Amysta on kohistu tuon jälkimmäisen levyn jälkeen enemmän kuin kenestäkään muusta artistista.

Amy Winehouse levytti albumin Frank vuonna 2003. Kolme vuotta myöhemmin markkinoille tuli Back to Black, joka teki hänestä tunnetun koko maailmassa. Siinä ne hänen levynsä.

Amysta on kohistu tuon jälkimmäisen levyn jälkeen enemmän kuin kenestäkään muusta artistista. Valokeilassa ei ole ollut hänen musiikkinsa, vaan kaikenlainen muu höttö. Elämmehän kohina-aikoja.

Mikä helvetti siinä on, että valokuvaajien täytyy hiiviskellä ja kyttäillä vuorokaudet läpeensä kotien ja hotellien liepeillä saadakseen ”paljastavia” kuvia. Ja miksi toimittajien täytyy etsiä juuri niitä ”kuumimpia kohu-uutisia”. No kun ihmisten pitää saada tietoa.

Paskan marjat! On olemassa tietoa ja ”tietoa”.

Billie Holiday, Judy Garland ja Edith Piaf olivat ilmeisen lahjakkaita naislaulajia, joilta irtosi myös varsin holtiton käytös. Siitä ei tule vetää johtopäätöstä, että lahjakkuuteen liittyy holtittomuus. Tai vielä vähemmän kääntäen, että esimerkiksi kännissä uunoilu olisi varma merkki lahjakkuudesta.

Esiintyvien artistien elämä on usein värikästä, mutta Bob Dylanin, Beatlesien, Rollareiden ja Elviksen yksityselämästä ei raportoitu tällaisella tarkkuudella. Oltiin kai vielä niin paljon tiedonhaluttomampia.

Kirjan takakannessa kerrotaan, että Newkey-Burden on kirjoittanut muun muassa teoksen Paris Hilton: Life on the Edge. Luin kirjan silti. Löysin siitä mielenkiintoistakin asiaa. Moderniin meininkiin sisäistyneelle lukijalle se onkin jo sitten aarre.

Sorry Amy, olet tainnut syntyä ihan väärään aikaan! Niin kai minäkin.

Chas Newkey-Burden: Amy Winehouse – Popdiivan blues. Minerva Kustannus 2008. 224 s.

Pertti Laesmaa