Laitimmainen kerta

Lukuaika: 10 minuuttia

Laitimmainen kerta

Seuraava vääristelty tositarinan murto-osa on täyttä fiktiota, eikä yksikään siinä mainittu henkilö liity olemassa oleviin irvokkaisiin henkilöihin tai sattuneisiin tapahtumiin millään tavalla.

Olipa kerran runoilija, joka sai merkillisen pestin. Totta kai sananiekka oli tavallaan otettu, kun julkkis ja miljonääri Edward Laitimmainen oli tykästynyt kirjailijan teksteihin ja pyysi häntä yllättäen kirjoittamaan elämäkertansa. Mutta ensisijaisesti kynänkäyttäjä ajatteli oman maineensa menetystä, koska tämä Lykästyksen Ostohelvetin omistaja oli jatkuvasti otsikoissa törttöilyjensä vuoksi. Sitten sepustaja muisti, että eihän hänellä itsellään edes ole mainetta hukattavaksi. Seuraavana ajatuksissa oli laskujen pino, joka olisi jotenkin saatava hoidettua.

Laitimmaisen pyytämä näyteteksti, jonka kirjailija lähetti, teki miljonääriin vaikutuksen. Aikaa työlle olisi melkein puolitoista vuotta, mikä tuntui kohtuulliselta.

Hälytyskellojen olisi pitänyt soida tämän tarinan varrella monta kertaa, ja kyllähän ne soivatkin. Kirjailija näki fiktiivisen varoituskolmion, mutta ei uskonut vaistoaan.

Oli kevät, kun hän puhelimessa suostui työhön.

Kesällä miljonääriltä tuli viestejä ja puhelinsoittoja lähinnä keskiyön ja aamuviiden välillä. Kirjaltajaa tilanne hämmensi: yleensä tuollaisille pannaan luuri korvaan, mutta kun kyseessä on tuleva pomo…

Puheen asteella jotain alkoi tapahtua.

Sovittiin, että kirjailija saisi ensin postitse materiaalia ja haastattelisi sitten Lykästyksen Ostohelvetissä miljonäärin nykyistä työyhteisöä ja vanhoja koulukavereita. Lykästys nimittäin oli pienen piirin yhteisö, jossa kaikki tunsivat kaikki. Turistit kävivät siellä lähinnä Ostohelvettiä, sen hotellia, leirintäaluetta ja parkkipaikkaa ihmettelemässä. Laitimmainen kertoi runoilijalle, että hänellä on valmiissa mapeissa paljon materiaalia itsestään.

Mutta posti ei tuonut mappeja vielä kesällä. Sen sijaan sekavia soittoja ja käsittämättömiä yöllisiä tekstiviestejä runoilija sai enemmän kuin tarpeeksi:

”Hanki Ezkimo-cd Tottakai! Nyt kaljaa ja koskenkorva! Olen ihan tolkuissani.”
Kesän valuessa eteenpäin runoilija pyysi moneen otteeseen edes jonkinlaista työsopimusta, mutta sitä ei kuulunut.

Kirjailija tiesi entuudestaan, että kun miljonääri ei päässyt nuorempana opiskelemaan, hän asettui pikkuhiljaa perheyrityksen johtoon. Mutta näiden tuttujen juttujen sijaan lukijaa saattaisi kiinnostaa se, mitä tälle ihmiselle on tapahtunut ennen nykyistä hulabaloota.

Yöllisissä soitoissa kävi ilmi, että muistelmateos pitäisi saada painoon ja valmiiksi seuraavan vuoden marraskuuhun mennessä. Runoilijalle tämä sopi, sillä hän halusi päästä heti töihin:

”Voin aloittaa koska tahansa.”

Aika kului, eikä mitään tapahtunut. Tai jotain tapahtui, sillä välillä miljonääri käväisi otsikoissa milloin minkäkin tempauksen vuoksi.

Eräänä yönä puhelin soi taas. Laitimmainen nimeää käyttämänsä lihasrelaksantin, ”jolla tiputtaa hevosenkin”. Et sitten nyt sattunut ottamaan sitä, uniltaan herätetty kirjailija miettii hieman myrtyneenä.

