Eläimen rooli ei näissä uudemmissa tarinoissa ole enää peto, vaan itsetuhoon taipuvaista ihmistä etevämpi ja eettisempikin selviytyjä.

Pitääkö ihmisapinaa kohdella eläimenä vai ihmisenä, mikäli se itse luulee olevansa ihminen?

Lokakuun lopulla julkisuuteen tuli tieto uudesta Indonesian Flores-saarella eläneestä ihmislajista. Luulöydön myötä kertomuksia saarella asuneista Ebu Gogo -olennoista on ryhdytty kuuntelemaan uudella tavalla. Saaren asukkaiden mukaan näitä pienikokoisia, puhetta matkivia ihmisolentoja on elänyt vielä joitain satoja vuosia sitten. Flores-saaren löytö on käynnistänyt keskustelun siitä, voisivatko jotkin kansanperinteen taruolennot olla suullisessa perinteessä säilyneitä kokemuksia ”toisten ihmisten” ajoista.

Myös varhaisten kaukomatkailijoiden kuvauksia salaperäisistä apinamaisista ihmisistä ja ihmismäisistä apinoista innostutaan varmasti tarkastelemaan uudelleen. Entä miten suhtautuisimme, jos törmäisimme elävään ihmisen kaltaiseen olentoon, joka ei olisi Homo sapiens. Tapaaminen pakottaisi meidät miettimään, onko olento ihminen vai eläin, koska kohtelemme näitä olennaisesti eri tavoin.

Kun antropologi, eläintutkija Desmond Morris sai tietää uudesta ihmis(apina)lajista, hän sanoi toivovansa, että olennot osaisivat puhua, mikäli heitä vielä löytyy elävänä. Jos Floresin ihminen ääntelisi kuin simpanssi, se luokiteltaisiin apinaksi, ja jos se osaisi puhua, ihmiseksi, Morris toteaa BBC:n kolumnissaan. Hän kysyy provosoiden, kuuluisivatko nämä ”mini-ihmiset” Etonin yliopistoon vai eläintarhaan. Morris pohtii, onko mahdollista ajatella, että laji olisi melkein yhtä erityislaatuinen kuin ihminen. Puhekykyinen olento tuskin hyväksyisi itsensä luokittelemista eläimeksi tai edes asemaa ”lähes” ihmisenä. Ehkä juuri kyky nousta annettua luokitusta vastaan nostaisi olennon mielissämme itsemme kaltaisiksi.

Morrisin toive kuvastaa sitä, että puhekykyä pidetään usein avaimena ihmisyyteen. On kuitenkin epäselvää, mitä olisimme valmiita pitämään ”oikeana” puheena. Ihmisapinoiden kykyyn oppia viittomakieltä on suhtauduttu torjuen ja esitetty, että kyseessä ei voi olla todellinen viittomakieli, koska viittova eläin ei hallitse vastaavaa kieli- ja lauseoppia kuin puhuva ihminen. Näin on suhtauduttu esimerkiksi Koko-gorillaan, jolle psykologi Francine Patterson on opettanut yli 30 vuoden aikana satoja viittomia. Kiistely kielen olemassaolosta on jättänyt varjoonsa kommunikaation todelliset tulokset, erilajisten eläinten välillä välitetyt toiveet ja tuntemukset.

Vastaavasti ihmisyhteisössä Tuomas Alatalon tapaus osoittaa, että puhe- ja kirjoituskyvyttömäksi leimatun äkillinen tunkeutuminen kieliyhteisöön voidaan kokea uhkaavaksi. Tutkijat, jotka eivät ole tavanneet kirjailijana toimivaa Alataloa, ovat kirjoittaneet artikkeleita hänen kyvyttömyydestään kommunikoida.

Ehkä Floresin ihmisen kommunikointikyvyillekään ei kävisi hyvin. Ihmisen halu säilyttää asemansa ainoana aidosti puhekykyisenä lajina saattaisi hyvinkin tukahduttaa pyrkimykset ymmärtää vierasta olentoa.

Ihmisen varhaismuodon löytyminen elävänä murentaisi ihmisen ja eläinten ehdottomaksi esitetyn eron. Tiedemaailma tuskin kykenisi saavuttamaan yksimielisyyttä lajin inhimillisyydestä tai eläimellisyydestä. Kun ihmisen ja eläimen ero hämärtyy, sekoittuvat arkisen elämämme rakenteet. Kotieläinten pidon ja orjuuden, kannibalismin ja lihansyönnin sekä metsästyksen ja murhaamisen rajojen liukeneminen muuttaisi sosiaalisen elämämme perustavimpia sääntöjä.

