Levyarvioita.
Harjoitus tekee mestarin
Urbaanin legendan mukaan yli vuoden kateissa ollut saksofonisti löytyi öiseltä ja tuuliselta New Yorkin Williamsburgin sillalta – yksin harjoittelemasta. Mieleen tulee 2 300 vuotta aikaisempi tapaus, jossa suuri antiikin puhuja Demosthenes harjoitteli puhumista suu täynnä kiviä rannalla, myrskyisän meren pauhussa. Legenda on tosi. Soittaja oli Sonny Rollins. Hänen seuraavan levynsä nimeksi annettiin osuvasti The Bridge (1962).
Tuota ennen Rollinsilla oli jo vaikka kuinka paljon vakuuttavia näyttöjä: Saxophone Colossus, Way Out West, A Night at the Village Vanguard ja niin edelleen. Voisi kuvitella, että Rollins pyrki yöllisillä harkoillaan tavoittamaan uuden saundin tai lisäämään vain edelleen soittonsa jäntevyyttä ja voimaa. Jotkut eivät halua olla hyviä. He haluavat olla vielä parempia.
Jo yli 60 vuotta levyttänyt Rollins painaa päälle edelleen. Tällä levyllä ei hengata silloilla, vaan matkataan sananmukaisesti maailman ympäri, käydään Ruotsissakin (saamari!). Kysymyksessä on ennen julkaisematonta, mestarillisen kypsää konserttimateriaalia vuodesta 1980 aina viime vuoden syksyyn. Ja lisää luvataan olevan tulossa, paljon! (PL)
Sonny Rollins: Road Shows, vol. 1. Doxy Records 2008. Viisi tähteä.
________________
Rock ’n’ Roll Rebel
Axl Rose nysväsi tätä levyä ikuisesti. Yleinen oletus oli, että Jeesus saapuu uudemman kerran, ennen kuin Axl saa levyn tehtyä. Vuosien ajan fanit, levy-yhtiöt, musiikkikanavat ja -lehdet vaativat Axlia julkaisemaan. Julkaisiko? Ei. Ähäkutti.
Rockissa kapina on kuihtunut Jone Nikulan pitkäksi tukaksi, nahkarannekkeeksi ja kiroiluksi Idols-tuomaristossa. Sääntöjä ei saa kyseenalaistaa. Pitkä tukka ja taskat löytyvät jo jokaiselta eläkeläiseltäkin, mutta kapina markkinoita vastaan? Siinä on vaaran tuntua. Entä sitten itse levy? Musiikillisesti se ei tuo uutta GN’R-backkatalogiin. Levyltä löytyy loputon liuta muusikoita ja päällekkäinäänityksiä. Vähemmälläkin puunaamisella olisi pärjännyt. (jt)
Guns N’ Roses: Chinese Democracy. Geffen Records 2008. Kolme tähteä.
________________
Über-viileää
The Five Corners Quintetin keikka vuoden 2005 Flow-festivaaleilla oli paras ikinä. Ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran lavalle saatiin kammettua orkesterin kanssa yhtä aikaa ensilevyllä vierailleet solistit Okou ja Mark Murphy. Täyteen ahdetut VR:n makasiinit todistivat hikisen jazzkeikan. Debyyttilevynsä juuri julkaissut yhtye oli liekeissä, ja illan show’n varasti vuonna 1932 syntynyt Mr. Murphy. Jo 1950-luvulta lavoja kolunnut ja kaiken nähnyt veteraani oli ilmeisen innostunut hurmoksellisesta vastaanotosta.
Nyt The Five Corners Quintet on julkaissut toisen pitkäsoittonsa ja, juhlien juhlaa, Mark Murphy vierailee levyn kahdella raidalla. Murphyn fiilistelemä Kerouac Days in Montana -kappale sukeltaa beat-sukupolven pöhinöihin pää edellä ja kruunaa levyn. Huh, toivottavasti Murphy saadaan juonittua jälleen Helsinkiin. (jt)
The Five Corners Quintet: Hot Corner. Ricky-Tick 2008. Viisi tähteä.