”Unilääkkeitä älä ota. Kerran otin yhden oluen kanssa ja heräsin alasti Valtatie 16:n varresta.”

Runoilija ei uskalla vitsailla, että ”sellaisen ketamiinin avullako sinä naisia isket?”

”Minulla on suuri sydän”, miljoonamies sopertaa jälleen kerran.

Jokainen lause alkaa minä-sanalla.

”Ajattelen aina muiden parasta.”

mainos

Mutta aina naisia riittää. Naisia naisia.

”Teillä on joku oikeuskiista tämän Hamaratin kanssa…”

”Eikun Haravat”, miljoonamies korjaa.

”Ostin hänelle traktorin, ja nyt hän on ominut sen itselleen. Taistelen traktoristani oikeudessa.”

Kirjailija tuntee niskassaan jäätävän tunteen, ja korvissa soi kohtalon gongin kumahtelu: onko hänestä tulossa tämän tyypin luottoystävä, vaikka hän ei ole koskaan tavannut koko ihmistä? Jos minä olen Laitimmaisen ainoa ystäväksi luokiteltava ihminen, kirjailija miettii, sillä miehellä ei kovin hyvin mene.

Kirjailijan kesä kuluu kuin siivillä, sillä tuleva pomo soittaa joka yö kertoakseen olevansa ”pikkuisen hutikassa” ja väittää, että ”sinusta tulee julkkis”. Kirjailijaa ei erityisemmin kiinnosta julkisuus, vaan kirjoittaminen ja siitä saatu palkkio.

Kirjailija muistuttaa taas kerran, että meidän kuuluisi tehdä kirjallinen sopimus. Laitimmainen mainitsee, että kirjailija joutuu myös allekirjoittamaan vaitiolosopimuksen, kuten kaikki hänelle työskentelevät.

Tulevaa elämäkertakirjailijaa kummastuttaa hiukan. Toisaalta, milloinkas omaelämäkerta olisi rehellinen ollut?

Laitimmainen lupailee yhä, että korvaus työstä tulee olemaan huomattava, joten kirjailija uskaltautuu lainaamaan lisää sieltä ja täältä selvitäkseen kasaantuvista laskuista. Surkuhupaisat puhelut jatkuvat.

”Tämä on niiiiin iso homma. Varaudu käsittämättömään julkisuuteen. Tästä tulee isompi juttu kuin Sofiasta, tiedätkö Sofian?”

Kirjailija sanoo että joojoo. Vasta myöhemmin hän ymmärtää, että Laitimmainen tarkoitti Sofi Oksasta.

Jälleen uusi soitto keskellä yötä. Kirjailija keskeyttää tutun jaanauksen ja valittaa, ettei hän vieläkään ole saanut materiaalia, jonka piti saapua kuukausia sitten.

Laitimmainen alkaa välittömästi puhua itsestään. Laitimmainen on velkaa pankille kymmenen miljoonaa.

”Kaikki luulee, että syön hanhenrintaa ja kaviaaria. Syön öisin hotellin ravintolasta jääneet tähteet”, miljonääri kertoo.

Kuulemma henkilökunta kantaa hänen kartanoonsa jämät, joita hän mussuttaa yöllä. Ei kai sitä muuten miljonääriksi pääsisikään kuin olemalla pihi, kirjailija ajattelee. Saman puhelun aikana Laitimmainen kehuu ostaneensa urheilutähden auton, koska tykkäsi tavasta, jolla se oli tuunattu.

”Tingin hinnan kolmeenkymmeneen tonniin”, miljonääri kehuu.

Seuraavalla yöllisellä soitolla Laitimmainen mainitsee jälleen projektin tärkeyden:

”Tämä on niiiiin iso homma. Kaksi kirjailijaa on yrittänyt aiemmin suoriutua tästä tehtävästä.”

Mikähän ne yhteistyöt oli katkaissut? Laitimmainen ei kerro.

