiehiä että meiltä et vie saamattakin.” Lalli tempasi kirveen tuppivyöstään ja heilautti hirvittävän iskun piispa Henrikin päähän.

Henrikin viimeinen tunne oli ihmettely. Hänen viimeinen näkynsä oli Lallin vihasta vääristyneet kasvot, sitten kaikki katosi valkoiseen leimahdukseen. ”Anna anteeksi heille sillä he eivät tiedä mitä… kuinka he voivat vihata noin.” Isku halkaisi Henrikin pään siististi, veri alkoi pursuta lampaannahkapäähineen alta vasta sitten kun Henrik retkahti takaisin rekeen. Lalli läimäytti hevosta. ”Mene ja kerro kertomisesi, se kuinka täällä ryöstäjän käy.” Reestä jäi hangelle kirkkaan punainen verijälki. Kotia kohti kääntyvä Lalli antoi henkensä tasaantua. Hän pani merkille, että päivää riitti vielä ja että nälkä oli kadonnut.

Uusimpien tutkimusten mukaan ei Lallia eikä liioin piispa Henrikiä ole ollut olemassa. Tällä tosiasialla ei ole suurta merkitystä. Lallia ja kirvestä ei saa pois suomalaisten mielistä sillä, ettei Lallista löydy jälkeäkään historiasta. Yhtä lailla samantekevä on suomalaisuuden todellisten ja kuviteltujen juurien kannalta se, ovatko Sinuhe, Sibeliuksen ja Gallen-Kallelan Karelia, Nälkämaa tai hurmeinen Suur-Suomi olleet olemassa.

Suomi on väkivallan, viinan, sankaruuden ja hellyyden hieno maa. Se on myös raivon ja kirveiden maa. Lastu virrassa tiesi, että joku oli yläjuoksulla, että joku oli riittävän lähellä viemään kalat. Se sai miehen tarttumaan kirveeseen. Takavuosien metsätyömiehen huoli oli kirveenterän pysyminen varressaan. Savotoilla kiersi kasku miehestä, joka istutti kirveen silmään koivun. Ongelma on poistunut, kirves on nykyään huippumuotoilijoiden rakastama reliikki, vartta ei saa poikki miehen voimin ja terä pysyy varressaan maailman loppuun saakka. Kirveistään Suomi tunnetaan.

Juhani Ahon Juhan rakastettu työkalu oli kirves, se parahti puun kaadossa, narskui osuessaan, juuttui kiinni pölkkyyn. Kirves oli rakas ja vihattava kuin työ itse. Viettelyksen pauloista selvinneen Marja-vaimon yllyttämänä, sumean vihan tunnoissa Juha aikoo tappaa Šemeikan kirveellä. Mutta Juhalle selvisi, ettei Marja olekaan yhtä puhtoinen todellisuudessa kuin Juhan kuvitelmissa. Nainen oli valehdellut. Valehtelu sotaoloissa vie joukot tuhoon, ja suomalaiset elävät jatkuvasti sodan oloissa. Suomalaisten vihollisia ovat pankit, päällystö ja pakkanen.

Kirves on ollut monikäyttöinen väline myös naapurissa. Kirveellä on saatu hirveitä aikaan, varsinkin silloin kun kyseessä olivat avuton leski ja Dostojevski. Jälkimmäinen ei kuitenkaan ollut raakalainen, vaan kirjailija. Raskolnikov ei omistanut kirvestä, hän varasti sen ja löi hamaralla. Terällä lyönti olisi paljastanut Raskolnikovin verenhimoiseksi ja lukijat olisivat tuominneet hänet suoralta kädeltä kadotetuksi. Raskolnikovin rikoksessa kärjistyy perivenäläinen ristiriita: hurskas sielu asuu läpeensä pahassa ruumiissa.

Kirves on hirmuinen ase, suomalainen värähtää viehätyksestä kuullessaan ensi kerran Lallista, Raskolnikovista ja metrokirveestä. Yhteistä näille on pidättelemätön raaka voima joka lähtee hartioista, isku joka ei voi osua ilman riittävää harjoittelua. Nykytermein ilmaistuna kyseessä on harkittu murha. Siitä saa a-haun heti ja häkkiä vuosiksi.

