Kirjoittanut Kimmo Jylhämö

Tosiasioista luottamukseen

Lukuaika: 2 minuuttia

Tosiasioista luottamukseen

Erehdyin väittämään, että minun mielestäni yhdysvaltalainen valtalehdistön journalismi ei ole kovinkaan kriittistä.

Jos menet Tampereella baariin, yritä välttää keskustelua jonkun paikallisen filosofin kanssa. Pahimmillaan nämä paarmat vainoavat sinua koko yön. Näin kävi, kun erehdyin väittämään, että minun mielestäni yhdysvaltalainen valtalehdistön journalismi ei ole kovinkaan kriittistä.

Myöhemmin Keijo Lehdon väitöskirjaa lukiessani osoittautui tietenkin, että olen väärässä ainakin siinä mielessä, että kriittisyys on kuulunut lähtökohtana maan journalismiin kiinteämmin kuin suomalaiseen. Eli toimittajat ainakin kokevat tekevänsä nimenomaan kriittistä työtä.

Sen sijaan suomalaisessa journalismissa on 1970-luvulta lähtien vaalittu pikemminkin tosiasioita ja objektiivisuutta samalla hartaudella kuin puolueettomuutta ulkopolitiikassa. Tosin 1990-luvulta lähtien tosiasioiden sijaan iskusanana on lukijasuhteen kehittäminen.

”Objektiivisuus kiinnitti huomion jutun ja todellisuuden suhteeseen – luetettavuus korostaa määreenä lehden ja lukija suhdetta”, Lehto väittää.

Vallan vahtikoiran asemaa on siis turha odottaa vieläkään suomalaiselta lehdistöltä.

Kriittisyydellä ja vasemmistolaisuudella ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään kuten 1970-luvun taistolaiset ylilyönnit osoittavat. Kuitenkin tutkimusta lukiessa pistää pohtimaan sitä, että miten ihmeessä on enää minkäänlaista vasemmistoa olemassa. Yritäpä laskea, kuinka monta vasemmistolaista sanomalehteä Suomessa on. Niin, sanomalehteä, sellaista joka ilmestyy joka päivä, seitsemän kertaa viikossa.

Ei yhtään.

Tämä ei ole Lehdon väitöskirjan tutkimustulos, vaan kaikkien tietämä selviö. Silti se pomppaa jotenkin esille. Kaikki sanomalehdet ovat porvarillisia, kaikki tiedonvälitys on porvarillista ja puoluelehdistö on ollut ikään kuin poikkeus kaavasta. Porvarillisuudella tarkoitan tässä lähinnä sitä, että lehtiyhtiön päämääränä on tehdä voittoa eikä esimerkiksi tukea jotakin tiettyä aatetta – paitsi tietenkin kapitalismia.

Sanomalehdistössä vasemmistolaisuus on tullutkin vasemmistolaisuudelle perinteistä tietä: työntekijöiden hikisen taistelun kautta. Tämän väännön huippupisteenä voi pitää 1970-luvun toimitusdemokratiakokeilua.

”Me emme pyydä pyhimyksiä, me pyydämme vain, että tehdään vastarintaa ja ettei julisteta alistumista markkinalaeille, jotta olisi vapaata journalistiikkaa, eikä vaihdeta taitoa pysyä aikataulussa taitoon kertoa ihmisille totuus. Eikä pidetä toimituksen demokratiaa hiekkana koneistossa, ja sanotaan selvästi, mitä kolumnistin vapaus itse asiassa on – nimittäin arvovalta-, ja voittovaikutin, henkilökultti, itsepetos ja tapa viedä lukijat valon taakse.”

Näin irvaili kolumnisteille omassa kolumnissaan toimittaja Ulrike Meinhof vuonna 1969. Aiheena oli demokratia lehdistössä ja ajatus siitä, että toimituksen pitäisi päästä päättämään demokraattisesti siitä, mistä lehti kirjoittaa. Meinhof teki oman ratkaisunsa ja liittyi terroristijärjestö Punaiseen armeijakuntaan.

Sen sijaan ajatus toimitusdemokratiasta lainehti myös tänne Suomeen. Siitä ovat peräisin lehtien niin sanotut linjapaperit, joissa kustantaja selittää, mikä lehden linja on sekä toimituksellisesti että poliittisesti.

”1970-luvun toimitusdemokratiakeskustelussa vaatimuksena oli saada toimittajille lisää sananvaltaa toimitustyöhön eli lehden ’sisäistä sananvapautta’”, kiteyttää Lehto tutkimuksensa lähtökohdan. Linjapaperit oli tarkoitettu sovittamaan demokratiaa vaatineiden toimittajien ja lehden omistajien suhde.

1980-luvulla taistelu hiljentyi ja linjapaperien tehtävänä oli lähinnä kertoa muiden yritysten tavoin yhtiön arvopohjasta ja etikasta. Nykyään toimitusdemokratiasta vastaa päätoimittaja siinä määrin kuin lehti tuottaa vain voittoa, lehteä tehdään asiakassuhteen määräämänä lukijalle eikä kansalaiselle ja journalismin päätavoite on ihmisten arjessa. Näin on.

Keijo Lehto: Aatteista arkeen. Suomalaisten seitsenpäiväisten sanomalehtien linjapapereiden synty ja muutos 1971–2005. 499 s. Jyväskylän yliopisto.

Kimmo Jylhämö