Tämän innoittamana kirjailija suorittaa googlailua ja havaitsee, että muusikkopiireissä tunnettu henkilö oli tehnyt Laitimmaisesta pari vuotta aiemmin kirjan, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Syytä ei paljastettu. Hälytyskellot kalkattavat, mutta taiteilija painaa ne taka-alalle. On kestettävä, hän ajattelee. Kyllä minä pystyn tähän.

mainos

Välillä runoilija yrittää miettiä tilannetta ulkopuolisen silmin. Vaikuttaisi siltä, että Laitimmaisella on hinku aloittaa homma, mutta miestä pelottaa.

Viestittely jatkuu. Aamuyöstä saapuu tekstiviesti ”Hereillä? Soitanko?” Kirjailija herää kello kuusi, näkee viestin ja vastaa ”Soita vaan” ja pistää etunimensä perään. Hetken kuluttua tulee vastaus ”Kuka olet?”

Menee hetki ennen kuin kirjailija tajuaa, että Laitimmainen on tunnissa unohtanut, mitä oli tekemässä.

Lopulta Laitimmaiselle koittaa valoisa hetki, ja hän käskee kirjailijaa kertomaan hintansa. Rahamies ei suostu millään heittämään omaa arviotaan palkasta.

Kirjailija ei halua könttäsummaa, vaan kuukausipalkan. Hän ehdottaa yli kolmea tonnia kuussa vuoden ajan, eli siihen saakka, jolloin opuksen on pakko olla valmis. Laitimmainen mainitsee, että meillä kun maksetaan myyjille 1 600 kuukaudessa.

Kirjailija kuuntelee huuli pyöreänä ja miettii, että se ei kai voi olla totta, koska sehän olisi alle kaikkien taksojen. Samalla hän muistaa Laitimmaisen aiemman lauseen: ”Jokainen miljoona on sentti kerrallaan hankittu.” Laitimmainen ei siis tosiaankaan tiedä, mitä ihmisille maksetaan hänen firmassaan.

Kirjailija puree huultaan, ettei hän sanoisi, että ”joku myyjähän voisi sitten kirjoittaa muistelmasi samaan hintaan”.

Kesäkuu, heinäkuu, elokuu… Samat jutut yöstä toiseen. Jatkuvaa itsetunnon pönkitystä. Minä, minä ja minä. ”Oikeudenmukaisuus on minulle kunnia-asia!”, ”Minulla on kyky syventyä kaikkiin maailman asioihin”, ”Olen ulospäin suuntautunut ja joustava”, ”Olen empaattinen”.

Vähän niin kuin Bono, Sting ja Gandhi. Jankuttamisesta puuttuvat enää koti, uskonto ja isänmaa – kliseenippu, jota käytetään höynäyttämään vielä hölmömpiä.

Hermo uhkaa mennä, mutta kirjailija uskoo yhä pääsevänsä pian oikeaan kirjoitustyöhön.

Syksy saapuu, ja ollaan edelleen lähtötilanteessa. Yllättäen Laitimmainen sanoo puhelimessa seuraavan maanantain sopivan tapaamiselle. Pöljyyttään runoniekka ei pyydä tai vaadi ennakkoon matkarahaa, vaan ottaa kännykällä pikavippiä junalippua varten.

Edeltävänä iltana kirjailija lähettää varmistusviestin:

”Pistän viestiä, jos sattuisit lukemaan. Huomenna maanantaina mulla lähtisi taas juna sinne (Lykästykseen) aamukuudelta, mutta mahdatko olla hereillä päivällä? Jos saavun paikalle puolilta päivin etkä vastaa puhelimeen, niin sitten mun täytyy melkeinpä lähteä seuraavalla junalla takaisin.”

Yö mennä muljahtaa maanantaiaamuksi, eikä vastausta kuulu. Viime hetkellä, juuri ennen junan lähtöä saapuu vastausviesti:

”Älä tule! Olen luovalla tuulella eli hienosti sanottuna hutikassa. Sattuu kipeästi päähän. Aivot ok.”

Kirjailija on vittuuntunut ja voipunut.

