Professori Paul Rogers pohtii, miksi lännessä kauhistellaan itsemurhaiskuja ja ihaillaan taistelulennokin tekemiä täsmäiskuja.
Historia toistaa itseään. Nykyinen teknistynyt sodankäynti muistuttaa yllättävän paljon eilistä.
Pelottavaa on, että sodan teknisestä kehityksestä ovat kiinnostuneet muutkin kuin valtio. Pian ei-valtiolliset toimijat ottavat käyttöön erilaisia versioita miehittämättömistä tiedustelu- ja taistelulennokeista, joita tällä hetkellä hyödyntävät lähinnä suurvallat.
Kylmän sodan loppupuolta hallitsivat ydinaseet: sukellusveneestä laukaistavat Tridentit, neuvostoliittolaiset SS-20-ohjukset ja risteilyohjukset, joita sijoitettiin muun muassa Kaakkois-Englannin Greenham Commoniin.
1970- ja 1980-luvulla ohjusteknologiassa tapahtui huikeaa kehitystä. Yksi kehityksen ajan tärkeimmistä tuotoksista on pitkän matkan risteilyohjus.
Monet risteilyohjuksista oli varustettu ydinkärjillä, mutta niissä käytettiin myös tavanomaisia räjähteitä. Yhdysvallat käytti risteilyohjuksia paljon muun muassa vuoden 1991 Persianlahden sodassa Kuwaitin miehittäneitä irakilaisjoukkoja vastaan.
Yksi keskeisistä risteilyohjuksiin liittyvistä teknisistä innovaatioista oli supertehokkaat suihkuturbiinimoottorit, jotka pystyivät pitämään ohjusta ilmassa yli 1 500 kilometrin verran.
Toinen oli ennakoivat opastusjärjestelmät, kuten maastokarttaa lukeva Tercom-navigointijärjestelmä, joka antoi ohjuksille alle 20 metrin virhemarginaalin.
Ohjukset olivat kuitenkin omapäisiä. Ennalta ohjelmoidut tietokoneet tekivät kaiken työn, eikä kohteen koordinaatteja voinut muuttaa laukaisun jälkeen.
Tilanne muuttui 1990-luvun alkupuolella, kun kehitettiin aseistettuja taistelulennokkeja. Se ei ollut kuitenkaan ainoa merkittävä muutos.
Itsemurhaiskut ovat lisääntyneet. Niitä tekevät ihmiset, jotka ovat valmiita uhraamaan oman henkensä tuhoisissa hyökkäyksissä jonkin tärkeäksi kokemansa asian puolesta.
Harvoin käsitetään, että tietyssä mielessä itsemurhaiskun ja taistelulennokin välillä ei ole mitään eroa.
Itsemurhaiskussa räjähteet voidaan asettaa suoraan kohteeseen tai lähelle sitä, ja räjähteiden viejällä on paljon liikkumavapautta. Hänellä on mahdollisuus mukauttaa toimintaansa suhteessa olosuhteisiin, ajoitukseen ja jopa kohteen sijaintiin.
Vastatoimenpiteitä, kuten räjähdysvalleja ja valvontajärjestelmiä, voidaan harhauttaa.
Iskun tekijä on lähes aina vapaaehtoinen, joka on asialleen omistautunut ja älykäs ja tuntee sekä kohteen että seudun.
Tekijän sitoutuminen voi juontaa juurensa poliittisuudesta, uskonnollisuudesta tai etnisyydestä. Päättäväisyys, jolla hän tehtävän suorittaa, saattaa olla äärimmäisen luja.
Itsemurhapommitusten valtava voima ymmärrettiin viimeistään syyskuun 11. päivänä vuonna 2001, mutta merkittäviä iskuja tehtiin jo kauan ennen siitä.
Sissiryhmä tamilitiikereiden (LTTE) jäsen tappoi pommi-iskussa Intian entisen pääministerin Rajiv Gandhin ja neljätoista muuta ihmistä toukokuussa 1991. Pommin räjäytti salamurhaaja Thenmozhi Rajaratnam, joka oli päässyt Gandhin lähelle seppelöidäkseen tämän kukkasin.
Lokakuussa 1995 Sri Lankan armeija ajoi LTTE:n pois sen ydinalueelta Jaffnan kaupungista kalliiksi käyneessä ja raa’assa operaatiossa. Sitä seurasi tuhoisa vastaus seuraavan vuoden tammikuussa, jolloin itsemurhapommittaja laukaisi kuorma-autoon laitetun pommin.
Auto seisoi Colombon liike-elämän keskuksessa sijainneen keskuspankin sisäänkäynnin luona. Useat tärkeät rakennukset tuhoutuivat tai vaurioituivat, ja lähes sata ihmistä kuoli. Pitkälle lentänyt rakennusromu aiheutti paljon vahinkoa. Arvioiden mukaan 1 400 ihmistä loukkaantui.
Kymmenen viime vuoden aikana suurin osa useista edellisen kaltaisista iskuista on tehty Lähi-idässä ja Etelä-Aasiassa. Iskut ovat kerta toisensa jälkeen tehokkaita, ja niitä vastaan on vaikea varautua.
Itsemurhaiskujen samankaltaisuus asein varusteltuihin lennokkeihin on hätkähdyttävä.
