Satuin näkemään pienen ilmoituksen Keharikaveri-kurssista. Mainoksessa oli kiva tunnelma. Aloin ajatella, että en tunne yhtään kehitysvammaista.
Jenni Raninen, pian 19, on tehnyt elämässään kaksi rohkeaa, itsenäistä ratkaisua. Hän pyrki ainoana porvoolaiskoulun luokaltaan Kallion ilmaisutaidon lukioon. Koulumatkoihin on mennyt päivittäin kaksi tuntia. Abi-syksynään Jenni meni Keharikaveri-kurssille, yksin koulustaan, ainoaksi ryhmän koululaiseksi. Nyt Jennillä on 13-vuotias keharikaveri, Marjut. Miten abin aika on riittänyt, ja miksi tämä valinta?
”Satuin näkemään Nyt-liitteen pienen ilmoituksen Keharikaveri-kurssista. Mainoksessa oli kiva tunnelma. Aloin ajatella, että en tunne yhtään kehitysvammaista”, Jenni kertoo.
”On monia muitakin ihmisryhmiä, joihin minulla ei ole kosketusta muuten kuin median kautta. Tässä yhteiskunnassa ollaan omanikäisten kanssa, liikaakin. Erilaiset ihmiset antavat näkökulmien rikkautta. Kun tuli tilaisuus tutustua kehitysvammaisuuteen, lähdin mukaan.”
”Kehitysvammatuki 57 ry:n viikonlopun kestävällä kurssilla meitä johdatettiin kehitysvammaisuuden maailmaan. Parin kuukauden kuluttua minulle tarjottiin Marjutia keharikaverikseni.”
Abin aika on kortilla, mutta keharikaveri itse päättää, kuinka usein tapaamisia on. Siksi tapaamiset ovat olleet hyvää vastapainoa ahertamiselle.
”Marjut puhuu hyvin hiljaa, ja vähän epäselvästi. Mutta hän hymyilee tosi paljon”, Jenni kuvailee lievästi kehitysvammaista keharikaveriaan.
”Omien ystävieni kanssa oleminen on vilpitöntä ja rehellistä, mutta yleensä ihmisten välisessä kanssakäymisessä on paljon erilaisia rooleja. Marjutin kanssa ei ole rooleja. Hän tuntuu minusta vilpittömältä ja aidolta ihmiseltä.”
”Kun kävelimme yhdessä Itiksessä ja kaikki ihmiset ryntäilivät hulluina tarjousten perässä, Marjut oli ihanan rauhallinen. Itsekin aloin tuntea rauhaa hänen kanssaan.”
”Marjut saa minut ajattelemaan. Mietin, mikä olisi oikea tapa ottaa häneen kontaktia, miten pääsisin hänen maailmaansa.”
”Kysymys on myös 13-vuotiaan maailmaan sukeltamisesta”, sanoo Jenni, jolla itsellään ei ole sisaruksia. ”Mutta haluan edetä kaikessa rauhassa, vailla kiirettä.”
Jenni uskoo, että eri-ikäiset voivat olla toistensa ystäviä. Itsellään hänellä ei ole vanhempia ystäviä, eikä oikeastaan Marjutin lisäksi nuorempiakaan. Jennillä on kuitenkin rohkea haave Marjutin suhteen: että hän voisi olla Marjutille oikea ystävä. Tässä lokeroitumisen yhteiskunnassa harva ihminen ehkä haaveilee rajoja ylittävistä ystävyyksistä?
”Ihanne tietenkin olisi, ettei tällaisia kaverikursseja tarvitsisi olla olemassakaan. Mutta eihän täällä Suomessa voi mennä kahvilassa tutustumaan vieraaseen ihmiseen…”
Jenniä kiinnostaisivat myös maahanmuuttajat erilaisine kulttuureineen. Puhumme siitä, miten ihmiset matkustavat ulkomaille tutustuakseen vieraisiin maihin ja ihmisiin. Kuitenkin kotimaastakin löytyisi paljon vierautta, jos vain olisi rohkeutta ja uskallusta tutustua.
Ulkomaalaiset kokevat meidät usein vaikeasti lähestyttäviksi. Vanhukset ovat yksinäisiä. Lapset soittelevat Mannerheimin Lastensuojeluliiton palveleviin puhelimiin. Ydinperheet ummehtuvat perheitseriittoisuuteensa. Vierailla paikkakunnilla opiskelevat nuoret kokevat orpoutta. Masennuslääkkeet käyvät kaupaksi kiihtyvällä vauhdilla, kuten myös unilääkkeet.
Rajoja ylittävälle kansalaisrohkeudelle oman maan sisällä olisi siis enemmän kuin tarvetta.
Monelle nykyihmiselle soppailu on tärkeä tyydytyksen muoto; vai miten muuten selittyy tämä suuri tavaramäärä?
Jenni ei koe saavansa erityistä tyydytystä soppailusta. ”Jos olisi rahaa, ostaisin luomutuotteita”, hän toteaa.
Erilainen ihmissuhde avautuu Jennille mielenkiintoisempana. ”Tapaamisten myötä Marjutista tulee esiin uusia puolia. Haluan oppia ymmärtämään ja arvostamaan erilaisuutta. Ehkä me emme olekaan niin erilaisia”, Jenni miettii.
”Minusta tuntuu hyvältä, että voin antaa aikaani toiselle ihmiselle, mennä toisen ihmisen ehdoilla.”
Kehitysvammatuki 57 järjestää jatkossakin keharikaveri-kursseja. SPR järjestää erilaisia ystäväkursseja, ja Näkövammaisten keskusliitto vapaaehtoisopaskoulutusta.
Jos meillä olisi Vapaaehtoistyön keskuksia, kiinnostunut löytäisi hetkessä kaikki erilaiset vaihtoehdot kokea inhimillistä rikkautta erilaisten järjestöjen kautta. Toistaiseksi kiinnostuneen on oltava itse aktiivinen.
Mutta voisiko olla niin, että joskus pieni ystävällinen ele lähikaupassa tai kadulla voisi myöskin avata ovea uuteen erilaiseen ihmissuhdemaailmaan?
Kehitysvammatuki 57 ry:n keharikaveritoiminnasta lisää nettisivuilla www.keharikaveri.fi.
Tuula-Maria Ahonen
