Miljoonabudjetilla tehdyt festarit hengästyttävät, etenkin kun Bosnia-Hertsegovinan perusarki on yhä kaukana glamourista.
Kolme talibaninnäköistä miestä kävelee punaisella matolla salamavalojen räiskeessä. Albaaninainen katsoo tyhjyyteen, muistissa aseiden räiske ja roihuava koti. Bosniakkisotilas astuu miinaan ja sääret lentävät pusikkoon.
Sarajevon filmijuhlilla ei panoksia säästelty, ei valkokankaalla eikä puitteissa. Miljoonabudjetilla tehdyt festarit hengästyttävät, etenkin kun Bosnia-Hertsegovinan perusarki on yhä kaukana glamourista.
”Elokuva on yksi menestynein alue täällä. Urheilu ja talous eivät ole huipussaan, mutta elokuva voi todella tuoda meille energiaa ja rohkaisua”, toteaa Jasmila Zbanic, viime vuonna Berliinin Kultaisella Karhulla palkittu nuori bosnialaisohjaaja.
Suuri osa Bosnian pääkaupungista oli raunioina vuonna 1995, kun elokuvafestivaalit järjestettiin ensimmäisen kerran. Jugoslavian veljeys oli riekaleina, mutta elokuvantekijöillä oli halu harsia kasaan vanhoja ja uusia kontakteja.
Paidanselkämystä koristaa puistattava lippu: Israelin väreissä Daavidin tähden paikalla on sininen hakaristi. Taustalla Tie Guantanamoon -elokuvan tähdet nousevat design-tyynyiltä lehdistötilaisuuden jälkeen.
”Ihmiset täällä tunsivat samoin, sama asia tapahtui Sarajevossa. Se oli kuin vankila, enemmän psykologinen kuin fyysinen. Olla erossa perheestä, kuten hekin sanoivat,” näyttelijä Jasmin Mekic viittaa terroristeiksi epäiltyihin miekkosiin ja toisaalta Sarajevon piiritykseen sodan aikana.
Selvää on, että bosnialaisten – tai ainakin bosniakkien – sympatiat ovat amerikkalaisten vangeiksi joutuneiden Shafiq Rasulin, Asif Iqbalin ja Rhuhel Ahmedin puolella. Guantanamossa on tiettävästi yhä myös kuusi bosnialaista terrorismista epäiltyä.
Bosnian muslimit korostavat mieluusti liberaaliuttaan, rauhanomaisuuttaan ja välimiehen roolia lännen ja idän risteyksessä. Tuskinpa Heineken, Coca Cola ja Jack Daniels onnistuisivatkaan festivaalisponsoreina Saudi-Arabiassa.
Olennaista on saada ääni kuuluviin. Vuoden odotetuin bosnialainen uutuus, Jasmin Durakovicin ohjaama Nafaka kertoo – yllätys, yllätys – sodasta, eikä puolueettomuus ole tämän elokuvan hyve. Sen sijaan kunniallisuus ja uskollisuus nostetaan pääarvoiksi, joita naapuruston bosniakkiarmeijan joukkue edustaa.
Vaikka päähenkilöt saavat turpiin ja toilailevat, ovat he kuitenkin parempia ihmisiä kuin Sarajevoa piirittävät serbit, paikallisia hyväksikäyttävät YK-sotilaat taikka likaisin keinoin rikastuvat maanmiehet. Hyviksiin luetaan myös bosnialaiseen sotilaaseen rakastuva musta amerikkalainen nainen. Siis nimenomaan nainen. Moraalisesti arveluttavia kavereita ovat ”omiensa” joukkoon loikkaava takinkääntäjäserbi Nemanja, stripteaseklubia pitävä kroaatti Matan sekä ahne ja neutraali juutalainen baarinpitäjä.
Elokuva loppuu häihin ja lauttaan, joka lipuu pitkin ihan liian matalaa Miljackajokea. Samanlainen surrealistinen loppu on Emir Kusturican Undergroundissa, joka niinikään kertoo sodasta, joskin serbialaisesta näkökulmasta. Nafaka tuntuukin lähettävän terveisiä Kusturicalle, joka ei ole ollut kovin suosiossa kotikaupungissaan – loikattuaan sodan sytyttyä Serbiaan.
Kusturica on lisäksi sittemmin kastettu ortodoksiksi ja ottanut serbinimen Nemanja. Samanniminen roolihenkilö palaa Nafakassa Sarajevoon, jossa vanha kaveripiiri – hyviksiä kun ovat – hyväksyy petturin takaisin, joskin nälvien. Filmifestareilla Kusturicaa ei näkynyt.
Siinä missä Nafakan propaganda on nokkelaa ja huumorilla kuorrutettua, käy pateettisuus liki verenpaineelle Sunaj Racan elokuvassa Kosova – Desperate Search. Lasten murhasta kertovan elokuvan sanoma tiivistyy mustavalkoiseen asetelmaan: albaanit hyviä – serbit pahoja.
Kliseet on koottu kuin elokuvantekijän alkeisoppikirjasta. Serbisotilaat ovat ruokkoamattomia, sätkää suupielessä roikottavia pahuuden ruumiillistumia. Albaanit ovat kirkasotsaisia perheitään puolustavia sankareita, ja maisemana on kuulas maaseutu, pastoraali-idyllin perikuva.
Nyt, kun neuvottelut Kosovon statuksesta ovat meneillään, on elokuvan näyttäminen festivaaleilla mitä poliittisinta toimintaa. Sarajevon filmijuhlien viralliseen ohjelmaan sitä ei huolittu, vaan yksityisnäytös oli tarkoitettu lähinnä toimittajille.
Festivaalin Kultaisen Sydämen voitti Das Freulain (”Ystävätär”), sveitsinbosnialaisen Andrea takan maahanmuuttajaelokuva, jossa elämä kolhii ja lohduttaa kansallisuudesta riippumatta.
Serbialainen elämänkovettama neiti-ihminen ja nuori bosnialainen nainen kohtaavat Zurichissa. Nuori Ana on selvinnyt sodasta, mutta sairastunut syöpään.
Pääroolistaan palkittu näytelijä Marija Skaric liikuttui, kun kerroin ystävästäni, joka selvisi Srebrenicasta mutta sairastui Suomessa leukemiaan.
Älä luovuta, Rajfa!
Mia Puutio ja Hannu Sinisalo