Kahden viikon kuluttua näkyy vihdoin valoa tunnelin päässä. Kirjailija on pääsemässä matkaan.

Koska edellinen finanssijärjestely on jo mennyt ruokaan ja tupakkaan, hän pyytää tällä kertaa matkarahat etukäteen. Se järjestyy, tasan sentilleen menopaluun verran. Tosin Laitimmainen sanoo, että eihän lippua kannata ostaa ennen junamatkaa, sillä hän menee itsekin junassa pummilla. Hän vain istuu ravintolavaunussa, ja kaikki olettavat, että tottahan hänellä on lippu.

Tätä juttua kirjailijan on jo hieman vaikea uskoa.

Ennen matkaansa persaukinen kirjailija tekee matkaeväitä, eikä vielä halpaa makkaraa sämpylöiden väliin tunkiessaan arvaa, että niille todellakin tulee olemaan käyttöä.

mainos

Muutaman junanvaihdon jälkeen kirjoittaja on perillä. Lykästyksen Ostohelvetissä kaikki on auvoista ja ihanaa.

Kirjailija on saapunut Neverlandiin. Hän kirjoittautuu hotelliin, joka sijaitsee Ostohelvetin yhteydessä.

Sitten hän kohtaa miljonäärin, joka puhuu välillä yllättävän selkeitä. Laitimmainen tepastelee ja esittelee keskelle korpea rakennettua tavaratalo-kauppakeskus-hotelli-kolossia, joka ei lopulta niin suurelta vaikutakaan.

Puheet ovat tolkkuja. Kirjailijaa kuljetetaan pitkin kolossin sokkeloita ja kättelytetään jokaisella vastaantulijalla. Hänelle tulee etuoikeutettu olo. Ei kai tämä nyt paskempi homma voi olla? Kyllä minä saan tämän homman pulkkaan, vaikka pitäisikin vuoden ajan sietää niitä yöllisiä soittoja, kirjailija toistelee itselleen.

Kirjailija kohtaa miljonäärin henkilökuntaa ja miettii, millaista skientologien kirkoissa on. Voisiko olla niin, että Lykästyksen menestyksestä ovat vastuussa ihan muut ihmiset kuin Laitimmainen? Kirjailijalle tulee olo, että Laitimmainen selvästi näyttelee kuuntelevansa muita.

Tarvitsisikohan tämä ihminen terapeutin? Hetkinen, kirjailija oivaltaa, sitähän minä olin koko viime kesän. Hän oli lapsellisesti uskonut, että vain fiktiossa on ihmisiä, jotka uskovat, että rahalla saa kaiken. Voiko sellaisia olla myös tosielämässä?

Olisi täysin moraalitonta kehua tätä miestä kirjan verran – sillä muunlainen totuus kuin omakehu ei tästä koskaan tulisi julki.

Ilta lähestyy. Kirjailija kyselee Laitimmaiselta Ostohelvetin ulkopuolella olevasta grillistä, joka näyttää hauskalta paikalta.

– Sinne ei kannata mennä! Sinne älä mene! Siellä on outoa sakkia! Laitimmainen melkein kiivastuu.

Myöhemmin kirjailija kuulee huhun, että Laitimmainen kannettiin sieltä joskus ulos. Siinä lienee syy paikan huonomaineisuuteen.

Laitimmainen intoilee vielä, että kun homma alkaa, kirjailija tarvitsee Lykästykseen paikan päälle työhuoneen, jonne Laitimmaisesta tehdään aikajana.

Tekstintekijä on saada yskänkohtauksen. Kirjailijalla ei kylläkään ollut mitään aikomusta viettää Neverlandissa aikaa yhtään enempää kuin olisi pakottavan tarpeellista.

– Mieluummin teen haastattelut täällä ja kirjoitustyön omissa kotioloissani, hän sanoo, mutta se näyttää menevän kuuroille korville.

Lopulta kirjailija pääsee katsomaan materiaalia, jota Laitimmaisella on itsestään.

