tulikukkaperuukki

Lukuaika: 3 minuuttia

tulikukkaperuukki

Kaikkialla oli peruukkeja. Blondeja, brunetteja, punapäitä. Afrokiharoita, harmaahapsia, polkkatukkia.

Galleria sijaitsi keskellä Kruununhakaa, mintunvihreän, rapistuneenakin ylvään jugendtalon sisäpihalla. Pieni-ikkunainen, vaatimaton rakennus oli alun perin ollut talli. Sisällissodan myllerryksessä sen kerrottiin toimittaneen ruumishuoneen virkaa. Myöhempinä vuosina diinarit olivat rassanneet siellä jenkkirautoja, kirppari kaupannut romppeita ja herätysliike painattanut lehtisiä. Ja sitten joku keksi tehdä paikasta gallerian. Ulkoa rakennus oli synkeän tumma, mutta sen sisätilat olivat kauttaaltaan säihkyvän valkoiset. Ehkä sen vuoksi galleria oli saanut nimen Lumisali. Tai sitten nimi oli perua siitä kalkkijauheesta, jolla ruumiit oli vuonna 1918 peitetty.

Parin sadan neliön galleria jakautui kahteen saliin. Sinä kesänä tilan jakoivat Keburaz Wienewiczin ja Mari Karhun työt, kuten teline kadulla tiesi kertoa. Jotkut galleriaan eksyneet satunnaiskävijät kyllä yllättyivät pahanpäiväisesti näyttelyä, joka ei tuntunut vastaavan heidän käsitystään taiteesta. Eniten huomiota herätti Keburazin töille varattu sali.

Kaikkialla oli peruukkeja. Blondeja, brunetteja, punapäitä. Afrokiharoita, harmaahapsia, polkkatukkia. Enkelinsuortuvia. Armeijasiilejä. Tuomarin peruukkeja. Teddytötteröitä, rastalockseja, neonvärisiä sirkusmalleja. Hiuslisäkkeitä sekä poninhäntiä. Jopa aito Ludvig XIV:n aikainen allongeperuukki ja puoli metriä korkea Macaroni-malli. Esillä oli peruukkeja ympäri maailmaa, jalustoilla ja vitriineissä, uusia sekä vanhoja. Niillä oli vain yksi yhteinen ominaisuus. Ne olivat kaikkiverisiä.

Läpikotaisin verisiä.

Verisyys oli peruukkien osana, sillä sellainen oli niiden isännän, Keburazin, päänahan kohtalo. Joskus hän tosin haaveili puhdistavasta tulesta, kosmisesta kulosta, joka syöksyisi maan sisästä ja söisi peruukit verineen. Ja tuhkasta nousisi elämän voittoa juhliva peruukki, tulikukkaperuukki. Se olisi terve ja täydellinen, ei tahmainen ja täynnä siihen takertunutta pölyä, kuten näyttelyn tunkkaiset pehkot. Irtipäästämättömän menneisyyden rotanloukku riippui kuitenkin Keburazin sydänalassa lujasti kiinni. Sen puristus tuntui vain voimistuvan Keburazin epätoivoisesta huomiosta. Vapauttavan kimmokkeen pitäisi nousta jostain hyvin syvältä aavasta itsettömyydestä, mielen turmeltumattomasta ja ajattomasta osasta. Keburaz uskoi, että jopa hänellä oli tällainen osa. Mutta sen turhasta tavoittelusta voipuneena hän oli alkanut olettaa, ettei hänen rajallinen backstagepassinsa koskaan tarjoaisi pääsyä etäisen tähtösen pukuhuoneeseen.

Pettymystä peittääkseen hän läträsi verellä. Olihan se terveellisempää kuin viinalla läträäminen, hän heitti. Sitä paitsi veri sopi osuvasti taiteeseen. Se oli ihme itsessään, se symboloi niin elämää kuin kuolemaa, se muutti väriä kuivuessaan. Ja kuinka kaunista sen helmeily tuoreena olikaan!

