Vartija taivaan

Lukuaika: 3 minuuttia

Vartija taivaan

Maarit Verrosen scifi-dystopiassa köyhän viimeinen mahdollisuus on valvoa muita osattomia.

Maarit Verrosen uusin romaani Kirkkaan selkeää kuvaa tulevaisuutta, jossa elektroninen valvonta määrittää ihmisen paikan maailmassa.

Romaani jatkaa Verrosen edellisen Karsintavaihe-teoksen (2008), tematiikkaa: maailman muutoksia tarkastellaan pätkätyöläisen silmin yhteiskunnallisesta marginaalista lähtien.

Tapaan Maarit Verrosen kahvilassa Kalliossa. Mielessäni pyörii hiljattain lukemani uutiset turvallisuusalan kasvusta: turvallisuusalan toimijoiden lukumäärä on Suomessa ohittanut poliisien lukumäärän.

Kertooko uusi kirja nimenomaan suomalaisen yhteiskunnan ilmapiiristä ja pelon kierteestä?

“En ole erityisen keskittynyt Suomen tilanteen seuraamiseen vaan luen uutisia kaikkialta maailmasta. Seuraan heikkoja signaaleja”, Verronen vastaa.

“Kokemukset joistakin paikoista jäävät vaivaamaan kaunokirjallisen työskentelyn raaka-aineiksi. Erityisen mieltä kiinnittävä paikka on Teksasin ja Meksikon välinen raja-alue, jonkinlainen epämaa sekä ihmisten pelokas ja turvallisuushakuinen käytös siellä”, Verronen jatkaa.

Lähes joka vuosi ilmestyvissä teoksissaan Verronen on luonut monia maailmoja scifin ja reaalifantasiaksikin nimetyn lajityypin keinoin. Maailmojen vaihtuessa aivan uniikki kerronnan tapa on säilynyt ja kehittynyt läpi koko tuotannon.

Verrosen edellisessä kirjassa Karsintavaiheessa ihmisiin on pakotetun vapaaehtoisuuden nimissä asennettu siru, josta käy ilmi mitä töitä ihminen tekee ja mikä on hänen turvallisuusstatuksensa.

Turvallisuusviranomaisten määrittelemä luokitus voi vaihdella rikkomusten ja turvallisuutta parantavien tekojen mukaan. Alhaisimman turvallisuusluokituksen saaneita ihmisiä valvotaan tarkemmin ja heillä on vähemmän oikeuksia. A-luokan töihin pääsee vain A-luokan statuksella.

Toisinaan alimpien statusluokkien asuttamia asuntoloita puretaan ja ihmisiä katoaa muuttosiirroissa – tästä ei ole kadonneiden omaisten lisäksi kiinnostunut juuri kukaan muu, heiveröistä ihmisoikeusjärjestöä lukuunottamatta.

Uudessa teoksessa on edetty pidemmälle tulevaisuuteen – vaikeaa sanoa kuinka paljon, sillä tässä maailmassa kaikki tapahtuu yhä nopeammin.

Kiihtyvän tehostamisen ja taloudellisen voitontavoittelun myötä rakennetaan koko ajan uutta ja ei-niin-uutta puretaan, toimenkuvat vaihtuvat nopeasti, ja työn automatisointi etenee. Työsuhteet eivät kestä, mutta siivous- ja purkutöitä sekä turvallisuusalan töitä riittää.

Pysyäkseen mukana kyydissä ihmiset säätelevät tunne-elämäänsä ja oppimiskykyään lääkkeillä ja virkistäytyvät stimulanteilla. Tarjolla on muun muassa seksiä datapuvussa ja luontoelämyssimulaatioita.

Nautintojen siirtyessä virtuaalitodellisuuteen yhä harvempi on kiinnostunut siitä, mitä reaalimaailmassa tai ympäröivässä luonnossa tapahtuu. Viimeisiä luonnonpuistoja suljetaan ja ekolokeroja talletetaan luontokupukomplekseihin viihdetarkoitusta varten.

Varakkaimmilla on mahdollisuus siirtyä erämaakupoleihin downshiftaamaan luomusti. Sinnittelijöiden suuri joukko yrittää tulla toimeen.

Taloudellisessa ahdingossa ihmiset ovat valmiita vastaanottamaan mitä töitä vain, sillä globaalissa maailmassa joku on aina tulossa tilalle ja suostumassa töihin huonoilla työehdoilla.

Viimeisinä vaihtoehtoina on olla epäilyttävä työtön vailla toimeentuloa tai vartija, joka pitää silmällä epäilyttäviä henkilöitä.

Romaanin päähenkilö Tiksu P päätyy vaihtuvien työtehtävien päätteeksi työskentelemään solaaripallopilottina, jonka tehtävänä on jäljittää viimeisiä siruttomia ihmisiä. Ilmastonmuutos on voitettu säämanipulaation avulla, ja ilma on viimeinkin kirkkaan selkeää.

Auringon säteilyä hyödyntävällä solaaripallollaan Tiksu P nousee korkeuksiin etsimään yhteiskunnan laitamilla eläviä siruttomia ja näkee samalla loputtomat energiapellot ja -metsät, tuulipuistot ja aurinkokennoin katetut kaupungit.

mainos

Ketään ei  näy, sillä ihmiset ovat käytännössä lopettaneet ulkona liikkumisen auringon säteilyn ja oman mukavuudenhalunsa vuoksi. Yksitoikkoisessa maisemassa kaikki on järjestyksessä. Tämäkö on se maisema, jota haluamme katsoa?

Verrosen kirjassa henkilöhahmot perustelevat tekemiään ratkaisuja käytännöllisillä fakta-argumenteilla ja vaihtoehtojen puuttumisella.

Olen näkevinäni tässä jälleen pilkahduksia suomalaisesta tavasta hoitaa asioita, mutta kirjailija tyrmää tämän kahvilan pöydän toiselta puolelta.

Verronen sanoo, että kyse on pikemminkin eräänlaisesta kiltteydestä: “ei haluta aiheuttaa harmia toisille eikä itselle ja siksi sopeudutaan ja noudatetaan sääntöjä”.

“Päätökset säännöistä tekevät turvallisuusfirmat, tavallisilla ihmisillä ei ole siihen sanansijaa. Ja turvafirmat vastaavat ihmisten turvattomuuden tarpeeseen. Kierre on valmis, mutta halutaanko romaanin lopputulokseen päätyä”, Verronen kysyy.

Lukukokemuksena uusin romaani on edellistäkin rankempi. Synkkä tulevaisuudennäkymä imaisee voimallisesti mukaansa, ja siitä on pakko välillä irrottautua, laskettava kirja käsistä ja katsottava todellisuutta ympärillään.

Täällä minulla on aina useita vaihtoehtoja toimia, toisin kuin kirjan äärimmäisen ahtaalle ajetuilla henkilöhahmoilla. Vai kertooko kirja sittenkin myös omasta nykyisyydestämme? Äärimmäisen johdonmukainen, taiten suunniteltu dystopia haastaa käsitykset nyky-yhteiskunnasta vertailukohdakseen.

Kirkkaan selkeää -teoksen maailmasta puuttuvat solidaarisuuden välähdykset, välitön ystävyys, rakkaus, omaehtoinen luovuus, spontaani yhdessä toimiminen ja yhteiskunnallisten ongelmien tietoinen ratkaiseminen yhdessä.

Onneksi niin ei ole meidän maailmassamme.

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää. Tammi 2010. 211 s.

Solja Kovero

  • 7.9.2010