Suomensukuisten kveenien kansallinen herääminen tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin kuin Norja epäili. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa alkoi nousta vaatimuksia kveenien huomioimiseksi koulutuksessa ja politiikassa. Vuonna 1987 perustettiin Kveeniliitto ajamaan unohdetun kansan asiaa.
Vesisaari, lukee kyltissä tienposkessa. Sen takana avautuu kaupunki, jonka asukkaista parhaimmillaan puolet on puhunut suomea. Nyt ei kuitenkaan olla ruotsinkielisen Pohjanmaan rannikkoseudulla, vaan valtameren äärellä 50 kilometriä Suomen pohjoisimmasta kolkasta kohti maan äärtä.
Kyltti on pystytetty vasta viime vuonna. Sitä edeltäneessä taulussa kaupungin nimi oli vain norjaksi. Kyltti on yksi näkyvä saavutus sitkeästä kamppailusta, jota täällä pohjoisessa on käyty jo vuosikymmeniä. Taistelussa puolustuskannalla ovat olleet vanha kieli ja kulttuuri.
Suomessa tuskin kovin moni tietää sen enempää kyltistä kuin tästä taistelustakaan. Useimmille suomalaisille pohjoiset sukulaiset, kveenit, ovat täysin tuntematon kansa. He ovat asuttaneet Ruijan tuulisia rannikoita Pohjois-Norjassa omassa rauhassaan jo vuosisatojen ajan.
Kveenien rauhaisa rinnakkaiselo norjalaisten ja saamelaisten kanssa järkkyi 1800-luvun loppupuolella, kun Norjan valtio ryhtyi kitkemään syrjäisille rannoille ja rajaseuduille juurtunutta kieltä. Norjalaistamistoimille antoi pontimen Suomessa syttynyt kansallistunne, jonka Norjassa pelättiin tarttuvan myös kveeneihin.
Lisää pontta kveenien sulauttamiselle norjalaisväestöön antoi Suomen itsenäistyminen ja Suur-Suomi-aate, joka haaveili kaikkien suomea ja sukukieliä puhuvien yhdistämisestä samaan valtioon. Norjan hallinto pelkäsi kveenien kielen houkuttavan uutta naapurimaata valloitusretkelle myös pohjoiseen.
Norjalaistamistoimien loppuunsaattamisesta huolehtivat tahattomasti saksalaiset sotilaat, jotka toisen maailmansodan lopussa vetäytyessään polttivat kaikki Ruijan kylät. Talojen mukana tuhoutui kiinteä osa kveenien kulttuurista, ja jälleenrakennus tehtiin norjalaisten mallien mukaan.
Kveenien kielen katoamista edesauttoi myös eristyneisyys. Suomalaisista heitä erotti paitsi vuoristo myös saamelaisalue. Vaikka suomen kielen asema oli heikko myös esimerkiksi Ruotsin Tornionjokilaaksossa, siellä tiiviit yhteydet rajan yli auttoivat kielen säilymistä.
Kveenien kansallinen herääminen tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin kuin Norja epäili. 1970- ja 80-lukujen vaihteessa alkoi nousta vaatimuksia kveenien huomioimiseksi koulutuksessa ja politiikassa. Vuonna 1987 perustettiin Kveeniliitto ajamaan unohdetun kansan asiaa.
Vastahanka oli sitkeää, mutta parannuksia tuli tiputellen. Suomen kielen opetus aloitettiin uudelleen 70-luvulla muutamissa kouluissa, ja nykyisin suomea luetaan jo lähes kaikissa Pohjois-Norjan opinahjoissa – toistaiseksi kuitenkin vain vieraana kielenä. Vuonna 1998 kveenit tunnustettiin viimein kansalliseksi vähemmistöksi.
Kveeniliitolle nämä saavutukset eivät vielä riitä. Puheenjohtaja Björnar Seppola muistuttaa, että kveenejä on ollut pohjoisessa jo kauan ennen kuin valtioiden rajat piirrettiin. ”Vaadimme, että Norja ottaa huomioon kveenien oikeudet alkuperäiskansana”, Seppola julistaa. Tukea vaatimuksilleen hän peräänkuuluttaa niin ihmisoikeusjärjestöiltä kuin Suomen valtioltakin.
Vaikka vaatimuksiin suostuttaisiin heti, on kveenikulttuurin pelastamisella kiire. Sukupolvien jatkumo on jo katkennut, ja nuorimmat 1800-luvun suomea muistuttavaa kveenikieltä äidinkielenään puhuvat ovat jo nelikymppisiä. Kielen ominaispiirteitä tasoittaa sekin, että kouluissa opetetaan kveeninkielisten oppikirjojen puutteessa nykysuomea.
Tulevaisuudenuskoaan pohjoisen kansa ei silti ole menettänyt. Kveenikulttuuria kerätään ahkerasti kirjoihin ja kansiin, ja Pyssyjoen kylään Porsangin kunnassa rakennetaan Kveenikeskusta. Oma lehtikin, Ruijan kaiku, kveeneillä on ollut kohta kymmenen vuotta.
Ensimmäinen kveeninkielinen kirja ilmestyy tänä syksynä, kun painokoneesta putkahtaa Alf Börsskogin romaani Elämän jatko Kuosuvaaran takana. Julkaisemista edelsi kahden vuoden vääntö rahoituksesta Norjan valtion kanssa. Kirja kertoo sota-ajasta, jolloin Alf joutui muiden kyläläisten mukana pakenemaan saksalaissotilaita metsiin.
Vaikka lukijoita olisi varmasti löytynyt paljon enemmän norjankieliselle romaanille, oli kielen valinta 75-vuotiaalle esikoiskirjailijalle selvä. ”Kveeni on minun äidinkieli. Sitä minä puhun, sitä minä kirjoitan.”
Myös romaanin sodanvastaisuudelle löytyy yksinkertainen selitys:”Koin sodan, enkä tykännyt siitä. Siksi romaani on pasifistinen.”
Sampsa Oinaala
