Susi kulkee kentän yli

Lukuaika: 3 minuuttia

Susi kulkee kentän yli

Tarina: Susi on tosi.

Kentän yli on kulkenut susi. Sillä on painava askel. Peuroja ei ole näkynyt pitkään aikaan. Tai ehkä minä vain kuvittelen: askelten painon ja peurat. Susi on tosi.

Taivaalla on talven värit: sinistä himerrystä, punertavaa kuulautta, violettia ja harmaata toisiinsa sekoittuneina. Aurinko on nousemaisillaan metsän reunan yli.

Olen lähtenyt kävelylle selvittääkseni pääni, löytääkseni rytmin. Pettääkseni itseäni kuvittelemalla, että pelkästään kävelemällä voisin tämän olotilan saavuttaa.

Olen jo haistellut kaikki krysanteemit, neilikat ja ylpeät liljat. Ja kärventyneen ihmislihan makea tuoksu väreilee sieraimissani.

Viimeksi tänään Australia on ilmoittanut, että sen tiedustelupalvelu on saanut vakuuttavaa ja varmaa tietoa maahan suunnitellusta terrori-iskusta. Sen varjolla vaaditaan tietysti lisää valtuuksia armeijalle ja poliisille ja kaikille niille tahoille jotka uhrautuvaista, terrorismin vastaista sotaa käyvät. Ja yleisö nyökyttää: yhteinen hyvä. Jossain sen jalkojen alla räjähtää pommi, jonka samat yhteisen hyvän edustajat ovat asettaneet.

Tie tekee mutkan. Korppi lentää siivet kahahdellen ylitseni ja raakkuu. Poimin mättäältä viimeisen pakkasen paneman puolukan. Suuni täyttyy happamasta syljestä.

Jos minulla olisi vähänkään valtaa, minä lopettaisin kaikki väkivaltaisuudet ja sodat. Kuka sanoi näin? Ei ainakaan Jeesus. Hän sanoi: Tulkaa lasten kaltaisiksi, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta. Eivät lapset halua sotaa. Sitä haluavat vain ne, jotka siitä hyötyvät ja harhaan johdetut. Mitä isänmaa merkitsee minulle? Isälläni oli tapana sanoa, että hänen isänmaansa on kynsien alla.

Olen rakentanut majan metsään meidän kaikkien yhteiselle maalle. Ei tämä ole vain minun maani. En minä tätä taskuuni pistä, kun täältä lähden.

Aurinko palaa, muttei lämmitä tänne asti. Varjot pysyvät pitkinä koko päivän. Varjossani minä ulotun pitkälle.

Jossain räjähtää pommi. He itse tuhosivat torninsa. Ottivat ne alas omin käsin. Susi on kävellyt kentän yli. Minä olen kaukana sieltä.

Jatkan matkaa. Viimeiset keltaisenkirjavat haavanlehdet leijailevat maahan. Niissä kasvaa tervapilkkusieni. En ole varma sienen nimestä. Tiedän vain, että ne ovat mustia täpliä lehden pinnalla. Tiedänkö vai luulenko? Miksi minun pitäisi olla varma ja aina oikeassa?

Kaikki ihmiset ovat hyviä, vain ylimpänä huipulla on pieni musta pilkku.

Tulen kirkkaalle, tyynelle metsäjärvelle. Havahdun hiljaisuuteen. Hiljaisuus on kaipaus. Hiljaisuus on totuus. Hiljaisuus on elämä ja sen kuulee. Kuvajainen on nestemäisten aineiden ominaisuus. Jossain räjähtää pommi.

Naps, naps, naps. Joka kolmas sekunti kuolee lapsi syyttään syntynyt. Noin vain. Muistanko oikein?

Kaikkia kaupunkeja odottaa Atlantiksen kohtalo.

Käännyn ympäri ja katson häikäisevään aurinkoon. O sole mio. Ajattelen punaista omenaa.

Jos jonain päivänä saisin jalkaani kultaiset kengät, nousisin varmasti lentoon. Tekisin tuulehen tupani: ei ole tuulessa tukea; veistäisin pirttini vetehen: vesi viepi veistokseni. Tämä on unta.

Närhi lentää rääkäisten kuusikkoon. Tämäkö siis on minun maani, eikä missään iloista kyyhkysparvea kantamassa kevyttä arkkua. Vai onko sittenkin? Minä en vain näe sitä. Vielä.

Idästä tuulee. Etelästä tuulee. Lounaasta ja kaakosta tuulee, luoteesta ja koillisesta myös. Mutta pohjoisesta vasta tuulee. Sieltä saapuu jäinen puhuri, joka ei jätä minkäänlaista sijaa arvailuille, kaipauksesta ja haaveista puhumattakaan.

mainos

Hänet, joka lähti pohjatuulesta etsimään onneaan, on jo julistettu kuolleeksi.

Mutta tietysti. Ainahan on lupa toivoa. Ja jos valita saan, niin mieluummin minä valitsen toivon kuin pelon.

Vanhat miehet vain tanssivat pidoissa keskenään. Nuoret tytöt suutelevat toisiaan.

Tie tekee taas mutkan. Nyt päinvastaiseen suuntaan. Aurinko on lähtenyt konttaamaan metsänreunaa.

Lätäkön pinnalla on ohut jää. Kohta alkaa lumikuu. Minun varpaani palelevat jo nyt ja nenä loistaa punaisena kuin Kremlin tähti muinoin.

Minä ajattelen leipää, suurta mustaa leipää. Minä ajattelen lihaa, punaista lihaa. Ja minun tulee nälkä. Outoa.

Kurotan kädelläni kuusenoksaa ja kiskaisen hyppysiini kävyn. Siinä on pihkan tuoksu ja talven tuoksu. Hiljaisuudelle voi antaa monenlaisia ominaisuuksia, mutta se ei tuoksu.

Vasemmalla tien laidassa on matala sorakuoppa. Hienossa hiekassa näkyvät painavat suden jäljet.

Kuulen rusahduksen. Oksa katkeaa takanani. Muistan suden. En pelkää. Ei ole mitään pelättävää. Ei ole mitään menetettävää. Jossain on räjähtänyt pommi. Susi kulkee kentän yli. Minä olen susi jo nyt.

Kirjoittaja on Pohjassa asuva vapaa runoilija ja on kirjoittanut pakinoita sekä kolumneja muun muassa Rakentaja-lehteen sekä julkaissut kaksi runokokoelmaa. Hän on kirjoittanut yhdessä Marja Hollin kanssa esikoisdekkarin Aika jättää. Se ilmestyy myöhemmin keväällä.

Kaija Olin-Arvola

  • 9.9.2009