Kirjoittanut Hanna Nikkanen

Kolme Kosovoa

Lukuaika: 4 minuuttia

Kolme Kosovoa

Kosovo janoaa länttä, sovitusta ja uskontoa.

Kosovolla ei ole omia kansallisia symboleita. Siksi niitä lainataan villisti kaikkialta: Yhdysvaltain lippu! Naton lippu! EU:n lippu! Albanian lippu! Kaikki kelpaa, paitsi Serbian ja Venäjän tunnukset. Lännen jano on valtava.

Identiteettivajeesta kärsivässä epämaassa puhutaan monacolaisiin puhelinliittymiin ja kuunnellaan turkkilaista poppia. Rahayksikkö on euro, poliiseja tuodaan Filippiineiltä ja Kamerunista asti. Basaarien piraatti-Mangojen ja -Zarojen ja -Benettonien tilalle nousee niiden aitoja kaimoja.

Prištinan Bill Clinton -kadulla vilpittömän kiitollinen albaanikauppias tarjoaa ilmaista Coca-Colaa komeille amerikkalaissotilaille.

Länsi-Eurooppa on valloittanut Kosovon kahta reittiä. Se vyöryi paikalle vuonna 1999 Nato-sotilaiden ja YK-poliisien valkoisissa jeepeissä ja reunusti kaupunkien kadut kahviloilla, joissa latte maksaa kaksi euroa ja jäätelö tuodaan Italiasta.

Pari vuotta myöhemmin toinen aalto saapui Belgiasta ja Ruotsista ja Saksasta palaavien pakolaisperheiden kapsäkeissä ja noiden perheiden nuorempien jäsenten pääkopissa.

On mahdoton paheksua pakolaisvuosien koulimia kosovolaisnuoria, jotka imevät eurooppalaisuutta kuin sienet. Heistä on syntynyt Kosovon ensimmäinen boheemi taideopiskelijasukupolvi, joka kinastelee kampusruokalassa feministisestä teoriasta, järjestää katubileitä, ihailee Banksya ja perustaa kirjakahviloita. Välillä tuntuu aivan helpolta uskoa, että tämän uuden elämänmuodon postmoderni huolettomuus päihittäisi koston ja katkeruuden vanhanaikaisemman seireeninkutsun.

Tilastot tukevat havaintoa maakunnan vastustamattoman nuorekkaasta energiasta. Kosovon väestö on Euroopan nuorinta. Yritysten johtoportaat ovat täynnä hädintuskin kolmikymppisiä pojankloppeja, joille pakolaisuus ja Keski-Euroopassa suoritettu tutkinto ovat paiskanneet kaikki portit auki. Raha vaihtaa käsiä nopeasti ja usein tiskin alla. Kaikki ovat nousukkaita ja ylpeitä siitä, ja joka ilta juhlitaan.

“Olisi pieni pyyntö”, ilmoittaa romanihiphoppari Adnan, 19-vuotias tuleva isä ja ikuinen tyhjätasku. “Pitäisi tehdä musavideo. Autatko hankkimaan limusiinin ja mallipimuja?” Ja lopultahan se onnistuu, joskin ilman minun apuani. Limusiinit ja valokuvamallit eivät Prištinasta ihan heti lopu.

Tuntuu naiivilta ajatella, että Kosovon nuoren väestön loputon popkulttuurin nälkä ratkaisisi alueen ongelmat.

Jotain apua siitä on kuitenkin oltava: kun Red Hot Chili Peppers soitti heinäkuussa Belgradissa, sadat kosovolaisnuoret nielivät ylpeytensä ja ylittivät ensimmäistä kertaa elämässään vihasta tiheän Ibar-joen, joka erottaa Kosovon albaanialueet serbienemmistöisestä Pohjois-Mitrovicasta ja itse emämaasta. Se oli pieni vallankumous, joka jäi useimmilta tarkkailijoilta huomaamatta.

Prištinan katolisen kirkon joulumessu täyttyy trenditietoisista muslimeista. Kristillinen kirkkomusiikki on kuulemma hengellisyyttä janoavien, mutta uskonnollista sitoutumiskammoa potevien kaupunkilaisten uusin villitys.

Kosovon uskonnollinen elämä pakenee helppoja selityksiä. Albaanit, maakunnan suurin etninen ryhmä, ovat enimmäkseen muslimeja, serbit taas ortodokseja. Muut ryhmät – romanit, ashkalit, goranit, turkkilaiset – tunnustavat islamia, mutta seuraavat myös omia perinteitään.

Syrjäseuduilta löytyy hämmentäviä muinaisuuden taskuja, joissa vimmatusti pyörivät dervissit lävistävät poskensa tikareilla ja elämää säätelee ankara pohjoisalbanialainen lakikokoelma, Kanun.

Jugoslavialaisen sosialismin virallisia uskontoja olivat maallistuminen ja integraatio. Naapurimaa Albania puolestaan oli Enver Hoxhan valtakaudella maailman ainoa ateistivaltio. Se näkyy yhä kaupunkilaisalbaanien uskontosuhteessa, joka on, jos mahdollista, vielä etäisempi kuin suomalaisnuorten suhde evankelis-luterilaiseen kirkkoon.

Kaikesta huolimatta Kosovoonkin on viime vuosina ilmestynyt päähuiveja ja täyspartoja.

Sota näyttää luoneen tilauksen uskonnon määrittämille ikuisille identiteeteille – tai ehkä muutoksen takana ovat sittenkin ulkomaiset agitoijat. Huhu nimittäin kertoo, että salaperäinen saudisuku maksaa kosovolaisnuorille palkkaa islamin pukeutumissääntöjen noudattamisesta: 40 euroa kuussa kutakin huiviin verhottua päätä kohti.

