Vain verkossa oleva pitkä versio Kissa neulahammas -jutusta.

KAUNIIT ELÄIMET. Kun valkean aavetiikerin naama pistää puskasta, tietää luontoretkeläinen loppunsa tulleen. Tiettyä huimausta aiheuttaa pelkkä väritys. Kissannaama on kuviteltu jonkinlaiseksi säteittäiseksi räjähdyskuvaksi. Kissankasvot iskevät ilmestyksen kaltaisesti, kuin salama tai sähköisku. Pensseliä ei säästelty, kun kissoja luotiin. Värit ovat kylläiset ja kuviointi runsaan kirjavaa. Harvan eläimen kasvoja voi samalla tavalla sanoa kauniiksi. Ovatko elefantin kasvot kauniit? Entä koiran, apinan, ampiaisen tai hevosenkenkälepakon? Hevonen voi olla kaunis ja yleväryhtinen, mutta onko sen naama kaunis? Kissan kasvot eivät ole vain symmetriset, ne ovat sopusuhtaiset: minkään aistimisen tai tarpeen elin ei ole surkastunut tai vallannut liikaa tilaa, ja pilannut yleisvaikutelmaa. Kaunis eläin on houkutus ja kaunis eläin on ansa.

Mutta eksoottisia, kauniita, todella kauniita eläimiä, sanoo Burroughs, tulee olemaan yhä vähemmän ja vähemmän. Tuleva maailma on lepakoiden maailma. ”Fosforinhohtoiset lepakot jotka ilmestyvät kerran seitsemässä vuodessa täyttämään ilman vallattomilla tuoksujen mellakoilla … soinnukkaita etäisiä lepakkokissojen ja kaguaanien huutoja.” Nahkasiipien joukossa on lentäviä kissoja, koiria, rottia ja hiiriä. Kaikissa niissä on jotakin surkastunutta, eikä niitä voi parhaalla tahdollaan pitää kovin onnistuneina kuvajaisina. Lepakot saalistavat yöllä, ääneti, kuten kissat, mutta niiden katse on täysin tyhjä. Sivettikissan katse sen sijaan voi jähmettää miehen paikalleen.

Maagisin katse on espanjanilveksellä, Euroopan surullisimmalla tiikerillä, joka tällä hetkellä taiteilee sukupuuton partaalla. Näiden syvien ja arvoituksellisten kissansilmien täydellisin vastakohta nisäkkäiden joukossa lienee hevosenkenkälepakon hyönteisnaamassa. Hyönteismaailma alkaa siitä, mihin tämä lepakko päättyy.

”Taianomainen ympäristö raivataan pois. Ei enää vihreitä peuroja metsäpuistossa. Enkelit lähtevät kaikista lehtimajoista kaikkialla, ympäristöt joissa Yksisarviset, Isojalat, vihreät peurat esiintyvät käyvät koko ajan harvinaisemmiksi, kuten myös sademetsät ja olennot jotka elävät ja hengittävät niissä. Kun metsät kaatuvat tehdäkseen tilaa motelleille ja Hiltoneille ja McDonaldseille koko maaginen maailman kaikkeus kuolee”, sanoo Burroughs.

LUONTEITA. Eläimen tai eläinrodun luonne tulee esiin tilanteissa, kohtaamisessa, käyttäytymisessä. Luonne määrittää ne toimintatavat, jotka toistuvat säännönmukaisesti. Luonteet tekevät eläimistä vallitsevaan ympäristöön, sen lainalaisuuksiin, sopivia tai sopimattomia. Kun luonne ei sovi vallitsevan lakiin, se puristaa kuin ahdas kenkä. Villieläimet noudattavat villin erämaan lakia, kesyt isäntänsä lakia, puolivillit sopivasti kumpaakin.

Kissa on puolivilli eläin, arvaamaton ja salaperäinen. Päivällä se noudattaa isäntänsä lakia mutta yöllä omaansa. Päivällä kissa on unelias ja melankolinenkin otus, kynnet ovat sisään vedettyinä, kehräys äänekästä ja tassu on pelkkä hellävarainen kosketus. Yöllä kissa liikkuu äänettömästi ja ketterästi täydellisessä pimeydessä. Kynnet ovat viiltävät lihan silpomiseen erikoistuneeet leikkurit. Kissantassun dualismi ei aiheuta pienintäkään epäsymmetriaa tai vääristymää sen päiväkasvoihin.

Entä koira: ”En ole koiravihaaja. Sitä vihaan minkä ihminen on parhaasta ystävästään tehnyt. Pantterin murina on vaarallisempaa kuin koiran murina, mutta se ei ole rumaa.”

