Kaikki virtaa

Kuvat Velda Parkkinen

Claes Anderssonille vanhuus on ajankohtaista. Hänen mielestään olisi hyvä, jos lakkaisimme tekemästä toisiamme hulluiksi. Elämänohjeiden antajaksi hän ei kuitenkaan suostu.

Claes Anderssonilla on lapsenlapsilleen annettavana yksi ainoa elämänohje: ”Älä koskaan anna kenellekään ohjeita.”

”Ohjeethan ovat semmoisia, että jos ne ovat liian ennenaikaisia tai radikaaleja, niin ne torjutaan. Jos ne puolestaan ovat sopivia, ne torjutaan siksi, että ohjeiden antajaa pidetään hölmönä ja lapsellisena, koska vastaanottaja on jo tajunnut paremmin sen, mitä se toinen ehdottaa”, Andersson kertoo.

Anderssonilla on omien sanojensa mukaan ollut nyt hieman yli 81 vuotta aikaa pohtia elämän eri aloja ja aspekteja. Molempia on riittänyt.

Andersson syntyi vuonna 1937, ja hän on edelleen aktiivinen kirjailija, jazz-muusikko ja isoisä. Eläkkeelle hän on siirtynyt politiikasta sekä psykiatriaan erikoistuneen lääkärin työstä.

Andersson on kirjoittanut runokokoelmia, romaaneja, tietokirjoja ja näytelmiä. Hän on ollut perustamassa vasemmisto­liittoa ja Marraskuun liikettä. Lähes kymmenen vuotta hän toimi vasemmistoliiton ensimmäisenä puheenjohtajana, ja 90-luvun lamavuosina hän oli maamme kulttuuriministeri.

Mielenterveystyössä hän oli aikansa kumouksellinen toimiessaan Veikkolan parantolassa. Kyseinen hoitoyhteisö nojasi syvään demokratiaan sekä tasa-­arvoon potilaiden ja henkilökunnan välillä. Veikkolan ongelmaksi muodostui se, ­etteivät osallisuutensa löytäneet potilaat tahtoneet parannuttuaan pois laitoksesta.

Nyt Andersson kokee tulleensa vanhaksi. Vanhuus näkyy kävelyssä, liikkeiden hitaudessa ja kulmikkuudessa. Raihnainen Andersson ei kuitenkaan ole. Päinvastoin. Myös ajatus on kirkas ja empaattinen.

”Vanheneminen tapahtuu hyvin no­peasti, ehkä suurin piirtein yön yli. Sitä vain huomaa, ettei mikään oikein enää toimi, ei pysty kävelemään kunnolla, huomaa vähitellen väsyvänsä, ja sitten toteaa että okei, tämä on nyt sitten tämmöistä. Mutta on vanhuus parempaa kuin se toinen mahdollinen vaihtoehto”, Andersson nauraa.

Toinen vaihtoehto ei ole ollut vieras Anderssonin elämässä aiemminkaan.

”Olen ollut pari kertaa niin lähellä kuolemaa, että oma suhtautuminen on muuttunut ehkä vähän arkisemmaksi. Nyt kun tietää, että on jo aika vanha – loppusuoralla – niin pakkohan sitä kuolemaa on miettiä paljon.”

Kuoleman tiedostaminen ei kuitenkaan liity Anderssonin mielestä ainoastaan vanhuuteen. Se on Anderssonille keskeinen osa eheää elämän kokemusta.

”Kuolema on osa elämää, ja elämä ilman kuolemaa on oikeastaan vain puolivalmista. Jos me torjumme ajatuksia kuolemastamme ja estämme omia kuolemaan liittyviä tuntoja, me rajoitamme samalla elämänkokemustamme ratkaisevasti”, psykiatri rohkaisee.

Vuonna 2009 kirjoittamassaan omaelämäkerrassa Jokainen sydämeni lyönti Andersson toteaa, että ”se joka väittää, että itse vanheneminen ei olisi helvettiä, valehtelee”.

Syntymän ja vanhuuden välissä on kuitenkin suuri ”mutta”. Andersson jatkaa:

”Elettyäni elämän jossa minulla on ollut ilo ja onni olla mukana niin monessa, rakkaudessa ja ystävyydessä, intohimoissa ja haluissa ja tulevaisuuden uskossa, taisteluissa ja vastarinnassa, jossa olen kohdannut niin paljon todellisuutta, niin monia ihania ja huikeita ihmisiä ja kohtaloita, monia maita, kieliä, kulttuureita, elinpiirejä ja ystävyyksiä, voinko olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen? Juuri siitä minä nykyisin kovin usein tunnen – kiitollisuutta”.

