Nicholas Stern korostaa uudessa kirjassaan ilmasto-ongelmien valtavuutta, mutta uskoo ihmisen kykyyn muuttua.

Meneillään oleva talouskriisi on osoitus siitä, millainen katastrofi voi seurata kaksikymmentä vuotta kestäneestä riskien väheksymisestä ja väärinymmärtämisestä. Saamme maksaa sen seurauksia vielä vuosia.

Ilmastonmuutos on samanlainen aikapommi lukemattomia kertoja isommassa mittakaavassa. Sen seurauksia saavat pahimmassa tapauksessa maksaa itsemme lisäksi myös lapsemme ja lastenlapsemme.

Näin argumentoi Maailmanpankin entinen pääekonomi, London School of Economicsin professori ja kenties maailman tunnetuin ilmastonmuutoksen taloustieteilijä Nicholas Stern uudessa kirjassaan A Blueprint for a Safer Planet.

Nicholas Stern tuli suuren yleisön tietoon vuonna 2006 julkaistun Sternin raportin myötä. Kyseinen ilmastonmuutoksen maailmanlaajuisia taloudellisia vaikutuksia arvioinut raportti sai julkaisemisensa jälkeen laajasti positiivista huomiota, ja sitä pidetään yhtenä alansa tärkeimmistä teoksista. A Blueprint for a Safer Planet on osaksi vastausta Sternin raportin saamaan kritiikkiin ja osaksi hahmotelma siitä, millä keinoin voimme ratkaista ilmastonmuutoksen ja globaalin köyhyyden toisiinsa nivoutuvan ongelmavyyhden.

Kirjan lähtökohta on sama kuin Sternin raportissa: ilmastonmuutos on todellinen ja vakava riski, jonka välttäminen edellyttää nopeaa poliittista toimintaa. Olennainen muutos on kuitenkin siinä, että Stern katsoo aikaisemmin aliarvioineensa ilmastonmuutoksen nopeuden ja vaikutusten vakavuuden. Siksi toimiin on ryhdyttävä entistä nopeammin: mitä myöhemmin päästöjä aletaan vähentää, sitä kalliimmaksi se tulee.

Stern esittää, että minimivaatimuksena tulisi aluksi olla ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuuden pitäminen alle 500 miljoonasosassa hiilidioksidiekvivalenttia (500 ppm CO2e). Pitoisuuden pysyminen tällä tasolla tarkoittaisi yli 95 prosentin todennäköisyydellä maapallon keskilämpötilan nousua vuoteen 1850 verrattuna yli kahdella celsiusasteella, mutta vain kolmen prosentin todennäköisyydellä yli viidellä celsius-asteella. Tällaisen lämpötilannousun seuraukset ovat Sternin mukaan joka tapauksessa mittavat, mutta huomattavasti vähäisemmät kuin siinä tapauksessa, että pitoisuuden kasvua ei rajoiteta lainkaan.

Tällä hetkellä ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuus on noin 450 ppm CO2e, ja se kasvaa 2,5 ppm:n vuosivauhtia. Pitoisuuden vakiinnuttaminen 500 ppm:n tasoon edellyttää globaalien päästöjen leikkaamista vuoden 1990 tasosta suurin piirtein puoleen vuoteen 2050 mennessä. Teollisuusmaissa vähennysten tulisi olla noin 80 prosentin luokkaa.

Sternin arvion mukaan tämän tavoitteen saavuttamiseksi tarvittavat investoinnit ja teknologinen kehitystyö maksaisivat noin kaksi prosenttia maailman vuosittaisesta bruttokansantuotteesta vuoteen 2050 asti. Jos taas kasvihuonekaasupitoisuuden kasvua ei rajoiteta lainkaan, nousevat ilmaston lämpenemisestä aiheutuvat kustannukset jopa 5–20 prosenttiin maailman vuosittaisesta bruttokansantuotteesta.

Vaikka Stern muistuttaakin näiden lukujen olevan vain karkeita arvioita, on keskeinen sanoma kuitenkin selvä: nopeat ja mittavat maailmanlaajuiset toimet päästöjen vähentämiseksi ovat talouden kannalta ainut järkevä ratkaisu.

Miten tällaiset toimet voidaan toteuttaa parhaiten? Stern omistaa puolet kirjastaan ilmastonmuutoksen ja globaalin köyhyyden toisiinsa liittyvien ongelmien ratkaisemiseksi tarkoitetun maailmanlaajuisen sopimuksen hahmottelemiseen. Hän painottaa toistuvasti, että nämä kaksi vuosisatamme merkittävintä poliittista kysymystä täytyy ratkaista yhdessä. Onnistumme tai epäonnistumme niissä samanaikaisesti.

Syy on yksinkertainen: Jos ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ei toimita, tulee köyhyyden vähentämisestä entistä hankalampaa, koska ilmastonmuutos vaikuttaa dramaattisimmin juuri köyhiin maihin. Jos taas ilmastonmuutosta yritetään hillitä pysäyttämällä talouskasvu, tulee yhteistyöstä teollisuusmaiden ja kehittyvien maiden välillä erittäin hankalaa, koska kehittyvistä maista tuskin löytyy poliittista tahtoa ”lykätä” taloudellista kehitystä ilmastonmuutoksen nimissä. Maailmanlaajuiseen sopimukseen voidaan siksi päästä vain pyrkimällä ratkaisemaan molemmat ongelmat samanaikaisesti.