”Koiran viha ei ole sen omaa. Sen sanelee koirankouluttaja. Ja lynkkausjoukon vihan sanelee valmennus”, Burroughs sanoo, ja jatkaa: ”Kissan viha on kaunista, se palaa puhtaalla kissan liekillä, karvat pystyssä ja rätisee sinisiä kipinöitä, silmät loimuavat ja suu sylkee.”

KISSAGALLERIA. Jo kauan ennen kuin ensimmäinen Niilin villi aavikkoilves lähestyi ihmisasumusta uteliaasti, luottavaisesti suojelusta etsien, saattoi ihmisen sielu tilapäisesti levätä kissan ruumiissa. Äärettömän kaunis sfinksi aavikkoilves on muinaisegyptiläinen kesäkissa, erittäin helposti kesyyntyvä, nykyään luonnossa harvinainen, eikä juuri koskaan ihmissilmän tavoittama. Tämä kissa tappaa suuria käärmeitä suojellakseen ihmisasumuksia. Sama lyhythäntäinen kissa muuten leikkaa muinaisegyptiläisessä Kuolleidenkirjassa poikki pahan Apopis-käärmeen pään.

Entä kesän jälkeen, mitä tapahtuu kesäkissalle? ”Mikä tahansa vaihtokauppa johon sisältyy kvalitatiivisten arvojen kuten eläimen rakkauden vaihtamista kvantitatiivisiin etuihin ei ole vain häpeällistä, suurin vääryys, se on myös typerää. Koska sinä et saa mitään. Olet myynyt minuutesi”, sanoo Burroughs.

Kissan ja ihmisen myöhempi suhde perustuu kokoeroon ja molemminpuoliseen hyötyyn. ”Kissa ei tarjoa palveluksia. Se tarjoaa itsensä. Totta kai se haluaa huolenpitoa ja suojaa. Ilmaista rakkautta ei ole olemassakaan.” Jos kissa äkkiä alkaisi kasvaa, joutuisi ihminen jossakin vaiheessa suloisen neulahampaisen lemmikkinsä hitaasti tappavan leikin esineeksi.

Suurten kissojen aistit ovat nopeat ja valppaat. Niiden eroottisuus on ehdotonta eivätkä ne siedä minkään toisen eläimen asettamia rajoituksia. Viidakko on intohimoisten, ja leijonan vanhatestamentillinen olento on viidakon kuningas. Pantteri sen sijaan on homeerinen otus, sen nahkoihin pukeutuvat – eräät keikarimaiset – sankarit Iliaassa. Myös ihmeellinen antiikkinen eläin, vuorikauriin ja kissan risteytys, on servaali. Se on ollut kesykissana jo vuosituhansia. Egyptissä servaalia käytettiin suojaamaan viljasäilöjä rotilta ja muilta tuholaisilta ja koteja ne suojasivat öisin pahoilta hengiltä. Servaaleja pidetään nykyään niin kuin ennenkin ihmisen uskottuina psyykkisinä seuralaisina siellä, missä se lakien mukaan on mahdollista.

Erikoisen onnistunut, jonkin verran kotikissaa suurempi eläin on oselotti. Sen turkki tuo mieleen itämaiset matot Jan van Eyckin maalauksissa. Ehkä juuri tämän kauneuden takia eläimet alun perin luotiin. Saarikoskihan joskus otti Tuulansa kanssa oselotin pennun ja kuvitteli että se siitä kesyyntyisi. Heikosti kävi, yöt muuttuivat yhä hurjemmiksi, ja oselotti päätyi eläintarhaan. Kasvaessaan iso kissa on kesyimmilläänkin neulahampainen, täysin arvaamaton ja hengenvaarallinen elämänkumppani.

Borneonkissa tuo mieleen erään harvoin nähdyn runoilijan. Oikeastaan ainut havainto koko tästä mystisestä kissasta viime ajoilta on vuodelta 1992, jolloin yksi borneonkissanaaras tuli vangituksi ansalla ihan vahingossa. Ravinnokseen tämä kissa käyttää laiskiaisia.

T.S. Eliot runoilee kvanttimekaniikan tunnetusta trelliskissasta. Tämä kissa voi olla useassa tilassa yhtä aikaa, ja aina se on toisaalla, jos sitä yritetään havaita tai tavoittaa.

”He’s brokes every human law, he breaks the law of gravity.

His powers of lavitation would make the fakir stare

And when you reach the scene of crime – Macavity’s not

There!”

