Katsokaahan vain tarkemmin, minkälaista väkeätäällä on. Tuossakin on edessäni vanha nainen ja pieni poika, mummikseen poika kuuluu kutsuvan.

Tulen ulos Hakaniemen metroaseman ovesta. Oven edessä on jonon häntäpää ja jonon kärki jossakin myyntikojujen ja autojen takana, torin toisella laidalla. Jään jonoon, miksi, onko tässä mitään järkeä? Ulkona on pakkasta, enkä tiedä kauanko saan odottaa päästäkseni jonon alkupäähän.

Olisi toinenkin vaihtoehto: Mennä kotiin ja olla ilman ruokaa, jota Veikko Hurstin köyhien ystävät tuolla jonottajille jakavat. Sanoa vain koulusta tuleville neljälle lapselle, että ei viitsitä syödä tänään, kun oli niin kylmä isän jonottaa.

Huomennahan voisi hakea Pelastusarmeijasta leipää, ja viimeistään torstaina Myllypuron metroaseman vierellä jakaa seurakunta Paavo Kajonmaan (toisen köyhien ystävän) johdolla ruokakasseja. Toki siellä saa odottaa kylmässä kolmekin tuntia, kun täällä voisi selviytyä nopeammin.

Ei ole tullut mieleeni ehdottaa lapsillemme nälkäpäiviä, joten tähän jään.

Olisinpa tiennyt tämän ajan koittavan, kun pienin lapsista syntyi, tai jo aiemminkin. Olisikohan perhe nyt pienempi?

Nyt sitä vain puntaroi, tuleeko tässä niin vilu, että sairastuu eikä voi sitten kipeänä jonottaa enää tulevina viikkoina. Se on ainoa kriteeri luovuttamiseen, joten… tässä seison enkä muuta voi.

Kymmenen vuotta on siitä kun suuri yhtiöni lemppasi joululahjaksi ulos lähes 300 työntekijää, pääasiassa äitiyslomalla olevia, eikä kukaan voinut sitä estää. Silloin tiesin, että minunkin vuoroni tulee, mutta samassa työssä sinnittelin vielä kahdeksan vuotta.

Nyt on kaksi vuotta tapeltu ruuan ja asunnon edestä, toivoen terveyden kestävän siihen asti kunnes lapset tulisivat itsekin toimeen, liittyisivät vaikka jonoon.

Hiljaista joukkoa ovat jonossa seisojat, vain yksi kolmen ihmisen ryhmä on vähän maistissa, ja räkätys kuuluu.

Mietin vain: Kyllä se tuokin riittää, kun joku näiden satojen joukosta kuulee tuonkin naurun. Ei sitten tarvitse hänenkään vakavasti ottaa tätä jonoa. Tässähän ne juopot jonottavat ruokaa, kun on tullut hossattua kaikki rahat kaljaakin väkevämpään. Samaan nippuun menee koko sakki.

Vaan kyllä se minäkin perheenisä olen täällä. Katsokaahan vain tarkemmin, minkälaista väkeä täällä on.

Myllypuron ruokajakelussa seisoo joka viikko 400 ihmistä, satoi tai paistoi, yli kolme tuntia avoimen taivaan alla, monet äiditkin pienten lastensa kanssa.

Tuossakin on juuri edessäni vanha nainen ja pieni poika, mummikseen poika kuuluu kutsuvan.

Myllypuron ruokajakelusta tekivät dokumenttiprojektin ohjelmaa televisioon, tulee kuulemma keväällä ulos. Hyvä olisi, kun siitä näkisivät epäluuloisetkin, kuinka kansa on todella ajettu köyhyyteen.

Tuolla on torin laidalla SAK, en nyt tarkkaan muista, mitä varten se on olemassa, ja ratikkapysäkkien takana on vanha Paasivuorenkadun työväentalo. Työväki on se yhtenäinen joukko ihmisiä, jotka saavat tehdä vielä työtä, olivat tulot mitkä hyvänsä. Meille ne liitot ja puolueet eivät suo ajatustakaan, me olemme valtion kustannusrasite, emme ihmisiä.

Ovatko seurakunnat, Pelastusarmeija ja Veikko Hursti ainoat, jotka antavat meidän lapsille edes ruokaa?

Tosi noloa minusta, kun viime vaalien alla tein omalta osaltani muiden avuksi vaalityötä. Että kirkkoko saa siitä ansion, vähäisestä panoksestani, mihin perheeni nälältä kykenin?

