Chilen valtio polkee mapuche-kansan oikeuksia & esittelee suomalaismuseossa sen kulttuuria.
Lokakuun toisella viikolla Espoossa järjestettiin kaupungin ja Chilen suurlähetystön yhteistyönä Chilen kulttuuriviikot. Ohjelmassa oli keikkoja, perhepäivä, ruokakulttuuria, seniorien iltapäivätanssit sekä chileläisiä lastenelokuvia.
Kulttuuriviikkojen aikana avattiin myös Helinä Rautavaaran museossa suurlähetystön tukema näyttely Chilen alkuperäiskansasta mapucheista.
Samalla viikolla pääkaupunkiseudulla vieraili myös kaksi chileläistä aktivistia, jotka eivät osallistuneet suurlähetystön kekkereihin: mapuchekansan tilannetta käsittelevän elokuvansa takia kaksi vuotta vangittuna ollut dokumenttiohjaaja Elena Varela sekä mapuchealueen autonomiaa ajava Temucuicuin yhteisön johtaja Mijael Carbone.
Chilen ja Argentiinan eteläisten osien metsäisiä maisemia vuosituhansia asuttanut mapuchekansa on ylpeä itsenäisestä historiastaan.
Mapudungun-kieltä puhuva kalastuksella, metsästyksellä ja keräilyllä elänyt väestö onnistui 1400-luvun lopulla pysäyttämään inkojen valloitusaikeet. Vuonna 1641 espanjalaiset valloittajat ja taistelijoistaan ylpeät mapuchekansat sopivat itsenäisestä mapuchealueesta.
Autonomia jatkui myös Chilen itsenäistymisen jälkeen: vasta vuonna 1883 valtio valloitti mapucheväestön maat. Ne huutokaupattiin uudisasukkaille, ensin suurmaanomistajille ja erityisesti diktaattori Pinochet’n sotilasvallan aikana valtion tuella monikansallisille yrityksille.
Viime vuosikymmeninä maiden myynti suuryrityksille on vain kiihtynyt.
Yhtiöistä suurimpia on chileläinen metsäjätti Arauco, joka tekee suomalaisen UPM-Kymmenen kanssa yhteistyötä Uruguayssa.
Mapuchealueilla oli jo vuosikymmen sitten reilusti yli miljoona hehtaaria eukaliptus- ja monterreynmäntyplantaaseja. Ne kuivattavat maaperää ja jokia: vesi ei enää riitä maanviljelyyn eikä eläimille.
Myös mapuchejen vuosisatoja käyttämät lääkeyrtit ovat katoamassa.
Moni päätyy jättämään köyhdytetyt yhteisöt ja muuttaa elannon tai urbaanin elämänmuodon perään kaupunkeihin.
Chilessä mapucheperinteiden mukaan eläviä on noin 800 000, kun taas mapucheksi itsensä tunnustavia chileläisiä on joidenkin arvioiden mukaan noin kymmenesosa väestöstä, 1,4 miljoonaa ihmistä. Heistä arviolta kolmasosa elää maan pääkaupungissa.
Toiset eivät luovuta. Sata kilometria Araucanían alueen pääkaupungista Temucosta Temucuicuin 160 perheen yhteisö on tehnyt vastarintaa aina.
Yhteisölle perinteisesti kuulunut alue kylän vieressä on nykyään yksityisen maanomistajan hallinnassa. Silti kyläläiset onnistuvat kerta toisensa jälkeen pääsemään sisään vanhoille mailleen. Mukanaan he vievät yhteisön karjan.
Valtaukset loppuvat yleensä mellakkapoliisien väliintuloon, pahoinpitelyihin ja pidätyksiin.
”Valtio väittää, että olemme aseistettuja ja vaarallisia. Sillä perusteella yhteisöä ratsataan. Liikkeellä voi olla jopa 800 poliisia”, yhteisön johtaja Mijael Carbone kuvaa.
Vuodesta 2010 hallinneen oikeistopresidentti Piñeran aikana tilanne on huonontonut: yksityistämiset jatkuvat, lyhyet pidätykset ovat venyneet jopa kolmen kuukauden pituisiksi ja mapucheyhteisöihin on asennettu vartiointikameroita. Termucuicuissa luodit ja kyynelkaasu ovat arkea.
Konflikti on hallitukselle kallis. Carbonen mukaan poliisivartio alueella maksaa moninkertaisesti sen hinnan, jolla maanomistaja olisi valmis myymään mapucheilta anastetun alueen takaisin.
Yhteisö onkin kerran onnistunut takaisinvaltauksessa: vuonna 2002 sille palautettiin metsäyhtiö Minincon hallinnassa ollut 2000 hehtaarin alue. Maa oli tosin viljelylevotonta vuoristoa, jonka puusto oli hakattu ja myyty pois.
”Kun valtio kokee, ettei se enää pysty kontrolloimaan meitä, eikä alueilla voi tehdä työtä, se ostaa maat takaisin ja luovuttaa ne meille. Se on meidän painostuskeinomme. Mutta onnistumiset vaativat kuolemia, vankeja ja loukkaantumisia.”
Kuolemat, pidätykset ja loukkaantumiset ovat olleet mapucheaktiivien kohtalona läpi 2000-luvun.
Heitä vastaan voidaan käyttää terrorismin vastaista lakia, joka mahdollistaa jopa vuosia kestävät tutkintavankeudet sekä anonyymien todistajien käytön. Amnestyn mukaan ainakin viisi alaikäistä on tuomittu terrorilain nojalla vankeuteen.
