Tiedätkö wherethefuckarewe-linnun? Max kysyi, kun tapasimme ensimmäisen kerran.

Kukaan ei tiedä mitään, tai jos jotkut jotain tietävätkin, niin he ovat hiljaa. Tai ehkä he ovat vain antaneet periksi. Rikostutkija Zini Pretorian poliisista sanoo käyneensä kaikki samat paikat läpi lukuisia kertoja, puhunut samojen ihmisten kanssa. Matsogho Mokonopi oli ehkä nähty Atteridgevillessä, ja kerrottiinpa myös, että hänet oli kerran nähty Soshanguvessa, mutta toistuvat etsinnät noissa townshipeissa eivät tuottaneet minkäänlaista tulosta.

Entä sitten hänen ”tyttöystävänsä” Atteridgevillessä, Lina nimeltään? Ei. Hän sanoo, ettei ollut nähnyt miestä viikkoihin ennen tämän katoamista. Mutta hehän ovat roistoja, tuo nainen ja hänen perheensä, totsies, kuten täällä sanotaan. Ehkä ovatkin, mutta he kaikki sanovat, etteivät ole nähneet häntä. Kukaan ei ole nähnyt häntä.

Hänen kotonaan Valhallassa, vauraalla, edelleen lähes yksinomaan valkoisten asuttamalla Pretorian esikaupunkialueella hänen perheensä valmistautuu taas viikonlopun kestävään ryyppäämiseen. Radio, jota ei ole viritetty ihan oikealle taajuudelle, huudattaa kwaitoa kuistilla. Tavanomainen riitely ja syyttely on jo meneillään, kaljaa juodaan, ja Klipdrift-brandypullo kiertää pöydässä. Kaikki ovat epätoivoissaan. Näköpiirissä ei mitään muuta kuin Klipdrift-krapula, joka on taatusti maailman kamalin.

Myöhemmin toisella puolella kaupunkia päätän kysyä Celeltä. Hän oli iso kiho tiedustelussa, nyt eläkkeellä ja heikkovointinen. Kyllä me tiedämme, että hänet oli nähty. Tiedämme, että hän oli Atteridgevillessä jossain vaiheessa. Tuo pullisteleva kusipää Mpho tietää varmasti enemmän kuin hän antaa ymmärtää. Jos joku jotain tietää, niin hän.

Sitten Komo, joka näyttää aina olevan Celen luona, lisää oman versionsa: niin juu ja Mpho pitää meitä pimennossa, koska hänellä on salajuoni Bloemfontainissa olevan toisen perheen kanssa. Hän tietää kaiken. Sitten Cele käskee häntä lopettamaan paskanpuhumisen ja Komo pitää päänsä kiinni.

Muutaman päivän päästä tapaan Mphon Valhallassa. Hän sanoo työolettamuksena olevan, että Matsogho on elossa. Katsos, hän oli nostanut aika paljon rahaa pankista, 40 000 randia. Tämä tapahtui hänen katoamisensa jälkeen, vuosi sitten helmikuussa. Muutama tuhat randia kuussa riittäisi hyvin elämiseen. Hän jatkaa tätä rataa tunnin ajan.

Mutta siinä ei vain ole mitään järkeä. Matsogho pääsi

juuri eläkkeelle ja sai rästiä kaikista noista vuosistaan maanpaossa. Jos hän olisi ihan kunnossa, hän kävisi pankissa säännöllisin väliajoin. Ja miksei hän haluaisi olla täällä, kotonaan? Miksei kukaan pysty löytämään häntä? Mpho teki omaa etsiväntyötään pitkin ja poikin Atteridgevilleä ja Soshanguvea, hän tutki ja tarkasti joka ikisen juorun ja huhupuheen. Mutta se oli silloin alussa. Nyt hän on ymmällään, ”työolettamuksestaan” huolimatta.