________________
Harrasta melua
22-Pistepirkko on soittanut viime keikoillaan Link Wrayn instrumentaaliklassikkoa Rumblea aiempaa paljon raskaammin ja hurjemmalla kitaran- ja bassonkierrolla. Inspiraationa tähän on oltava Joensuu 1685. Bändin esikoislevyä on ollut tuottamassa 22-PP:n Asko Keränen, ja on kuvaavaa että yhteistyöstä syntyy tämäntyylistäkin tulosta. Numerologiassaan pölhönnimisen helsinkiläisbändin esikoispitkäsoitto on nimittäin intensiivinen levy. Sitä on selvästi tehty kauan ja huolella.
Ja hyvä näin, sillä itsessään levyn sävellyksissä ei ole kauheasti koukkuja, ja melu nyt on helposti, niin no, melua. Tällä kertaa metelistä on kuitenkin saatu aikaan enemmän, tasaisen hypnoottinen kaiku- ja särömatto luovat helppoihin popmelodioihin parhaimmillaan hartaan tunnelman. Kappaleiden jännite kantaa koko levyn mitan, eikä tasaisuus tässä tapauksessa tarkoita tasapaksuutta. Pari pophittiä levylle mahtuisi lisää. Siitä huolimatta Joensuu 1685 on yksi syksyn hienoimpia esikoisia. (jS)
Joensuu 1685: Joensuu 1685. Bone Voyage 2008. Neljä tähteä.
________________
Aamiainen Tiffanylla
Brittiläinen Holly Golightly on kulkenut pitkän matkan luotsaamansa Thee Headcoateesin primitiivisestä garagerockista uusimpien The Brokeoffs -levyjen akustiseen countrybluesiin. Väliin mahtuu lukuisia soololevyjä sekä yhteistyöprojekteja niin The White Stripesin, The Greenhornesin kuin Billy Childishinkin kanssa.
Kaikkia Golightlyn tuotoksia yhdistävät kuitenkin vahvat siteet amerikkalaiseen rootsmusiikkiperinteeseen, ja tästä pohjasta on peribrittiläiseen tyyliin syntynyt hyvin persoonallista ja omankuuloista musiikkia. Uusin Dirt Don’t Hurt -albumi on alusta loppuun akustinen, banjon ja slidekitaran maustama kokonaisuus. Tämä kaikki toimii hyvin.
Golightlyn ja projektin toisen osapuolen Lawyer Daven äänet sointuvat kauniisti yhteen, ja duon soitto on ilmavan kuuloista. Kuitenkaan ihan täysosumasta ei ole kyse, ajoittain levyä vaivaa nopeasta ja pienestä tuotannosta johtuen pieni hätäisyyden tuntu. Holly Golightly -klassikoksi Dirt Don’t Hurt siis tuskin nousee, vaikka monia loistohetkiä sisältääkin. (jS)
Holly Golightly and The Brokeoffs: Dirt Don’t Hurt. Damaged Goods 2008. Kolme tähteä.
________________
Maaninen She!
Kolmen nuoren naisen She!-yhtye soittaa tunteellista lo-fi-angstipoppia punk-asenteella. Meno on synkkää ja maanista. Onneksi levyn nimi vakuuttaa: heillä ei ole kuitenkaan mitään vakavaa kriisiä. EP:n kappaleet eivät varsinaisesti lähesty maailmaa popkulmasta, vaikka osa kappaleista, kuten esimerkiksi Hostile, ovatkin ihan tarttuvia.
She! julkaisee vuoden 2008 alussa perustetun indierockyhtiön Around Your Neckin kautta. Marginaalimusiikkiin keskittynyt suomalaistanskalainen Around Your Neck on mielenkiintoinen levy-yhtiö ja puuhatoimisto. She! on kasattu halusta tehdä musiikkia naisporukalla. Tämä arvostelija antaa yhden lisätähden tähden pelkästään feministisestä lähtökohdasta! (HH)
She!: We have no crisis. Around Your Neck 2008. Neljä tähteä.
________________
Hannele Huhtala, Pertti Laesmaa, Joose Siira & Jari Tamminen