Anderssonin näkemystä elämän luonteesta määrittää kaiken virtaavuus.

”Elämähän on jatkuvaa muutosta, kehittymistä, kuolemista ja uudelleensyntymistä. Se ei koskaan pysähdy.”

Muutos on pysyvä olotila, mutta silti ihminen osoittaa jatkuvasti kyvyttömyytensä muutoksen edessä. Tämä on ­Anderssonin ajattelun ydinaluetta jo psykiatrin työn puolesta. Hänen mukaansa järkevyys on maailmassa poikkeus.

”Ihminen ei sitten kuitenkaan toimi järkevästi. Meitä ohjaavat ihan muut vaistot ja tarpeet kuin järkevyys tai joku kollektiivinen lojaalisuus tai solidaarisuus.”

Maailman saisi nopeasti kuntoon, mikäli asiantila olisi toinen.

”Esimerkiksi nälänhätä katoaisi maailmasta pelkästään sillä, että kymmenen prosenttia maailman aseteollisuuden kuluista siirrettäisiin ihmisten ruokkimiseen.”

Mutta jokin tottumuksen kaltainen estää meitä toimimasta järkevästi.

”Jos ajatellaan maapalloa, niin ilmastonmuutoksen estäminen vaatisi, että ihmiset muuttaisivat elintapojaan. Mutta nythän tämä meno on semmoista itsemurhamenoa”, Andersson toteaa.

”Ilmastonmuutoksen ratkaisu vaatisi, että ihminen luopuisi siitä harhasta, että on luomakunnan kruunu tai kuningas.”

Suuri ”perusharhamme” suhteessa luonnolle aiheuttamiimme ongelmiin on Anderssonin mukaan uskomus siitä, että aina tulee uusi teknologia, jolla ratkaisemme ongelmat. Tyydymme odottamaan ulkopuolista tekijää.

”Näyttää siltä, että ihminen ei muuta toimintaansa tai jos muuttaa, niin vasta sitten, kun on pakko – siinä vaiheessa, kun tulee jokin katastrofi joka pakottaa ihmisen muuttumaan. Järkipuhe ei nyt näytä menevän perille. Josko koskaan…”, Andersson tuskailee.

Kestävän yhteisen elämäntavan syntyminen vaatisi puuttumista ihmisyyden sisältöihin.

”Ilmastonmuutoksen ratkaisu vaatisi, että ihminen luopuisi siitä harhasta, että on luomakunnan kruunu tai kuningas. Ihminen on oikeuttanut itselleen tehdä mitä vaan luonnon kanssa – siis myrkyttää maa, myrkyttää ilma, myrkyttää metsät ja myrkyttää koko ympäristö niin, että se tulee vähitellen elinkelvottomaksi.”

 

 

Vaikuttavan muutoksen pitää tapahtua koko järjestelmän tasolla, mutta se alkaa aina yksilöstä.

Niin muutos onkin aina myös kasvatuksen keskeistä aluetta ja sukupolvien välistä. Aikuisuuden ja maailmassa olemisen mallit kopioituvat toisiin ihmisiin, erityisesti lapsiin. Tähän perustuu Anderssonin antiohje, ettei ohjeita tule antaa. Positiivinen heijaste syntyy omasta maailmassa olemisen tavasta.

”Jos luulee vaikuttavansa lapsiin jollakin tavalla, niin se tapahtuu ainoastaan siten, kuinka itse toimii ja on tässä maailmassa”, Andersson täsmentää.

Muutos ei ole helppoa Anderssonille itselleenkään. Hän puhuu avoimesti omista vaikeuksistaan uhkapeliriippuvuutensa yhteydessä. Siitä puhuessaan Andersson korostaa luopumisen motiivin ambivalenttia luonnetta. Se tarkoittaa, että motiivi tai jokin asia on kaksijakoista tai kaksiarvoista, kuten esimerkiksi vastakkaisten tarpeiden tai tunteiden yhtäaikainen esiintyminen.

Niinpä tuhoisasta riippuvuudesta luopuminen on vaikeaa, koska riippuvuuden kohde tuottaa usein myös syvää nautintoa. Yksityisestä nautinnosta on vaikea luopua, vaikka sen tuhoisuuden jo tunnistaisi. Ilmastonmuutoksen kohdalla elämäntapa­riippuvuutemme tuntuu toimivan samanlaisen ambivalentin piirissä.

”Jos luulee vaikuttavansa lapsiin jollakin tavalla, niin se tapahtuu ainoastaan siten kuinka itse toimii
ja on tässä maailmassa.”