Miljonääri esittelee arkistohuonetta, jossa on yli 200 hänestä kertovaa mappia. Ne eivät sisällä muistiinpanoja, eikä seassa ole päiväkirjoja.

Ne ovat pelkkiä lehtileikkeitä iltapäivä- ja juorulehdistä.

Siinä siis on kaikki, mitä tälle ihmiselle on hänen mielestään tapahtunut hänen elämänsä varrella. No, mikäs siinä, kirjailija ajattelee. Lehtileikkeitä on hirvittävä määrä, mutta kirjailija tietää, että kyllä hän selättää tuon työmäärän alle vuodessa.

– Otetaan näistä kaikista kopiot, ja saat ne kotiisi rekalla, Laitimmainen sanoo.

Kirjailija nyökkäilee mykkänä. Mapit sisältävät sen, minkä kuka tahansa on voinut juorulehdistä lukea. Kiinnostavaa olisi ollut kirjoittaa siitä, mitä miljonääri puuhasi niinä vuosina, kun hän ei vielä ollut astunut bisneksen johtoon.

Kirjailija olettaa, että mapeissa ovat vain ne lehtileikkeet, jotka siellä halutaan olevan. Laitimmainen ainakin yrittää määrätä täsmälleen, mitä hänestä kirjoitetaan. Miljonääri kertoo, että hän käytännössä omistaa VIRNU-lehden, koska hän hommasi nykyisen päätoimittajan sille pallille. Tässähän on köyhän miehen William Randolph Hearst, kirjailija oivaltaa.

mainos

Joka tapauksessa asiat näyttävät lopultakin luistavan.

Laitimmainen erkanee hetkeksi kirjailijasta ja antaa tälle ruokasetelin, joka kelpaa yhteen ruokailuun hotellin ravintolassa. Toistaiseksi tämä riittää kirjailijalle, joka on säästänyt vähiä rahojaan yömyssyjä varten.

Kirjailija syö hotellin alakerran ravintolassa, jonne Laitimmainen saapuu istumaan. Miljonääri kertoo jälleen kerran, että tästä ravintolasta hänelle toimitetaan iltaisin ylijääneet ruoat, joita hän syö yöllä. Kirjailija ei ole ihan varma, kuuluisiko tämä asia paljastaa tulevassa elämäkerrassa.

Tuleva elämäkerturi ja Laitimmainen lyövät kättä päälle ja sopivat yli kolmen tonnin kuukausipalkkiosta, jota kirjailija tulisi saamaan vuoden ajan. Kirjailija kyselee taas kerran kirjallisen sopimuksen ja – koska miljonääri asiasta mainitsi – vaitiolosopimuksen perään.

”Ne ehtii”, Laitimmainen vastaa, eikä kirjailijan tyrkyttämä verokorttikaan kelpaa.
Kirjailija piipahtaa Ostohelvetin viinakaupassa. Oltuaan koko matkan ja Suuren Tapaamisen ajan selvin päin kirjailija narauttaa hotellihuoneessa viskipullon korkin auki ja tuijottaa katossa olevaa kristallikruunua.

Kirjailija soittaa naisystävälleen kotipuoleen ja kertoo käyvänsä hotellin alakerran pubissa. Nainen huomaa heti, että kirjailija on jo valmiiksi maistissa. Mitä sitä turhaan valehtelemaan. Vähän olen.

Alhaalla kirjailija huomaa, että kaikki kauppaparatiisin ravintolat sulkevat ovensa kello kymmenen tienoilla, viimeinen kello 22.30! Viereinen grillikään ei ole auki. Tämähän on yksi perkeleen persereikä koko Lykästys!

Kirjailija sulkeutuu hotellihuoneeseen viskipullon kanssa.

Nälkä kurnii taas, ja rahat ovat finito, mutta onneksi hän on tehnyt niitä sämpylöitä junaevääksi. Kristallikruunun alla hän syö taskulämpimiä sämpylöitään ja ottaa kyytipojaksi kraanavedellä jatkettua viskiä.

