Taide- ja järjestökentän moniottelija Nery ”$ir CCi” Cividanis, 32, vieraili Suomessa marras-joulukuussa 2019.

KulttuuriKuvat Sami Mannerheimo

Kuka valitsee taiteen kaduillemme?

Julkisen taiteen uusissa urbaaneissa muodoissa heijastuvat vallan rakenteet ja monet eri näkökulmat. Hyvällä medialukutaidolla pääsee perille myös katutaiteesta.

Lukuaika: 4 minuuttia

Kuka valitsee taiteen kaduillemme?

Taide- ja järjestökentän moniottelija Nery ”$ir CCi” Cividanis, 32, vieraili Suomessa marras-joulukuussa 2019.

Katutaide koristaa nykyisin suomalaisten kaupunkien julkisia tiloja läpi maan. Vaikka etenkin muraalit kuljettavat mukanaan laittoman graffitin karismaa, muun muassa Yhdysvalloissa niistä on tullut vallankäytön kohde, jossa raha ja vaikutusvalta ratkaisevat.

Suomessakin useita mietityttää, kuka lopulta päättää mitä julkisia maalauksia tehdään, minne ja millaisin prosessein. Julkinen taide herättää väkisinkin vahvoja tunteita, ja sitä on helppo politisoida. Tekijät sen sijaan eivät ole yhtä mieltä edes siitä, mitä katutaide on. Losangelesilainen Nery ”Ccino” Cividanis on seurannut rapakon takana katutaiteen kehityskulkuja jo parinkymmenen vuoden ajan.

”Tarvitaan enemmän ymmärrystä kaikista julkisen taiteen ympärillä tapahtuvista asioista. Sama koskee teosten taustoja: onko kyseessä voittoa tavoittelematon, omatoiminen vai kaupallinen työ – vai ehkä jotain muuta?” hän laukoo parinkymmenen vuoden kokemuksella graffiti- ja yhteisötaiteilijana. Cividanis korostaa työssään yhteisön omia vahvuuksia ja sen jäsenten voimauttavaa osallistamista.

Cividanis on kotoisin yhdestä Los Angelesin huonomaineisimmista kaupunginosista, South Centralista, jota nykyisin kutsutaan South L.A:ksi. Guatemalalaiseen siirtolaisperheeseen syntynyt Cividanis on taiteellisen työnsä ohella kampanjoinut järjestöaktiivina rikosoikeudellisten uudistusten ja vuokralaisten oikeusturvan puolesta.

Katutaide Los Angelesissa on muuttunut rajusti vuodesta 2013, kun yli vuosikymmenen kestänyt muraalikielto kumottiin. Cividanis ajoi aktiivisesti kiellon purkamista monen muun taiteilijan kanssa.

Toisin kuin päättäjät lupasivat lain purkuprosessin aikana, monet julkisen taiteen hankkeet ulkoistettiin toimijoille, joilla ei ollut käsitystä naapurustojen erityisluonteesta, historiasta eikä aikaisemmasta muraali- tai graffitikulttuurista. Cividanis näkee vähemmistöjen sivuuttamisessa yhtäläisyyksiä kolonialismiin.

”Minua hätkähdytti, miten hanketilaisuuksissa yhteisöämme edustivat ainoastaan ulkopuoliset konsultit”, hän kuvailee.

Nykyisin Cividanis toimii perustamassaan taidekativistien Paint LA –järjestössä. Se sai alkunsa vuonna 2015 rakentavana kritiikkinä sille, miten trendikästä katutaidetta käytettiin välineenä alueiden ilmeen muuttamiseksi. Lopullisena sytykkeenä toimi se, kun Cividanisin köyhään ja ylikansoitettuun kotinaapurustoon alettiin järjestää katutaiteen kävelykierroksia. Nämä seurasivat alueelle suunniteltua isoa rakennushanketta, jossa tyypilliseen tapaan sivuutettiin sekä asukkaiden edut että uhkakuvat kohtuuttomien asumiskustannusten noususta entisestään.

Katutaide onkin lähes kirosana taiteilijalle, joka on 12-vuotiaasta lähtien maalannut juniin, teollisuusrakennuksiin, aitoihin ja hylättyihin taloihin osana 30-henkistä Loks Angeles -graffitiryhmää.

Katutaiteeseen liittyvä vallankäyttö nivoutuu hänen mukaansa laajempiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin:

”Muraalien ja julkisen taiteen vapauduttua graffiti on yhä ankarammin kiellettyä. Minulla on ystäviä, jotka ovat istuneet sen tekemisestä vankilassa. Nykyään siitä saa herkästi vakaville rikoksille varatun elinikäisen merkinnän tuomittuna rikollisena, mikä vaikeuttaa työllistymistä. Graffititaustaisia taiteilijoita ei siksikään suosita kaupungin taidehankkeissa.”

