Taide

Miten lehmä joutui Tigrisiin

Lukuaika: 3 minuuttia

Miten lehmä joutui Tigrisiin

Teksti Liisa Vähäkylä

…ja muita tarinoita Adel Abidinin taiteen takana. Bagdadissa syntyneen Abidinin näyttelyssä soitetaan leipää, hypitään ruutua ja vietetään hetki lehmän muistoksi. Hiljaisuus ja pimeys laskeutuvat Kiasmassa konkreettisesti kuin pöly muinaisen sivilisaation ylle.

Tapaamme Adel Abidinin kanssa Kiasman kahvilassa viikkoa ennen hänen näyttelynsä avajaisia. Suuria videoinstaallaatioita rakennetaan, niitä ei pääse vielä katsomaan. Charmantisti harmaantunut, korrektisti reipas mies on tullut aulaan tapaamaan ystäviään ja jakamaan kutsuja avajaisiin.

Abidin on yksi polttavimmista nimistä tämän hetken suomalaisessa nykytaiteessa. Mahdollisuuksia kansainväliseen läpilyöntiin on. Kiinnostus on vahvistunut sitten Venetsian Biennaalin 2007, jossa hän edusti Suomea pohjoismaisessa paviljongissa. Nyt hänelle sataa kutsuja niin Dubaista kuin Sydneystä. New Yorkiin hän suuntaa heti Kiasman näyttelyn avauduttua.

Abidin edustaa Suomessa verrattain uutta kansainvälistä taidetta, joka alkoi viehättää postmodernismin puuduttamia ja modernin yhdenmukaistamista kritisoivia. Tehdä taidetta jollakin uudella tyylillä ei enää tavoiteltu; uuden sukupolven taiteilijoita nosti esiin heidän etninen alkuperänsä ja etenkin omintakeinen tapa tai kyky kommunikoida useamman kulttuurin välillä.

Suomessa taidekoulutus kansainvälistyi sen verran myöhässä, että meiltä ovat puuttuneet trendiin sopivat taiteilijat. Abidinin kohdalla esiintulo on ollut sitäkin polttavampaa ellei räjähdysmäistä, koska hän tulee maasta, jonka maailman vahvin armeija on äskettäin polkenut maahan. Maan varhain kukoistanut sivilisaatio lepää syvällä autiomaan hiekassa.

”Sodissa on aina kyse rahasta”, Abidin toteaa. Ymmärrämme ymmärtävämme maailmaa yhteisellä tavalla, ilman kiihkoa, nimeämättä vihollisia, voittajia tai voitettuja, universaalilla kielellä johon tarvitaan vähän sanoja. Sitä Abidin sanoo tavoittelevansa taiteessaan. Hän käyttää hyväkseen omia muistojaan, mutta luo unia yhteiseen katseluun.

Suosioon Abidin nousi sarkasmilla. Hän myi Venetsiassa elämysmatkoja sodan turmelemaan synnyinmaahansa. Nyt teos Abidin-matkat – Tervetuloa Bagdadiin pauhaa uutismonitoreista kirjakaupan ja kahvilan välissä. Matkailumainoksen kieli ja tyyli saa nauramaan: nähtävyydet, niitä ei ole. Ravintolat: vältä suosittuja, suosi syrjäisiä. Viestintä: hymyileminen voi tarkoittaa ryöstö- ja tappoaietta. Älä luota kehenkään!

”TV-uutiset käyttävät hyväkseen draamaa. Sotaa myydään jännityksen avulla”, Abidin arvostelee. Hänen mukaansa se unohtuu uutisissa, että useimmat ihmiset jatkavat sodan keskellä arkista elämäänsä.

Vieraantumisen tunnelmaan virittää teos Vihreä hiiri, joka on ollut katsottavissa tammikuusta Taidehallin Export-Import –näyttelyssä. Siinä Abidin esittää hotellin maailman metaforana ja itse sen kerrossiivoojaa, joka tekee työtään vaikka pommit räjähtelevät. Se on siivoojan osa, mutta myös kokonaisten kansojen.

”Moni ihminen haluaa vieraantua ja jatkaa vain elämäänsä kuin mitään ei tapahtuisi puuttumatta ja reagoimatta.”

Viimeisimmissä teoksissaan Abidin on vakavampi. Erityisen vakava teos on Ping-pong, pingispeli, jossa nainen on pelissä verkkona, keräten osumat ja tuntien kärsimystä pelaajien siitä välittämättä. Myös lapsuuteen palaava Ruutuhyppelyä muistuttaa vakavista asioista, valvonnasta ja kontrollista, joiden alla nuori herra tottui elämään poliisivaltiossa. Esimerkiksi maan taideakatemiaan ei päässyt opiskelemaan, ellei kuulunut arabinationalistiseen Baath-puolueeseen. Abidin yritti sitä mutta hänelle sanottiin, ettei hän ajaisi puolueen periaatteita vaan vain omaa etuansa taiteilijana.

