Kotona oleminen on loistavaa. Välillä on ehkä vähän pitkäveteistä, eikä tilissä ole juuri kehumista, mutta muuten elämä luistaa. Ruoka ja päiväunet maistuvat.
Kotona oleminen on loistavaa. Välillä on ehkä vähän pitkäveteistä, eikä tilissä ole juuri kehumista, mutta muuten elämä luistaa. Ruoka ja päiväunet maistuvat. Ajatuskin kulkee kirkkaammin, kun on saanut pari kuukautta keskittyä oikeasti läsnäoleviin asioihin. Enää eivät mielenrauhaa häiritse talousuutiset, vaan voi keskittyä täysin jalkapalloon ja raviurheiluun – sen verran kun uutisia ehtii ylipäätään seuraamaan.
Joku saattaisi olla sillä kannalla, ettei kyseessä ole mikään edistysaskel vaan pikemminkin regressio. Avovaimolta voisi saada tukea tälle näkemykselle, sillä tänään jäin kiinni tv:n aamusarjojen seuraamisesta.
Kotonakin liikenne on kaksisuuntaista, sillä siinä missä isä taantuu, niin poika kehittyy. Syksyn aikana Orvar on ottanut ensimmäiset askeleensa ja kasvattanut sanavarastoaan monella p-alkuisella sanalla, kuten pappa ja poppa. Pottaan on vielä jonkin verran matkaa.
Mutta on tänä aikana koettu pientä kriisiäkin. Olin mielestäni luvannut itselleni, etten tekisi hoitovapaan aikana muuta kuin hoitaisin Orvaria ja ottaisin muuten rennosti. Silti useamman viikon ajan ahdisti tunne siitä, etten tee mitään järkevää. Pelkäsin ulkopuolisen maailman unohtavan. Postiakaan ei laskujeni mukaan tullut entiseen tapaan – ei edes tavanomaisia Erä-lehden mainoksia.
Nyt ankeus on kuitenkin ohi. Kuviteltu velvollisuus ei enää vainoa eikä unhola kammota vaan kutsuu. Töissä ehdin stressaantua vielä monta kymmentä vuotta tämän lyhyen hoitovapaan jälkeen.
Kirjoittaja on hoitovapaalla vuoden vanhan Orvar-poikansa kanssa.
Mattias Erkkilä
