Ennen vanhaan sähkö kulki talvisin johtoa pitkin tolpasta autoon päin, ei autosta tolppaan niin kuin nykyään.

millainen olikaan suomen energiantuotanto joskus 2000-luvun alussa?

”Nyt mä en kyllä jaksa enää”, voihkaisi Markus yhtäkkiä ja paiskasi läksykirjansa äänekkäästi lattialle.

”Mitä sinä et jaksa?” äiti kysyi rauhoittelevaan sävyyn, nostamatta katsettaan omasta naistenlehdestään. Neljätoistavuotiaan kiukunpurkaukset olivat hänestä söpöjä, mutta toisaalta niihin oli ehtinyt koko lailla tottua.

”No tätä Suomen historiaa! Siis ketä vois kiinnostaa, millanen oli Suomen energiantuotannon rakenne joskus 2000-luvun alussa! 19 prosenttia kokonaisenergiantuotannosta perustui puuperäisiin polttoaineisiin, 17 prosenttia ydinvoimaan ja lässyn lässyn!”

”Varo vähän sitä kirjaa”, Veera puuttui puheeseen isosiskon elkein. ”Ei sun silti tarvii sitä hajottaa, varsinkin kun joudut maksamaan sen itse jos hajotat.”

”Minun nuoruudessani, kun kirjat tehtiin vielä paperista, läksyillekin saattoi suuttua turvallisemmin”, vaari hymähti kahvimukinsa takaa. ”Vaikka kyllä tuo teidän äitinne taisi joskus saada paperisivuisenkin koulukirjan hajalle ihan samassa tilanteessa.”

”Minä taidankin tästä lähteä sinne uimahallille”, sanoi isä, joka viihtyi kiristyneissä tilanteissa heikonlaisesti. ”Moi vaan.” Hän hamusi uimahousut, pyyhkeen ja auton avainkortin käsiinsä ja katosi vaimean ovenkolahduksen myötä. ”Loogista, lähtee harrastamaan liikuntaa ajamalla sinne autolla, vaikka se uimahalli on muutaman sadan metrin päässä”, Veera huomautti.

”Siitä Suomen historiasta puheen ollen, tiesitkös Markus, että 2000-luvun alussa ei ollut vielä uimahalleja joka kaupunginosassa?” äiti kysyi johdattaakseen keskustelun rakentavammille urille.

”Eikö?” Markus hämmästeli. Hän koetti kuvitella, millaista oli ollut ihmisparkojen elämä silloin. Tylsää… ja kuivaa. Hän otti vadilta vielä yhden keksin, pyhästi päättäen säästää vaarille viimeisen.

”Uimahallien runsastuminen alkoi vasta, kun maalämmön käyttö oli alkanut yleistyä joskus 2010-luvulla, eli sen jälkeen kun uudisrakennuksissa ei enää sallittu suoraa sähkölämmitystä”, Veera alkoi luennoida. ”Ja vaikka maalämpöä käytetään eniten asuntojen ja työpaikkojen lämmittämiseen, se sopii hyvin myös uimahallien ja kasvihuoneiden pitämiseen lämpimänä. Huomaattekos, joku on sentään vaivautunut lukemaan läksynsä.”

Veeran puhuessa äidin katse harhaili pihalle, missä tuttu selkä etääntyi kohti parkkipaikkaa. Hän ei pannut miehensä liikuntaharrastuksia lainkaan pahakseen. Noita joustavia askelia ja notkeita liikkeitä katseli mielikseen vielä parinkymmenen avioliittovuoden jälkeenkin.

”Tiedätkö Markus, 30 vuodessa on kyllä ehtinyt muuttua aika paljon. Siksikin siitä historiasta voisi kiinnostua”, äiti jatkoi. ”Katsos pihalle. Siellä isä irrottaa töpseliä auton nokasta. Silloin kun minä olin sinun ikäisesi, meilläkin seisoi auto pihassa. Talvella senkin auton nokasta meni sähköjohto tolppaan, josta mummi tai vaari sen sitten irrotti, ennen kuin lähdettiin jonnekin. Mutta siihen aikaan sähkö kulki siinä johdossa tolpasta autoon päin, ei autosta tolppaan niin kuin nykyään.”