Cividanisin kotikulmilla katutaidehankkeet ovat toisinaan kärjistäneet ilmapiiriä. ”Taidekävelyitä naapurustossa todistaneet paikalliset kokivat olevansa kuin eläintarhassa. Kun paikalle ilmestyivät rap-artisti Tupac Shakuria esittävä korni muraali poneineen ja sateenkaarineen sekä newyorkilaistaiteilijalta tilattu California Love -maalaus, moni sai tarpeekseen. Teoksia alettiin tägätä ja tärvellä heti niiden valmistuttua. Tällaisten seurausten vuoksi katutaidehankkeiden lupien myöntämiseen keskusta-alueilla suhtaudutaan nyt kriittisesti.”

Väitöskirjatutkija Tero Frestadius isännöi Nery Cividaniksen kolmen viikon vierailua. Helsingin Suvilahteen syntyi $ir CCi:n spontaanisti maalaama omistusteos.

Cividanis pyrkii silti rakentavaan dialogiin ja uskoo, että yhteisymmärrys on mahdollista. Hän ei halua leimata katutaiteilijoita tai kaupallisia tilaustöitä, joita tekee itsekin, vaan penää kestävän kehityksen  hankkeita, joissa naapurusto yhteisöineen huomioidaan. Cividanis toimii usein paikallisten artistien, aluekehityshankkeiden vetäjien ja kansalaisjärjestöjen välissä. Kenties tilanne ei ole vielä täysin riistäytynyt käsistä.

Suomalainen väitöskirjatutkija Tero Frestadius on perehtynyt julkisen taiteen kytkeytymiseen asuinalueiden kehitykseen Los Angelesissa. Tilanne on hänen mukaansa toinen kuin Suomessa. Etnisesti jyrkästi eriytyneessä kaupunkirakenteessa erillisten alueiden merkitys korostuu.

”60-luvun Chicano- ja Black Power -aktivistien vaatimukset yhteisöjen itsehallinnosta toistuvat yhä keskustelussa julkisesta taiteesta. Uusi katutaide tuo esiin autonomian haurauden valtavien rakennushankkeiden edessä”, Frestadius analysoi.

Rotulinjojen jakamassa Los Angelesissa katutaiteesta tulee helposti vallan väline, kun auktoriteeteille kiusallisia paikkoja kaunistetaan liiketoiminnalle sopiviksi. Mellakoiden, jengien ja köyhyyden jälkiä on vaikea peittää värikkäillä muraaleilla, kun rakenteellisen eriarvoisuuden pitkä historia määrittää asukkaiden itseymmärrystä ja jokapäiväistä elämää.

Katutaiteen määrittely on vaikeaa ja monitulkintaista. Se käsittää monia eri tekniikoita ja muotoja, joista yleisimmin tunnettuja ovat perinteinen graffiti ja tägit. Lisäksi katutaidetta ovat seinämuraalit, sapluunataide, neulegraffiti, tarrat, julisteet ja erilaiset katuinstallaatiot.

Suomessa näkyvimpiin alan toimijoihin kuuluu Upeart, joka on tuottanut valtakunnallisesti yli 70 teosta viimeisen neljän vuoden aikana. Upeartissa toimivat rinnakkain osakeyhtiö ja yhdistys, mikä on tuttua esimerkiksi isommilta musiikkifestivaaleilta.

Enemmistö Upeartin tuottamista teoksista on UPEA-festivaalille toteutettuja muraaleja. Pääkuraattori ja taiteellinen johtaja Jorgos Fanaris ei näe yhtymäkohtia kipupisteisiin Los Angelesissa:

”Brändit ja mainonta ovat hyödyntäneet urbaania taidetta pitkään kaikkialla. En tunnista yhteyttä gentrifikaatioon Suomessa alueilla, joille teoksia tehdään. Löydän ainoastaan kiinnostavia asioita. Jos joku kokee, että asioita tehdään väärin, sittenhän on helppo tehdä paremmin. Yhdysvalloissa ongelmana on heidän järjestelmänsä, ei niinkään taide.”

mainos

Upeart ei pidä teoksiaan tai edes graffitia ulkopuolisuudessaan katutaiteena vaan profiloituu julkiseen taiteeseen. Tämäkin kertoo määritelmien häilyvyydestä ja subjektiivisuudesta. Fanariksen mukaan muralisteista yli puolet maalaa tai on maalannut myös graffitia.

Upeartille paikallisuus tai yhteisöllisyys eivät ole ykköskriteerejä, vaan näkökulmia muiden joukossa. Se näkyy ulkomaisten taiteilijoiden määrässä. Taiteilijoilla on harvoin aikaa ja mahdollisuutta saapua ennalta perehtymään ympäristöön ja konteksteihin, mutta Upeart toimittaa taustaksi perusteelliset infopaketit. Muraalihankkeiden prosessit ovat monimutkaisia.

