julmia tarinoita & hyviä ihmisiä

Lukuaika: 4 minuuttia

julmia tarinoita & hyviä ihmisiä

Kirjailija Adam Hochschild käy Suomen-vierailullaankin tutustumassa paikalliseen vankilaan, uusia aiheita löytääkseen.

Adam Hochschild on kirjailija. Siksi hän Suomen-vierailullaankin käy tutustumassa suomalaiseen vankilaan, uusia aiheita löytääkseen.

”Kiinnostukseni heräsi, kun kuulin, että Suomessa on kaikkein vähiten vankeja suhteessa väkilukuun. Sitten kävi ilmi, että Suomen edistyksellisen vankilalaitoksen perustaja oli ottanut esimerkkiä Yhdysvalloista, missä hän kävi tutustumassa sikäläiseen systeemiin. Se on todella ironista, sillä nykyisin meillä pyritään laittamaan kaikki vankilaan.”

Hochschild on kirjoittanut teokset Belgian Kongon äärimmäisen julmasta hallinnosta ja Stalinin vainojen uhrien kokemuksista. Hänen uusin, tammikuussa julkaistava kirjansa käsittelee orjuutta vastustanutta liikettä Isossa-Britanniassa. Synkkien aiheiden rinnalla on aktivistien valoisampi rooli.

”Tuleva kirjani käsittelee ensimmäistä suurta kansainvälistä ihmisoikeusliikettä eli toimintaa orjuutta vastaan brittiläisessä imperiumissa. Ensi kertaa suuri joukko ihmisiä yhdessä maassa huolestui siitä, mitä ihmisille tehtiin toisella puolen maailmaa. Tällaista ei ollut ennen nähty. Hyvin laaja joukkoliike toimi Englannissa vuosikausia, ja sen ansiosta orjakauppa loppui Britanniassa paljon aiemmin kuin Yhdysvalloissa.”

Itseään Hochschild ei pidä aktivistina, vaikka hänen kirjojensa teemat käsittelevät ihmisoikeuksia.

”Ainahan kirjailijat ovat kirjoittaneet hyvän ja pahan taistelusta. On valtavan kiinnostavaa, kuinka julmia ihmiset voivat olla toisilleen ja kuinka taas mitä kurjimmissa tilanteissa nousee esille ihmisiä, jotka näkevät epäoikeudenmukaisuuden ja haluavat tehdä sille jotain.”

Belgian Kongon historiasta kertovassa Kuningas Leopoldin haamussa ei Hochschildin mukaan ollut tärkeintä paljastaa maailman unohtamaa joukkomurhaa, vaan kunnioittaa niitä ihmisiä, jotka ensi kertaa toivat asian julkisuuteen.

”He eivät onnistuneet silloin lopettamaan tappamista, mutta he saivat silti ihmiset näkemään, mitä oli tapahtunut.”

Belgian Kongon ja sen perintöä kantavan Kongon demokraattisen tasavallan kohtaloissa Hochschild näkee selviä yhtäläisyyksiä. Joidenkin ahneus voi aiheuttaa suunnatonta kurjuutta.

”Kongon ryöstö ja massamurhat 1900-luvun alussa johtuivat maan runsaista luonnonvaroista. Silloin etsittiin norsunluuta ja kumia. Tänä päivänä etsitään uraania, timantteja, kultaa ja tantaliittia. Jälleen Kongoa riistävät ulkomaalaiset, tällä kertaa riistäjinä ovat ympäröivät afrikkalaiset maat ja ne kansainväliset yhtiöt, joille luonnonvaroja myydään. Monet kongolaiset sanovatkin, että he pärjäisivät paljon paremmin, jos eivät olisi niin rikkaita. Luultavasti he ovat siinä oikeassa.”

”Minusta nykytilanne juontaa toisellakin tavalla sadan vuoden takaisista tapahtumista. Leopoldin antama esimerkki oli käyttää hallintokoneistoa systemaattisen riiston välineenä eikä niinkään hallintona, joka tarjoaa palveluja kansalle, mikä on hallinnon varsinainen tehtävä. Demokratian rakentamiselle ei ole ollut kunnollista perustaa, enkä ole yhtään yllättynyt, että tuollaisen historian läpikäynyt maa on vaikeuksissa”, Hochschild jatkaa.