Lohduton pelin henki puristuu teoksesta Elämistä… Vain muovi jää elämään, kun vesi kulutetaan pois. Teosten symboliikka on helposti luettavaa: niiden tulkitseminen ei edellytä taidehistorian tai Etu-Aasian kulttuurin opintoja. Silti ne ovat syvällisiä ja koskettavia. Onkin helppo ymmärtää miksi Abidin on hurmannut sekä kollegat että kuraattorit tädeistä dandyihin.

Abidin muutti amerikkalaismiehityksen alta pois. Viimeistä hävitystä hän ei jäänyt kotimaansa kamaralle katsomaan mutta tietää että paluuta ei ole. Suomeen hänen ei ollut tarkoitus jäädä. Hän tuli aluksi kahdeksi vuodeksi maahan vaimonsa kanssa, joka oli puoliksi suomalainen, puoliksi irakilainen. He erosivat, mutta samoihin aikoihin Abidin oli päässyt jatkamaan taideopintojaan Kuvataideakatemiaan.

Oli sattumaa, uusien ystävien, opintojen ja poliittisen tilanteen vaikutusta, että hän asettui Suomeen ja suomalaiseksi.

”Minä olen tavannut Suomessa vain hyviä ihmisiä”, Abidin sanoo. ”Täällä on mahdollista tulla toimeen taiteilijana.”

Abidinilla on parhaillaan Suomen passi. Se mahdollistaa työskentelyn suomalaisen Framen järjestämässä taiteilijaresidenssissä New Yorkissa.

”New York ei ole taiteessa enää yhtä tärkeä kuin aikaisemmin, mutta tärkeä se on yhä. Minä pidän kaikista suurkaupungeista, niissä näkee paljon yhdellä kertaa. Mitään tiettyä paikkaa tärkeämpää on yleensä matkustaa paljon ja nähdä mahdollisimman monia erilaisia paikkoja”, Abidin jäsentää.

Kaupungeista Pariisi ja Kairo ovat jättäneet häneen erityisen jälkensä. Kairossa hän keräsi kokoon ryhmän vatsatanssijoita säestäviä yökerhomuusikoita ja laittoi heidät rummuttamaan kuivia leipiä. Teoksessa Elämän leipä, kuten useissa muissakin Abidinin teoksissa, musiikin rytmiikka pitää teoksen ajallisuutta koossa ilman draaman rakenteita.

Teokset eivät pääse pitkästyttämään. Suurena videoseinänä ne pääsevät tuntumaan iholla, koskettamaan kuin autiomaan lämmin tuuli. Kaikkein vaikuttavin on kolmikanavainen animaatio Muistohetki, johon taiteilija haluaa meidän hiljentyvän pimeässä tilassa yksi kerrallaan bagdadilaisen lehmän muistoksi.

Hetki oli niin vaikuttava 17-vuotiaan Abidinin mielestä, kun hän pyöräili katsomaan Tigris-joen ylittävää, pommituksen raunioittamaa siltaa. Veteen tippuneella sillan palasella lojui kuollut lehmä. Animaatio on kuvitus siitä, miten lehmä on joutunut jokeen.

Kysyn Abidinilta Egyptin ja Irakin eroista. Moni tuntee Egyptin, on kiertänyt sen kuninkaiden haudat ja suuret pyramidit, mutta Irakiin on pääsy evätty, vaikka kouluhistoriasta tiedämme sen kaikkein varhaisimman korkeakulttuurin tyyssijana. Abidin sanoo, että virtojen varrelta löytyisi oikeasti nähtävää mutta ne lepäävät hiekkakerrosten peitossa, turvassa tykeiltä, turisteilta ja tietämättömyydeltä.

Abidin kertoo egyptiläisistä ystävistään, joilla on kotonaan suunnattoman arvokas faaraon pää oven pitimenä. Ymmärtämättömyyttä on löydettävissä kaikkialta. Suomalaisten ymmärtämättömyyttä on kadehtia muita.

”Se tulee pienuudesta. Suomalaisten olisi syytä unohtaa oma pienuutensa tai syrjäisyytensä. Sillä ei ole tässä ajassa mitään merkitystä”, Abidin selvittää. ”Yhtä hyvin voit syrjäytyä New Yorkissa tai Los Angelesissa.”

Suomalaisten pitäisi hänen mukaansa osata olla ylpeitä nykykulttuuristaan eikä kadehtia sellaista mitä muilla on muinoin ollut.

”Suomi on johtavia maita monissa asioissa. Suomalainen koulutus ja korkea teknologia ovat edistyneimpiä maailmassa. Suomella on vaikutusvaltaa, Suomen mielipidettä kuunnellaan. Se on merkityksellisempää kuin menneisyys, joiden varassa Egypti tai Irak elävät. Tälle ajalle niillä ei ole mitään annettavaa”, kuvataiteilija Abidin toteaa.

Adel Abidin Kiasmassa 25.4. asti. Taidehallin Export-Import –näyttely helmikuun loppuun. Abidinin videoita löytyy myös Vimeosta.

  • 8.5.2011