Seuraavana päivänä menen käymään Matsoghon vaimon Zodwan haudalla armeijan hautausmaalla Thaba-Tshwanessa lähellä keskustaa. Olen yhdessä Zodwan sisarten Yvonnen ja Alicen kanssa. Mies oli kadonnut muutama viikko ennen Zodwan kuolemaa. Sisaret yrittivät pitää katoamisen häneltä salassa. Mutta kyllä hän tiesi. Zodwa kysyi joka kerta: Missä hän on, missä hän on?

Zodwa oli silloin Sotilassairaalassa numero 1, paikassa, jota hän pelkäsi, koska juuri siellä apartheidhallinto testasi lääkkeitä, joilla mustat naiset oli tarkoitus tehdä hedelmättömiksi, ja juuri siellä lääkärit koemielessä kastroivat homoja, jotka oli vedetty pois armeijasta. Täällä työskenteli 80-luvulla Wouter Basson, joka sai lehdistössä kutsumanimen Herra Kuolema. Menneisyys riivasi Zodwaa.

Seisoessamme haudalla sanomme kukin terveisemme hänelle. Se on perinne. Me sanomme tulleemme katsomaan kuinka hän voi ja kerromme kuulumiset ja että meillä on häntä ikävä. Me etsimme häntä yhä, Alice sanoo, etsimme vielä.

”Tiedätköwherethefuckarewe-linnun?” Max kysyi suunnilleen viiden minuutin päästä, kun tapasimme ensimmäisen kerran. ”Se on pikkuinen lintu, joka elää korkeassa ruohikossa. Niinpä tuo onneton huutelee jatkuvasti wherethefuckarewe! wherethefuckarewe!” Sitten hän rupesi tirskumaan ja toisti saman tarinan uudelleen.

Vitsi oli tietysti vähän ontuva, vaikka tuo sukkela pikku kaakatus onnistuikin aika hyvin kuvaamaan tilanteen epätoivoisuutta. Mutta kuiskattuna joskus kesken sietämättömän tylsien kokousten tai konferenssien siitä tuli varsin osuva letkautus kuvaamaan toivotonta hämmentyneisyyttä ja ikävystymistä ylipäänsä.

Ja sitä oli paljon työpaikallamme Maailman rauhanneuvostossa Helsingin Lönnrotinkadulla. 80-luvun alussa, kun me molemmat tulimme Suomeen Maailman rauhanneuvostoon, tuo järjestö oli kaikkein pahimmassa jamassaan, täysin eri aaltopituudella kuin uudet rauhanliikkeet ympäri maailman, tiukasti kiinni Neuvostoliiton linjassa, joka oli ahdasmielinen ja vainoharhainen. Uppoava laiva.

Max oli siellä edustamassa Afrikkalaista kansalliskongressia ANC:tä, täyttämässä tyhjäksi jäänyttä paikkaa, kun hänen edeltäjänsä (sittemmin vapautetun Etelä-Afrikan YK-suurlähettiläs) oli saanut kenkää rohjettuaan olla jostakin asiasta eri mieltä rauhanneuvoston suuruudenhullun puheenjohtajan kanssa. Max oli siellä korjaamassa tilannetta kuntoon ja palauttaakseen hyvät suhteet ennalleen. Hän oli hyvä siinä.

Näin jälkeenpäin katsottuna Maailman rauhanneuvoston ainoa kiinnostava seikka olivat sen suhteet vapautusliikkeisiin Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa ja Palestiinassa. ANC piti rauhanneuvostoa arvossaan, sillä se tarjosi tukikohdan järjestön lukuisissa konferensseissa solmittujen suhteiden hyödyntämiseksi. Ja oli myös paikallinen syy: ennen 80-luvun loppupuolta Suomessa ei ollut kunnollista ANC:n toimistoa, joten oli hyvä pitää edustajaa Maailman rauhanneuvostossa.

Max oli 45, kun hän tuli Helsinkiin. Minä olin 24 ja rauhanneuvostossa hoitamassa kehnolla menestyksellä sen surkeaa tiedotusta. Sukupolvienväliset ystävyyssuhteet ovat meidän kulttuurissamme yleensä tabu, mutta sellaiset asiat eivät Maxia koskaan haitanneet.

