Jumala paratkoon, ajattelin. Jokin eläin on pudonnut savupiippuun.
Työhuoneen jääkaapissa oli vain puolikas pötkö HK:n sinistä. Keitin sen ja söin. Vasempaan korvaani kantautui jostakin hienon hienoa piipitystä. Ensin luulin kuulevani harhoja, kuin katkonaista tinnitusta. Piipitys kasvoi vikinäksi ja paikansin sen savupiipun hormiin.
Jumala paratkoon, ajattelin. Jokin eläin on pudonnut savupiippuun. Avasin tuuletusluukun, josta käsi mahtuu sisään. Työnsin kättäni varovasti hormiin. Rauhoittelin eläintä puhumalla rauhallisesti. ”Ei hätää, pikku kulta.” Käteni kolahteli vain nokisiin tiiliskiviin.
Soitin nokikolarille. Hän tiesi kertoa, että eräässä talossa oli kissa pudonnut savupiippuun. Jos hormiin panisi lankun pystyyn, kissa tai orava pääsisi sitä pitkin pois.
Vikinä yltyi aidoksi valitukseksi. Se koveni, tiheni ja piteni. Sydämeni särkyi. Eläin on peloissaan, yksin, pimeässä, ehkä katkaissut jalkansa.
Soitin palokuntaan ja sanoin, että olen kuunnellut valitusta jo kaksi tuntia. ”Teidän on pakko tulla. Luulen, että se on orava.” Mies vastasi, että ykköstiellä on yksi pelastustehtävä ja he tulevat sen jälkeen.
Palomiehiä odotellessani kuuntelin yhä säälittävämmäksi ja ohuemmaksi käyvää vikinää. Sitten huomasin jotakin outoa, ääni tulikin nyt oikeaan korvaani. Kallistin korvaani ja kun huomasin mistä ääni tulee, kavahdin pari askelta taaksepäin – piipitys kuului kattilasta. Kauheaa! Olinko keittänyt oravan? Vein varmuuden vuoksi kattilan pihalle, panin hanskat käteen ja varauduin hirvittävään näkyyn.
Kansi avautui PFHAFFF, ja tajusin oman naurettavuuteni. Kaikki onneton vinkuna oli lähtenyt tuosta yksinäisestä, rasvaisessa vedessä kelluvasta makkarankuoresta. Ei voi olla totta! Nauroin helpottuneena ja löin kättä otsaan. Heh heh! Kunnes muistin yhden jutun.
”Ei helvetti, palokunta!” Juoksin puhelimeen ja sopersin jumalalle hätäiset kiitokset, kun päivystäjä vastasi. ”Ei tarvitse tulla”, huusin luuriin. ”Se oli orava. Tuli nuohousluukusta alas ja juoksi kuin perkele suoraan ovesta ulos.”
Jani Kaaro