Kirves ei ole hätäisen miehen väline. Kirveellä ei hutaista, kirveen kaari ja iskukulma täytyy laskea etukäteen tai isku aiheuttaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Näin kävi metrossa, kunnon kirvesmurhaan metro on matala. Todellisuudessa kaarta ja kulmaa ei lasketa, tottunut kirveen käyttäjä näkee sen, paljon tehneellä on koordinaatit selkäpiissä, niin kuin Lallilla.

Euroopassa ei tapeta kirveellä – ehkä korkeintaan huonossa elokuvassa. Yleismaailmallisesti kirveeseen tarttuu villi tai sorrettu. Opettaja ei lyö kirveellä, sillä ruumiin tulisi olla ehjä, ainakin pää saisi jäädä kokonaiseksi. Laulussakin sanotaan että ruumiiden tulee olla kauniita, mikä tietenkin on kristillistä kuvakieltä ja kuvaa uskontojen voimallisuutta kuolemaan liittyvissä rituaaleissa.

Kirves ei ole massamurhaajan väline. Joukon tappamiseen se on hidas ja kohtalaisen epävarma. Kirveellä tappo on raukkamainen teko. Kirvessurman uhreja ovat avuttomat vanhukset, heikot ja yllätetyt, puolustuskyvyttömät. Järkytys näkyy uhrin kasvoilla, kun tämä tietää tulossa olevan iskun, uhri tyrmistyy tiedosta, että hän ei kuole heti, vaan haavan on vuodatettava veri kuiviin. Kirveellä tappamisessa hätkähdyttää sen epäinhimillisyys. Kuolema ja tuho on raaempaa ja lopullisempaa kuin myrkyllä, morfiinilla tai ampumalla aiheutettu kuolema.

Nykykirves on design-tuote, mikä kertoo sen suuren merkityksen suomalaiselle raivaajakansalle. Mökkikirves on halkovajassa, sen olemassaolo antaa turvallisuuden tunteen pitkälle pihapiiriin, laiturille saakka. Kirves on työväline, murhaväline, giljotiini, sähkötuoli; siis palkittu, hyväksytty, hyödyllinen, kaikkien saatavilla ja luotettava osaavissa käsissä. Kirves on demokraattinen. Kansankirveeseen voi tarttua pihassa, metrossa ja puutarhassa. Kirveellä on talo sisällämme.

Maaseutu äänesti EU*:ta vastaan, suomalaisten enemmistö EU:n puolesta. Mellunmäki on rajaseutua, metsä alkaa sieltä. Jos Mellunmäessä ei olisi metroa, se voisi olla Pieksämäellä. Metrosta alkaa musta aukko.

EU-piispa saisi Mellunmäen metropysäkillä kirveestä, sillä EU on vienyt Mellunmäeltä itsetunnon. Globalisaation, nettipokerin, ilmastonmuutoksen, sähkön hinnan korotuksen lisäksi EU on tuonut myös yrittämisen riskin mellunmäkeläisen kannettavaksi. Naisen sanalla on painoarvoa Mellunmäen kaltaisella rajaseudulla. Suomessa miehet saadaan helposti naisten painostamiin hirmutekoihin, koska naiset täällä ovat pahakielistä louhen sukua. Suomalaiselle naiselle EU:lla ei ole tarjottavana mitään lisää naisen asemaan, päinvastoin. EU:ssa kavahdetaan vahvoja suomalaisia naisia, jotka ovat tottuneet käyttämään kirvestä.

Tämän vuoksi EU-piispa eläisi vain minuutin ja 30 sekuntia Mellunmäen metroasemalla. Aseman oranssisen penkkirivin luona EU-piispaa odottaa kohtalo paikallisen Lallin muodossa. Tällä on suora, turvallinen Fiskars tuulipuvun alla, kirveen varsi yltää kainaloon saakka. Mies tuntee voimakasta halua nousta penkkirivin viimeiselle tuolille saadakseen itselleen avaruutta ja kirveelle kaarta. Mies vastustaa hallituksen suunnitelmaa siirtää eduskunta call centeriksi Intiaan.

*EU on se pitkä, voiteilta tuoksuva, kapeahuulinen mies, joka nähtiin aamulla kävelemässä kohti metroa. Hänellä on hattu, puolipitkä takki ja jalassa ruskeat kengät.

Jukka Haverinen