Eurotoimittajat

Lukuaika: 3 minuuttia

Eurotoimittajat

EU on suomalaisille käyriä kurkkuja & mämminvihaajia.

Maailman suurin toimittajakeskittymä, Brysselin kirjeenvaihtajakomppania, tuottaa päivittäin satoja juttuja lehdille ja televisiokanaville. Tarkoin valikoitu joukko suodattaa uutisia, joiden seassa on joskus poikkipuolistakin tietoa. Brysselissä työskenteli vuonna 2005 yli 800 toimittaja, joista 647 oli vanhoista EU-maista. Suomen osuus joukosta oli 14 eli vähän yli kaksi prosenttia.

Kuka tahansa ei pääse toimittajaksi Brysseliin. Valittavien taustat pengotaan huolellisesti. Monista maista eurokriitikkojen on mahdotonta päästä akkreditoiduksi kirjeenvaihtajaksi Brysseliin. Europarlamentissa pitkään työskennellyt Esko Seppänen luonnehtii useimpia tylysti:

”Federalistien juoksupoikia ja -tyttöjä.”

Nimeltä hän mainitsee Ylen Jarmo Mäkelän ja luonnehtii tätä Suomen EU-politiikan viralliseksi toimitsijaksi, jonka vaimo on töissä Suomen EU-edustustossa.

Brysselin journalismia tutkinut tohtori Heikki Heikkilä myöntää, että rekrytoinnit on tehty ”sillä silmällä”. Kirjeenvaihtajina on euromyönteinen toimittajajoukko, jota koneisto ruokkii federalismiin eli unionin liittovaltiokehitykseen. Monet nauttivat saavuttamastaan eliittiasemasta. Heikkilä kuitenkin painottaa, että korkeasti koulutettu ja ammattitaitoinen kirjeenvaihtajajoukko työskentelee ristiriitaisessa tilanteessa.

”Perusongelma on yleiseurooppalaisen julkisuuden puute. Julkisuus Euroopassa on kansallista. Kirjeenvaihtajat edustavat kansallisia medioita”, Heikkilä toteaa.´

Suomessa on Helsingin Sanomat, Yle, Maikkari ja Ilta-Sanomat. Ruotsissa on Dagens Nyheter, SVT ja Aftonbladet. Saksalaiset katsovat ARD/ZDF:ää ja lukevat Der Spiegeliä sekä Bildiä. Suomalaiset eivät lue Aftonbladetia eivätkä saksalaiset katso Yleä.

Kotimaan toimitukset haluavat Brysselin kirjeenvaihtajilta juttuja, joissa oman maan tavallisille kansalaisille kerrotaan heitä koskettavista asioista. Komissio taas haluaa ohittaa kansallisen näkökulman. Se unelmoi Brysselin kirjeenvaihtajista airueena, joka loisi yleiseurooppalaista julkista keskustelua ja siten vähitellen euroisänmaallisuutta vastaavaa tunnetta.

”Komission kannalta kirjeenvaihtajien voima ei riitä nationalismin ylittämiseen”, Heikkilä pohtii.

Ohittaakseen kansalliset mediat komissio perusti jo vuonna 1995 oman satelliittikanavan, Europe by Satellite. Sen toimintaa on laajennettu nettiin. Komissio kutsuu taktiikkaa nimellä ”going local”.

”Se näyttää johtavan tarkoitushakuiseen ja taktiseen tiedottamiseen. Komissio kertoo kullekin jäsenmaalle sille sopivia ’hyviä uutisia’. Uusi linja myös vähättelee raskaasti kirjeenvaihtajakoneistoa, joka on mielestäni paljon mainettaan parempi”, Heikkilä arvioi.

Heikkilän mielestä kirjeenvaihtajat muodostavat kansainvälisesti ajattelevan ammattilaisten joukon, joka toimii vastavoimana journalismin ja julkisuuden kansallisille peruspiirteille.

”Minusta Brysselin-kirjeenvaihtajien journalismi on luultavasti analyyttisempää kuin kotimaassa sattumanvaraisesti tehdyt jutut.”

Unionin oma toiminta on paradoksaalisesti tukenut mediakehitystä, joka rajoittaa analyyttistä yleiseurooppalaista julkisuutta. Sen vaatima viestintäalan liberalisointi on vahvistanut viihdelehdistöä ja ajanut talousvaikeuksiin julkisia radio- ja tv-yhtiöitä. Brysselin kirjeenvaihtajista ylivoimaisesti suurin osa edustaa suuria laatusanomalehtiä sekä valtiollisia radio- ja tv-yhtiöitä. Kaupallisilla kanavilla ja iltapäivälehdillä ei ole kirjeenvaihtajia Brysselissä, tai korkeintaan käytetään freelancereita.

Suomessa uutisoinnin ero näkyy Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien välillä. Kun Hesari pohtii EU:n perustuslain vaikutusta ulkopolitiikkaan, Ilta-Sanomat uutisoi susista, tekstiviestien hinnoista, käyristä kurkuista, mämmistä ja tervasta. Muissa maissa on vastaava tilanne.

”Kansallisen ja yleiseurooppalaisen julkisuuden ero näkyy Financial Times -lehdessä. Siitä on eri versioita. Euroopan versio, johon suomalaiset nettiselaimet ohjautuvat, on komission vuotokanava. Lontoon lehtikioskeissa myytävä versio on suunnattu eurokriittisille briteille”, Heikkilä valaisee.

Unionin jäsenmaiden erot ovat kasvaneet laajenemisen takia. Itä-Euroopan uudet jäsenet ovat pahasti aliedustettuna Brysselin toimittajien keskuudessa. Samalla uudet maat ovat vahvistaneet englannin kielen asemaa. Komissio onkin huolissaan Britannian konservatiivisten ja eurokriittisten lehtien liiallisesta vaikutusvallasta Brysselin toimittajakomppaniassa.

EU-kirjeenvaihtajat ovat taustoiltaan euromyönteisiä, mutta he ovat ammattitaitoisia ja näkevät Brysselissä myös rumia asioita. Ne heijastuvat uutisoinnissa.

”Pohjoismaisia toimittajia ihmetyttää unionin salaileva hallintokäytäntö, joka on kopioitu katoliselta kirkolta.”

mainos

Heikki Heikkilän mukaan Brysselin komppanian ristiriitaisesta asemasta kumpuaa toisinaan hyödyllisiä näkökulmia, joita kansallisesti rajoittuneet mediat eivät huomaa. Yksi kuitenkin puuttuu. Heikkilä kutsuu sitä kosmopoliitiksi näkökulmaksi.

”Kansallinen etu palautuu kansallisvaltioon ja kuluttajan etu median markkinoihin, jotka nekin ovat kansallisia. Talous- ja pankkikriisin hoito, ilmastonmuutos ja pakolaispolitiikka eivät näihin näkökulmiin taivu. Kosmopoliittisesti ajattelevat kirjeenvaihtajat haluaisivat hakea muita näkökulmia. Ei-kosmopoliitit eivät edes yritä”, Heikkilä summaa.

Millaista tietoa Brysselin komppania lopulta tuottaa kaikkine komplekseineen?

Esko Seppänen pitää kahta mediaa suhteellisen luotettavana.

Financial Times European ja Der Spiegel ovat melko hyviä. Kriittinen lukija löytää sieltä ainakin uutiset.”

Heikki Heikkilä päätyy yllättävän saman tyyppiseen arvioon.

Financial Times European sekä International Herald Tribune seuraavat asioita, mutta saksalaislehtien painoarvo on suurempi kuin yleensä luullaan.”

Jorma Mäntylä

  • 9.9.2009