Ei ole sosiaalihuoltokaan meitä auttamassa, kun vaimolla on tutkijan ammatti, jossa ei juuri elatusta hankita. Ei köyhällä ole oikeutta akateemiseen ammattiin. Työttömäksi pitäisi heittäytyä, jos tahtoisi lapsensa leivässä pitää.

Niin… ja miksi tämä jonottava kansa on niin hiljainen? Kun on kaksi vuotta tätä syrjäytettyjen joukkoa kuunnellut, niin sitä ihmettelee, kuinka yhä elää asenne syystä tai toisesta, mutta aina omasta syystään syrjäytyvistä ihmisistä.

Kovin moni uskoo itsekin olevansa syystään tässä jamassa, tai sitten se on puolison syy, samapa tuo.

On kai liian rajua ajatella ja uskoa, kuinka ne liittojen ja puolueitten pomot kyllä tietää, mistä se oma tulevaisuus on kiinni. Voivat kusettaa joitakin kansalaisia kaiken aikaa ja kaikkia kansalaisia jonkin aikaa, mutta talouselämän kihoille on vaarallista edes vilppiä yrittää. Paras olla kilttiä poikaa, toiseksi jäisivät pomomiehetkin.

Ja kansalaisethan saa herkästi tarvittaessa syyttämään kaikesta jotakin kaltaistaan, vaikkapa pakolaista.

Toista on tällä hetkellä helpompi orjuuttaa, ja toinen kyllä alistuu orjuuteen myöhemmin kun huomaa, kuinka sillä saa ainakin ruokaa pöytään. Minäkin voisin nyt pomppia pätkätöissä ja koulutuksissa niin kuin monet tutut ja sukulaiset. Työ on kaikille olematon haava. Kuka sitten seisoisi päivät ruokajonoissa, kun joka työyrityksestä aleneva korvaussumma ei ruokaan riitä?

Kaupungin vuokra-asunto, sähkö, puhelin ja nykyisin niin pakollinen tietokoneyhteys, muuhun eivät tulot riitä. Olisi edes pakastin joskus ilmaiseksi saatavia ruokia varten.

Koko työttömän kohteluun rakennettu järjestelmä on niin äärimmäisen nöyryyttävä, että tässä jonossa ei ole enää negatiivisia ajatuksia. Täällä ovat ne ”meikäläiset” tai ”työtä vieroksuvat hulttiot”, ajattelevat kai jotkut.

Puolitoista tuntia kesti saavuttaa tämän jonon alkupää, ja mitä sain? Paketin kevytlevitettä, juuston kaltaista kolesterolia alentavaa Benecolia, jotta ei köyhä pääse lihomaan.

Levitejuustoa rasia, pikkelssiä purkki ja leipää.

Korpesiko yhtään laiha tulos kuushenkisen perheen isää?

Ei yhtään, kiitos Hurstin Veikko!

Tämä pappa lähtee katsomaan, saisiko kirkon diakoniasta 17 euron maksusitoumuksen lähikauppaan, ja ostaa sillä puuttuvan.

Ei työtön ehdi työtä hakemaan, jos mielii perheelleen ruokaa etsiä. Voin sitä tästäkin kirjoituksestani tuurilla saada pienen palkkion, totesi tuttava, joka ehdotti aiheesta kirjoittamaan. Voin saada joskus jotain silloinkin kun käyn sairaaloissa ja vanhainkodeissa vapaaehtoistyössä. Ei se ole pääasia, saako jotakin, ei enää, yleensä en saakaan mitään.

Jotenkin perhe kituuttaa, ja vapaaehtoisenakin tulee tehtyä kaikkea yhdestä syystä: Me syrjäytyneet tarvitsemme nyt toistemme tukea.

Laitoksissa vanhukset, sairaat, psykiatriset potilaat, vammaiset, vangit ja monet muut, jopa lapset päiväkodeissa saavat tuntea vallanpitäjien piittaamattomuuden. Siinä on työttömällä työtä: sinne auttamaan muita syrjäytettyjä, ja rohkaisemaan hoitotyössä uupuvaa henkilökuntaa.

Siitäkin nämä jonot ovat niin tärkeitä. Täällä tapaa monet vertaisensa.

Jotkut ovat pudonneet hyvinkin korkealta, mutta ne, jotka vielä pysyttelevät kulutusjuhlassaan, eivät sitä tahdo edes ajatella.

Kirjoittaja on helsinkiläinen työtön neljän lapsen isä.

Juho Honkimaa