Miskito-intiaanit sukeltavat henkensä kaupalla herkkusuiden punaista kultaa.
Hondurasin itärannikolla sijatsevassa Puerto Lempiran kylässä pyörätuolilla kulkeva mies on tavallinen näky. Karibianmeren rannikkoalueella yksi tavallisimmista elinkeinoista miesten keskuudessa on hummerinsukeltaminen, jota tehdään tyypillisesti oman terveyden uhalla, kun muita vaihtoehtoja ei ole.
Moskiittorannikko on tuottoisaa hummerialuetta – hummeria pidetään ”punaisena kultana” – josta ulkomaat kiinnostuivat 1970-luvulla. La Moskitian alueen miskito-intiaanit ovat olleet perinteisesti erinomaisia sukeltajia, jotka pystyivät sukeltamaan hummereita omaan käyttöönsä ilman happitankkeja.
Ulkomaiset toimijat toivat kuitenkin mukanaan varusteita ja lisäsivät hummerien kysyntää: tätä nykyä lähes kaikki saalis päätyy Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Yhdysvalloissa suuria asiakkaita ovat olleet Red Lobster -ketjun omistava Darden Restaurants ja elintarviketukkuri Sysco.
Varallisuus ei kuitenkaan jää La Moskitiaan, vaan alueelle jää arvioiden mukaan vain noin viidennes kymmenien miljoonien dollareiden bisneksestä. Sukeltaja tienaa saaliin painon mukaan, nykyisin noin 50 lempiraa paunalta eli reilut kaksi euroa puolelta kilolta. Sukeltajille tosin usein maksetaan vain puolet, mitä perustellaan sillä, että puolet saaliin painosta on vettä.
”Sukelluskeikat ovat yleensä 12 päivän pituisia”, sanoo Edy Cuevas, joka on sukeltanut neljän vuoden ajan. ”Keikalta tulee yleensä noin 1 000–2 000 lempiraa (40–80 euroa), joskus vedan [vuosittaisen neljän kuukauden pyyntitauon] jälkeen reissulta voi tulla 6 000 lempiraa (240 euroa).”
Olot veneissä ovat kehnot. Pikkupurtilolla voi olla ahdasta, jopa 60 sukeltajaa, eikä säännöistä välitetä. Varusteet ovat vanhat eikä niitä osata käyttää oikein.
”Jotkut kapteenit kohtelevat hyvin, toiset eivät. Kaikkien kanssa joutuu tekemään liikaa töitä ja lepoa on liian vähän”, Cuevas kertoo.
Veneillä tapahtuu pahoinpitelyjä ja on tarjolla huumeita, joita annetaan joskus palkkioksi sukeltamisesta.
Suurin vaara on kuitenkin liian syvälle sukeltaminen liian nopeassa tahdissa, josta seuraa usein sukeltajantauti.
Taudista selviää painekammiossa, mutta veneet menevät yhä kauemmas avomerelle harventuvien hummerikantojen vuoksi, ja monesti kiireellinen hoito viivästyy päiväkausia, kun sukeltaja täytyy saada rantaan sairaalaan.
Jesus Gonzalez, 45, vammautui kymmenen vuotta sitten eräänä iltapäivänä. Gonzalez nousi vedestä ja pystyi kävelemään itse, mutta tunnin kuluttua hän tunsi kipua selässään ja niskassaan. Miskitomies arvasi, että nyt kävi huonosti.
”Olin painekammiossa kahdeksan päivää, mutta se oli kolme päivää onnettomuuden jälkeen. Olimme 200 merimailin päässä rannikolta, kun onnettomuus tapahtui”, Gonzalez kertoo hiljaisella äänellä pyörätuolissaan. Gonzalezkin sukelsi hyvin syvälle, aina 40 metriin asti. Veneenomistaja auttoi taloudellisesti kahdeksan kuukauden ajan, mikä on harvinaista. Sen jälkeen apua ei ole kuulunut.