Markus rypisti kulmiaan epäuskoisena. ”Miks se nyt niin ois ollu? Ja jos ne tekivät asiat noin hölmösti, miks ihmeessä meidän pitää vielä opiskella sitä?”

”Ei se hölmöyttä ollut”, vaari vastasi. ”Silloin melkein kaikki autot olivat vielä polttomoottoriautoja. Kulkivat bensiinillä, niin kuin vaikka se Ville-enon auto, muistatko? Pakkasilla niiden moottoria piti lämmittää sähköllä, jotta ne eivät olisi käynnistettäessä saastuttaneet vielä enemmän kuin yleensä. Tai jotta ne ylipäänsä suvaitsivat käynnistyä. Vaikka melkein kaikki autot ovat nykyään vetykäyttöisiä, vetyautot alkoivat yleistyä vasta niinkin hiljattain kuin 2010-luvulla.”

Markuksen mielestä 2010-luku ei ollut hiljattain, mutta hän piti suunsa kiinni ja odotti jatkoa. Vaarin kuunteleminen ainakin oli vähemmän tylsää kuin sen typerän historiankirjan himmeinä hohtavien sivujen pänttääminen.

”Nykyäänhän meille on itsestään selvää, että kun auto seisoo paikallaan, niin auton polttokennon voi jättää päälle, jos tankissa vain sattuu olemaan tarpeeksi vetyä. Auto saa sitten seistessään tuottaa sähköä ja syöttää sen sähköverkkoon, ja sinun äitisi ja isäsi saavat siitä rahaa”, vaari jatkoi. ”Mutta ennen kuin vetyteknologia oli lyönyt itsensä markkinoilla läpi, sähköä tuotettiin koteihin ja teollisuuslaitoksiin muilla keinoilla. Muistatko sieltä läksyistäsi, montako ydinreaktoria niillä oli 2000-luvun alussa?”

”Neljä, ja lisäksi oli juuri päätetty rakentaa tää nykyinen”, Markus vastasi ja katsoi aiheelliseksi onnitella itseään ottamalla viimeisen keksin. ”Ne neljä ensimmäistä suljettiin vuosina 2010, 2015, 2020 ja 2025, sen jälkeen kun niiden käyttöikää oli voimayhtiöiden toivomuksesta vielä jatkettu alkuperäisistä suunnitelmista. En mä ihan tyhmä ole. Mutta miks täällä Suomessa on nyt tämä nykyinen ydinvoimala, vaikka missään muualla Euroopassa ei ole yhtään?”

”Politiikkaa se on energiapolitiikkakin”, vaari huokaisi. ”Muualla uskallettiin aikaisemmin uskoa siihen, että uusiutuvien energialähteiden varaan on mahdollista rakentaa koko yhteiskunnan energiantuotanto. Ja ne olivat oikeassa. Piti vain malttaa odottaa, että polttokennoteknologia kehittyi ja halpeni siihen pisteeseen, että aurinkoenergiaa saatiin varastoitua talvikaudeksikin.”

”Joo, kesällä syntyvää aurinkosähkön ylimäärää käytetään vedyn valmistamiseen niin, että sähkövirran avulla hajotetaan vettä vedyksi ja hapeksi. Vety varastoidaan ja poltetaan myöhemmin polttokennoissa, jolloin syntyy sähkövirtaa ja vettä”, Markus vastasi esitelmä-äänellä. ”Se meille opetettiin jo ala-asteella. Onko siinä muka jotain kummallista?”

Vaari ei näyttänyt kuuntelevan, vaan oli vaipumassa hyvää vauhtia muistoihinsa. ”Onneksi eivät rakentaneet enää ydinvoimaloita, ainakaan sinne muualle Eurooppaan. Kyllä sitä ydinvoimaa saikin silloin vastustaa hampaat irvessä.”