Monet Afrikan maat ovat vaatimassa kolonialismin kärsimyksistä korvauksia entisiltä siirtomaaherroilta. Hochschildin mielestä länsimailla on syytä tuntea syyllisyyttä, mutta menneiden vääryyksien korjaamiseen hän ei usko.

”Suhtaudun epäillen kaikenlaisiin korvauksiin historiallisesta sorrosta. Länsimaiden on syytä tuntea syyllisyyttä siitä, miten he kohtelivat Afrikkaa. Miljoonia ihmisiä kuoli. Mutta historia koostuu tapahtumista, joissa toiset kansat riistävät toisia. Olisi vaikea päättää, kuinka kauas historiaan vääryyksiä alettaisiin korvata ja kenelle korvaukset sitten maksettaisiin. Jos rahat annettaisiin Afrikan hallituksille, valtaosa varoista päätyisi länsimaisten pankkien tileille”, Hochschild arvelee.

”Eräs tapa auttaa Afrikkaa on tukea kansainvälistä sopimusta, jolla estetään konfliktialueilta tulleiden timanttien kauppa. Jopa Yhdysvallat on allekirjoittanut sen. Minusta timantit ovat yksi tekijä, joka ylläpitää Kongon katastrofaalista tilannetta.”

”Samanlaisen sopimuksen voisi tehdä kännyköissä käytettävästä tantaalista, sillä se aiheuttaa jopa enemmän kuolemia Kongossa kuin timantit, kun eri ryhmät taistelevat kaivosoikeuksista. Toinen idea olisi saada Yhdysvallat ja Ranska lopettamaan aseapunsa Afrikkaan. En näe mitään mieltä syytää lisää aseita alueelle, jossa taistellaan nytkin aivan liikaa.” Tantaalia valmistetaan tantaliitista.

Kiinnostus ihmisten kohtaloihin on vienyt Hochschildin moneen eri maahan ja monenlaisiin tilanteisiin.

”Yksi aiemmista kirjoistani käsitteli Venäjän suhtautumista stalinismiin. Olen käynyt Neuvostoliitossa lukuisia kertoja 1960-luvulta lähtien ja puhun venäjää. Venäjän historia on aina kiehtonut minua: miten maa, joka antoi maailmalle Tshehovin ja Dostojevskin, on myös luonut vankileirien saariston.”

Hochschild keskittyi sekä Neuvostoliitossa että Venäjällä ihmisiin. Hän halusi tietää, miten yksilö valitsee oman tiensä.

”Kun Gorbatshov tuli valtaan, alettiin käydä keskustelua menneisyydestä, enkä halunnut menettää sitä. Muutin Venäjälle puoleksi vuodeksi tammikuussa 1991. Juuri silloin poistettiin matkustusrajoitukset ulkomaisilta toimittajilta, ja useassa paikassa sain todeta olevani ensimmäinen länsimainen toimittaja. Näin kävi etenkin Siperiassa, jossa kävin tutustumassa vankileireihin. Ihmiset katsoivat minua kuin jotain marsilaista.”

mainos

Hochschild haastatteli entisiä vankileirien asukkeja ja salaisessa poliisissa toimineita, jos vain sai heidät puhumaan. Joukossa oli niitä, jotka katuivat tekojaan, ja niitä, jotka eivät katuneet.

”Molemmat ihmistyypit olivat todella kiinnostavia. Juttelin joukkohautoja avanneiden ihmisten kanssa, ja kävin itsekin katsomassa hautoja. Haastattelin myös historianopettajia siitä, miten he aikoivat nyt opettaa historiaa kouluissa ja yliopistoissa. Venäjällä minua ei kiehtonut ainoastaan stalinismin järjettömyys, vaan eri paikoista toimivat ihmiset, jotka yrittivät vastustaa sitä.”

Hochschild uskoo demokratiaan ihmisoikeuksien edistäjänä, mutta oman maansa tilanteeseen hän suhtautuu epäillen.

”Toivottavasti emme ole täysin epäonnistunut demokratia. Demokratian toiminnassa on joka tapauksessa vakavia ongelmia. Yhdysvalloissa ei ole suhteellista vaalitapaa, ja se estää uusien voimien ja puolueiden esiin marssin. Saksassa on saatu aikaan liittohallitus, jossa vihreät ovat mukana, vaikka he saivat vain kymmenen prosenttia äänistä. Yhdysvalloissa 25 prosentin kannatuksen saava vihreä puolue ei pääsisi valtaan. Meillä on Ralph Nader, joka edustaa suurin piirtein täkäläisten vihreiden teemoja. Systeemin vuoksi ääni Naderille on käytännössä ääni Bushille. Tämä on vakava puute järjestelmässämme.”