Meistä tuli ystävät, koska minä oli kiinnostunut apartheidinvastaisesta taistelusta ja ANC:n toiminnasta ja halusin oppia lisää. Mutta me tulimme myös välittömästi hyvin toimeen keskenämme, olimme vapautuneita toistemme seurassa ja saatoimme sanoa tai antaa ymmärtää mitä tahansa toisillemme ilman väärinymmärretyksi tulemisen pelkoa. Minä olin aina herkkä menettämään malttini, ja silloin hän vain hykerteli ja antoi minulle neuvoja, kuinka tulla toimeen toimiston panettelevassa ilmapiirissä.

Ja minä autoin häntä vähäsen hänen työssään, kirjoitin lehdistötiedotteita Etelä-Afrikan vapautustaistelun merkkipäivinä. Pysähtyneisyyden tilaan vaipuneesta rauhanneuvostosta ei ollut yleensä paljon tiedotettavaa, niinpä unelmoimme kasaan mitä kaameinta poleemista proosaa syydettäväksi toimiston faksista rotusortohallintoa vastaan. Ihan typerää ja tuloksetonta kamaa yleensä, mutta joskus se sai meidät nauramaan kippurassa.

Maxilla oli hyvin leppoisa tapa olla ihmisten kanssa, joskus hän vaikutti niin rennontyyliseltä, että jotkut varmaan ajattelivat, ettei hän aina oikein ymmärtänyt missä mennään. Hän vihasi byrokraattisia hommia ja joutavaa kokouksissa istumista, joka kuului olennaisena osana hänen työtehtäviinsä, ja tuli paljon paremmin toimeen rauhanneuvoston puuduttavan yksitoikkoisuuden ulkopuolella, missä Etelä-Afrikan vapautustaistelua kohtaan tuntui olevan todellista kiinnostusta.

Hän arvioi ihmisten vahvuuksia ja heikkouksia tottuneella silmällä ja piti kovasti ihmisten tarkkailemisesta hieman sivusta. ”Katso tuota kaveria, miten hän pelaa, lähtee välillä pois ja menee kohta taas takaisin pelaamaan”, hän kommentoi ovimiehen pajatson-peluuta kerran kun istuimme iltaa Poijussa. ”Hän ei halua baaritiskin takana olevan naisen huomaavan. Katso.” Ja totta, joka kerta kun tarjoilijanainen baaritiskin takana meni käymään keittiön puolella, portsari kävi pistämässä neljä, viisi kolikkoa jassoon.

Sitten oli myös hänen rauhattomuutensa, jonka syitä opin ymmärtämään vasta vuosia myöhemmin. Hän asui suurimman osan ajasta Dorothyn kanssa, joka oli toimistossa kielenkääntäjänä. Mutta hän oli harvoin kotona, yleensä ulkona muiden tyttöystävien kanssa tai tekemässä mutkikkaita kauppoja ihmisten kanssa vaatteiden tai rahan tai auton varaosien lähettämiseksi tovereille Sambiaan tai Angolaan. ”Missä oikein olet ollut?” Dorothy yleensä huusi hänelle, kun hän ilmaantui tämän asuntoon auringonnousun aikaan. ”Kaupungilla”, oli vakiovastaus.

Toinen usein toistuva repliikki oli: ”Pitää mennä, on yksi kala paistettavana.” Sen hän yleensä heitti pikaisen lähdön syyksi, kun olimme sopineet tällit baariin ja ehtineet ottaa yhdet oluet. Ja sitten hän paineli kiireesti tiehensä kolhiintuneelle Skodalleen, joka oli aina pysäköity hyvän matkan päähän siitä paikasta, missä hän kulloinkin oli vierailemassa. Sitten tunnin päästä hän oli taas takaisin ja ehdotti, että mennään johonkin toiseen paikkaan.