Tähän asti eron ylläpito on onnistunut – siitäkin huolimatta, että ihmisen erityisominaisuuksien ainutlaatuisuus on yksi kerrallaan kyseenalaistettu. Harva enää kiistää esimerkiksi nisäkkäiden kykyä tuntea.

Simpanssit käyttävät työkaluja, ja niiden kyvystä luoda kulttuuria kiistellään. Ihmisen ja muiden eläinten erot ovatkin alkaneet näyttäytyä määrällisinä laadullisten sijaan. Kädellisten moraalista käyttäytymistä tutkinut psykologi Frans de Waal toteaa, ettemme tapaa muilla eläimillä täysimittaisina sellaisia ihmisen ilmiöitä kuin moraalisuutta, kulttuuria, politiikkaa tai kieltä. Jos piirteet toisaalta jaetaan osiin, osan niistä voi tunnistaa eläinten käyttäytymisessä.

Kädellisten tutkimus on saanut monet kysymään, pitäisikö muillekin eläimille kuin ihmisille taata tiettyjä perusoikeuksia. Great Ape Project -järjestö (GAP) ajaa ihmisapinoiden ottamista mukaan ”moraaliseen yhteisöön”, tasa-arvoisten joukkoon. Ruotsi kielsikin viime vuonna eläinkokeiden tekemisen ihmisapinoilla ja yhdeksällä gibboni-apinalajilla. Iso-Britannia ei enää salli eläinkokeita ihmisapinoilla, ei myöskään Uusi-Seelanti eikä Hollanti.

Ratkaisua eläinten kohteluun ja ihmisen ja eläinten eroon ei välttämättä kuitenkaan löydy luonnontieteellisestä tiedosta. Vaikka eläimet ovat tieteessä olleet erityisesti luonnontieteellisen tutkimuksen kohde, määrää eläinten kohtelua ennen kaikkea niille annettu yhteiskunnallinen luokitus. Tärkeintä ei ole, oletko kettu vai koira, vaan oletko turkikseksi kasvatettu kettu, luonnonvarainen kettu vai eläintarhaan sijoitettu kettu, koe-eläinkoira vai lemmikki. Biologisten lajierojen sijasta eläimiä kohdellaan niiden käyttötarkoituksen mukaan. Näin on myös lainsäädännössä: eläintarhassa ketulla on oltava 600 neliömetriä tilaa, turkistarhalla riittää 0,8 neliötä.

Luonnontieteelliset luokitukset sijoittavat ihmisen huomattavasti lähemmäs muita eläimiä kuin arkiajattelumme ja toimintamme. Vaikka ihminen ja gorilla ovat kehityshistoriallisesti lähempänä toisiaan kuin esimerkiksi kastemato ja sarvikuono keskenään, ihmisen ja muiden välinen ero näyttäytyy kuitenkin eroista keskeisimpänä.

Eläinkäsitystä ei voi muuttaa puuttumatta kuvaan ihmisestä. Jos eläin voi olla kulttuurinen, kielellinen ja moraalinen olento, muuttuu ihmisyyden merkitys ja inhimillisyyden sisältö epäselväksi. Ihmisenä olo tarkoittaa kykyjä, joita muilla eläimillä ei ole.

Ihmisoikeuksien määrittelyllä olemme yrittäneet päästä sovintoon siitä, mitä voimme ajatella ihmisistä ja mitä ihmiset voivat olla. Muiden eläinten määrittelyä ympäröi kasvava hämmennys. Eläimet ovat sekä kaltaisiamme että hyväksikäytettyjä, perheenjäseniämme ja ruokaamme. Samanlaisia kuin me, mutta toisaalta pelkkää raaka-ainetta. Emme ole varmoja, olemmeko inhimillistäneet eläimiä liikaa vai menneet hyväksikäytössä liian pitkälle.

Viime vuosikymmeninä voimistunut eläinliike on kiinnittänyt huomionsa näihin eläinten kohtelun ristiriitaisuuksiin. Eläinoikeusajattelun nousua on seurannut myös yhteiskuntatieteiden kiinnostuminen eläimistä. Eläinten ja ihmisten välisten suhteiden sosiaaliset vaikutukset ovat nousseet tutkimuksen kohteeksi.

Eläimen kohteluun puolestaan vaikuttaa sekä biologinen ymmärrys sen olemuksesta että kyseisen eläimen merkitys yhteiskunnassa. Tavassamme kuvata esimerkiksi apinoita näkyy sekä luonnontieteiden kehitys että ihmis- ja yhteiskuntakuvan muutos. Kun ihmisapinoiden tuntemus oli vielä vähäistä, valkokankailla ja kirjoissa kulkivat kingkongit ja ihmissyöjägorillat. Viime vuosikymmenten aikana tarinakuvastossa ovat vallanneet alaa ihmisen ja apinan rajamaastoon sijoittuvat viisaat, kommunikoivat ja moraaliset eläimet: Daniel Quinnin Ismaelissa ja Peter Høegin Nainen ja apina -romaanissa ihmisapinan tehtäväksi on annettu varoittaa ihmistoiminnan tuhoisuudesta. Ilkka Koiviston Paviaanien kaupungissa paviaanit oppivat ihmisten kielen ja ottavat Helsingin ja sen edellisten asukkaiden tavat haltuunsa, kun ihmisiä ei tuntemattomaksi jäävästä syystä enää ole.