Yhdysvaltalaisen Reaperin kaltaisissa taistelulennokeissa on useita ilmasta-maahan-ohjuksia. Lennokit pystyvät väijymään tuntikausia, ja tuhansien mailien päässä sijaitsevat operaattorit voivat ”lentää” niillä turvallisesti taukoja pitämättä.
Lennokit eivät ehkä ole aivan yhtä tarkkoja kuin itsemurhapommittajat, eikä niistä laukaistuja ohjuksia voida juuri ennen iskua pysäyttää tai ohjata toisaalle. Lennokki-iskut ovat myös riippuvaisia aiemmin hankitusta tiedustelumateriaalista, joka saattaa olla virheellistä.
Samoin kuin itsemurhaiskuissa, varsinainen kohde voi hyvinkin olla muiden ihmisten, kuten perheensä, seurassa. Tästä huolimatta lennokkeja käytetään yhä enemmän.
Yhdysvaltalaiset ja israelilaiset ovat viime vuosikymmeninä vastanneet suurimmasta aseistettujen lennokkien kehittelytyöstä, mutta lennokkien määrä on lisääntynyt huimasti myös esimerkiksi monissa Nato-maissa.
Yhdysvallat on viimeaikaisissa konflikteissa lennättänyt lennokkeja Las Vegasin lähellä sijaitsevasta Creechin lentotukikohdasta käsin. Britannia taas on siirtämässä käyttötukikohtaansa Creechistä omien ilmavoimiensa RAF:n tukikohtaan Waddingtoniin Itä-Englantiin.
Tällä hetkellä itsemurhaiskujen ja lennokkien osumatarkkuus on kutakuinkin sama. Vuosina 2007–2008 itsemurhaiskujen määrä oli suurempi, mutta aseistetut lennokit ovat kuroneet eroa kiinni.
Sotaretkille lähetetyt kymmentuhatpäiset armeijat ovat jäämässä historiaan. Sodankäynnistä on tulossa kauko-ohjausta, jossa käytetään aseistettuja lennokkeja, erikoisjoukkoja ja yksityisiä palkkasotilaita.
Aseistettujen lennokkien merkitys tulee jatkossa todennäköisesti olemaan entistä isompi, ja odotettavissa onkin lisää tuotekehittelyä, tuotantoa ja käyttöönottoa. Tämä tarkoittaa myös välillisten vaikutusten lisääntymistä.
Kun puolisotilaalliset liikkeet ja terroristijärjestöt oppivat vastaamaan lennokki-iskujen kaltaisiin edistyneen sodankäynnin muotoihin, ne käytännössä automaattisesti sopeuttavat keinovalikoimansa uuteen tilanteeseen.
Tässä liikkeitä auttaa myötämielisesti suhtautuva hallinto – esimerkkinä Hizbollahin miehittämättömät, tv-kameroin ohjatut lennokit, jotka käyttävät iranilaista teknologiaa ja jotka ovat aiheuttaneet Israelille suurta huolta.
Uusi teknologia leviää ilman myötämielistä hallintoakin. Saatavilla olevat kaksoiskäyttöteknologiat yhdistyvät ääriliikkeissä työskentelevien insinöörien ja teknikkojen kykyihin. Tämän tuloksena aseistetut lennokit ovat pian osa valtioiden rajat ylittävää sodankäyntiä myös ei-valtiollisten tahojen käytössä.
Ja vaikka lennokkeja ei käytettäisi, puolisotilaalliset liikkeet saattavat kohdistaa iskujaan lennokkisodankäynnin keskuksiin, kuten Creechiin ja Waddingtonin tukikohtaan – tai ellei suoraan tukikohtiin, niin ainakin niiden lähettyvillä oleviin siviilikohteisiin.
Lännessä sodanjohto ja poliitikot eivät ymmärrä, että vaikka lennokki-iskujen seurauksista harvoin uutisoidaan tarkasti läntisessä mediassa, niistä kerrotaan paikallisissa tiedotusvälineissä ja satelliitti-tv-kanavilla Lähi-idässä ja Aasiassa.
Vielä olennaisempaa on lennokki-iskujen kaikenkattava uutisointi myös jihadistien maailmanlaajuisesti käyttämässä sosiaalisessa mediassa. Lisäksi näiden tiedotuskanavien kuolonuhreja ja kärsimystä kuvaavat graafit ovat paljon synkempiä kuin mitkään lännessä nähdyt.
Toistaiseksi lennokit hallitsevat, mutta kyseessä on vain ohimenevä vaihe. Seuraava vaihe alkaa, kun puolisotilaalliset joukot kehittävät vastauksensa. Se voi tapahtua muutaman vuoden tai jo muutaman kuukauden kuluttua.
Mitä tulee terrorismin vastaisen sodan arkkitehteihin, uuden teknologian houkutus tulee jatkossakin olemaan liian vahva vastustettavaksi. Lyhyen aikavälin hyödyt peittävät alleen tuhoisat pitkäaikaiset seuraukset.
Kirjoittaja on rauhantutkimuksen professori Bradfordin yliopistossa. OpenDemocracy.net on julkaissut tekstin laajempana versiona omalla sivustollaan.
Kääntänyt englannista Anu Harju.
Paul Rogers