Juttu kuulostaa urbaanilegendalta, mutta arabimaiden kasvava tuki Kosovolle ei ole mikään salaisuus. Se taas vimmastuttaa Yhdysvaltain uskonnollista oikeistoa, joka näkee Kosovon konfliktin kristinuskon ja islamin yhteenottona. Siitä Kosovon johtajien on syytä olla huolissaan: Amerikan evankeliset kirkot yrittävät nyt tosissaan kääntää Kosovon itsenäisyyttä kannattavan George W. Bushin pään.

Sodan raunioittama pieni muslimimaakunta Euroopan reunalla näyttää epäilemättä houkuttelevalta kohteelta muslimimaiden lähetystyölle. Muutama vuosi sitten Arabiemiraattien ja Saudi-Arabian moskeijanrakennusvimma paisui niin naurettaviin mittoihin, että Kosovon kymmenille uutuuttaan kimmeltäville moskeijoille oli keksittävä uusiokäyttöä – kouluina, kuntosaleina, ostoskeskuksina – heti, kun rakennuttajat olivat lähteneet kotimatkalle. Ja hitto soikoon, hyvä niin.

Brezovican kylässä Kosovon eteläisillä vuorilla nököttää Hotel Junior, neliskanttinen talo betonia ja tummaa hirttä. Hotelli rakennettiin 1980-luvulla, kun kaikki oli vielä hyvin ja Euroopan äveriäät laskettelijat olivat juuri löytämässä Brezovican rinteet. “Tervetuloa Jugoslavian Alpeille”, toivottaa värinsä menettänyt juliste kioskin seinällä. Nyt Hotel Juniorissa asuu pakolaisia.

mainos

Hotellin asukkaat ovat serbivanhuksia, jotka pakenivat albaanienemmistöisestä naapurikunnasta vuoden 1999 sodan ja sitä seuranneiden kostoiskujen jälkeen. Sota tuhosi luottamuksen ja teki lopun seka-asumisesta: sekä serbit että albaanit hakeutuivat kiireesti pois alueilta, joilla oma ryhmä oli vähemmistönä. Brezovica ja sitä ympäröivä Štrpcen seutu muuttui kaksikielisestä yksikieliseksi. Siitä tuli enklaavi.

Kosovon serbit ja albaanit elivät ennen rauhassa rinnakkain, minulle kerrotaan kaikkialla – tai jos ei nyt aina ihan sydänystäviä oltu, niin kelpo naapureita kuitenkin. Vain harva vanhemman polven serbeistä myöntää tukeneensa heimoveljeään Slobodan Miloševicia, joka kylvi Kosovoon epäsopua pönkittääkseen omaa valtaansa kuolemansairaan Jugoslavian huipulla. Myös albaanit korostavat vihanneensa tuolloin vain Miloševicin vaarallisia nationalisteja, ei niitä naapureita, joita tämä uhosi puolustavansa.

Kosovon hyvät ihmiset, niin albaanit kuin serbitkin, sanovat haluavansa vain rauhaa. Useimmille heistä tärkeintä ei ole se, kuka voittaa kuuden vuosisadan juupas-eipäs-kinan piskuisen maakunnan hallinnasta, vaan puhdas vesi, sähkönjakelu, työllisyys ja tavallinen perhe-elämä. Kansa tuntuu väsyneeltä kostoon.

Silti julmuudet muistetaan molemmilla puolilla ja niistä kerrotaan rumia, yksityiskohtaisia tarinoita. Albaaniradikaaleja tukeva lehti julkaisee nimilistoja niistä albaaneista, jotka olivat sodan alla liian hyvää pataa serbien kanssa. Se muistuttaa Ruandan hutuista ja tutseista.

Vuoden 1999 jälkeen Serbian hallituksella ei ole ollut poliittista roolia Kosovossa, mutta se onnistuu hidastamaan maakunnan itsenäistymistä.

Kosovon albaaneista vääjäämättömän prosessin jarruttaminen tuntuu pikkumaiselta sabotaasilta. Albaanit syyttävät pettymyksistään serbivähemmistöä, joka puolestaan eristäytyy enklaaveihinsa ja katsoo Belgradiin odottaen pelastusta.

Pian lähdettyäni Brezovicasta tapaan enklaavin nuoria kaukana kotoa, serbinationalistien marssilla Prištinan laidalla. Štrpcen pojat poseeraavat valokuvaajille belgradilaisten klanipäiden kanssa kaulaillen, Miloševic-paidat päällään. He eivät muista hyvän naapuruuden aikaa.

Mikään raja, mikään tarkastuspiste ei erota Kosovon serbi- ja albaanialueita toisistaan. Rajojen ylittäjille ei ole enää vuosiin käynyt mitään tuimaa tuijottelua vakavampaa. Silti ryhmät pysyvät erillään ja ylittävät näkymättömiä rajalinjoja vain pakon edessä – tai, kuten Štrpcen serbinuoret, nationalistisen joukkosuggestion suojaamina.

Hotel Juniorin pakolaisvanhukset eivät ole poistuneet tunkkaisia hotellihuoneitaan ympäröivän enklaavin turvallisesta kuplasta kahdeksaan vuoteen. He tietävät, ettei mikään estäisi paluuvierailua: sadan metrin päästä kulkee joka aamu bussi, joka veisi vanhoille kotikonnuille.

“Tänne me jäämme”, arvioi 77-vuotias Radislav hotellihuoneessa, jonka hän jakaa vaimonsa kanssa. “Enklaavi on vankila, mutta kalterit ovat päämme sisällä.”

Hanna Nikkanen