”Saatamme tarvita 6–8 osapuolen mielipiteet yksittäiseen hankkeeseen. Esimerkiksi festivaalitöitä on rahoittamassa kaupunki. Kiinteistö voi olla kaupungin omistama tai yksityinen. Sen jälkeen on vielä edessä lupaprosessi, taiteilijavalinta ja naapurikuulemiset. Eri tahojen kanssa käydään läpi monia asioita eikä mikään ole itsestäänselvää. Prosessi on haastava ja työläs”, Fanaris kuvailee.

Monet tahot siis käyttävät valtaansa yksittäisestä muraalista päätettäessä. Upeartille teosten kova tuotantotahti on ollut strateginen valinta, ja töiden innokas vastaanotto on tuonut tilauksia. Fanaris huomauttaa, että someympäristö Instagram-kuvastoineen vääristää mielikuvia siitä, mitä tavalliset ihmiset todellisuudessa ympäristössään näkevät.

”Se, että joku haluaisi joka paikan täyteen julkista taidetta, on virhekuvitelma. Kyllä kaikelle taiteelle on tilaa. Ennemmin puuttuisin mainonnan määrään”, Fanaris täräyttää.

Kuinka sitten tulkita esimerkiksi muraalin taustoja ja tekijöitä? Kun Tero Frestadius kohtaa uuden muraalin, hän etsii ensimmäiseksi signeerausta. Onko työ tehty taiteilijan, kollektiivin vai yhteisön nimissä? Seuraavia kysymyksiä ovat seinän omistaja, työn tilaaja ja rahoituksen lähde. Näillä pääsee jo pitkälle.

Sen jälkeen Frestadius miettii teoksen laajempaa sijaintia ja sitä, minkälaisia yhteyksiä se herättää tekijän, katsojien ja paikan välillä. Viittaako maalaus ympärillään asuviin tai liikkuviin ihmisiin, ympäristöönsä tai vaikkapa johonkin paikassa tapahtuneeseen?

”Julkisessa tilassa taide saa merkityksensä ihmisten erilaisista suhtautumistavoista ja niiden välisistä ristiriidoista. Se on eräänlaista laajempaa vuoropuhelua. Arvuuttelu taiteen, tekijöiden ja tilaajien tarkoitusperistä on olennainen osa tätä keskustelua.”

Oma jälki asuinympäristöön

Kontula Art School tuo yhteisön omaa ääntä katutaiteeseen.

Heidi Hänninen toteuttaa Helsingin Kontulassa monikulttuurisia katutaideprojekteja yhteisölliseltä pohjalta.

Heidi Hänninen vetää monikulttuurisessa asuinnaapurustossaan Itä-Helsingissä yhteisöllistä KAS! ˗ Kontula Art School -katutaidehanketta. Avoimia kulttuurien välisiä työpajoja järjestetään viikottain kaikenikäisille läpi vuoden. Osallistujien kirjo on tietoinen tavoite ja saavuttaminen oma haasteensa, joten yhteistyötä tehdään paikallisen kirjaston, nuorten toimintakeskuksen ja maahanmuuttajajärjestön kanssa. Kriittinen pedagogiikka ja sosiaalipoliittinen innostaminen ovat vahvoina ajatuksina taustalla.

”Aiemmassa Katutaidetta Kontulaan -hankkeessa lähinnä vain tehtiin asioita yhdessä. Kontula Art Schoolissa luodaan myös erilaisten ihmisten kohtaamisia ja rakennetaan syvempiä merkityksiä esimerkiksi osallistujien päästessä itse tekemään oman asuinalueensa julkisiin tiloihin yhdessä taidetta. Tavoitteena on myös ennaltaehkäistä mahdollisia konflikteja alueella”, Heidi kuvailee.

Hankkeista on syntynyt esimerkiksi katumaalauksia Kontulan aukiolle ja muualle lähialueille, sapluunatöitä Puhoksen ostoskeskukselle sekä yhteisötaidetta paikallisten yleisötapahtumien yhteydessä. Yhteisö vaikuttaa hyväksyneen tekijöidensä arjesta ja erilaisista taustoista kumpuavat monimuotoiset teokset, sillä ne on jätetty rauhaan. Suomen Kulttuurirahaston ja Alfred Kordelinin  säätiön rahoittamassa hankkeessa rosoista lähiötä pyritään voimauttavalla tavalla tekemään viihtyisämmäksi kaikille.

Suomessa katutaidetta on suoranaisesti kytketty alueiden kehitys- ja rakennushankkeisiin esimerkiksi Tampereen Hiedanrannassa, Vantaan Myyrmäessä ja Espoon Karakalliossa. Upeart on aktiivisesti mukana Karakallio Creative -hankkeessa, jossa naapurustoa profiloidaan uudelleen julkisen taiteen kautta.

  • 19.2.2020
  • Kuvat Sami Mannerheimo