Teksti Walden Bello
Jos globaali etelä seuraa kapitalistisia kasvun askelia pohjoisen mallin mukaan, seuraa ekologinen Harmageddon, Walden Bello kirjoittaa. Ilmastonmuutos on paitsi uhka, myös mahdollisuus toteuttaa kauan lykättyjä talouden uudistuksia.
Tiedeyhteisössä vallitsee nyt vakaa konsensus siitä, että jos globaalin keskilämpötilan muutos ylittää tällä vuosisadalla 2,4 celsiusastetta, muutokset planeetan ilmastossa tulevat olemaan laajoja, peruuttamattomia ja katastrofaalisia. Vieläpä niin, että muutoksia aikaansaavien mahdollisuuksien portti on enää vain vähän raollaan. Aikaa on vain 10-15 vuotta.
Tästä huolimatta globaalissa pohjoisessa vallitsee vahva vastarinta kulutus- ja tuotantojärjestelmien muuttamisen suhteen, vaikka ne ensi sijassa ovat luoneet ongelman. Pohjoisessa suositaan ”teknokikkailua”: ”puhtaan hiilen” teknologioita, hiilen hukkaamiskieltoa ja varastointia, teollisen mittakaavan biopolttoaineita sekä ydinenergiaa.
Ylikansalliset yritykset ja muut yksityiset toimijat ovat kaikkialla vastustaneet hallitusten asettamia toimia, kuten pakollisia rajoitteita. Ne ovat suosineet päästöoikeuksien tapaisia markkinamekanismeja, jotka kriitikkojen mukaan johtavat yksinkertaisesti lisensseihin, joiden turvin saastuttajakorporaatiot voivat jatkaa saastuttamistaan.
Etelän eliiteillä on vähänlaisesti halukkuutta erottautua pohjoisesta peräisin olevan nopean kasvun ja suurkulutuksen mallista. Ne myös luottavat oma etu mielessään siihen, että pohjoisen tulee ensin sopeutua ja kantaa muutoksen ikävimmät seuraukset, ennen kuin etelä ottaa ensimmäistäkään vakavaa askelta omien kasvihuonekaasupäästöjen rajoittamiseksi.
Ilmastonmuutoskeskustelussa ”yhteisen mutta erilaisen vastuun” periaate on kaikkien osapuolten hyväksymä. Se tarkoittaa, että globaalin pohjoisen täytyy ottaa harteilleen ilmastokriisin sopeutumisen ikävimmät haittavaikutukset, koska juuri pohjoisen talouden kehityskulku on saanut kriisin aikaan. Ymmärretään myös, että kriisiin vastaaminen ei saa vaarantaa globaalin etelän oikeutta kehittyä.
Paholainen piileskelee kuitenkin yksityiskohdissa. Kuten Third World Networkin Martin Khor on korostanut, jos maailma kasvihuonekaasupäästöjä vähennetään 80 prosenttia vuosien 1990 ja 2050 välissä – minkä monet tunnustavat olevan välttämätöntä – globaalin pohjoisen on kutistettava omia päästöjään vähintään 150-200 prosenttia. Vain näin toteutetaan sekä ”yhteisen mutta erilaisen vastuun” periaatetta että sallitaan etelän kehittyä. Mutta ovatko pohjoisen hallitukset ja asukkaat valmiita tällaisiin sitoumuksiin?
Pohjoinen tuskin kykenee tällä hetkellä kohtaamaan ongelman silmästä silmään. Se ei onnistu psykologisesti eikä poliittisesti. Vallalla on usko, että varakkaat yhteiskunnat voivat sitoutua vähentämään kasvihuonekaasupäästöjään, mutta samalla silti kasvaa ja nauttia korkeasta elintasostaan – riittää, että ne siirtyvät ei-fossiilisiin energialähteisiin. Uskotaan myös, että hallitusten monenkeskisesti sopimat päästörajoitteet voidaan maiden sisällä pakottaa markkinapohjaisiin ratkaisuihin, siis päästölupakauppaan. Piiloviesti on, että teknokikkailu ja hiilimarkkinat tekevät siirtymäkaudesta suhteellisen kivuttoman ja – miksipä ei – myös voittoa tuottavan.