Ennen Suomeen tuloa Max oli ollut ANC:n pääedustajana Angolassa, ja hänen ”erikoistumisalueensa”, kuten hän itse ilmaisi asian, oli liikkeen aseellinen siipi Umkhonto we Sizwe (MK). Hän ei paljoa kertonut siitä, mitä muuta hän oli tehnyt vuosien varrella ”häivyttyään maasta”, mutta sen hän teki aina selväksi, että MK oli hänen kotinsa.

Kerran Moskovassa kun eksyimme yöllä kadulla ja meidän piti kysyä neuvoa, Max vaihtoi mutkattomasti venäjäksi. Myöhemmin hän kertoi minulle olleensa sotilaskoulutuksessa Neuvostoliitossa, ”ihan lyhyen aikaa vain”, hän lisäsi ikään kuin ohimennen. Hänellä oli tapana julkistaa yksityiskohtia aika säästeliäästi, mutta arvaan, että tuolla kerralla hän koki tarpeelliseksi selittää yllättävää kielitaitoaan.

Näin jälkeenpäin mietin, millaiset paineet hänellä mahtoikaan olla, sillä olihan Helsinki hänelle vain lyhytaikainen levähdyspiste. Asiat etenivät nopeasti. ANC oli ankaran soluttautumisen ja salamurhien kohde. Mutta 80-luvun lopun kansannousut rotusortohallintoa vastaan antoivat kamppailulle sen verran uutta voimaa, että jossain vaiheessa piti vaihtaa isommalle vaihteelle.

”On aika pistää puku päälle”, Max sanoi. ”Buurit haluavat puhua.” Hän sanoi aina palaavansa kotiin, ja nyt näytti todella siltä, että se voisi olla mahdollista. Alkuvuodesta 1989 hänet kutsuttiin ANC:n päämajaan Sambian pääkaupunkiin Lusakaan ja hänellä oli vain pari viikkoa aikaa järjestää asiat Helsingissä lähtökuntoon ja jättää hyvästit.

Löysin Maxin kymmenen vuotta myöhemmin yhden ystävän kautta, joka oli törmännyt häneen Pretoriassa. Hän oli nyt prikaatinkenraali Percy Solomon Matsogho Mokonopi ja asui armeijan esikaupunkialueella Valhallassa. Hän oli kaikin tavoin muuttunut siitä kun hän oli Suomessa. Nyt hän oli näivettynyt, kulki ontuen, toinen silmä oli sokea, ja hän kärsi useasta eri vaivasta, joita varten hän joutui ottamaan joka päivä kokonaisen cocktailin erilaisia lääkkeitä.

”Wherethefuckarewe?” hän sanoi tavatessamme ja halatessamme, nauraa hykerrellen jälleen omana hymyilevänä itsenään. Hän oli saanut rajun kolauksen auto-onnettomuudessa matkalla kotiin Swazimaasta viisi vuotta aiemmin, siitä lonkkavika ja toisen silmän näkökyvyn menetys. Mutta hän kävi vielä töissä, ja hänellä oli muutama vuosi jäljellä ennen eläkkeelle siirtymistä.

Istuimme hänen puutarhassaan siemaillen olutta Valhallan hiljaisuuden humistessa kuumuudessa. ”Lähdetään”, hän sanoi yhtäkkiä. Ja pian oltiin tien päällä hänen autossaan matkalla tapaamaan ystäviä townshipeissa. Muutama tunti täällä ja siellä, lisää olutta ja myrkynsekaista Klipdriftiä, jonka Max arveli olevan Wouter Bassonin keksintöjä.

Yöt olivat loputonta autolla ajelua hänen vanhojen MK-armeijakavereidensa kanssa halki kaupungin, hullua humalaista hurjastelua, kadunkulmissa aina renkaat ulvoen. Lisää olutta haettiin Atteridgevillen shebeeneistä, pimeistä kapakoista, ja grillattua lihaa tienvarsikojuista. Kaikki joivat, ja Barry Whiten Practice What You Preachia huudatettiin auton cd-soittimesta. Tyypillistä miesjuttua. Mutta nämä äijät kävivät ylikierroksilla.

