Olen feministi ilman muttia ja olen ollut aika ärtyisä jo pitkään.
”Feministit raivostuivat”, kerrottiin taannoin lehtiotsikoissa. Minä riemastuin. Vihdoinkin feministit raivostuvat! Olen feministi ilman muttia ja olen ollut aika ärtyisä jo pitkään.
Niinpä feministien raivostuminen on minusta kiihkeä ja kunnioitettava askel eteenpäin, kohti muutosta: vaaditaan kunnolla samanpalkkaisuutta, kasvatetaan naisvaltaisten alojen arvostusta, suojellaan tyttöjen ja naisten seksuaalisuutta, estetään naisten sukuelinten silpominen täällä ja saman tien kaikkialla muuallakin, lopetetaan orjuus, kidutukset ja epäoikeudenmukaiset rangaistukset.
Ai syy raivoon olikin Suomen euroviisu. Tsekkasin sen netistä. Outo ja aika typerä renkutushan se on, eikä marry me -anelu todellakaan ole itsenäisen naisen käytöstä, puhumattakaan laulajan vakuutteluista ruveta orjattareksi, mies saa olla herra.
Entä miksi ihmeessä Marry me -viisussa nainen lupaa kertosäkeessä ottaa miehensä sukunimen? Kun sukunimilaki aikoinaan muuttui, olin varma ettei juuri kukaan enää ottaisi yhteistä nimeä, koska en käsittänyt mitä järkeä on vaihtaa nimeään.
Yllättävän moni kuitenkin ottaa, monen kertoman mukaan lasten takia. Ja aika usein juuri nainen ottaa miehen sukunimen.
Sukunimien vaihtamisia, eurohumppaa tai ydinperhettä rakastavia TV-sarjoja voi pitää aika merkityksettöminä asioina. Eräässä feministiblogissa tämän väitetyn raivostumiskohun sanottiin olevan tyypillinen first world problem eli teollisuusmaissa asuvien hyvin toimeentulevien kermaperseiden turhaa vouhkaamista.
Mutta ei feminismi ole lainkaan turhaa, tasa-arvo on tavoiteltava tila, ja siihen on vielä paljon matkaa: on järjetöntä, että meistä ja lapsistamme huolta pitävät ihmiset, eli kasvattajat, opettajat ja hoitajat, ovat alimmin palkattuja. Vieläkään ei näy niitä isoja ay-pomoja, jotka ottaisivat sairaanhoitajien ja opettajien työtaistelut vakavasti.
Väkivallanteot perheessä tai sen ulkopuolella eivät saa olla uhrien omaa syytä.
Kulttuuririennoissa, vapaaehtoistöissä ja järjestöelämässä viihtyvät aktiiviset naiset ovat arvokas voimavara, eivät kukkahattutädeiksi pilkattuina halveksunnan kohde.
Lopuksi muutama sana suosikkitutkijaltani Susan Faludilta. Hän kirjoitti jo yli kaksi vuosikymmentä sitten kirjan Takaisku – Julistamaton sota naisia vastaan (Kääntöpiiri 1994). Huomionarvoista on, että feminismin vastustaja voi olla, ja usein onkin, nainen:
”On erityisen vaikeaa paljastaa feminisminvastaisia käsityksiä, jotka on puettu feminismin valepukuun. Mutta on vieläkin vaikeampaa kohdata vastustaja, joka tekeytyy piittaamattomuuden valepukuun. […] Feminismi on ’niin seitkytlukulaista’ sanovat pop-kulttuurin ironikot tukahduttaen haukotuksen. He sanovat olevansa nyt ’postfeministejä’, millä he eivät tarkoita sitä, että naiset olisivat saavuttaneet tasa-arvon. He tarkoittavat yksinkertaisesti sitä, että he itse ovat saavuttaneet vaiheen, jossa ei tarvitse edes teeskennellä välittävänsä. Kyse on välinpitämättömyydestä, joka voi lopulta antaa kaikkein tuhoisimman iskun naisten oikeuksille.”
Iida Simes