Anderssonin Jätkäsaaren kodissa tehty haastattelu kestää kuvauksineen yli kolme tuntia. Ajatukset ja teemat virtaavat. Andersson puhuu Donald Trumpista, joka ajaa maailmaa hulluksi ”kaksoismerkityksellisellä kommunikaatiolla” ja kertoo, että vaikka vanhuudessa seksuaalisuus hiipuu, niin unissa fantasiat, elämänpotentia ja perversiot elävät vielä kirkkaina mahdollisuuksina. Hellyyden, kosketuksen ja läheisyyden tarve säilyy vanhuksenkin iholla.

Vanhustenhoidon heitteillejättö­tapauksien esille tulosta Andersson on tyytyväinen.

”Se on hyvä, että nämä epäkohdat ja rikokset tulivat esille nyt, koska se on takuu sille, että tämä idioottimainen sote-uudistus menee pieleen. Tämä näyttää juuri sen, mitä tapahtuu, kun halutaan yksityistää tämän tyyppisiä palveluita.”

”Jos sote toteutuu tämän ehdotetun mallin mukaan, niin se merkitsisi että 4–6 miljardia veronmaksajien rahoja siirrettäisiin näille isoille terveysjäteille. Niille jotka nyt vain odottavat kuolaten sitä, että koska rahat tulevat. Tämä on tuhon tie”, Andersson ilmoittaa.

Psykiatriassa nykyisin vallitseva ihmiskuva on Anderssonin mielestä harhainen. Siitäkin huolimatta, että jotkin asiat kehityksessä ovat myönteisiä.

”Nykyään on selvitetty aika paljon paremmin, mitä tapahtuu ihmisen aivoissa, selvitetty kaikki synapsit ja välittäjäsubstanssit, mitä siellä on, ja miten ihminen siitä näkökulmasta toimii. Mutta samalla se on johtanut siihen, että psykiatriasta on tullut hyvin biologinen ja yliuskoinen lääkkeiden siunaukselliseen vaikutukseen”, Andersson kertoo.

Kun ihmisen psyyken osalta lääkärinkoulutus keskittyy ainoastaan siihen, miten aivot toimivat kemiallisesti, on Anderssonin mielestä ohitettu oleellinen.

”Siinä on unohdettu sellainen valtava tietomäärä, joka on ollut olemassa ja on edelleen: tieto ihmisen kommunikaatiosta, ihmissuhteista, mitä perheissä tapahtuu vuorovaikutuksessa, hulluksi tekemisen mekanismeista, väkivaltaisista ihmissuhteista ja niin poispäin.”

Rohkea samaistuminen on Anderssonin mukaan avain kohtaamiseen. Voidakseen auttaa ihmistä, tulee yrittää ymmärtää tämän kokemuksia, taustaa ja tuntemuksia. Se ei kuitenkaan Anderssonin mukaan tapahdu oman maailmankuvan arvokehikossa tai vain oman ihmiskuvan hyvän elämän rajauksista käsin. Päinvastoin.

”Empatia on semmoinen perus­sääntö.”

”Kuolema on osa elämää, ja elämä ilman kuolemaa on oikeastaan vain puolivalmista.”

60-luvulla Andersson oli yksi Marraskuun liikkeen perustajista ja aktiiveista. Liikkeen tavoitteena oli kohentaa alkoholistien, mielisairaiden ja vankien elinolosuhteita. Liike vaikutti osaltaan siihen, että suomalaisten suhtautuminen mainittuihin ryhmiin muuttui humaanimmaksi.

Andersson on kertonut toiminnan liikkeen parissa valaisseen hänelle yhteiskunnan tukahduttamisen ja syrjäyttämisen mekanismeja.

”Ihmisen hulluus viestii siitä, että yhteiskunnassa on jotakin hullusti. Siinä tapahtuu alistamista ja väkivaltaa”, Andersson on kirjoittanut kirjassaan Hulluudestamme ja hulluudestanne.

Marraskuun liikkeen muut olivat vaikuttuneet Ronald Laingin anti­psykiatrisista suuntauksista.

”Hän korosti, että joskus joku saattoi reagoida psykoosilla johonkin, esimerkiksi mahdottomaan tilanteeseen perheessä. Eli ainoa tapa selvitä oli sairastua.”

Ihmiset siis tekevät toisiaan hulluksi. Yksi esimerkki hulluksi tekemisestä on ”kaksoissitova kommunikaatio.” Tyypillisiä esimerkkejä tästä ovat lauseet ”lakkaa tottelemasta minua” tai ”milloin päätit lopettaa vaimosi pahoinpitelyn” ja niin edelleen. Järkevästi vastaaminen tulee mahdottomaksi.