Hän ajattelee kauhuissaan: siis täälläkö Jumalan hylkäämässä sisäsiittolassa, jossa kaikki kilvan kehuvat Laitimmaista, minun pitäisi kulkea haastattelunauhurin kanssa kuin piski talutushihnassa ja naputella sitten puheita puhtaaksi hotellihuoneessa yksin alkoholisoituen? Vuoden ajan? Ja seinällä perkeleen aikajana tästä itseriittoisesta Laitimmaisesta, jolla on Teksas päänsä sisällä!

Tämä ajatusleikkinä alkanut pelleily oli mennyt aivan liian pitkälle. Laitimmainen ei ole täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja pian en olisi minäkään, kirjailija tajuaa. Jokainen Laitimmaisen seurassa vietetty minuutti syövyttää mielikuvitustani kuin Alienin veri avaruusaluksen välikattoja, hän miettii.

Huoneessa ei saa polttaa. Runoilija vetää spaaderoa ulkona, jossa auringonnousu puree silmiin, ja miettii, että miten vitussa saisi tämän homman sabotoitua.

Vaan eihän kirjailijan tarvitse, sillä sabotoija löytyy ihan tämän savotan toisesta päästä.

Paluumatkalla kirjailija on helpottunut siitä, että vierailu Vatikaanivaltiossa on ohi.

Junassa hän yrittää ymmärtää, mitä on todistanut. Oliko kirjailija tavannut ihan aidon narsistin, jonka jokainen teko tähtää itsetunnon ja minäkuvan pönkittämiseen?

Kotipuolessaan runoilija kuitenkin yllättyy: Laitimmaisen firma on maksanut hänelle hieman ennakkoa! Hän juhlii (vai juhliiko, sillä häntä etoo ja ällöttää oma itsensä ja koko tilanne) kättä päälle -sopimusta ja menettää monta päivää elämästään. Samalla hän vakuuttelee itselleen, että se, mihin hän on ryhtymässä, on ihan oikein ja että voi kai sitä rahasta myydä kunniansa ja sielunsa.

Hän huomaa olevansa pian samassa syyntakeettomassa jamassa kuin jokin Citizen Kanen sekundaversio, joka hyvällä onnella saa aamuisin housut jalkaansa ja päättää palata tolpilleen.

Sitten seuraa taas odottelua viikkokaupalla. Mitään ei tapahdu. Ei kuulu rekkaa, joka toisi materiaalia. Ei kuulu työsopimusta.

”Joo, kyllä tämä pitää saada heti käyntiin”, Laitimmainen tohisee samoja lauseita kuin edellisenä keväänä.

Kirjailija viestittelee, että alkaa olla kiire, jos elämäkerran pitää olla valmis alle vuodessa.

mainos

Marraskuun loppu alkaa häämöttää, ja runoilija pistää taas kerran viestiä. Mitään ei tapahdu, kunnes joulukuun alkupuolella kirjailija saa viestin: ”Saamani tietoni mukaan asiat ovat lakimiehen kassakapissa. Kaikki pitää hoitaa lakien mukaan. Suomen laki!”

Mikähän tässä on takana, runoilija ihmettelee. Savustaako hovi Laitimmaista pois valtaistuimelta, ovatko ne laittamassa sitä holhoukseen?

Kirjailija lähettää sähköpostiviestejä sihteerin kautta toivoen, että tämä saisi isäntänsä aisoihin. Mitään ei tapahdu.

Alkaa näyttää siltä, että työsopimuksen, lähdemateriaalin ja palkan saanti Lykästyksen suunnalta on yhtä helppoa kuin tulikuuman ranstakan työntäminen karhun perseeseen.

Kun Laitimmainen lopulta soittaa, hän kertoo, ettei häntä saanut kiinni, koska vesilasi oli kaatunut hänen kommunikaattorinsa päälle.

”Olin ehkä pikku hutikassa.”

Sitten taas samoja lässytyksiä, joita kirjailija oli kuunnellut keväästä saakka: ”nyt pitää saada hommaan vauhtia” ja ”tästä tulee niiiiin iso juttu!”

Keväästä saakka tätä, ja edelleen ollaan starttikuopissa. Uskomatonta!