(T.S. Eliot: The Old Possum Book of Practical Cats, 1939)

KISSOJA, KISSOJA, KISSOJA. ”Lentäviä ja liitäviä kissoja … kissa joka on kirkkaan sähkön sininen ja levittää heikkoa otsonin tuoksua … vedessä elävä kissa jolla on räpylät (se nousee pintaan punakurkkulohi leuoissaan) … heiveröisiä, laihoja, kevytluisia suokissoja, joilla on suuret litteät tassut – ne voivat kiitää lentohiekan ja mudan yli uskomattomalla vauhdilla … pieniä makikissoja, joilla on valtavat silmät … violetti, oranssi ja vihreä kissa, jolla on matelijan nahka, pitkä, jäntevä kaula ja myrkkyhampaat – myrkky on sukua sinirengasrauskun myrkylle: kaksi sekuntia ja kaadut kasvoillesi, tuntia myöhemmin olet kuollut … haisunäätä kissoja, joiden suihkautus tappaa muutamassa sekunnissa kuin pihdit sydämessä … ja kissoja, joilla on myrkkykynnet, myrkky ruiskahtaa suuresta rauhasesta tassun keskeltä.”

Tällaisia ihmissilmän harvoin jos koskaan havaitsemia eläimiä on maailmassa luultavasti kokonainen rinnakkaisfauna, varsinkin merissä. Ne kaikki odottavat että me ryhtyisimme niitä suojelemaan, mutta sitä ennen jonkun olisi ryhdyttävä suojelemaan meitä, sillä mekin kuolemme sukupuuttoon minä hetkenä hyvänsä. Aivan, tämä on rukous.

KISSAKIRJAILIJOITA. Kissaeläin on päähenkilönä lukemattomissa myyteissä, legendoissa, kirjoissa, elokuvissa ja sarjakuvissa. Modernin kirjailijoista T.S. Eliot loruilee kissoista, Eeva-Liisa Mannerilla on kissakirjansa (Kamala kissa, 1976), jonka hän mainitsee olevan Eliotin innoittama. Kaikki tuntevat Saapasjalkakissan, Pekka Töpöhännän, Karvisen ja Vaaleanpunaisen pantterin.

William Burroughsilla on kuitenkin jotain mitä toisilla kissakirjailijoilla ei. Hänen aivan absoluuttinen katu-uskottavuutensa, matala käheänkarhea leopardin murina yhdistyneenä lemmikkieläinkäsikirjailijan omistautuneeseen hellyyteen, hänen revolverilla ammuskeleva kovaksikeitetty lännenmiehenprofiilinsa yhdistyneenä kissan tarpeiden tarkkaan ja uhrautuvaan huomiointiin, siinä on jotakin arvoituksellista.

Burroughsin maine Alastoman lounaan kaltaisten karujen hintti- ja nistiallegorioiden isänä on ehkä jättänyt varjoonsa hänen maineensa herkkien luontokappaleiden vaalijana ja suojelijana. Kaupunkilegendana elää tarina parikymppisestä Burroughsista, joka Euroopassa opiskellessaan vuona 1937 solmi avioliiton jugoslavianjuutalaisen Lisa Kapplerin kanssa vain tarjotakseen tälle ulospääsyn natsien uhkaamasta Euroopasta Amerikkaan.

Riippuvuus kaikissa muodoissaan on Burroughsin taiteen ydin. Kaikki elämää pidentävät menetelmät aiheuttavat riippuvuutta. Ne ovat vahvistavia menetelmiä, aisteja, muistia ja tajuntaa kirkastavia menetelmiä. Niitä ovat kenelle sauvakävely, kenelle heroiini, kenelle donjuanismi – ja kenelle eläinrakkaus. Riippuvuus kemiallisesta tuotteesta on helpompi hallita kuin riippuvuus elävästä olennosta. Siinä yhtälössä on yksi oikutteleva tahto, yksi individualisti vähemmän. Mutta: ”Me olemme kissat, jotka eivät voi kulkea yksin, ja meille on olemassa vain yksi paikka.”

Pikku kissakirjassaan Burroughs, Amerikan Uuno Kailas, herkkis, narkomaani ja homoseksuelli, paljastuu myös Amerikan Pentti Linkolaksi, metsien kumisaapasjalkaiseksi samoajaksi, sillä erotuksella että Burroughs ei toivo koko kissojen suvun kuolemaa. Kirjan eetos pureutuu syvällisesti luonnon- ja eläinsuojelun ytimeen. Voi myös ajatella, että tämä vihkonen on Burroughsin omaelämäkerta, johon sisältyvät muutamat fragmentinomaiset välähdykset ovat ehkä kaikki, mitä hän menneestä elämästään muistaa. ”Tämä kissakirja on allegoria, jossa kirjoittajan mennyt elämä esittäytyy hänelle kissa-kuva-arvoituksena.”

”Olen kissa joka kulkee yksin. Ja minulle kaikki valintamyymälät ovat samanlaisia.”

William S. Burroughs: Kissa sisälläni. Suom. Elina Koskelin. 105 s. Sammakko 2005. Janne Nummela on hasujärveläinen ensyklopedisti, joka toimii patenttivirkailijana. Kaikki kirjoituksen lainaukset ovat Burroughsin kirjasta.

Janne Nummela