Syrjäisessä Vieremän kunnassa yksittäisten ihmisten kokemuksista syntyi tapahtumaketju, jonka seurauksena suoran toiminnan ympäristöaktivismi tuli osaksi luonnonsuojelun kenttää.

Talaskankaan luonnonsuojelualue on lähes luonnontilaisena säilynyt metsä- ja suoalue Savon ja Kainuun rajamailla. Alueelle suunniteltiin hakkuita 1980-luvun lopulla, mutta luontoaktivistit estivät ne suoralla toiminnalla ja mielenosoituksilla.

Ensikosketukseni Talaskankaaseen sain sattumalta parisenkymmentä vuotta sitten, juuri ennen hakkuita. Kaverini vanhalla Volvolla ajoimme metsäautoteitä läpi avohakatun, taimikkoisen ja karun maiseman. Tunnin kuluttua oli edessä valtavia mäntyjä, suurta kuusikkoa ja satoja keloja, joiden välistä pilkisti avosoita. Uskomaton näky, jollaista en ollut aiemmin tavannut muualla kuin Lapissa.

Tähän maisemaan Metsähallitus suunnitteli toimenpiteitä. Kaiken piti edetä normaalisti: täysikasvuiseksi järeytynyt metsä tarjoaisi paljon tukkipuuta, suot kaipasivat ojitusta ja avohakkuilla saataisiin uutta taimistoa paikalle.

Metsähallitus tiesi, että jotkut paikalliset retkeilevät ja marjastavat Talaksella. Siksi alueen pienien metsäjärvien ympärille päätettiin jättää hakkuusuunnitelmissa hyvitykseksi kapeahko suojavyöhyke.

Talvella 1998 kolmenkymmenen hengen porukka seisoi Talaksen Heinosenahon lumisella tiellä.

Olimme yöpyneet Vieremän koululla ja aamupimeässä lähteneet Heinosenaholle, täysin asumattomalle seudulle. Kaikki toimet metsäautotiellä, suunnitellulla leimikkopaikalla, sujuivat kuin unessa mutta itsestään. Pystytimme tielle joukkueteltan, savu levisi pian teltan kamiinasta, mutta tuntui edelleen kylmältä.

Metsätyömiehet saapuivat parin tunnin odottelun jälkeen paikalle. Osa oli yllättyneitä ja osa äkäisiä, kun kerroimme, että alue on poikkeuksellisen arvokas emmekä väistä. Metsähallitukselle oli annettu etukäteen mahdollisuus reagoida, ja sille oli toimitettu paljon materiaalia alueen luontoarvoista. Metsähallitus ei vastannut millään tavalla.

Poliisien saapuminen paikalle tuntui jännittävältä ja hämmentävältä. Median yllättävän suuri kiinnostus tapahtumaan oli odottamatonta bonusta. Iltaisin aktivistien joukko kokoontui kirkonkylän kuppilaan seuraamaan TV-uutisista pätkiä ”Talaksen Taistelusta”. Pää oli saatu auki.

Vuotta myöhemmin talvella Talaskankaan suojelu jatkui Oulun läänin puolella Sopenmäellä.

Hiihdimme joukolla hakkuualueella estääksemme metsäkoneiden toiminnan. Osa meistä kiipesi hakattavaksi tarkoitettuihin puihin, osa kiinnittyi niihin kettinkien avulla. Poliisit joutuivat raahaamaan voimatoimin porukkaa pois alueelta, mutta uusia aktivisteja ilmestyi paikalle.

Muutama metsäkoneen käyttäjäkin hermostui ja heilutteli hakkuulaitteita vaarallisen lähellä mielenosoittajia. Tunnelma Kajaanin poliisilaitoksen putkassa, minne sattumanvaraisesti jotkut meistä joutuivat, oli kuitenkin koko ajan hilpeä ja vahva.

Hakkuut siirtyivät, perustettiin virallinen Talaskangas-työryhmä, alueen uhanalaista eliöstöä alettiin luetteloida. Lopputuloksena lähes 4 000 hehtaaria Talaksesta perustettiin suojelualueeksi kuusi vuotta myöhemmin.

Monelle tilanteet Talaskankaalla ja Sopenmäellä olivat sotaa, josta syntyi pysyvä kauna ja epäilys päättäjiä ja ympäristöön liittyviä suurvirastoja kohtaan.

_______________

Entäs tänään?

Talaksen taistelulla oli suuri vaikutus tulevaan luonnonsuojelukenttään.

Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestön Luonto-Liiton metsäryhmä jatkoi myöhemmin suoran toiminnan tempauksia.

”Talaskankaasta muodostui se kaikkien Taisteluiden Äiti. Talaskangas osoitti, että ympäristöhallinnon perustamista seurannut hyssyttelyn aika oli ohi. Talaskankaalla oppinsa saaneet nuoret muodostivat oman suoran toiminnan ryhmänsä Luonto-Liiton sisään. He seurasivat ympäristöhallinnon virkamiesten tekemisiä kiusallisena perskärpäsenä, ja puuttuivat sen räikeimpiin epäkohtiin”, Jani Kaaro kertoo. Hän osallistui Talaksen tapahtumiin.

Kaksikymmentä vuotta on pitkä aika. Suojeltujen metsien määrä on kasvanut siinä ajassa yli sata prosenttia maan eteläisellä puoliskolla, mutta saman alueen suojelutilanne on edelleen hälyttävä. Tuhannet metsien eliölajit surffaavat sukupuuttoaallon harjalla.

Metsäalueet pirstoutuvat pienempiin osiin, hakkuumäärät ovat kasvaneet rajusti ja tehometsätalous jyrää edelleen lähes kaikkialla.

”On syntynyt uusi uhka etelän metsäluonnossa – väärin mitoitettu täsmäsuojelu”, Janne Kumpulainen toteaa.

Riku Cajander

_______________

Virkeä vanhus

Laulujoutsenen perintö kertoo Suomen luonnonsuojeluliiton tiestä ja tapahtumista 70 vuoden ajalta. Teos on järkälemäinen katsaus siihen, mitä maamme luonnonsuojelun eri vaiheissa on tapahtunut ja kenen voimin. Kirjassa pohditaan myös mitä tarvitaan tulevassa toiminnassa luonnon ja ympäristön hyväksi.

70-vuotiaaksi ehtinyt Suomen luonnonsuojeluliitto viettää nyt elämänsä kevättä. Järjestö on saavuttanut todellisen kansanliikkeen voimaa. Aktivismi on moninaistunut luonnon ihailusta kaupunkien pyöräteille ja ilmastonmuutoksen kipupisteisiin, EU:n kansalaisjärjestöihin ja kabinetteihin.

Todellisia osallistumis- ja vaikuttamismahdollisuuksia on tullut lisää, kun järjestössä ovat vauhdissa monet toimikunnat luonnonharrastuksesta ja ympäristökasvatuksesta energia- ja liikennekysymyksiin perinteistä luonnonsuojelua unohtamatta. Siinä on voimaa!

Riku Cajander

Laulujoutsenen perintö. Suomalaisen ympäristöliikkeen taival. Toim. Helena Telkänranta. WSOY 2008. 304 s.

_______________

Kirjoittaja on Vieremältä kotoisin oleva biologi, toimittaja ja monitoiminen ympäristöaktiivi.

Riku Cajander