Hautajaiset

Lukuaika: 3 minuuttia

Hautajaiset

Mikko Annalan novellisarjan viimeinen osa.

No ny mun pittää vähä ittelleniki kerrata, että mitä täsä o tapahtunu.

Hautajaisten viettämine sunnuntaiaamuuna o pakko olla jonku katkeran ihimispirun keksintyä. Sillä ei oo yksinkertasesti mittään muuta tarkotusperrää ku karsia poijjes ne vieraat, jotka vielä on oikiasti elävien kirjoisa. Jos mää saan siihe itte mitenkään vaikuttaa, nii mun hautajaiset pijetään kyllä arkipäivänä.

No oliha mää lauvvantaina ollu Maken ja Penan kanssa viettämäsä iltaa. Mutta ei siitä koko touhusta muijjakaan honannu illalla huomauttaa. Vaikka sannoin selevästi että mää oon poikien kanssa Teuvon paariin yhelle lähösä. Nyhyvötti vaan sänggynpohojala niiku kaikkina iltoina jo kolome viikkua putkeen.

Ku mää olin kuuen maisa sitte kotia rämpiny, paistanu oikee rasvaset munakkaat ja hotkinu ne nassuun, mun puhelin pirahti. Ekana mää arvelin että oli varmaan tapahtunu jotaki tavanomasta. Niinku että pojilla ois menny taasen takit sekasin eikä ne nytte uskaltanu soittaa ovikellua. Vaa ei se ollu Pena eikä Make.

Se oli saatana pastori.

Se suolsi mulle hirviän plärinän jostaki. Se kyseli ja selitti ja tenttas lissää, ihan niinku mää en ois rippikoulua käyny. Ku sen ääni jotenki kummallisesti tärräs koko ajan, nii mää en osannu muuta ku myönnytellä ja vakkuutella että kylä mää jokkaisen asian muistin aiva hyvin.

Vaikka ehä mää mittään tajunnu. Vaa minkä sitä luonnolleen mahtaa. Mää oon itte aina ollu kylymänrauhalline kaveri, enkä oo sitte ikkään oppinu että mite nuitten hätähousujen kanssa pittäis toimia.

Vasta puhelun jäläkeen mää sain tietää muijjalta mistä oli kyse. Meilä oli ne hautajaiset jo sinä aamuna. Meijjän oli tietysä vaiheessa tillaisuutta tarkotus mennä ensimmäisinä koko konkkaronkasta viemään arkun kuppeeseen joku kukkapuska. Ja selostaa vielä kahestaan koko salin eesä jonkullaine muistopuhe.

Se hautajaistillaisuus oli kokonaisuuvessaan täyttä tuskaa. Sielä ei ollu varmaan yhtään tuttua piisiä, joita mää olin aikonaan rippileirilä tottunu veisaamaan. Eikä se mu viereinen ämmä muka voinu olla nyrpistelemättä nennää, vaikka jokkaisen pitäs kylä tietää ettei suolikaasut kuuven kananmunan jäläkeen vaa yksinkertasesti pysy putkesa.

Ja eihä se nenännyrpistely sille akalle riittäny, vaa lopulta se rupes vielä tyrkkimään mua kyynärpäällä kylykiluihin. Vasta sitte ku mää olin noussu ylös ja alakamasa just latomaan sille pökelölle pikkasen hyvien tapojen aakkosia tiskiin, mää honasin että muijja seiso jo sen puuarkun kylesä kiini. Ja kaikki tuijotti mua.

Mää selevisin siitä kävelemällä sinne arkulle nii kyyrysä, että ainaki suurin osa varmasti luuli että mulla oli itku silimäsä. Oikiasti mää pijättelin oksennusta.

Siinä puhheen pitämisesä ny viimestään ei ollu mittään järkiä. Se äijjänkäppänä oli kuiteski jo kuollu. Ku muijja siinä lätisi ties kuinka pitkään, mää en voinu olla ihan pikkasen ravottamatta sitä arkun kantta. Sielä se ruttuska levollisen tyytyväisenä makas ja keräs kaikki säälipisteet.

Kylä mulla kävi katteeksi. Jos sillä hetkellä ois tarjoutunu mahollisuus vaihtaa sen kanssa paikkoja, olisin hypänny arkkuun vaikka pää eellä. Ei mun ois tarvinu levähtää ku ihan pikku hetki, ja olisin varmasti ollu iha eri mies. Mää olin sitä paitti sen verran kalapia, että sitä erua ei ois varmana kukkaan huomannu.

No muistotillaisuuvesa mun olo rupes jo helepottammaan. Mun pelastus oli varmaanki se, että ne juhulat pijettiin iha sen kirkkosalin yhteyvessä. Enkä mää ollu sielä ennää kellekkään vihane. Niille oli varmaan joku huomauttanu mite vaikiaa mulla sielä oli. Heti hautajaiste jäläkeen mulle oli käyny varmaan jokkaine vieras käjestä pitäen toivottamasa jaksamisia.

Josaki välisä mää sitte honasin, että siinä vainajan nimikyltisä sattu olleen muijjan vanaha sukunimi. Kyllä maailma o pieni paikka. Ku mää kävin siitä muijjalle huomauttamasa, se meni iha punaseksi. Se ois varmaan läppässy mua nokkaan, jos se ei ois ennen sitä pirskahtanu taas itkemään.

No mää en antanu sen muijjan volloutksen kuitenkaan pilata mun iltaa. Määhä olin just alakanu vasta sielä viihtymään.

Eikä mua pitemmän päälle hävettäny se kukkalaitehommakaan ennää yhtään. Pastoriki kävi mua jututtamasa ja oli sitä mieltä, että mun asemasa on iha tavallista vähä häseltää. Se oli kyllä taivahan tosi. Määhän olin vieläki tavallaan sillä eilisellä reissulla. Ja vaikka mua väsyttiki koko aja enemmä eikä sieltä löytyny pötkötyspaikkaa sitte millään, nii loppuilta sielä oli oikiastaan meleko mukava.

Vaa kylä mun silti pittää ruveta ainaki tuota sunnuntailiplittelyä vähä hillittemmään. Vaikka tämä pimmeys onki silimille iha mukava, nii kylä se nytte rupiaa jo ahistammaan. Tää kylymä ja kova pohoja taas tekkee varmasti helevetin huonua mun alaselälle. Eikä täälä sitä paitti kuulu ennään melekeen mittään siitä epämääräsestä ropinasta, joho mää alunperin heräsin.

Nytte o iha hilijasta. Ja helevetin ahasta.

mainos

Kirjoittajan kolmen novellin sarja päättyy tähän. Edelliset novellit on luettavissa Voima-lehdistä 7 & 8/2008.

Mikko Annala

  • 9.9.2009