Lain nojalla omaisuusrikoksista kuten kulkuvälineiden tuhopoltoista tuomitut mapuchet istuvat jopa kymmenen vuoden tuomioita.
Syytteet ovat yleensä tekaistuja; usein ne hylätäänkin perusteettomina vuoden tutkintavankeuden jälkeen.
Lain soveltamista sekä mapuchejen vastaista poliisiväkivaltaa ovat protestoineet tärkeimmät ihmisoikeusjärjestöt sekä YK:n ihmisoikeuskomitea.
Tapauksista tunnetuimpia on elokuvaohjaaja Elena Varelan kohtalo.
Chilen valtaväestöön kuuluva lastenorkesterin johtaja ja dokumenttielokuvantekijä Elena Varela kiinnostui mapuchekansan tilanteesta 2000-luvun alussa kuultuaan Alex Lemúnin kuolemasta: santarmin luoti tappoi metsäyhtiö Minincon maita takaisin valtaamassa olleen 17-vuotiaan opiskelijan, mutta sotaoikeus jätti syytteen nostamatta tappajaa vastaan.
”Chileläiset eivät tunne mapuchejen tilannetta. Aihetta ympäröi todella voimakas sensuuri. Koska aiheesta ei ollut tutkimuksia tai elokuvia, päätin lähteä itse etelään tutkimaan tilannetta”, Varela kertoo.
Tutkimuksiin kului viisi vuotta. Syyskuussa 2007 Chilen kansallinen elokuvarahasto myönsi Varelan dokumenttiprojektille rahoituksen. Kahdeksan kuukautta myöhemmin ohjaaja vietiin käsiraudoissa kuulusteluun syytettynä kahdesta aseellisesta pankkiryöstöstä sekä elokuvavarojen käyttämisestä terrorismiin. Kaikki dokumenttiin liittyvä materiaali takavarikoitiin.
Valtamedia tuomitsi ohjaajan heti terroristiksi. Maata johti silloin Michelle Bachelet, joka on nykyisin YK:n naisjärjestön UN Womenin pääjohtaja.
”Pidätykseni oli yllätys, olinhan saanut valtiolta tukea projektiin. Tämä on valtion terroria: taiteilija pidätetään ja hiljennetään vesivoima-, metsä- ja tieprojektien sujumisen takaamiseksi. Se osoittaa, että jokainen, joka tukee mapucheja, joutuu kärsimään.”
Varela istui tutkintavankeudessa yhteensä kahden vuoden ajan, kunnes huhtikuussa 2010 oikeus kumosi syytteet. Elokuvaan liittyviä takavarikoituja materiaaleja ei kuitenkaan palautettu.
Varelan onneksi suuri määrä kuvamateriaalia oli tallessa poliisilta huomaamatta jääneellä näytönsisäisellä kovalevyllä.
Elokuva saatiin valmiiksi lokakuussa 2010. Ensi-ilta Sanitagossa keräsi jonoja pääkaupungin kaduille. Prosessi muutti ohjaajan suhtautumista maailmaan.
”En enää usko paaviin enkä YK:hon. Olin äskettäin puhumassa ihmisoikeuksista kiinnostuneille nuorille ja sanoin heille, että ei ihmisoikeuksia voi ajaa instituutioiden sisällä, eivät ne tee mitään. Bacheletille, äärimmäiselle mapuchoikeuksien tukahduttajalle, annettiin naisten oikeuksia ajavan järjestön johtajuus. Hänet palkittiin uusliberaalista politiikasta. ”
Entä mitä mieltä Carbone ja Varela ovat siitä, että Suomessa Chilen suurlähetystö järjestää mapuchekulttuuria esittelevän näyttelyn?
”Chilen valtio haluaa nähdä meidät museossa”, Carbone toteaa kuivasti. ”Minä en. Tavoitteemme on päinvastoin saada takaisin kaikki meiltä vuosikymmenien ajan anastetut esineet.”
Varela pitää Chilen valtion toimintaa kulttuurisena epämuodostumana.
”Chile esittelee mapucheja kansanperinteenään, koska maalla ei ole todellisia omia identiteetin ikoneita. Kyse on terrorista: samaan aikaan rakastetaan ja rangaistaan. Tämä on sairasta.”
Varela ei silti kehota suomalaisia boikotoimaan Espoon mapuchenäyttelyä. Hän toivoo kävijöiden kuitenkin tiedostavan, miten hyvin asiat Suomessa ovat – ja ketkä maksavat hyvinvoinnistamme.
”Teillä on ilmainen koulutus ja terveydenhoito. Niitä ei Chilessä ole, koska kansaa riistetään Euroopan ja ylikansallisten yritysten tyydyttämiseksi.”
”Chileläinen yhteiskunta on tällä hetkellä ihan sekaisin, sillä ei ole päätä tai häntää.”
Molemmat aktivistit näkevät tulevaisuudessa kuitenkin valoa.
”Näen toivoa: mapuchet ovat olleet meillä esitaistelijoina uusliberalismia ja yritysten valtaa vastaan. Opiskelijat, työläiset, naiset, lapset ja koululaiset seuraavat kyllä perässä. Taistelu tulee olemaan kova, mutta tästä voi seurata jotain hyvää. Jotain tapahtuu, jotain parempaa”, Varela vakuuttaa.
Mapuche – Chilen elävät juuret -näyttely Helinä Rautavaaran museossa 15.1.2012 asti.
Kati Pietarinen