”Missä oikein olet ollut?” Zodwa kysyi, kun palasimme takaisin Valhallaan. ”Kaupungilla.” Zodwa oli raivona, ja hänkin varmaan myös juovuksissa, hänellä oli aina oma pullonsa Klipdriftiä sohvan alla. Hän oli ollut Maxin kanssa MK:ssa – Max ja Mary olivat heidän koodinimensä – ja vuosina 1977–86 hän oli vastannut aseiden ja räjähteiden salakuljetuksesta aktivisteille Etelä-Afrikkaan. Max tunsi Maryn Fundan sotilasleiriltä Angolasta hänen ollessa itse tuolloin vastuussa ANC:n toimistosta Lusakassa. Max lähetti hänelle säännöllisesti rahaa ja vaatteita koko sen ajan kun hän oli Suomessa.

”Entiset MK:n ihmiset ovat ihan pihalla”, Maxin nuori sisarenpoika Themba kertoi minulle myöhemmin. ”Maanpaossa oleminen sai heidät sekaisin. He eivät pysty istumaan hetkeäkään aloillaan, koko ajan kaikki on yhä ikään kuin jotain maanalaista toimintaa. He ovat aina menossa. Ja yleensä kännissä.”

Se selitti paljon. Pieni joukko entisten MK:n jäsenten perheitä Valhallassa, muutama musta muuten täysin valkoisessa vanhoillisuuden pesäkkeessä, kaikki aivan vauhkoina, ryyppäämässä itseään hengiltä. Ja mitä pidemmän aikaa he olivat poissa maasta, sitä huonommin olivat asiat. Tuo kuulosti järkeenkäyvältä. Heidän kotiinpaluunsa – Maxin ja Maryn kesäkuussa 1992 – ja sen jälkeinen henkisesti raskas siirtymävaihe, joka on edelleenkin vasta meneillään, kostautui heidän jokapäiväisessä elämässään.

Mutta Maxilla oli myös toinen puolensa: se sama vanha viileä tarkkailija, sama huumorintajuinen, nokkela seuramies. Hän oli myös pidetty työpaikallaan vanhan hallinnon ajoilta olevien uusien kollegojensa keskuudessa. Ja nyt hän puhui menneisyydestä avoimemmin, ja lukuisien hänen luokseen tekemieni vierailujen kuluessa hän kertoi minulle enemmän taustastaan. Tässä osa alastonta luurankoa:

Syntynyt 1937, varttui Bathon townshipissa Bloemfonteinissa. Isä oli suosittu paikallinen metodistisaarnaaja. Max pärjäsi hyvin lähetyskoulussa, ja 17-vuotiaana hän pääsi vain mustille tarkoitettuun Kilnertonin collegeen lähellä Pretoriaa, myöhemmin hallitus sitten sulki tuon koulun. Hän oli älykäs mutta kiihkeäluonteinen ja kertakaikkisen kuriton, ja siinä vaiheessa ANC:n aktivistit keksivät hänet ja houkuttelivat mukaan vapautusliikkeeseen. Hän oli naimisissa, erosi tosin myöhemmin, ja hänellä oli tuosta avioliitosta kaksi poikaa, toinen kuoli auto-onnettomuudessa, toinen asuu vieläkin Bloemfonteinissa.

Hän oli ensimmäisten maasta paenneiden aktivistien ryhmässä, joka lähti vuonna 1962 ulkomaille liittyäkseen ANC:n vastaperustettuun aseelliseen siipeen MK:hon. Hän meni jalan Botswanaan, tapasi siellä muita tovereita, ja yhdessä he etsiytyivät Ghanaan. Siellä hän sai valita opiskelun vaiko aseellisen toiminnan välillä, ja hän valitsi opiskelun, ja hänet lähetettiin Kuubaan. Hän opiskeli matematiikkaa ja taloustiedettä, mutta sai myös sissikoulutusta itse Che Guevaran johdolla.

