Näytelmäkirjailija Laura Ruohonen saa kulkea ihan rauhassa lähikaupasta kotiin ilman, että lehdet kertoisivat hänen ”kävelevän lähikaupasta kotiin”.

Kansallisteatterin Willensaunassa saa helmikuun 7. päivänä ensi-iltansa näytelmä nimeltä Kuningatar K, jonka on kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen – eräs esitetyimmistä ja käännetyimmistä näytelmäkirjailijoistamme.

Skottienglanniksi käännetyn Olgan britit rankkasivat taannoin erääksi kauden parhaista esityksistä koko saarivaltakunnassa. Tänä vuonna Olga tehdään Innsbruckissa, ensi vuonna Dublinissa.

Englanniksi Kuningatar K eli Queen C luetaan maaliskuussa Glasgow’n Tron-teatterissa, ja hollanninnos esitetään Bredan festivaaleilla toukokuussa. Ruohosen tuorein näytelmä, Saari kaukana täältä eli An Island Far From Here, on Lontoon Royal National Theatren tilaustyö. Sitä harjoittelee Britanniassa paraikaa 17 eri ryhmää. Jeskamandeera.

Näillä näytöillä voisi luulla, että tämmöisestä menestyneestä naisesta leivottaisiin suomalaisen teatterin pelastajaa, tämä kansainvälinen tähti, jonka vertaista saa hakea. Paskat. Hänen rappusilleen ei lähetetä toimittajaa utelemaan Suomen, perheen, politiikan tai taiteen tilasta. Ruohonen saa kulkea ihan rauhassa lähikaupasta kotiin ilman että lehdet kertoisivat hänen ”kävelevän lähikaupasta kotiin”.

Teatterin kentällä Ruohosen arvo toki tiedetään, mutta kaupallista potentiaalia hänestä mitä ilmeisimmin puuttuu.

Kaarina Hazard: Tuommoinen pikkuinen, vaalea nainen. Luulisi, että sopisit lööppien kuviin mitä mainioimmin. Mikä on, kun en törmää kuvaasi tavan takaa?

Laura Ruohonen: (hieman ärtyneenä) No enpä tiedä. Ei kai suosio toisaalla välttämättä kerro siitä, että täällä oltais seinäruusuja.

KH: No ei, mutta suomalaisen kulttuurijulkisuuden kontekstissa…

LR: Mikä se on?

KH: Se on sitä, että kun nuoret miehet huppareissaan vetävät näyttämölle kirveen ja yhteisen korpihurmion, ja se on sitä, kun nostalginen hymy huulilla esitetään lähimenneisyys perhetragedioiksi, joissa yhteiseksi kokemukseksemme ilmoitetaan Irwinin iskelmä ja Hankkijan lippalakki. Yhteinen tulkinta ajattomasta suomalaisuudesta ja yhteinen tulkinta sukupolvesta. Sitäkö sinä et meille anna?

LR: Voi kirjoittaa aikalaisilleen, tai voi kirjoittaa kaltaisilleen.

KH: No mitä. Eikös taiteilija juuri suurta yhteistä tulkintaa…

LR: Taiteen tehtävä ei ole summata yhteisiä ennakkokäsityksiä, vaan etsiä totuutta.

KH: Kuulostaa kovin vanhanaikaiselta.

LR: Nimenomaan!

KH: No, ehkä on kyse siitä, ettei suuren suomalaisen kertomuksen kirjoittajaksi sovi nainen.

LR: Meillä on Hella Wuolijoki, Minna Canth, Maria Jotuni ja neljäntenä Aleksis Kivi. Nämä ovat näytelmäkirjallisuutemme peruskivet, ja kolme niistä on naisia.

KH: Kuinkas usein tuon kuulet? Ehkä kaupallista potentiaaliasi rapauttaakin foorumi, kuivakas kansallinen näyttämömme.

LR: Kansallisteatterista voidaan sanoa mitä vaan, mutta sitä kyllä ei, että siellä tahkottaisiin aina samaa hyväksi havaittua. Suomen kansallisteatterissa esitetään mitä oudointa eurooppalaista uutta draamaa, mutta kukaan ei siitä hätkähdä. Muualla esitettynä moni juttu nähtäisiin valtavan rohkeana valintana.

KH: Ovatko näytelmäsi siis kryptisiä tutkielmia, jotka eivät tuulipukukansalle aukea?

LR: Sano sinä.

KH: Kuningatar K on veikeä, osuva ja ylösrakentava teksti. En minä sitä vaikeaksi luonnehtisi.

LR: Ja mitä jos se olisi vaikeaa? Kaikki hyvä ja tyydyttävä on useammin vaikeaa kuin helppoa. Ei kiva ja helppo ole mikään hyvyyden kriteeri.

KH: Ajatteleminen sattuu päähän.

LR: Hyvä että sattuu. Hyvä syntyy ponnistelusta, paras yhteisestä. Kansallisen Kuningatar K:ssa pyrimme säveltäjä Olli Kortekankaan ja kuvataiteilija Raija Malkan kanssa kokonaistaideteokseen, niin röyhkeältä, totiselta ja vanhanaikaiselta kuin se voikin kuulostaa. Puhun myös näyttelijöiden puolesta.

KH: Kuningatar K. Sen päähenkilö on historiallisesti tosi, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta. Nainen, joka tilasi filosofi Descartesin opettajakseen Tukholmaan sillä seurauksella, että ranskalaiseen ilmanalaan tottunut mies kuoli.

LR: Näin todella kävi. Näytelmä ei kuitenkaan ole kuvaus historiallisesta Kristiinasta. Kuvaan ihmistä, joka pyrkii ennen muuta riippumattomuuteen. Ihmistä, joka pyrkii valitsemaan itse sukupuolensa, uskontonsa, maansa ja koko identiteettinsä.

KH: Kuulostaa modernilta.

LR: Nimenomaan. Toisaalta Kristiina on hyvin epämuodikas: ihminen, jonka intohimo kumpuaa aatteista ja periaatteista, ei häilähtelevistä tunteista ja vaihtuvista tunnelmista. Kristiina on hallitsija, mutta ei voi astua valtiopäiväsaliin, koska on nainen. Kristiina tahtoo tietää, kumpaa hän on enemmän, nainen vai hallitsija, mutta kunnon vastausta hän ei koskaan saa. Tästä huolimatta hän asettaa itsensä Jumalan ja paavin väliin. Kristiinaa väistetään koko ajan, koska hän on olentona mahdoton. Tämä tekstissä näkyvä väistäminen on tunkeutunut myös esitykseen – lavalla kukaan tuskin toista koskettaa.

KH: Mikä tämä ankerias on? Tämä, joka näytelmässä elää hovin kaivossa ja jonka silmiin Kristiina kerran kohtalokkaasti katsoo.

LR: Ankerias on eläimenä yhtä outo ja mahdoton kuin Kristiina itse. Mitä enemmän ankeriasta tutkitaan, sen vähemmän siitä tiedetään. Tiedetään, että naarasankeriaat ovat valtavia ja elävät makeissa vesissä, urokset taas suolaisissa vesissä pikkuruisia. Tiedetään, että ne voivat elää syömättä vuosia. Sitä ei tiedetä, kuinka vanhaksi ne voivat elää. Eikä tiedetä, miten niiden sukukypsyys määrittyy, tai sukupuoli.

KH: Että semmoisia olentoja.

LR: Semmoisia.

Laura Ruohosen Kuningatar K:ta esitetään Helsingissä Kansallisteatterin Willensaunassa 7.2.2003 alkaen. www.kansallisteatteri.fi

Kaarina Hazard