Maailmanlaajuisen sopimuksen toteuttaminen edellyttää Sternin mukaan ennennäkemättömän laajaa kansainvälistä yhteistyötä. Koska ilmastonmuutoksen rajoittamisesta syntyvät kulut ovat sitä suurempia mitä myöhemmin toimeen ryhdytään, pitäisi tällaiseen sopimukseen päästä mahdollisimman pian. Stern toteaa, että Kööpenhaminassa joulukuussa 2009 pidettävä YK:n ilmastokokous on tältä kannalta ratkaisevan tärkeä tapahtuma, jossa kansainvälisen sopimuksen yksityiskohtien tulisi hahmottua.

Itse hän esittää luonnoksen siitä, miltä sopimuksen puitteet voisivat näyttää: Niihin kuuluvat muun muassa vähintään 50 prosentin leikkaukset globaaleissa päästöissä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2050 mennessä, teollisuusmaiden näyttäessä esimerkkiä maakohtaisten päästöleikkaustavoitteiden asettamisessa, sekä eri maiden – mukaan lukien kehitysmaat – välisten päästökauppamallien käyttöönotto, metsien häviämisen pysäyttäminen julkisten varojen turvin, teknologisen kehittämistyön rahoittaminen ja kehitysavun tuntuva lisääminen ilmastonmuutokseen sopeutumisesta aiheutuvien kustannusten vuoksi.

Stern korostaa teollisuusmaiden vastuuta maailmanlaajuisen sopimuksen syntymisessä, sillä köyhät maat ovat ilmastonmuutoksen suhteen pienimpiä syypäitä mutta suurimpia kärsijöitä.

Sopimuksen edellyttämä poliittinen tahto syntyy Sternin mukaan riskin suuruuden ymmärtämisestä, jossa virheellisten uskomusten analyyttisen oikomisnen on keskeistä. Hän luottaa vahvasti esimerkin avulla johtamiseen: yhteistyö onnistuu, kun eri maissa on selkeä tunne, että muuallakin toimitaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Viittaapa Stern myös Mahatma Gandhin ja Nelson Mandelan kaltaisiin visionääreihin, jotka ovat onnistuneet synnyttämään kansanliikkeitä oman persoonansa ympärille. Lopuksi hän heittää ilmaan ajatuksen uudesta institutionaalisesta toimijasta, Maailman ympäristöjärjestöstä, jonka tehtävänä olisi valvoa maailmanlaajuisen sopimuksen toteutumista.

Näitä varsin maalailevia suunnitelmia esittäessään Stern muistuttaa, että ympäristöasioissa ei ole syytä antautua pessimismille: epäusko parempaa huomista kohtaan muuttuu helposti itsensä toteuttavaksi ennusteeksi.

Myös Sternin oman optimismin voi nähdä eräänlaisena pyrkimyksenä itsensä toteuttavaan ennusteeseen. Hänen kirjansa on samanaikaisesti sekä analyyttinen että henkeä nostattava. Stern korostaa ongelman vakavuutta ja tarvittavien toimien laajuutta, mutta lupaa meille samalla, että parempi tulevaisuus on mahdollinen, jos toimimme nyt oikein. Onkin aivan kuin hän sivuuttaisi tarkoituksellisesti ongelmat ja ristiriidat, jotta emme menettäisi uskoamme ja sen mukana toimintakykyämme.

Vaikka ratkaisu on ymmärrettävä, se häiritsee joissakin ilmeisissä kohdissa. Voidaan esimerkiksi kysyä, riittääkö virheellisten uskomusten analyyttinen oikominen vakuuttamaan ihmiset siitä, että ilmastonmuutos on vakava riski? Eikö tällaisten uskomuksien taustalla vaikuta usein pikemminkin psykologiset mekanismit kuin faktatiedon puute?

Maailmanlaajuisen sopimuksen edellyttämä poliittinen tahtokaan tuskin syntyy vain rationaalisten taloudellisten laskelmien ja hyvän yhteishengen pohjalle, vaan parhaimmillaankin lukuisten eturistiriitojen ja konfliktien siivittämänä. Stern sulkee psykologiset ja sosiologiset tekijät analyysinsa ulkopuolelle, ja valinta näyttää olevan tietoinen.

Puutteistaankin huolimatta A Blueprint for a Safer Planet on erinomainen puheenvuoro ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja globaalin köyhyyden vähentämisen puolesta. Sen kiihkottoman analyyttinen ja hämmästyttävän selkeä tyyli tuo arvokkaan lisän usein rönsyilevään ilmastonmuutoskeskusteluun.

Stern onnistuu luomaan ilmastonmuutoksen taloustieteen tavattoman monimutkaisesta aihepiiristä kirkkaan kokonaiskuvan liikaa yksinkertaistamista välttäen. Ei liene epäselvää, että tällaista kokonaiskuvaa tarvitaan kipeästi – ja on myös toivottava, että se otetaan vakavasti. Riskien väheksyminen tulee kalliiksi.

Nicholas Stern – A Blueprint for a Safer Planet, Bodley Head, 2009. 246 s.

Totte Harinen