Yhä useampi kuitenkin ymmärtää, että monet näistä teknologioista ovat vielä vuosikymmenten päässä käyttökelpoisista sovelluksista ja että siirtyminen ei-fossiilisiin energiavaihtoehtoihin ei kykene lyhyellä ja keskipitkällä aikavälillä ylläpitämään nykyisenlaista taloudellista kasvua. Niin ikään on ilmeistä, että viljelymaan käyttäminen biopolttoaineiden tuotantoon johtaa siihen, että ruoan kasvatukseen on saatavilla yhä vähemmän maata ja ruokaturvan epävarmuus kasvaa koko maialmassa.
Nopeasti on käymässä selväksi, että talouskasvun vallitseva paradigma on yksi suurimmista esteistä tiellä kohti ilmastonmuutoksen globaalia hallitsemista. Epävakautta aiheuttava, fundamentalistinen kasvun ja kulutuksen ajatusmalli on kuitenkin itsessään enemmän seuraus kuin syy.
Keskeiseksi ongelmaksi on paljastumassa tuotantomalli, jolle on ominaista elävän luonnon muuttaminen elottomiksi tavaroiksi ja sen myötä valtavan jätemäärän tuottaminen. Tämän prosessin veturi on kulutus – tai oikeammin ylikulutus – ja sen motiivina on voitto tai pääomien kasautuminen: tiiviisti ilmaistuna kapitalismi.
Tämän tuotantomallin yleistyminen pohjoisessa ja sen leviäminen etelään viimeisten runsaan 300 vuoden ajan on kiihdyttänyt fossiilisten polttoaineiden, kuten kivihiilen ja öljyn, polttamista sekä aiheuttanut nopeita metsätuhoja. Molemmat näistä ihmisen aiheuttamista muutoksista ovat keskeisiä ilmastonmuutoksen syitä.
Yksi tapa tarkastella ilmaston lämpenemistä on nähdä se tempoilevan historiallisen kehityksen viimeisimmän vaiheen ilmentymänä: globaalin yhteisomaisuuden yksityistämisenä pääomien avulla. Kyse on siten siitä, että kehittyneet kapitalistisen yhteiskunnat pakkolunastavat ekologista tilaa vähemmän kehittyneiltä tai marginalisoiduilta yhteiskunnilta.
Tämä johdattaa meidät etelän dilemmaan: ennen kuin kapitalismin aiheuttama ekologinen epävakaus laajeni täyteen mittaansa, odotettiin, että etelä yksinkertaisesti seuraisi pohjoisen kasvuaskeleita. Nyt niin on kuitenkin mahdotonta toimia aiheuttamatta ekologista Harmageddonia. Kiina on jo ohittamassa Yhdysvallat suurimpana kasvihuonekaasupäästöjen aiheuttajana, ja silti Kiinan kuten myös Intian sekä muiden nopeasti kehittyvien maiden eliitit pyrkivät toistamaan Amerikka-tyyppistä ylikulutuksen pyörittämää kapitalismia.
Näin ollen ei riitä, että osalta valtioista edellytetään päästörajoituksia, vaikka se onkin ensisijaisen tärkeää. Esimerkiksi Kiina ei voi ilmastoneuvottelujen meneillään olevalla kierroksella enää jättäytyä pois rajoitusjärjestelyistä sillä perusteella, että se on kehitysmaa.
Useimpien muidenkin kehitysmaiden ilmastohaaste on suurempi kuin vain se, että pohjoinen velvoitetaan siirtämään ilmastonmuutokseen sopeutumiseen tähtäävää teknologiaa niiden hyväksi ja rahoittamaan sopeutumisyrityksiä, vaikka moni kehitysmaa tuntuikin näin ajattelevan Balin neuvottelujen aikana.