Silloin tällöin taiteilija kävi henkilökohtaisesti galleriassa havainnollistamassa, miten esteettinen pienikin haava saattoi olla. Jokainen voisi katsoa punahelmen hentoa balettia kotonaan, hän julisti epäluuloisille kuulijoilleen. Tai miksei parturissa, virastossa, marketissa. Vain pieni kirpaisu sormenpäässä. Vaikka ohuella hyönteisneulalla. Tosin sekin kysyy yllättävästi luonnetta, Keburaz tiesi.

Taiteilija itse valutti verta suonestaan koeputkeen, vaikka se pyörrytti häntä aivojen keskipistettä myöten, kuten hän totisena myönsi. Kun häneltä kysyttiin tilanteeseen sopivan verityypin valinnasta, opasti hän laskimoveren olevan sopivaa tyyniin hetkiin, koska se on tummaa ja rauhoittavaa kuin hyvin kypsynyt portviini, kun taas kirkas valtimoveri, kuin nuorekas rosékuohuviini, sopi parhaiten railakkaan juhlatunnelman kuvaajaksi.

Näyttelyvieraiden kiihokkeeksi tuoretta verta kaadettiin päivittäin erään pitkätukkaisen antiikkiperuukin päälle. Kyseisen teoksen nimeksi oli annettu S:n Tuska Nyt Ja Aina Matkalla Ei-Minnekään. Nimi oli johdettu Simsonista, joka menetti voimansa kun hänen pitkät hiuksensa leikattiin hänen nukkuessaan. Tämän jälkeen sankari vangittiin ja sokaistiin. Kehnosti kävi sillekin verelle, jota hänen nimissään peruukkivitriiniin valutettiin. Varttitunnissa heleät pisarat lytistyivät ja kuivuivat. Pian ne olivat aivan mustia.

Vaikka kuulijoita olisi riittänyt, Keburaz piti veriluentoja harvoin. Gallerian omistava steinerilaisvetoinen osuuskunta ei juuri sulattanut hänen paholaismaisia esitelmiään. Keburaz koki julkisen esiintymisen psyykkisesti raskaaksi. Eikä hän liikaa tahtonut tuputtaa intiimejä mieltymyksiään muille. Yksityiselämässään läpikotaisin veristen peruukkien ympärillä pyörivä taiteenteko oli Keburazille kuitenkin elinehto. Puhdistava huokonen, jonka kautta hänen neuroosiensa visva pääsi purskahtamaan ulos.

Ainaisessa peruukkien haalimisessa oli tietysti vaivansa, mutta Keburaz nautti harrastuksestaan. Tai ehkä nauttiminen tosiasiassa oli vain puudutusta. Peruukkiralli poisti ahdistusta, mutta ei tuonut positiivista mielihyvää. Se toi ahdistuksen puuttumisen, mutta pitkään ahdistuneelle ahdistuksen puuttuminenkin on maistiainen taivasta.

Maailman johtavat peruukkiputiikit tunsivat Keburazin pakkomielteen ja olivat miltei levittämässä punaista mattoa hänen sattuessaan näyteikkunan taakse. Hänellä oli sadan ja yhden peruukkialan ammattilaisen käyntikortit ympäri maailmaa ja hän sai jatkuvasti postia uusista malleista. Hän käytti matkustellessaan suhteettoman suuren osan ajastaan peruukkien perässä pörräämiseen ja poltti epäröimättä valuuttaa kokoelmansa kartuttamiseksi. 1500-luvulla elänyt Englannin kuningatar Elisabeth I oli hankkinut yli 80 peruukkia, mutta pelasi napeilla toista tuhatta peruukkia ostaneeseen Keburaziin verrattuna.

Teksti on katkelma toistaiseksi julkaisemattomasta romaanikäsikirjoituksesta, jonka työnimi on Peruukki. Markosmos Leppänen on helsinkiläinen maantieteilijä & kirjoittaja.

Markosmos Leppänen

  • 9.9.2009