”Nyt ei enää tarvitse onneksi siitäkään asiasta kinata”, äiti totesi. Hän laski lehden elastisista näyttöruuduista koostuvat taipuisat sivut käsistään latauslaitteeseen, pyyhki parilla näppäilyllä pois loppuun lukemansa lehden sisällön ja tilasi samoille sivuille toisen lehden. ”Monissa Keski-Euroopan maissahan ei enää edes tarvita ydinvoimalan tapaisia erillisiä sähköntuotantovoimaloita. Ei sen jälkeen, kun tavallisille ihmisille tuli mahdolliseksi myydä kotiensa ja autojensa polttokennoissa syntyvää sähköä valtakunnanverkkoon.”

Markusta väsytti, ja hän nojasi poskensa ikkunaa vasten. Joidenkin kavereiden kotona oli sellaiset ikkunat, joihin nojaaminen ei ollut yhtä helppoa, ne ikkunat kun tuntuivat tällaisena pakkaspäivänä sisäpuoleltakin viileiltä. Hassua.

Markus muisti hämärästi äidin sanoneen, että isä ja äiti olivat päättäneet ostaa juuri tämän asunnon siksi, että siellä oli niin paljon luonnonvaloa, vaikka asunto olikin vähän keskimääräistä kalliimpi. Lisähinta tuli kuulemma valtavista erikoisikkunoista, joissa oli ikkunalasien välissä ilman sijasta argonia, minkä ansiosta ikkunat eristivät lämpöä yhtä tehokkaasti kuin seinä. Siksi rakennusnormit sallivat argonilla täytetyt ikkunat minkä kokoisina tahansa, kun taas tavallisten nelinkertaisten ikkunoiden koolle oli joku mikä lie yläraja.

Siinä kuivassa historiankirjassa taidettiin sitä paitsi sanoa jotain sellaista, että 2000-luvun alussa rakennusten energiankulutusnormit olivat löysempiä kuin nykyään, joten silloisten rakennusten lämmittämiseen meni kaksi kertaa niin paljon energiaa kuin nykyään rakennettavien. Ei ihme, että niillä oli silloin niitä mänttejä voimaloita, mutta pakkoko äidin ja vaarin on niistä nyt jauhaa?

Veera oli keskustelun aikana valunut yhä syvemmälle sohvaan ja näytti jo nukahtaneen, kun tv-tietokoneesta kajahtanut pling yhtäkkiä sähköisti hänet täyteen toimintaa. ”Pois tieltä, sen täytyy olla Aleksi!” hän huudahti ja sieppasi kaukosäätimen.

”Mahtoikohan se poika aavistaakaan, kun lähti vaihto-oppilaaksi Hongkongiin, millaisen hälytystilan hän täällä aiheuttaa aina, kun vaivautuu ilmoittamaan olevansa elossa”, vaari myhäili.

”Voi ällö, kun se nyt vaan ei taas aloittais sillä että pusi pusi pupuni”, Markus protestoi. ”Mä meen mun omaan huoneeseen tekemään läksyjä.”

”Eiköhän se malta välttää henkilökohtaisuuksia, kun tietää esiintyvänsä täällä puolen seinän kokoisena puolelle suvulle”, vaari rauhoitteli.

”Moi suklaasilmä”, kuului Aleksin ääni. Veera oli painanut kaukosäätimen zoomausnappulaa niin pitkään, että Aleksin kasvot hymyilivät kuvaruutuseinällä nyt kahden metrin korkuisina. Lautasen kokoisiksi suurennettujen silmien liikkeistä oli helppo nähdä, millä hetkellä omaa kuvaruutuseinäänsä katseleva Aleksi havaitsi Veeran olkapään takaa pilkottavan Markuksen, joka ummisti silmänsä tuskaisin ilmein, ja Veeran toisen olkapään takana istuvan vaarin, joka vilkutti Aleksille leppoisasti virnistäen.