Nämä askeleet ovat tärkeitä, mutta ne pitää nähdä vasta ensi askelina laajemmassa, maailmanlaajuisessa prosessissa, joka tähtää taloudellisen hyvinvoinnin paradigman uudelleenarviointiin. Sopeutumisen tulee olla erittäin paljon syvempää ja nopeampaa pohjoisessa, mutta myös etelässä tarvitaan perusluonteeltaan samoja muutoksia: korkean kasvun ja kulutuksen mallista on luovuttava ja se on korvattava muilla tavoilla saavuttaa yhteistä hyvinvointia.
Pohjoisen eliitti pyrkii erottamaan kasvun ja energiankulutuksen toisistaan. Vastakohtana tälle olisi edistyksellinen, kattava ilmastostrategia, joka edellyttää kasvun ja energiankulutuksen vähentämistä niin pohjoisessa kuin etelässäkin samalla, kun kansan enemmistön elämänlaatua parannetaan. Se vaatii muun muassa stiä, että taloudellinen oikeudenmukaisuus ja yhdenvertaisuus asetetaan uuden paradigman keskiöön.
Ei siis riitä, että luovutaan fossiiliseen energiaan perustuvasta taloudesta: on myös luovuttava ylikulutuksen pyörittämästä taloudesta. Lopullisena päämääränä tulee olla matalan kulutuksen, matalan kasvun ja korkean taloudellisen yhdenvertaisuuden kehitysmalli, joka kohentaa ihmisten hyvinvointia, tuottaa parempaa elämänlaatua kaikille, ja jossa tuotantoa kontrolloidaan entistä demokraattisemmin.
Pohjoisen ja etelän eliitit tuskin hyväksyvät näin perusteelliset toimet. He tuskin suostuvat menemään teknologista kikkailua ja markkinaperusteisia rajoituksia ja päästökauppoja pidemmälle. Kasvu pyhitetään, kuten globaali kapitalistinen järjestelmäkin.
Silti edes apokalypsin kohdanneenakaan ihmiskunta ei voi päätyä itsetuhoon. Edessä on kenties vaikea tie, mutta voimme luottaa siihen, että ihmisten suuri enemmistö ei tule päätymään yhteiskunnalliseen ja ekologiseen itsemurhaan mahdollistaakseen vähemmistön etuoikeuksien säilymisen. Ihmiskunnan vastaus ilmastohätätilaan ja laajempaan ympäristökriisiin tulee johtamaan täydelliseen tuotannon, kulutuksen ja jakelun uudelleenorganisointiin – miten se sitten saavutetaankaan.
Näin tarkastellen ilmastonmuutos on paitsi uhka, myös mahdollisuus toteuttaa kauan lykätyt yhteiskunnalliset ja taloudelliset uudistukset, jotka eliitti on edeltävinä aikoina suistanut raiteiltaan pyrkiessään säilyttämään etuoikeutensa tai kasvattamaan niitä. Erona aikaisempaan on, että nyt ihmiskunnan ja planeetan olemassaolo riippuu talousjärjestelmistä, jotka eivät perustu feodaaliseen vuokrankiskontaan tai pääomien kasauttamiseen tai luokkariistoon, vaan oikeudenmukaisuuteen ja yhdenvertaisuuteen.
Näinä päivinä kysytään usein, riittävätkö ihmiskunnan kyvyt tehokkaisiin toimiin ilmastonmuutosta vastaan. Sattumanvaraisuuksien täyttämässä maailmassa ei ole varmuutta, mutta uskon toiveikkaana, että näin on. Ennakoin, että kollektiivisesti rakennettavassa yhteiskunta- ja talousjärjestelmässä tulee olemaan tilaa markkinoille. Kiinnostavampi kysymys on kuitenkin tämä: tuleeko siinä olemaan tilaa kapitalismille? Voiko kapitalismi – tuotannon, kulutuksen ja jakelun järjestelmä – selviytyä, kun se haastetaan kehittämään tehokas ratkaisu ilmastokriisiin?
Kirjoitus on julkaistu ensi kertaa 1.4.2008 Focus on the Global South – järjestön sivustolla englanniksi. Walden Bello on järjestön vanhempi tutkija ja Filippiinien yliopiston sosiologian professori. Tekstin on suomentanut Olli-Pekka Haavisto.