Tulevien tieteentekijöiden eläinkäsityksiin puolestaan heijastuu, kohtaako nainen mielikuvissamme gorillan miltei rutistuen sen valtavaan kouraan, kuten Ann Darrow King Kongissa, vai Dian Fosseyn tapaan, eli rapsutellen sumuisten vuorten gorillan kättä. Eläimen rooli ei näissä uudemmissa tarinoissa ole enää peto, vaan itsetuhoon taipuvaista ihmistä etevämpi ja eettisempikin selviytyjä.

Mikäli tapamme käsittää eläimet ja suhteemme eläimiin ovat muuttumassa, myös käsitys ihmisestä ja yhteiskunnasta muotoutuu uudeksi. Näkemyksemme ihmisyydestä saa uuden vivahteen, kun kuulemme viittomakieltä osaavan simpanssin sijoittavan kuvan simpanssi-isästään samaan pinoon kissojen, koirien ja hevosten kanssa, mutta lajittelevan päättäväisesti oman kuvansa ihmiskuvien joukkoon. Pitääkö ihmisapinaa kohdella eläimenä vai ihmisenä, mikäli se itse luulee olevansa ihminen? (ST)

floresin ihminen

Indonesialaiset ja australialaiset tutkijat julkistivat lokakuun lopulla ehkä kaikkien aikojen merkittävimmän ihmisen esihistoriaan liittyvän löydön.

Indonesiassa sijaitsevalta Floresin saarelta löytyi 18 000 vuotta vanhoja luita, ne kuuluivat aiemmin tuntemattomalle, suuresti ihmistä muistuttavalle mutta hyvin pienikokoiselle lajille. Floresin ihminen eli Homo floresiensis oli ollut vain metrin mittainen ja sen aivojen tilavuus vain vajaat 400 kuutiosenttimetriä, neljännes ihmisen aivojen koosta. Tästä huolimatta se oli selvästikin osannut tehdä erilaisia työkaluja ja tuntenut tulenkäytön.

Työkalulöytöjen perusteella vaikuttaa siltä, että Floresin ihmiset kuolivat sukupuuttoon vasta 13 000 tai 12 000 vuotta sitten. Toisin sanoen ne ovat eläneet rinnakkain oman lajimme kanssa mahdollisesti kymmenientuhansien vuosien ajan, paljon pidempään kuin Neanderthalin ihmiset, jotka kuolivat sukupuuttoon 28 000 vuotta sitten.

Floresin ihmisen esi-isät ovat todennäköisesti olleet kooltaan suurempia, ja ne ovat ilmeisesti pystyneet liikkumaan saarelta toiselle jonkinlaisilla veneillä tai lautoilla jo 800 000 vuotta sitten. Floresin ihminen näyttää kuitenkin sopeutuneen ympäristöönsä muuttumalla pienikokoisemmaksi. Saarilla elävät nisäkkäät kehittävät usein pienikokoisia muotoja, koska pienikokoinen eläin tarvitsee vähemmän ravintoa. Kääpiönorsut, kääpiövirtahevot ja Wrangelin saaren mammutit ovat tunnettuja esimerkkejä.

Homo floresiensiksen löytäjiin kuuluva tutkija Michael Morwood Australian Uuden Englannin yliopistosta sanoo, että eri puolilla Indonesian saaristoa on saattanut elää myös useita muita ihmisen sukuun kuuluvia lajeja. Itse asiassa on juuri ja juuri mahdollista, että jotkut niistä olisivat yhä elossa. Esimerkiksi Malesian viidakoiden tarunomainen orang pendek, ”viidakon jeti”, voi olla jokin yhä elossa oleva Homo sapiensin ja Homo floresiensiksen lähisukulainen. (RI)

Kirjoittaja on sosiologi, joka tekee väitöskirjaa sosiologian eläinkäsityksen rakentumisesta. Hänen sosiologista eläintutkimusta käsittelevä pro gradunsa Eläimet muuttuvassa yhteiskunnassa on luettavissa osoitteessa http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu00266.pdf Tietoa yhteiskuntatieteellisestä eläintutkimuksesta: http://kaljaasi.it.helsinki.fi/lokari/elainpolitiikka/.

Salla Tuomivaara, Risto Isomäki