”Ja hei vaan kaikille”, Aleksi jatkoi asiallisempaan sävyyn.

”Mitä sulle kuuluu? Joko ne pyörremyrskyt on menneet ohi?” Veera kyseli huolestuneena.

”On, on”, Aleksi rauhoitteli. ”Mutta uusia on kyllä luvassa taas ensi viikolla. Koulut oli kiinni melkein koko viime viikon, ja joka paikkaan oli julistettu ulkonaliikkumiskielto. Tästä tulee taas kuulemma historian tähänastisista pahin pyörremyrskyvuosi.”

”Mitä jos me muut mentäisiin toiseen huoneeseen ja jätettäisiin Veera ja Aleksi kahdestaan”, äiti ehdotti. Vaari kaatoi itselleen uuden mukillisen kahvia, ja Markus keräsi koulukirjansa näyttösivut lattialta. Ihme kyllä ne vaikuttivat edelleen ehjiltä.

He siirtyivät viherhuoneeseen, johon etelänpuoleiset ikkunat tulvivat auringonvaloa. Talvisin huone isoine eteläikkunoineen palveli passiivista aurinkoenergian talteenottoa eli yksinkertaisesti päästi mahdollisimman paljon auringon säteilyä sisään taloon. Kesällä taas liiallinen paahde torjuttiin ikkunaluukuilla ja sälekaihtimilla.

”Mä en vieläkään oo ihan tajunnu sitä maalämpöjuttua”, Markus sanoi ja istahti kentia-palmun alle. ”Toi maa tuolla ulkona on tosi kylmää, ja silti sillä lämmitetään koko ajan tätä taloa. Siis häh?”

Vaari oli silmin nähden hyvillään orastavasta tiedonhalusta ja alkoi selittää. ”Kaikki, mikä on lämpimämpää kuin absoluuttinen nollapiste eli miinus 273 astetta, sisältää enemmän tai vähemmän lämpöä. Sitä lämpöä voi sitten siirrellä paikasta toiseen. Lämpöpumppu on kuin jääkaappi toisinpäin. Jääkaapista johdetaan lämpöä ulos, lämpöpumpulla taas siirretään maaperän lämmöstä pikkuriikkinen osa sisätiloihin. Maaperä on niin laaja, ettei se siitä ikiroutaan jämähdä, niin kuin joskus peloteltiin. Lämmönkeruuputkien päällä leskenlehdet vain alkavat keväällä kukkia ehkä päivää myöhemmin kuin muualla.”

Vaari nojasi tuolissaan taaksepäin ja palasi taas muistoihinsa. ”Taisi muuten olla juuri silloin 30 vuotta sitten, 2000-luvun alussa, kun minä hankin meille maalämpöpumpun. Kyllä sitä naapurit kummastelivat. Silloin lämpöpumppuja oli vasta kymmenisen tuhatta koko Suomessa, eikä moni ollut sellaisesta hökötyksestä koskaan kuullutkaan. Nykyään lämpöpumpuilla lämmitetään sellainen määrä rakennuksia, että jos ne kaikki olisivat lämpöpumppujen sijasta suorassa sähkölämmityksessä, pelkästään siihen tarvittaisiin jo yksi ydinvoimala.”

”Muutenkin se Suomen viimeinen ydinvoimala kai suljetaan aika pian. Eihän täällä enää tarvita sellaisia voimaloita, jotka tuottaisivat pelkkää sähköä”, äiti muisteli lukeneensa jostain. ”Mutta minun käsittääkseni Suomessa ei kuitenkaan kokonaan korvata voimaloita yksityisten ihmisten polttokennoilla, niin kuin etelämpänä. Kun täällä on nämä talvet, niin täällähän kai on kuitenkin kannattavaa se sähkön ja kaukolämmön yhteistuotanto, jos voimalassa käytetään uusiutuvia energialähteitä? Sitä varmaan käytetään kaukolämmön tuottamiseen vielä silloinkin, kun Markuksen lapset tuskailevat omia läksyjään.”