”Meillä ei ole myöskään mitään rajaa, kuinka paljon rahaa vaaleihin voidaan syytää. Ne, jotka maksavat vaalibudjetin, saavat myös mieleisensä lait. Kolmas ongelma on se, että poliitikot piirtävät vaalipiirien rajat. Näin vallassaolija voi jakaa vaalialueen varmistaakseen uudelleenvalintansa. Edustajainhuoneessa on 435 paikkaa, mutta vain kolmisenkymmentä niistä on käytännössä sellaisia, joista vaaleissa oikeasti kiistellään. Koko järjestelmä on absurdi.”

Hän aikoo äänestää, vaikka kokee sen toisaalta täysin turhaksi.

”Äänestän Kaliforniassa, joten äänelläni ei ole mitään väliä. John Kerry voittaa siellä kuitenkin. Sekin on yksi Yhdysvaltain vaalijärjestelmän omituisuuksista. Meidän pitäisi suunnitella koko järjestelmä uusiksi, mutta on vaikea nähdä, miten se voisi muuttua.”

Keskustelu yhdysvaltalaisen kanssa ajautuu vääjäämättä Irakin sotaan. Puhe terroriuhasta on saanut Hochschildinkin pelkäämään.

”Bushin aloittama sota on tehnyt Irakista magneetin kaikille islamilaisille fundamentalisteille. Jos USA vetäytyy Irakista, tuleva hallitus tulee olemaan isäntänä ääriliikkeille kuten Afganistan aikoinaan. En tiedä, lisääkö se hyökkäyksen mahdollisuutta Yhdysvaltoihin, mutta jos jotain tapahtuu, edes yksi pieni terrori-isku Yhdysvalloissa, silloin republikaanit tekisivät asiasta valtavan numeron. Siitä on syytä olla huolissaan.”

Hochschild arvelee, ettei Kerry pystyisi presidenttinä irrottamaan Yhdysvaltoja sodasta, jota maan ei olisi koskaan pitänyt aloittaakaan.

”Pentagon ei ikinä suostu siihen, sillä se haluaa pysyvät tukikohdat alueelle. Vietnamista vetäytyminen oli mahdollista, vaikka tiesimme, että kommunistit ottaisivat vallan, sillä he eivät olleet minkäänlainen uhka Yhdysvalloille, koska välissä oliyli 15 000 kilometriä valtamerta. George W. Bushin hallituskausi on toisaalta herättänyt monet vastustamaan nykyistä militarismia. Sodanlietsonnan vastapainoksi on vaihtoehtoinen lehdistö saanut uusia lukijoita.”

Vaihtoehtolehtien levikki on lähtenyt jyrkkään kasvuun.

”Mother Jones, jota olin aikoinaan perustamassa 1970-luvulla, on niistä laajalevikkisin, sillä on 260 000 tilaajaa. Internetissäkin on valtavasti hyviä kirjoituksia, joita ei muualta löydy. AlterNet, ZNet ja Common Dreams ovat suurimmat vaihtoehtoiset nettisivustot. Suosikkini on TomDispatch, jota ystäväni Tom Engelhardt toimittaa.”

Synkistä kirjoistaan huolimatta Hochschild suhtautuu myönteisesti maailmaan. Hän näkee, että ihmisten teoilla on vaikutusta.

”Lyhyellä tähtäimellä olen pessimisti. Yritän silti olla optimisti ja ajatella pidemmälle. Orjuuden vastaisessa liikkeessä minua kiehtoi se, että taistelu kesti yli 50 vuotta ja monta kertaa he olivat valmiita luovuttamaan,mutta he heräsivät aina uudestaan taistelemaan. 250 vuotta sitten useimmat ihmiset maailmassa olivat orjia, palvelijoita ja pakkotyöläisiä, joten olemme me vähän edistyneet.”

Hochschild opettaa kirjallisuutta journalismin jatkokoulussa Berkeleyssä, Kalifornian yliopistossa. Adam Hochschild: Kuningas Leopoldin haamu. Kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa. Suom. Heikki Salojärvi. 416 s. Tammi 2004.

Jorma Penttinen

  • 9.9.2009