Gonzalezilla on neljä tytärtä ja yksi poika. Perhe syö kaksi ateriaa päivässä, koska varaa ei ole kolmeen. Vaimo pesee pyykkiä töikseen. Gonzalezin jaloissa on vähän tuntoa, mutta hän ei pysty seisomaan, eikä hänestä ole apua. Kysyn häneltä, mitä hän tekee kaiket päivät.
”Nada.”
Hondurasin hallitus kertoo olevansa tietoinen miskitosukeltajien tilanteesta. Hallitus pyrkii etsimään alueelle vaihtoehtoisia elinkeinoja ja on ohjeistanut sukeltajia ja auttanut muun muassa sukeltajien etujärjestöä (AMHBLI), mutta valvontaan ei riitä resursseja, kertoo työministeriön Grizelda Zelaya Santos samalla kun esittelee hallituksen julkaisemia sukeltajille tarkoitettuja oppaita.
”Valvomme yrityksiä, jotka palkkaavat sukeltajia ja auditoimme aluksia joka vuosi. Emme pysty kuitenkaan tutkimaan tilannetta avomerellä resurssipulan vuoksi”, Santos sanoo.
Hallitus epäilee, että väärinkäytöksiä sattuu. Esimerkiksi kapteenit käskevät sukeltamaan syvemmälle kuin olisi laillista, mutta todisteita ei ole.
”Sukeltajat eivät ole tietoisia riskeistä, ja valtio on yrittänyt kouluttaa heitä. Koulutuksen vastaanotto on ollut turhauttavaa. Usein neuvot ohitetaan olankohautuksella, ja joskus sukeltajat valitettavasti vammautuvat myös tahallaan korvauksien toivossa”, Santos huokaisee.
Sukeltajat ovat hakeneet korvauksia lakiteitse Hondurasin hallitukselta. AMHBLI pyrkii auttamaan lakimiesten palkkaamisessa ja kansainvälisen yhteisön herättämisessä, mutta toistaiseksi tulokset ovat olleet niukkoja.
Ilmiö on raskas myös naisille, jotka joutuvat elättämään itse koko perheen, kun mies on kuollut tai vammautunut. Vammautuneet miehet puolestaan joutuvat elämään häpeän kanssa, kun heistä on tullut taakka. Miehet kertovat haluavansa käyttää käsiään ja aivojaan, mutta resursseja ei ole, koska heidän asemaansa ei ole tunnustettu.
Onnettomuuden kohdanneelle isälle tilanne on erityisen vaikea. Jesus Gonzalez pelkää teini-ikäisen poikansa puolesta.
”En halua, että hän joutuu kärsimään samoin kuin minä. Haluaisin, että hän voisi käydä koulua, mutta se on köyhälle kaukainen unelma.”
Gonzalezin poika seisoo vaiti isänsä vieressä. Pihan takana on joki ja laguuni, kauempana Karibianmeri. ”Ehkä hän joutuu kuitenkin sukeltamaan.”
_______________
Mistä hummerit tulevat
Miskitosukeltajat ovat 14–40-vuotiaita miehiä. Arvioiden mukaan vuosittain noin 1 100 aktiivista sukeltaa, ja heistä noin 400 vammautuu työssään.
Vuodesta 1975 asti kuolonuhreja on tilastoitu 360. Viime vuonna uhreja oli yhdeksän.
Vuonna 2005 hummeribisnes oli Hondurasissa 29 miljoonaa dollaria. Saaliista 95 prosenttia viedään Yhdysvaltoihin.
Miskitot puhuvat miskitoa, kolmannes heistä ei puhu espanjaa. Lukutaidottomuus on yleistä, mikä vaikeuttaa espanjan- ja englanninkielisten ohjeiden ymmärtämistä.
Pyynti on ollut niin aggressiivista, että on jouduttu ottamaan käyttöön muutaman kuukauden vuosittainen tauko, jolloin hummerikanta saa palautua.
Hummerinostajat vakuuttavat ostavansa vain katiskoilla pyydettyä hummeria, mutta Hondurasin hallituksen valvonnan vähäisyyden vuoksi tätä on vaikea varmistaa.
_______________
Janne-Pekka Manninen