Voiko olla mahdollista, että Laitimmainen on yksin ne miljoonansa hankkinut, vai onko siinä ollut esikunta asialla?

Joulukuu on jo pitkällä, kun Laitimmainen on saanut pyydettyä sopimuksen lakimieheltään. Laitimmainen lähettää sopimuksen kirjailijalle ja kertoo lähetteessä, ettei ole itse lukenut sitä.

Sopimus on totaalisen amatöörimäinen.

Jo kirjailijan nimi on kirjoitettu väärin. Palkkion määrä on jätetty avoimeksi. Erityisesti muutama kohta sopimuksessa on varsin hurja.

Kustantajalla on valta muuttaa käsikirjoitusta ja teosta haluamallaan tavalla ja luovuttaa käsikirjoituksen ja teoksen oikeuksia kolmannelle osapuolelle.

Käsikirjoitus ja teos? Teoshan tehdään käsikirjoituksen pohjalta. Ja kuka on ”Kustantaja”? Ilmeisesti miljonääri Laitimmainen itse. Kirjailija miettii, onko tämän sopimuksen hahmotellut joku ihan laillistettu juristi, jolla on sellainen kehystetty diplomi seinällä.

Mikäli kirjassa tuodaan julki kolmansien osapuolien yksityiselämään tai yrityssalaisuuksiin liittyviä tosiasioita, tekijän (Kirjailija miettii, että kuka helvetti on ”Tekijä”, kun sopimuksen alussa on määritelty vain ”Kirjoittaja”) on hankittava teoksessa esiintyvien henkilöiden kirjallinen suostumus tietojen julkistamiseen. Lisäksi kirjoittaja vakuuttaa pitävänsä salassa tiedot, jotka ovat yksityishenkilöiden yksityiselämään liittyviä. Salassapidon rikkomisesta sovitaan täten kuudenkymmenentuhannen euron sakko. Lisäksi Laitimmaisella on oikeus saada korvaus salassapidon rikkomisesta.

Siis tämän mukaanko olisi tehtävä elämäkerta, kirjailija pähkäilee.

Kun kaikki materiaali tulee Laitimmaiselta, eihän kirjoittaja voi mitenkään vaikuttaa materiaalin paikkansapitävyyteen!

Kirjailija kyselee neuvoa kirjailijaliiton juristilta. Lakinainen on järkyttynyt luettuaan Laitimmaisen sopimusteelmän. Asiantuntijalta saapuu sivutolkulla kommenttia.

Esimerkiksi tuo kuudenkymmenentuhannen euron sopimussakko on järjetön. Eritoten, jos kustantajalla on oikeus muokata tekstiä miten haluaa, tekijällä ei missään nimessä pidä olla lopullista vastuuta esimerkiksi yksityiselämää koskevista tiedoista. Lisäksi sopimuksessa jää tyystin epäselväksi, kenelle tämä kuusikymmentätuhatta euroa kuuluisi maksaa.

Runoilija naurahtaa ajatellessaan, että jospa Laitimmaiselle on tärkeää se, että kuusikymmentätuhatta euroa maksetaan. Se ja sama, kuka maksaa kenelle, kunhan raha vain liikkuu.

mainos

Kirjailija saa avukseen yleisesti käytetyn kustannussopimuspohjan ja tekee sopimukseen liiton juristin ehdottamat asialliset korjaukset ja muutosehdotukset. Kun joulukuu on puolessavälissä, hän lähettää ne Laitimmaiselle ja tämän lakimiehelle.

Parin päivän kuluttua, sunnuntaina, Laitimmainen soittaa hyvillä mielin ja kuulostaa positiiviselta.

”Huomenna neuvotellaan sopimus kuntoon!”

Seuraavana päivänä käy ilmi, että ilmeisesti Laitimmainen ei ole lukenut sähköpostejaan varmasti yli kuukauteen – kunnes vasta nyt.

Laitimmainen viestittää:

”Iltaa! Mulle et vittuile! Perun koko projektin. Paskahousujen kanssa en työskentele.”

