ei koskaan enää

Lukuaika: 2 minuuttia

ei koskaan enää

Nenne Kafka on yksi natsi-Saksan keskitysleireiltä selvinneistä puolanjuutalaisista.

Sieltä hän tulee, suojatien suunnasta. Nenne Kafka on yksi natsi-Saksan keskitysleireiltä selvinneistä puolanjuutalaisista. Nyt, 60 vuotta toisen maailmansodan jälkeen, hän viettää eläkepäiviään Helsingissä.

Svenska Teaternin Café Kafka on tuttu paikka hänelle. Kahvila on nimetty Nenne Kafkan ja hänen miehensä Faivel Kafkan luvalla. He ovat Suomen ainoat Kafkat.

He eivät ole sukua kirjailija Franz Kafkalle. ”Mieheni aina sanoo, että Franz Kafka on hänen isänsä serkku, mutta tuskin se on totta”, Nenne Kafka nauraa.

Hänen miehensä on syntynyt Suomessa ja taisteli talvi- ja jatkosodassa Suomen armeijassa.

Nenne Kafka ei kaipaa säälittelyä. Hän haluaisi ottaa etäisyyttä kauhukokemuksiinsa, mutta muistot palaavat helposti mieleen. ”Kestää kauan ennen kuin mieli taas tasapainottuu.”

Hän elää kehässä, josta pääsee pois vain hetkeksi kerrallaan. Terveyden kannalta on parempi olla muistelematta liikaa vuosikymmenten takaisia tapahtumia, joiden masentava vaikutus on edelleen hyvin voimakas.

”Muuten ei voi elää normaalia elämää.”

Nenne Kafka syntyi Schlesingerin liikemiesperheeseen Kozieglowyssa Lounais-Puolassa vuonna 1927. Hänellä oli kaksi veljeä ja sisko.

Hän oli nuori joutuessaan erilleen perheestään. Hän vietti puoli vuotta juutalaisperheen alivuokralaisena Zawiercien getossa lähellä kotikaupunkiaan ja Saksan silloista rajaa. Hänen perheensä oli jo lähetetty keskitysleirille.

”Sen jälkeen kun heidät vietiin kotoa, heistä ei ole kuulunut mitään tähän päivään mennessä.”

14-vuotias Kafka lähetettiin 1941 Neusalz an der Oderin pakkotyöleirille läntiseen Puolaan.

”Rahaa minulla ei ollut penniäkään, enkä voinut kuin ihmetellä matkan tarkoitusta.”

Neusalzissa päivärytmi oli tarkka. Aikaisen herätyksen jälkeen vangit asettuivat riviin laskemista varten ja lähtivät töihin Grusswitzin lankatehtaaseen, jossa Nenne Kafka hoiti isoa konetta.

Hänen mukaansa keskitysleireillä oli paljon naisvartijoita, eikä hän muista kohdanneensa yhtään inhimillistä vartijaa. Vankeja kidutettiin päivittäin, ja pienistäkin virheistä rankaistiin. ”Vartijoilla ei ollut erityistä syytä rangaista.”

Keskitysleireillä ei ollut pienemmistä huolehtivia äitihahmoja eikä ystäväsuhteita pystynyt luomaan. ”Siihen ei ollut mahdollisuuksia. Elimme melkein kuin eläimet, ei siellä jaksanut seurustella. Kaikki ajattelivat vain, miten selviytyä seuraavaan päivään.”

Vangit asuivat ahtaissa parakeissa. Vuodevaatteita, yöpaitoja tai vaihtovaatteita ei ollut. ”Samoissa vaatteissa oltiin päivät ja yöt.”

Ruokana oli hiekkaista lanttuvettä, ja pesumahdollisuudet olivat huonot.

Neusalzista kauhumatka jatkui marssien kohti Flossenbürgin keskitysleiriä Baijerissa tammikuussa 1945. Perillä vangit piti kaasuttaa kuoliaiksi.

Matkalla he yöpyivät kylmissä ladoissa märissä vaatteissa. Ruokaa oli kerjättävä. ”Joka päivä tien reunassa makasi kuollut ihminen.”

mainos

Odotettuaan viikon kuolemaa vangit lähetettiin suljetuissa tavaravaunuissa Bergen-Belseniin Hannoverin tienoille. ”Kaikki olivat hirveitä paikkoja, mutta Bergen-Belsenistä ei kukaan uskonut selviävänsä hengissä.”

Nenne Kafka ei pystynyt iloitsemaan, kun vangit avasivat portit brittisotilaille 15. huhtikuuta 1945. ”Olin jo sairas.” Suurimpaan osaan vankeja oli iskenyt lavantauti. Ihmisiä kuoli vielä vapauttamisen jälkeenkin satoja päivittäin.

Leiri oli niin täynnä, että Nenne Kafka joutui nukkumaan istuallaan kovalla kivilattialla ruumishuoneessa. Paikkaan oli sulloutunut 60 000 luurangon laihaa vankia, ja pihamaalla lojui 10 000 kuollutta ruumista, joita vangit joutuivat siirtelemään tuhottavaksi.

Sodan loputtua Euroopassa toukokuussa 1945 Nenne Kafka pääsi laivalla Helsingborgiin Ruotsiin, josta eno haki hänet Suomeen kesän lopulla. Äidin veli oli taistellut ensimmäisessä maailmansodassa ja oli haavoituttuaan joutunut sairaalaan Suomessa. Tänne hän oli jäänyt.

Suomeen tultuaan hän alkoi opiskella ruotsia ja meni töihin enon kangaskauppaan. Hän ei inhoa saksalaisia, eikä häntä ole pelottanut palata Saksaan. Puolassakin hän on ollut Suomen Painiliiton tulkkina.

Vierailu kotikaupungissa ei kuitenkaan ollut hyvä idea. ”Päätin, ettei koskaan enää, se oli niin masentavaa. Kotitaloa ei enää ollut, ja paikka vaikutti kuolleelta, kun nuoret olivat matkustaneet suuriin kaupunkeihin.”

Nenna Kafka myöntää, ettei kaikkia hirveyksiä voi eikä jaksa muistaa. Tapahtumia ei voi kelata taaksepäin kuin videota.

Muutama vuosi sitten hän lähetti elokuvaohjaaja Steven SpielbergilleShoahin visuaalisen historian säätiön eloonjääneiden arkistoon videon, jossa hän kertaa muistojaan. ”Kun kuuntelin nauhan, huomasin että paljon jäi vielä sanomatta.”

Vainojen uhrien muistopäivä 27.1.

Sami Takala

  • 9.9.2009