”Mutta koetetaanpas nyt vähän ryhdistäytyä näiden läksyjen kanssa jo tässä sukupolvessa”, vaari sanoi. ”Mitä se sinun kirjasi sanoo siitä, paljonko sähkön ja lämmön yhteistuotantovoimaloissa käytettiin uusiutuvia polttoaineita 2000-luvun alussa?”

”Metsänhakkuutähteistä tehtyä haketta käytettiin puolet siitä määrästä mitä nyt… ja pelloilla viljeltävän ruokohelven polttamista vasta kokeiltiin”, Markus etsi kirjastaan. ”Myöhemmin, vuonna 2009, eduskunta päätti, ettei uusia turve- ja kivihiilivoimaloita saanut enää rakentaa. Tämä päätös lisäsi puu- ja ruokohelpienergian käyttöä.”

Kun nyt kerran oli nenä kiinni kirjassa, niin saattoihan sitä hetken aikaa vielä vaarin mieliksi jatkaa. ”Samaan aikaan eduskunta päätti myöntää lisää valtion tukea tuulivoimaloiden rakentamiselle, minkä seurauksena tuulivoiman osuus nousi nykyiseen viiteen prosenttiin sähköntuotannosta. Ja sitten päätettiin sitä sun tätä sähkön säästämisestä ja energiatehokkaamman teknologian edistämisestä. Sen seurauksena kotitalouksien sähkönkulutus on nykyään enää noin 60 prosenttia vuoden 2000 sähkönkulutuksesta. Vaikka meillä on nykyään paljon enemmän sähkölaitteita kuin niillä silloin. Kuvitelkaa, niillä ei ollut edes kokokattovalaistusta eikä koiranruokinta-automaattia!”

Vaari hörppäsi kahvimukistaan ja hymyili. ”Silloin kun iso osa energiasta vielä tuotettiin uusiutumattomilla energialähteillä, sähkön säästöön panostaminen olikin viisas päätös. Saa nähdä, missä kurssissa säästö on enää tulevaisuudessa, kun aurinkoenergian varastoiminen vetyyn yleistyy nykyisestäänkin. Aurinkoenergiaa kun valuu yllemme koko ajan monituhatkertaisesti enemmän kuin mille ihmiskunta voi ikinä keksiä käyttöä.”

”Uutisissa sanottiin, että ehkä kymmenen vuoden päästä ollaan tilanteessa, jolloin käytännöllisesti katsoen kaikki henkilöautot ovat vetyautoja”, äiti sanoi ja alkoi nyppiä kuivia lehtiä ruukkukasveista. ”Joku on laskenut, että silloin keskimääräisessä teollisuusmaassa jo neljäsosa maan autokannasta riittää paikallaan seisoskellessaan tuottamaan kaiken koko maassa tarvittavan sähkön.”

Ovensuussa peikonlehden lehdet kahahtivat, kun Veera ilmestyi huoneeseen. ”Kas”, vaari sanoi. ”Näinkö lyhyeksi aikaa sitä juttua riittikin?”

”Joo, me soitellaan myöhemmin uudestaan, sen piti lähteä johonkin treeneihin. Siellä on tosiaan ihan sellaista kuin uutisissakin on sanottu, pyörremyrskyjä ja kaikkea. Ja jossain sisempänä Aasiassa on ennennäkemätön kuivuus, minkä takia siellä on nyt ne miljoonat pakolaiset liikkeellä.”