Hän melkein asettui asumaan Kuubaan, mutta kutsuttiin takaisin Afrikkaan, mistä hän lähti sotilaskoulutukseen Neuvostoliittoon kolmeksi vuodeksi. Hän palasi Afrikkaan, ja hänet sijoitettiin ANC:n Kongwan sotilasleirille Tansaniaan. Sitten hänet nimitettiin ANC:n pääedustajaksi Angolaan, ja hän oli siellä, kun ensimmäiset ANC:n leirit avattiin. Sen jälkeen hän oli yhdessä Thabo Mbekin kanssa ANC:n puheenjohtajan Oliver Tambon sihteerinä. Sitten hän tuli Helsinkiin, mistä käsin hän kävi säännöllisin väliajoin sotilaskoulutuskursseilla Neuvostoliitossa.

Kuuntelen äänittämiäni nauhoja, joilla hän kertoo minulle palasia sieltä ja täältä, rönsyillen uusiin aiheisiin, nauraen typerille vitseille, mutta välillä viina saa yliotteen ja tuloksena on silkkaa hölynpölyä.

En saa kenestäkään oikein mitään tolkkua, kaikilla on keskenään ristiriitaisia väitteitä ja selityksiä. Ehkä tuokin vielä muuttuu. Vain Maxin vanhemmalla sisarentyttärellä Thokolla näyttää olevan selkeä ajatus. Mutta kuten hän itse sanoo, sekin on pelkkää arvailua.

Hän muistaa Maxin menneen townshipiin tapaamaan ”kavereitaan”, jotka aina lypsivät häneltä käteistä. Viimeisinä kuukausina ennen katoamistaan hän oli hyvin heikkona ja viina oli vienyt hänen tahtonsa.

Hän oli miltei varmasti kykenemätön huolehtimaan päivittäisestä lääkkeensaannistaan, jota hän tarvitsi välttääkseen epilepsia- ja sokeritautikohtaukset. Jos hän olisi saanut kohtauksen, nuo totsiet eivät varmasti olisi vieneet häntä sairaalaan, ja jos hän olisi kuollut, he olisivat vain haudanneet hänet jonnekin pusikkoon. Thoko uskoo, että vain nuo jotkut jengit Atteridgevillessä, joiden luona hän oli, tietävät mitä todella tapahtui.

”Se on kaikki vain liian surullista ja väärin”, hän sanoo istuessamme varjossa Maxin puutarhassa. ”Hän antoi niin paljon meidän vapautuksellemme, kaikki nuo vuodet vailla kotia. Hän ansaitsisi ainakin kunnolliset hautajaiset, joissa voimme sanoa kiitoksemme ja hyvästimme.”

Hänen poissaolonsa ja perheen hellittämätön suru jättävät minuun tuskallisen turhautuneisuudentunteen. Ei ole loppua, ei rauhaa.

Kaipaan hänen läheisyyttään – kävelyä hitaasti käsikoukussa alas Valhallan hiljaisia katuja, sitä kuinka hänen luonaan ollessani sain huolehtia siitä, että hän pääsi illan päätteeksi sänkyyn nukkumaan, sitä miten hän kuiskasi ”wherethefuckarewe” kun viimeisen kerran kännyin pois lähteäkseni huoneesta ja sammutin valot kun hän oli juuri nukahtamaisillaan.

Mutta joskus toisten ihmisten toteamukset saavat tuon ikävän tuntumaan aivan ylitsepääsemättömältä. ”Max oli rakastettava ihminen”, sanoi ystäväni Börje tavatessani hänet pikaisesti Pretoriasta palattuani. ”Hän oli niin tavattoman ystävällinen mies.”

Voi olla syytä mainita, että jotkut jutussa esiintyvistä nimistä on muutettu.

Mark Waller