Kirjailija ihmettelee, että mitä helvettiä. ”Mulle et vittuile.” Mistä tämä on nyt suuttunut? Kirjailijan käsitys ihmisluonteesta laajeni jälleen, eikä suinkaan hyvällä tavalla.

Runoilija muistelee, kuinka Laitimmainen kehui puhelimessa sillä, ettei hän koskaan kiroile. Koska miljonääri päätyi kirjoittamaan äidin kieltämiä sanoja, jokin on loukannut häntä pahasti. Olisiko runoilijan pitänyt hyväksyä suoraan Laitimmaisen järjetön sopimus, jota miljonääri itse ei ollut edes lukenut, eikä lähettää liiton edustajan korjausehdotuksia?

Laitimmaiselta saapuneen viestin hän lähettää forwardina liiton juristille, joka on yhtä ällistynyt:

Jopas oli reaktio! Kirjailijalla on täysi oikeus pyytää lainopillista apua sopimuksia tehtäessä ja yleensä toinen sopimusosapuoli sen kyllä ymmärtää. Suullinen sopimus pätee samoin kuin kirjallinenkin, joten periaatteessa Laitimmaiselta voitaisiin vaatia korvauksia sinulle suullisen sopimuksen rikkomisesta. En kuitenkaan ole mitenkään vakuuttunut siitä, onko se tie, jolle kannattaa tämän Laitimmaisen kanssa lähteä…

Kaiken koetun jälkeen kirjailija on helpottunut. Uskomaton sekasotku, joka ei tähän lopu.

Muutamaa päivää ennen jouluaattoa Laitimmainen lähettää viimeisen sähköpostiviestinsä, jonka jälkeen hänestä ei kuulu enää mitään. ”Iltaa! Nyt on sopimus saatava äkkiä aikaan, että päästään hommiin!”

Kirjailija tuijottaa viestiä silmät teelautasina. Tämä tajunnan toisella tasolla liikkuva älyn jättiläinen ei muista lähettäneensä vittuiluviestiä, jossa hän perui koko projektin!

Kirjailija on nyt yhtä kokemusta viisaampi. Mitä jäi käteen? Velkaa yli viisi tonnia, koska hän kieltäytyi tänä aikana muista hommista. Miljonäärin ehdottaman projektin vuoksi köyhä kirjailija joutuu ojasta ulosottoon.

Mikään palkkio ei silti olisi korvannut komerokirjailijana toimimista yhden perkeleen tuuliviirin orjana.

Mitä tuolle ihmiselle on oikein tapahtunut? Kirjailija tajuaa olevansa onnellisemmassa asemassa kuin Laitimmainen ikinä – jo siksi, että Laitimmainen on se, joka joutuu elämään itsensä kanssa aamusta iltaan.

Ehkä Laitimmainen ei itse ole syypää aivan kaikkeen. Ei kai hän voi kehenkään luottaa ilman juristia, mutta siltä tieltä tuskin on paluuta. Kirjailija miettii, onko miehellä jossakin samanlainen henkilääkäri ja ihmiskokeilija kuin Michael Jacksonilla oli.

Kirjailija tutkii seitsemän kuukauden aikana kerääntyneitä tallenteitaan, sähköpostiviestejä, tekstiviestejä ja muita muistiinpanojaan ja miettii, josko tästä kaikesta saisi aikaan pakinan tai artikkelin.

Ei tätä kukaan uskoisi.

Mikä tässä kaikessa vituttaa kirjailijaa aivan erityisesti?

mainos

Se, että muuan aloituslause jäi kokonaan käyttämättä.

Hän oli aina halunnut aloittaa omansa tai jonkun muun muistelmat tieteellisesti täysin pätevällä lauseella, jolla kenen tahansa muistelmat voisi aloittaa. ”Jokainen poika alkaa masturboida noin 12–13 vuoden iässä, joten yli nelikymppisenä herra X oli jo täysinoppinut runkkari.”

Lause jäi edelleen käyttämättä.

Timo Surkka

  • 5.9.2012