Tätä Markuskin oli seurannut uutisista. Nykyisyys katastrofeineen oli sentään toista kuin historian numero- ja nippelitiedot. Ilmastonmuutos voimistui edelleen. Onneksi kuitenkin ympäri maailman oli alettu tosissaan siirtyä uusiutuviin energialähteisiin, ja sen ansiosta ennustettiin, että lähivuosikymmeninä ilmastonmuutos alkaisi hidastua. Syytä olisikin, sillä Suomen keskilämpötila oli noussut kolmen viime vuosikymmenen aikana jo puolitoista astetta. Vaarin lapsuudenmuistoissa maaliskuu oli aina ollut luminen, mutta nykyään poikkeukselliset sääilmiöt alkoivat olla jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Tälläkin hetkellä lunta näkyi vain pläntti siellä ja toinen täällä.

”Onneksi öljy alkaa olla maailmasta lopussa. Muuten sitä olisi ehkä käytetty vielä pidempään ja pahennettu ilmastonmuutosta vielä enemmän”, äiti huokaisi.

”Se tulee teidän hissankirjan seuraavassa luvussa”, Veera virnisti Markukselle. ”Maailman öljyntuotanto saavutti huippunsa vuonna 2010 ja kääntyi sen jälkeen jyrkkään laskuun. Jonkin verran öljyä on maan ja meren uumenissa vielä nykyäänkin, mutta niiden viimeisten rippeiden poraaminen alkaa olla jo tosi kallista. Loppujenkin ennustetaan ehtyvän jo kymmenen vuoden päästä, vuonna 2040. Maakaasun tuotantohuippu oli suunnilleen 2025, ja nyt sekin alkaa ehtyä ja tuotanto laskee. Öljykriisin jälkeen meillä olisi nyt maakaasukriisi, ellei uusiutuvien energialähteiden kehittämiseen olisi alettu 2010-luvulta alkaen monissa teollisuusmaissa panostaa voimakkaasti yhteiskunnan varoin. Nyt ne rahat maksavat itsensä takaisin.”

Vaari näytti vakavalta ja hieroi mietteissään vähiä jäljellä olevia valkoisia hapsiaan. ”Öljyyn nojaava talouselämä ja liikenne ehti aiheuttaa aika lailla paitsi ilmastonmuutosta myös sotia. Vielä parikymmentä vuotta sitten monet arabimaailman ja Yhdysvaltojen väliset konfliktit olivat pohjimmiltaan öljystä käytyjä sotia. Kohta öljystä ei enää tarvitse sotia, kun sitä ei enää tarvita. Eikä sitä myöskään pahemmin edes ole.”

”Nyt soditaan vesivaroista. Ajatelkaa vaikka sitä Egyptin ja Sudanin välistä sotaa”, Veera mietti.

Äiti keskeytti kuihtuneiden lehtien nyppimisen rönsyliljasta ja puuttui puheeseen. ”Toivottavasti polttokennoissa sivutuotteena syntyvä vesi ajan mittaan helpottaa sitä vesipulaa edes vähän. Onneksi polttokennot ovat täällä teollisuusmaiden massatuotannossa halventuneet niin, että nyt ne leviävät kehitysmaissakin. Ihan kuin televisio tai kännykkä muinoin.”

”Sieltä televisiosta tulikin kehitysmaiden asukkaille aikoinaan ruudun täydeltä Kauniita ja rohkeita ja muuta yleishyödyllistä”, vaari tuhahti ja kulautti kahvinsa loppuun. ”On se jo korkea aika, että teollisuusmaiden aikaansaannoksina sinne saataisiin nyt saippuan lisäksi vihdoin vettäkin.”

Kuinka ollakaan, tämä tarina on fiktiivinen, eikä siinä esiintyvillä henkilöillä ole yhtymäkohtia todellisiin henkilöihin. Vuoden 2030 energiantuotantorakenteen osalta tarina kuitenkin perustuu muun muassa VTT:n julkaisuun Energy visions 2030 for Finland & Veli Pohjosen, Harri Lammin, Ari Lampisen, Jarmo Vehmaksen & Simo Kyllösen toimittamaan selvitykseen Uusiutuva energiapolitiikka. Vertailevia skenaarioita kauppa- & teollisuusministeriön Energiatalous 2025 -skenaariotarkasteluun.

Helena Telkänranta