”Kaksoissitova kommunikaatio voi tehdä sen, että toinen ei pysty reagoimaan sanottuun vaan joutuu ristipaineeseen eikä enää lopulta kestä vaan murtuu psyykkisesti.”

Hulluksi tehdään toistolla ja etäännyttämällä kohde itseään koskevasta keskustelusta. Anderssonin mielestä nykymaailma on täynnä kaksoissitovia tilanteita.

”Katso nyt esimerkiksi Trumpin tapaa toimia. Sehän on pelkkää hulluksi tekemisen yritystä. Sanoo yhtä, seuraavalla hetkellä sanoo toista, sitten kieltää sen toisen ja sanoo jo jotain kolmatta.”

Trump pitää epämääräisyydellään Anderssonin mielestä maailmaa ottees­saan.

”Mitä ne oikein ajattelevat, mitä ne oikein lupaavat, lupaavatko ne jotain – siis koko tämä kuvio. Hänen koko tapansa toimia vastaa hulluksi tekemisen skeemaa.”

Andersson kirjoittaa ja soittaa pianoa edelleen päivittäin. Pari päivää ennen haastattelua hän jätti kustantajalle viimeisimmän kirjansa nimeltään Seuraavaksi Jätkäsaari. Se on kolmas ja viimeinen osa hänen Otto-nimisen kirjallisen hahmonsa elämän­tarinaa.

13. maaliskuuta on puolestaan ­Globaré 2.0 -ilmastokabareen ensi-ilta ­Viirus-teatterissa. Nelihenkisessä työryhmässä on mukana Anderssonin lisäksi hänen tyttärensä, kirjailija, näyttelijä ja ohjaaja Henriikka Andersson sekä tämän poika Daniel Westö. Mukana on myös näyttelijä Niklas Häggblom. Kabareessa ryhmän kaikki jäsenet näyttelevät, kirjoittavat sekä säveltävät yhdessä.

Kaikesta tästä huolimatta Andersson kertoo huomaavansa sel­keän eron vireydessään 70-vuotiaan ja 80-­vuotiaan itsensä välillä. Suomalaisen miehen keskimääräinen elinikä on 78 vuotta, ja on huimaa kuvitella, kuinka vanhuksien pää kestää väistämättömän välittömässä läheisyy­dessä.

81-vuotias Andersson ei usko kuolemanjälkeiseen. Kuolema on hänelle ”ei mitään”.

”Se on tietysti kerta kaikkiaan vaikea kuvitella mitä se ’ei mitään’ on. Mutta sitä se on, että kaikki lakkaa. Tietoisuus lakkaa ja ruumis ei ole enää olemassa. Tietysti joku tietoisuus sinusta säilyy jonkun toisen ihmisen muistissa, tai joku lukee jonkun rivin, jonka olet joskus kirjoittanut, mutta itse on poissa tästä maailmasta. Minä en jaksa innostua näistä kuoleman jälkeisistä fantasioista.”

Teoria energian katoamattomuuden laista tuntuu kuitenkin viihdyttävän Anderssonia.

”Tottakai on kiva, jos saan olla jonain valkovuokon lehtenä Kaivopuistossa. Energiahan on tuhoutumaton, eli energia ei voi koskaan kuolla. Mutta pitää silti sanoa vähän niin kuin ­Pentti Saaritsa, että tietysti me huononnumme kun muutumme lämpöenergiaksi. Että ei se nyt ole ihan sama asia, onko ihminen vai pieru.”

Jos Andersson on oikeassa, meidän kannattanee satsata muutoksen ja uudelleen syntymisen mahdollisuuteen vielä ollessamme ihmisen muotoisia.

Puut versovat taas kohta, tulee kevät ja vaalit sekä kaikkea muuta yhteistä. Aurinko ja lämpö.


Claes Andersson

• s. 30.5.1937 Helsingissä
• asuu Helsingin Jätkäsaaren yhteisötalossa
• psykiatri, kirjailija ja jazz-muusikko
• kulttuuriministeri 1995–1998
• kansanedustaja 1987–1999
• yksi vasemmistoliiton perustajista vuonna 1990
• vasemmistoliiton puheenjohtaja 1990–1998
• yksi Marraskuun liikkeen perustajista 1967
• kirjoittanut lähes 30 kirjaa ja runokokoelmaa

Kommentoi Facebookissa
Olutposti 2019
Nauti tyhjyydestä