Heidän ovat linnut

Lukuaika: 3 minuuttia

Heidän ovat linnut

Arktika, Suomen yli muuttavien vesi- ja kahlaajalintujen joukkovoima, ei jätä kylmäksi.

ENSIMMÄINEN PARVI taivaanrannassa. Kaukainen rihmasto, joka väreilee monessa kerroksessa. Se lähestyy ja optiikka kääntyy seuraamaan. ”Iso parvi, todella iso, pikku saaren vasemmalla puolella.” Arktika on taas käynnissä.

Arktikaksi kutsutaan noin 15 pohjoisen pallonpuoliskon arktisen vesi- ja kahlaajalintulajin massamuuttoa toukokuun loppupuolella. Muutto osuu useimpina vuosina hyvin Suomeenkin ja etenee maamme lanteita hipoen koilliseen, Venäjälle. Linnut pyrkivät Jäämeren rannalle ja arktiselle tundralle pesimäalueilleen, jotka ovat juuri vapautumaisillaan lumesta ja jäästä.

Arktikassa on kyse massoista. Valtavasta määrästä lintuja, jotka varaavat joiksikin päiviksi taivaan käyttöönsä. Päävärit ovat musta ja valkoinen. Seassa on hopeanharmaata, hieman tulipunaa, kuparia, keltaista. Toki ruskeaakin.

ODOTETUIMMAT ovat allien ja hanhien massamuutot, jolloin samana päivänä, joskus muutamassa tunnissa, voi nähdä parhaimmillaan satojatuhansia lintuja kiiruhtavan päämäärätietoisesti eteenpäin. Arktika eroaa selvästi alkukevään ensimuuttajien hapuilusta. Parvien sisäinen paine on ilmiselvästi valtava. Pakko päästä perille. Pakko.

Arktika etenee yleensä ennakoitavassa järjestyksessä, näytelmän tavoin. Odotteluaika näytösten välillä on toisinaan pitkä. Ja lämpiön sijasta odotellaan usein kylmiössä.

Pilkkihaalari ja karvalakki eivät ole silloin naurettavia, vaan ulkosaariston varhaisaamun pukeutumiskoodin mukaisia valintoja. Rukkaset vielä käteen ja jalkaan mahdollisimman lämpimät jalkineet. Ja silti tulee kylmä, kun hyhmä hiipii jäseniin. Nousevan auringon varhaiset säteet lämmittävät vain ajatuksena.

KUIKKALINTUJEN PARVET tulevat aamussa kuin pommikonelaivueet, näennäisen hajanaisessa muodostelmassa. Maailman vanhimpiin kuuluvien lintulajien etenemisessä on iättömyyttä.

Sirrit, pienet kahlaajalinnut, kirivät taas myötätuulessa tiiviinä parvina. Sepelhanhien vellova massa merenpinnassa on kuin aaltojen varjoa. Valkoposkihanhien moninkertaiset aurat ovat klassikkoja, monille odotetuin osa arktikaa.

Äänet. Ei saa unohtaa ääniä. Allit toistavat nimeään, hanhet pajattavat. Suurparven lentäessä matalalta yli kuulee siipien viuhinan. Voi laskea kiikarin, katsoa paljain silmin, mennä ehkä selälleen jo lämmenneelle kalliolle. Ylenpalttista. Olo on kylläinen, mutta lisää on luvassa. Taivaanrannasta nousee uusia parvia, taivaan täydeltä.

JOKU VIELÄ MERKITSEE VIHKOONSA tarkkoja lukuja, tieteen nimissä tai vain summien suuruudesta vavahdellen.

Joskus arktikan täyteydestä kylliksi nauttineena haluaa nähdä jotain muutakin. Jotain pienempää. Etenkin saaressa tulee silloin lähdettyä pienelle etsintäretkelle. Katajikoissa ja pensaikoissa levähtävät pikkulinnut. Uunilintuja, sieppoja, kerttuja. Saaren suojiin kiiruhtaa kuhankeittäjä. Hei! Sinirinta, tuossa kivellä.

Mutta auta armias, jos näiden pienten ilojen etsintäretkeltä palatessa toiset bongarit puhelevat kalliolla hilpeästi. Niin, vartti sitten. Siinä isossa valkoposkiparvessa. Punakaulahanhi.

Niitä on vain muutama satojentuhansien hanhien seassa. Pieni musta hanhi, punaisten ja valkoisten kuvioiden kirjoma. Ilmeisesti täysin tietämätön aiheuttamastaan kiihtymyksestä. Niitä on muutama Korkeasaaressakin, mutta se on aivan eri juttu. Joka vuosi onnekkaimmat ja tarkimmat sen näkevät. Osalla pettymys vaihtuu jo ahdistukseksi.

PUNAKAULA ON tunnetusti vaikea huomata valkoposkien seasta. Monet ovat nähneet oikean parven, tienneet punakaulan olevan joukossa, mutta missanneet sen silti. Kun sen nimi huudetaan tai kakoillaan ääneen, sekunnit alkavat kulua nopeammin. Kaukoputki tärisee käsissä, paine pupilleissa kasvaa.

Hienointa olisi tietenkin löytää se itse.

Aamun vaihtuessa päiväksi meno rauhoittuu. Yksinäinen mehiläishaukka ylittää merta päivän väreilyssä. Illalla taas kalliolle.

KUN SYNTYY HALU NÄHDÄ arktikaa, on löydettävä oikea tarkkailupaikka. Sen tulee sijaita mieluiten Suomenlahdella, parhaimmillaan ulkosaaristossa tai Virolahdella. Viipuri olisi myös oikein hyvä. Virostakin löytyy erinomaisia paikkoja, mutta useimmat tahtovat pysyä kotimaassa. Kiireisen pääkaupunkiseutulaisen valinta yksittäisen aamun tai illan yritykseen on Suomenlinna tai mieluummin vielä Porkkalan kärki. Hätätapauksessa Kaivopuistonkin kärki käy, jos kuulee jostain, että etelätuuli on painanut muuton rannikon ylle.

Niemenkärjet ylipäätään ovat oivallisia tarkkailupaikkoja. Tässä yhteydessä jälleen korostuu, kuinka tärkeää on säilyttää uloimmat niemennokat kaikille avoimina alueina. Jalkamies iloitsee Lauttasaaren eteläkärjessä, meren näkee komeasti horisonttiin asti. Espoossa niemennokat ovat yleensä yksityisomistuksessa. Vantaalla ei ole merenrantaa kuin kuriositeetiksi ja Sipoossa pitäisi olla vene.

Ulkosaaret ovat hyviä, mutta niille tavallinen pulliainen ei yleensä pääse. Pääkaupunkiseudun saarista suuri osa on puolustusvoimien hallussa. Niille ei nousta ilman kulkulupaa. Ja sitä ei pulliainen näillä syin saa.

mainos

ONNEKSI SAARISTOON järjestetään opastettuja arktikaretkiä. On nimittäin oma tenhonsa odotella arki-iltana mahdollista muuttoryntäystä rantakalliolla eväiden kanssa, vaikka varsinainen anti jäisi lopulta vaatimattomaksi.

Ehkä muutama sata suomalaista irrottautuu tänäkin vuonna viikoksi, kahdeksikin, ja lähtee pienellä porukalla perinteiselle havainnointipaikalleen. He näkevät arktikan. He kuulevat korvissaan allin laulun, juhannukseen saakka.

Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton viestintäpäällikkö ja pitkän linjan lintuharrastaja, joka ei ole nähnyt punakaulahanhea.

Matti Nieminen

  • 9.9.2009